Omantunnonkysymys

VUONNA 1944 valmistuneessa klassikkofilmissä Arsenikkia ja vanhoja pitsejä joukko iäkkäitä miehiä kuoli äkisti heidän juotuaan arsenikilla terästettyä seljaviiniä. Elokuva on tyypillinen esimerkki siitä yleisestä käsityksestä, että arsenikki on aina nopeasti tappava myrkky. Todellisuudessa elokuvan äkkikuolemat eivät johtuneet arsenikista, vaan strykniinistä ja syanidista, joita viiniin oli lisätty.

”Arsenikkimyrkytys ei yleensä ilmene yhtäkkiä”, kirjoittaa tri Robert E. Gallagher The New England Journal of Medicine -lehdessä. Hän kuitenkin lisää, että ”saastuneesta juomavedestä ja teollisuussaasteista johtuva arsenikkimyrkytys on vakava kansanterveysongelma monissa osissa maailmaa ja altistaa väestön erilaisille sairauksille, mukaan lukien iho-, rakko-, keuhko- ja maksasyövät”.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että lääkärit eivät tavallisesti määräisi arsenikkia lääkkeeksi. Mutta seuraapa tätä Kanadasta tulevaa kokemusta tarkasti. Pane merkille, miten hoidoksi ehdotettu verensiirto ja sitten arsenikki nousi omantunnonkysymykseksi Darlenelle sekä hänen lääkäreilleen, sairaanhoitajilleen ja hoitoon osallistuneelle farmaseutille. Darlene kertoo:

”Toukokuussa 1996 minulle ilmaantui pahoja mustelmia, vuosin verta ja ikenissä oli epänormaalia verenvuotoa. Kingstonissa Ontarion osavaltiossa toimiva lääkärini hematologi John Matthews määritti vaivat harvinaiseksi syöväksi nimeltä akuutti promyelosyyttinen leukemia. Selkäydinpunktion ja lukuisten muiden kokeiden jälkeen hän selitti hyvin ystävällisesti, millainen tämä leukemia on ja miten sitä hoidetaan. Normaalina hoitona oli verenvaihto ja kemoterapia, mutta kieltäydyin verensiirrosta, koska Raamatun avulla valmennettu omatuntoni ei salli sitä.

Lääkärit toimivat viisaasti eivätkä hukanneet kallista aikaa yrittääkseen muuttaa mieltäni, vaan pyrkivät löytämään jonkin toisen hoitomuodon. Vaihtoehtoon sisältyi A-vitamiinin johdannaisen käyttö kohtalaisen voimakkaan kemoterapian rinnalla. Leukemiani hävisi kolmeksi kuukaudeksi, mutta palasi sitten entistä pahempana. Aivojen laajenemisesta johtuvat päänsäryt olivat sietämättömiä, ja lisäksi minulle oli kehittynyt vastustuskyky hoitoa vastaan. Silloin lääkäri sanoi meille, että muuta hoitoa ei ollut kuin verensiirrot. Meille kerrottiin, että minulla oli korkeintaan kaksi viikkoa elinaikaa jäljellä.

Muutama seuraava päivä oli täynnä kuumeista toimintaa: lisää verikokeita, käynti lakimiehen luona testamenttiasioissa ja hautajaisjärjestelyjä. Näiden välipäivien aikana tri Matthews kertoi meille epätavallisesta lääkehoidosta, jota kiinalaiset lääkärit olivat käyttäneet menestyksellisesti promyelosyyttisen leukemian hoidossa ja josta oli kerrottu arvostetuissa tieteellisissä julkaisuissa, kuten Blood- ja Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdissä. Etsiessään aineistoa hän oli kollegansa kanssa lukenut eräästä lääkärilehdestä, että ’arseenitrioksidia on – luultavasti monien yllätykseksi – käytetty hyvin tuloksin suonensisäisesti ja laimennettuna akuutin promyelosyyttisen leukemian hoidossa’.

Nyt minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko toimia omaatuntoani vastaan ja suostua verensiirtoon tai antaa lupa tämän lähes tuntemattoman arsenikkihoidon aloittamiseen. Valitsin arsenikin.* En voinut aavistaakaan, millaiseksi omantunnonkysymykseksi se muodostuisi lääkäreille, hoitajille, farmaseutille ja jopa sairaalaviranomaisille.

Seuraavaksi sairaala tarkisti valvontaviranomaisilta, että arseenitrioksidia saatiin antaa potilaalle; vasta sen jälkeen hoito voitaisiin aloittaa. Aluksi farmaseutti ei ollut halukas yhteistoimintaan, sillä hän vilpittömästi kyseenalaisti aineen turvallisuuden. Hoitavien lääkärieni Matthewsin ja Galbraithin täytyi esittää asiasta vakuuttavaa ja myönteistä aineistoa. Saatuaan riittävästi lääketieteellisiä todisteita viranomaiset ja farmaseutti katsoivat lopulta voivansa tehdä yhteistyötä.

Farmaseutti suostui valmistamaan arsenikkiliuoksen ja steriloimaan sen heti alkavaa nesteensiirtoa varten. Mutta nyt vuorostaan hoitajien omatunto ei sallinut heidän laittaa kiistanalaista liuosta tippumaan suoneeni. He seisoivat vieressä, kun lääkärit itse ripustivat telineeseen pussin toisensa perään. Hoitajat anoivat minua ottamaan verta, sillä he olivat varmoja, että kuolisin. Vetosin heidän ammattitaitoisuuteensa ja pyysin heitä kunnioittamaan omaantuntoon perustuvaa kieltäytymistäni. Kiitin heitä hyvästä hoidosta, halasin heitä ja pyysin heitä pitämään henkilökohtaiset tunteensa sivussa. Välimme pysyivät hyvinä. Arseenitrioksidihoidot jatkuivat puoli vuotta, ja toivuin hyvin. Silloin lääkärit katsoivat, että loput annokset voitaisiin antaa minulle kotona.

Hoito järjestettiin siten, että erään hoitajajärjestön jäsenet kävisivät luonani. Omatunto astui jälleen mukaan kuvaan. Nämäkään hoitajat eivät halunneet antaa minulle arsenikkiliuosta. Palaverit, kirjeet ja arvostetuista lääketieteen julkaisuista otetut kirjoitukset muuttivat tilanteen, ja hoitajat suostuivat yhteistyöhön. Syyskuussa 1997 hoito päättyi.

Tämä syöpätyyppi voi uusiutua. Lääkärin sanoin elän ikään kuin aikapommin päällä. Mutta olen oppinut nauttimaan jokaisesta päivästä. Käyn säännöllisesti kristillisissä kokouksissa ja kerron ahkerasti muille Raamattuun perustuvasta toivosta nähdä sellainen aika, jolloin ’yksikään – – ei sano: ”Minä olen sairas.”’” (Jesaja 33:24.)

Lääketieteen ammattilaisilla on painava vastuu antaa laadukasta hoitoa. Yleensä he suhtautuvat siihen vakavasti ja hoitavat potilaita tunnollisesti asiantuntemuksensa ja nykyisen lääketieteellisen tietämyksen asettamissa rajoissa. Kuten tämä kokemus osoittaa, lääkärit, hoitajat ja muut hoitoalan ammattilaiset voivat saada paljon aikaan suhtautumalla joustavasti ja ymmärtävästi sellaisen aikuisen potilaan vakaumukseen ja omaantuntoon, jolla on tietoa hänelle annettavasta hoidosta.

[Alaviite]

Kertoessaan tästä tapauksesta Herätkää!-lehti ei asetu minkään nimenomaisen lääkkeen tai hoidon kannalle.

[Kuva s. 20]

Darlene Sheppard