Verensiirron vaihtoehtoja
PITÄISIKÖ lapsille antaa verensiirtoja lääkärin vaatimuksesta vanhempien vastustuksesta huolimatta? Tämä on visainen kysymys, joka kohtaa usein amerikkalaisia tuomareita. Sen takia amerikkalainen ”tuomarien neuvosto” (Council of Judges) piti kokouksen ja laati ”Ohjeita tuomarille lapsia koskevista lääkemääräyksistä”, jotka ilmestyivät julkaisussa Crime and Delinquency huhtikuussa 1968.
Tähän neuvostoon kuuluu noin 50 yhdysvaltalaista tuomaria, jotka työskentelevät aikuis- ja nuorisorikollisuutta käsittelevän kansallisen neuvoston yhteydessä. Se valmistaa ja kustantaa amerikkalaisten tuomareiden avuksi neuvoa antavia ohjeita. Sen jäseninä on eräitä Amerikan etevimpiä tuomareita. Sikäli kuin edellä mainitut ohjeet käsittelivät tätä vaikeaa ja kiistanalaista aihetta, ne antoivat siitä erinomaisia neuvoja.
Esimerkiksi neuvosto suhtautui kielteisesti asiattomaan kiirehtimiseen, jolla eräät tuomarit on saatu antamaan laillinen vahvistus verensiirroille. Eräänkin kerran sanottiin olevan kysymyksessä hätätapaus ja verensiirto määrättiin ilman edeltävää kuulustelua. Lääkäri väitti, että ”lapsi saattaisi olla kylmänä haudassaan”, jos verensiirron antamisen pitäisi odottaa kuulustelun pitämistä. Kuitenkin kului kokonainen viikko, ennen kuin lapselle annettiin verensiirto. Neuvosto sanoi asiallisesti:
”Jos määräys annetaan lääkärin vakuutuksen perusteella ilman kuulustelua, niin laki, niin kuin Ohion tuomioistuin sen tulkitsee, epää vanhemmilta heidän oikeutensa vastustaa hoitoa uskonnollisilla ja lääketieteellisillä perusteilla ja kannustaa siten lääketieteen asiantuntijoita toimimaan oman mielensä mukaan. Kuten kyseinen tapaus osoittaa, täydellisen kuulustelun pitäminen olisi ollut mahdollista sen aiheuttamatta vahinkoa lapselle; kuulustelu olisi täytynyt pitää.”
Korostaen asiaan liittyvää periaatetta neuvosto jatkoi: ”Näyttää ilmeiseltä, että ’siniset lapset’ ja onnettomuuden uhrit voivat toipua ilman verensiirtoja ja että monet ihmiset kuolevat verensiirtoihin tai saavat niistä seerumikeltatautitartunnan. Jokaisesta lääketieteellisestä päätöksestä, jonka mukaan jokin tietty menettely on tarpeellinen . . . täytyy todistaa oikeudelle, että se on ainoa oikea menettely tilanteessa. Jos menettelytavoissa on valinnanvaraa – jos esimerkiksi lääkäri suosittelee menettelyä, jonka onnistumisen mahdollisuus on 80 prosenttia mutta jota vanhemmat eivät hyväksy, ja vanhemmilla ei ole mitään sellaista menettelyä vastaan, jonka onnistumisen mahdollisuus on vain 40 prosenttia –, niin lääkärin täytyy ryhtyä menettelyyn, joka lääketieteellisesti on epävarmempi mutta jota vanhemmat eivät vastusta.”
Niiden joukossa, jotka erikoisesti arvostivat tätä kannanottoa, ovat ne, jotka saattavat vastustaa verensiirtoja niihin liittyvien vaarojen vuoksi. Epäilemättä monissa tapauksissa plasmavolyymin eli plasman tilavuuden kohottajat olisivat varsin tehokkaita eikä niihin liittyisi verensiirtojen vaaroja. Tämän neuvoston mielestä niin kauan kuin ’korvikkeilla’ on jonkin verran onnistumisen edellytyksiä, pitäisi käyttää niitä, jos vanhemmat vastustavat verensiirtojen käyttöä.
Lisäksi tämä neuvosto sanoo edelleen: ”Tuomioistuimen pitäisi neuvotella sellaisten uskonlahkojen paikallisten edustajien kanssa, jotka todennäköisesti ovat kysymyksessä lääkärinhoitoa koskevassa riita-asiassa, koska sellaiset lahkot usein tuntevat lääkäreitä tai lääkärikuntaan kuulumattomia lääkärinammatin harjoittajia, jotka haluavat hoitaa lapsia hätätapauksissa tavoilla, jotka eivät loukkaa vanhempien vakaumuksia.” Miten järkevää! Miten oikeudenmukaista! Se sallii mielipide-eroja ja vaihtoehtoja ja myöntää, että niitä saattaa löytyä jopa ”lääkärikuntaan kuulumattomilta lääkärinammatin harjoittajilta”.
Verensiirtojen vaihtoehtoja
Kukaan, joka seuraa nykyisen lääketieteen kehitystä, ei voi olla panematta merkille, että suuntauksena on selvästi verensiirtojen vaihtoehtojen käyttö. Niinpä kirurgian professori tri B. F. Rush jr kirjoitti: ”Vaikka lukuisat laitokset ja järjestöt käyttävät innostuneesti suolaliuoksia, suurempi joukko turvautuu jatkuvasti melkein kokonaan verensiirtoihin.” – Medical Science, toukokuu 1967, s. 62.
Se, että tämä ”suurempi joukko” on ajastaan jäljessä, ilmenee siitä, mitä 1969 World Book of Science Service mainitsi otsikon ”Veren tarve” alla. Los Angelesissa ilmestyvä Herald-Examiner-lehti julkaisi siitä seuraavaa 16.2.1969:
”Muutamat kuolemantapaukset on katsottu sen syyksi, ettei ole ollut riittävästi sopivaa verta. Mutta miksi kauhistua sitä? . . . Emme ole täysin vailla vaihtoehtoja. . . . vaihtoehtoja, jotka saattavat osoittautua paremmiksi kuin luovutettu veri. Epätavallisia olosuhteita lukuun ottamatta useimmat ihmiset pystyvät valmistamaan uudelleen verensä punasolut kolmessa vuorokaudessa niiden menetyksestä. . . .
”Laskimoon siirrettävää rypälesokeriliuosta on käytetty yleisimmin. USA:n armeijan tutkimustyötä suorittavat kirurgit ovat käyttäneet myös menestyksellisesti normaaleja suolaliuoksia sadoissa leikkauksissa, avoimissa sydänleikkauksissakin. He ovat huomanneet, että steriilillä liuoksella vältetään kaikki verensiirron reaktioiden, saastuneen veren, allergisten reaktioiden ja seerumi- eli virussyntyisen keltataudin vaarat.
”Jouduttaakseen elimistön uudistumistapahtumia tri Stanley Dudrick Pennsylvanian yliopistosta lisää tavalliseen rypälesokeriin monia ravintoaineita ja johtaa sen katetrin välityksellä kaulalaskimoon. Ja pian Robert Geyerillä Harvardin yliopistosta saattaa olla paras vastaus. Hän on päässyt lähimmäksi oikean verenkorvikkeen kehittämistä emulgoimalla samoja fluorihiiliyhdisteitä, joista valmistetaan teflonia.”
Samanlaisen todistuksen esittää tri Rush jr kirjoituksessaan ”Pitäisikö verenvuodon ja siitä aiheutuneen šokin hoitoon käyttää puskuroituja suolaliuoksia?” Hän kertoo, että jotkut lääkärit ovat niin innostuneita näistä liuoksista, että he sanovat niitä ”valkoiseksi vereksi”, ja hän sanoo eräiden lääkintäyksikköjen Vietnamissa tehneen suolaliuosten käytöstä standardimenetelmän. Hän kertoo myös sadasta leikkauksesta, joissa poistettiin osa mahalaukusta tai koko mahalaukku ja joissa vain kaksi sai leikkauksen aikana verta, ja että 34 tapausta, joissa verenhukka oli huomattava, hoidettiin vain suolaliuoksilla.
Tärkein havainto, hän sanoo, on se, että suolaliuoksia on annettava 3–4 kertaa enemmän kuin verta on menetetty. Tämä näyttää johtuvan siitä, että šokki vaatii nesteen korvaamista paitsi verisuonissa myös ”suonien ulkopuolella”, johon tällaiset liuokset ovat erittäin tehokkaita.
Eräs toinen kirjoittaja osoittaa, että palovammojen aiheuttamassa šokissa verensiirtojen vaihtoehdot ovat parempia: ”Ringerin laktaattiliuos näyttää olevan tehokkain saatavissa oleva yksinkertainen aine palovammojen aiheuttaman šokin parantamiseksi riippumatta potilaan iästä tai vamman suuruudesta.” Yksi syy tähän näyttää olevan siinä, että veren miedontaminen sellaisilla liuoksilla edistää veren virtaamista hiussuoniin. – Annals of Surgery, lokakuu 1966.
Verensiirtoihin liittyvien vaarojen takia asiantuntijat ovat kehottaneet sairaaloita tarkistamaan antamiensa yhden yksikön verensiirtojen määrän, koska ne voivat tehdä niin vähän hyvää mutta saattavat aiheuttaa paljon vahinkoa ja jopa tappaa. Muuan lääkäri on kysynyt, eikö samoin pitäisi tehdä monta yksikköä käsittävienkin verensiirtojen suhteen niihin liittyvien paljon suurempien vaarojen vuoksi. Kuvailtuaan näitä vaaroja hän sanoi: ”Verensiirtoa ei pitäisi koskaan antaa, jos muu hoito riittää.” – New York State Journal of Medicine, 15.1.1965.
Seuraavasta käy selvästi ilmi, kuinka tehokkaita verensiirtojen vaihtoehdot voivat eri tilanteissa olla.
Anemiassa
Jotkut lääkärit määräävät anemiaan totunnaisesti verensiirtoja. Virginian yliopiston lääketieteen professori ja veriopin tutkija tri B. S. Leavell osoittaa, kuinka epäviisasta sellainen hoito voi olla: ”Anemiasta, joka johtuu verisolujen vajaatuotannosta, on sanottava seuraavaa . . . Meillä on potilaita, jotka tekivät kevyttä taloustyötä ja tulivat hyvin toimeen, kunnes hemoglobiini laski 21/2 grammaan . . . Se vaihtelee yksilöillä . . . Tämä osoittaa, että potilaille, joilla on elimellisiä vikoja, . . . ei ole paljon hyötyä verensiirroista, jos he säilyvät hengissä . . . he ovat saavuttaneet jokseenkin vakaan tilan, ja tälle potilaalle, jolla oli sirppisoluanemia, . . . me annoimme verensiirtoja, niin että hänen verensä tuli normaaliksi, mutta muutaman kuukauden kuluttua se oli samanlaista kuin aikaisemminkin.”
Hän kertoo myös eräästä vilkkaasta nuoresta liikemiehestä, jossa oli influenssa ja joka meni sairaalaan. ”Hänellä oli lievä anemia, jota ei ollut tutkittu, mutta hän oli niin halukas pääsemään pois, että hänen lääkärinsä antoi hänelle verensiirron, jotta hän olisi toipunut nopeammin. Hän sai puolisen litraa verta, vaikka hänellä esiintyi vilunväristyksiä ja selkäsärkyä sitä annettaessa . . . Lopulta hän kuoli.” – Uses and Misuse of Blood Transfusions.
Edellä olevaa tukee myös seuraava kokemus: ”Vuonna 1964 sairastuin vakavasti anemiaan, ja minut vietiin sairaalaan. Lääkäri sanoi, että vain verensiirto voisi pelastaa henkeni. . . . Kun kieltäydyin tästä hoidosta . . . hän alkoi antaa minulle muuta hoitoa ja merkitsi sairaskorttiini: ’Hän on kieltäytynyt verensiirroista.’ Samana päivänä, kun saavuin sairaalaan, eräs mies huoneessani kuoli. Hän oli saanut verensiirron kuukautta aikaisemmin. Viikkoa myöhemmin eräälle toiselle miehelle samassa huoneessa annettiin verensiirto samaan sairauteen, jota minä podin. . . . Pian sen jälkeen mies kuitenkin . . . yhtäkkiä kuoli, mutta minä paranin.” – 1969 Yearbook of Jehovah’s Witnesses.
Aivoleikkauksia ilman verta
Vaarallisimpiin leikkauksiin kuuluvat aivoleikkaukset. Mutta tälläkin alalla eräät hermokirurgit ovat halunneet luopua veren käytöstä kunnioituksesta potilaittensa uskonnollisia vakaumuksia kohtaan. Yksi heistä oli tri J. Posnikoff. California Medicine -lehdessä hän kertoi helmikuussa 1967 ”kallonsisäisen aneurysman [valtimonpullistuman] parantamisesta ilman verensiirron käyttöä”. Esitettyään ongelman laajuuden (se oli suuri aneurysma) ja kuvailtuaan yksityiskohtaisesti, kuinka hän hoiti sen kaksivaiheisen tekniikan avulla, hän huomauttaa:
”Useimmat hermokirurgit ovat nykyään sitä mieltä, että verensiirto on ehdottoman välttämätön kallonsisäisten aneurysmien leikkauksissa. Tämä tapaus osoittaa kuitenkin, että jokainen aneurysma pitäisi harkita tapauksittain. Meidän ei sen tähden tule tavanomaisesti kieltäytyä tekemästä suuria leikkauksia niille, jotka saattavat kipeästi tarvita niitä mutta jotka eivät voi moraalisesti hyväksyä verensiirtoa.” (Kursivointi meidän)
Eräs toinen kalifornialainen hermokirurgi kertoo suorittaneensa kallonavauksen 9-vuotiaalle lapselle käyttämättä yhtään verta. Philadelphiassa eräs hermokirurgi suostui poistamaan aivokasvaimen käyttämättä verta, vaikkei hän ollut koskaan aikaisemmin suorittanut tällaista leikkausta käyttämättä siihen 2,5–3 litraa verta. Tämä leikkaus ei ainoastaan onnistunut täydellisesti vaan toipuminen tapahtui niin nopeasti, että se hämmästytti koko sairaalan henkilökuntaa. Kun tältä hermokirurgilta kysyttiin, tekisikö hän sen uudelleen, hän vastasi: ”Kyllä, tekisin sen hyvin mielelläni”, ja hän onkin sen jälkeen tehnyt samanlaisia leikkauksia.
Viime helmikuussa Brooklynissa New Yorkissa tunkeutui kaksivuotiaan pojan päähän metallisen leikkikalun osa tuuman syvyyteen, eivätkä hänen vanhempansa saaneet sitä pois. Sairaala toisensa jälkeen olisi halunnut leikata sen, mutta kieltäytyi tekemästä sitä ilman verta. Lopulta he menivät New Yorkin kaupungin huomattavimpiin hermokirurgeihin kuuluvan tri Matthewsin vastaanotolle, ja hän suostui hoitamaan tapauksen. Muutamassa minuutissa hän veti esineen pois, eikä hänen tarvinnut suorittaa edes leikkausta.
Sydänleikkaukset
Nykyinen kirurgia on edistynyt pitkin harppauksin avoimissa sydänleikkauksissa. Ja voimme todeta, että niitäkin jotkut suorittavat ilman verensiirtoja, vaikka toiset yhä väittävät verta tarvittavan. Esimerkiksi tri Denton A. Cooley sanoo, että hänen sairaalassaan on vuodesta 1962 lähtien ollut vakiomenetelmänä 5 prosentin rypälesokeriliuoksen käyttäminen. Kuitenkin vielä vuonna 1967 Atlantassa Georgiassa kieltäydyttiin suorittamasta avointa sydänleikkausta potilaalle, joka omantunnonsyistä ei hyväksynyt veren käyttöä, ja hänen täytyi lentää Houstoniin Texasiin, missä avoin sydänleikkaus suoritettiin käyttämättä lainkaan verta.
Toinen tapaus oli Gino-niminen poika Bahamasaarilla. Häntä vaivasi sydämen sivuääni, joka vaati leikkausta. Kirurgi vaati veren käyttöä hätätapauksessa, ’sillä poika voisi kuolla minä hetkenä tahansa’. Äiti pysyi kuitenkin lujana, ja leikkaus suoritettiin ilman verta. Hän kertoo: ”Niistä kolmesta sydänpotilaasta, jotka leikattiin tuona päivänä, Ginon leikkaus oli vaarallisin, ja kuitenkin hän pystyi ensimmäiseksi liikkumaan. Jopa seitsemän lääkäriä tuli kerralla ihmettelemään hänen nopeaa toipumistaan.”
Greg, Washingtonin osavaltiossa asuva 3-vuotias pikkupoika, kärsi vakavasta sydänviasta. Koska vanhemmat vastustivat veren käyttöä, lääkäriryhmä suostui leikkaamaan ilman verta mutta varoitti ensin siihen liittyvästä vaarasta. Leikkaus onnistui, vaikka leikkauksen aikana kävi ilmi, että vika oli vielä vakavampi kuin oli luultu.
Gibraltarissa sanottiin eräälle naiselle, joka oli tutkinut Raamattua Jehovan todistajan kanssa, että hän tarvitsi sydänleikkauksen läpän ahtauman takia. Mutta kun sairaalan kirurgi kuuli, ettei hän ottaisi verta, hän vihastui niin, että lähetti naisen kotiin. Sattui kuitenkin niin, että seuraavana päivänä lontoolainen sydänspesialisti vieraili sairaalassa ja kuultuaan tapauksesta pyysi naista palaamaan. Kun hän oli tutkinut naisen, hän sanoi leikkaavansa hänet mielellään ilman verta siitä kieltäytyneen paikallisen kirurgin harmiksi ja hämmennykseksi. Leikkaus onnistui kaikin tavoin.
Onnettomuuksissa
Vakavat onnettomuudet asettavat kirurgeille erikoisen suuret vaatimukset, koska niihin liittyy usein suuri verenhukka ja ne synnyttävät todellisia hätätilanteita. Mutta sellaisissakin tapauksissa vaihtoehdot ovat osoittautuneet tehokkaiksi kerran toisensa jälkeen. Esimerkiksi Kaliforniassa eräs isä putosi työpaikallaan katossa olevan aukon läpi kuusi metriä alempana olevalle sementtilattialle. Hänet vietiin nopeasti sairaalaan, missä todettiin, että häneltä oli murtunut kylkiluita, vasen käsivarsi ja ranne ja lantionluu ja että hän oli saanut aivotärähdyksen. Vaipuessaan tajuttomuustilaan hän mumisi jatkuvasti espanjaksi: ”Antakaa minulle rypälesokeria. Antakaa minulle rypälesokeria.” Viiden vuorokauden kuluttua hän palasi tajuihinsa, jolloin lääkärit halusivat poistaa hänen pernansa, koska se oli vaarassa revetä jatkuvan verenvuodon takia. Mutta he eivät olisi tehneet sitä ilman verensiirtoa, johon ei hän eikä hänen vaimonsa suostunut.
Hänen vaimonsa kertoo, mitä sitten tapahtui: ”Sanoin lääkäreille, että jos he kieltäytyisivät tekemästä kaikkea voitavaansa hänen pelastamisekseen ilman verta, niin he olisivat hänen murhaajiaan. He vastasivat, että syyllinen olisin minä. Mitä muuta he voisivat tehdä kuin antaa verta? Vastasin nopeasti takaisin: ’Miksi ette ole antaneet hänelle B-ryhmän vitamiineja, rauta- ja maksaruiskeita? Antakaa hänelle K-vitamiinia, joka auttaisi hänen vertansa hyytymään. Kuinka hänen elimistönsä voi valmistaa verta yhtä nopeasti tai nopeammin kuin hän menettää sitä, ellei hän saa ravintoa?’ Lääkäri vastasi, ettei hän ole verenvuototautinen ja että K-vitamiini voisi olla vaarallista. Sanoin tietäväni sen, mutta ettei hän ilmeisesti kykene nyt pysähdyttämään verenvuotoa ja pieni annos saattaisi auttaa. Hän halusi tietää, kuinka tiesin niin paljon näistä asioista, ja selitin, että siten oli tehty minulle vuosia sitten, kun minut vietiin kiireesti verta vuotavana sairaalaan.” Vaikka tällä isällä oli viikkoa myöhemmin vielä toinen kriisikausi, niin hän parani täysin ilman verta.
Eräässä toisessa tapauksessa 6-vuotias poika ajoi New Yorkin osavaltiossa polkupyörällään, kun auto ajoi hänen päälleen. Hän sai kallonmurtuman, murtuman vasempaan käsivarteensa ja jalkaansa ja vakavia sisäisiä vammoja, mm. repeämän suolistoonsa ja pernaansa. Silti kirurgit suorittivat onnistuneesti leikkauksen käyttämättä verta. Mutta kun seuraavana päivänä ilmeni komplikaatioita ja pojan sydämenlyönti kohosi 216 kertaan minuutissa, lääkärit vaativat verenkäyttöä ja uhkasivat oikeudenpäätöksellä. Heidät saatiin kuitenkin puhumalla luopumaan siitä, ja he antoivat hänelle dekstraania. Parissa tunnissa hänen sydämenlyöntinsä alkoi hidastua ja viidessä vuorokaudessa se tuli normaaliksi. Poika toipui nopeasti ja pääsi pian takaisin kouluun kaikin tavoin normaalina.
Vuoden 1968 lopulla eräs nuori nainen loukkaantui niin vakavasti onnettomuudessa, että lääkärit eivät juuri antaneet hänelle toivoa. Hän parani kuitenkin täysin ilman veren käyttöä. Kun hän oli toipumassa, hänen sairaanhoitajansa kertoi hänelle olleensa samanlaisessa onnettomuudessa ja että hänelle annettiin verta mutta että hän kärsi vieläkin verensiirron haitallisista vaikutuksista!
Synnytyksissä
Se, että verensiirron vaihtoehtoja voidaan käyttää myös synnytyksissä, on käynyt ilmi kerran toisensa jälkeen. Eräästä sellaisesta tapauksesta kerrottiin Tulsassa Oklahomassa ilmestyvässä Daily World -lehdessä 6.8.1967 otsikon ”Tulsalainen elävä esimerkki verensiirtojen tarpeettomuudesta” alla. Siinä kerrottiin äidistä, joka oli aikaisemmin synnyttänyt seitsemän lasta ilman epätavallisia vaikeuksia. Mutta synnyttäessään kahdeksatta lastaan, 2 kiloa 125 grammaa painavaa tytärtään, hän sai ankaran verenvuodon. Lääkärit ja sairaanhoitajat yrittivät turhaan tyrehdyttää verenvuotoa. Selostus sanoi:
”Häntä hoitava lääkäri teki päätöksen: ainoa keino verenvuodon lopettamiseksi oli leikkaus, mutta sitä oli mahdoton suorittaa niin suuren verenhukan jälkeen. Potilaan on saatava verensiirto. Jehovan todistajien jäsenenä [hän] kieltäytyi ehdotetusta hoidosta, koska se oli vastoin hänen uskonnollista vakaumustaan.” Kun nainen kieltäytyi jatkuvasti, lääkäri sanoi hänelle: ”Olen vakaasti sitä mieltä, ettei ole mitään toivoa; en käsitä, miten voitte elää yön yli.” Mutta sekä vaimo että mies pysyivät lujina. ”Yön kuluessa verenvuoto väheni. Lääkäri esti hänen verisuoniaan painumasta kokoon antamalla hänelle rypälesokeriliuosta ja muita nesteen tilavuuden kohottajia.”
Hän ”eli yli yön, mutta hemoglobiinin määrä . . . oli 2,4 grammaa 100 millilitraa kohti verta. Sen olisi pitänyt olla 16. Hänen hematokriittinsa (plasman ja verisolujen suhteelliset määrät veressä) oli 7. Sen olisi pitänyt olla 40. Lääkärit, jotka olivat hämmästyneitä hänen säilymisestään hengissä yli yön, suosittelivat yhä verensiirtoja suunnattoman verenhukan vuoksi. Hän kieltäytyi edelleen järkkymättömästi. Päivä kului . . . Kolmantena päivänä hänen verisolujensa määrä alkoi hitaasti kohota. Kun hän pääsi pois sairaalasta neljä viikkoa sen jälkeen, kun hän oli sinne mennyt, hänen hemoglobiininsa oli 10,2 ja kohosi jatkuvasti.” Kaksi viikkoa myöhemmin hän ”liikkui normaalisti kotonaan huolehtien perheestään”.
Kentuckysta äiti, jolla oli samanlainen kokemus, kun hän sai ensimmäisen lapsensa, kertoo siitä seuraavasti: ”Huhtikuussa 1968 menin sairaalaan synnyttämään ensimmäistä lastani. Sain tartunnan, ja minusta vuoti verta kolme kertaa kahdeksan vuorokauden kuluessa lapsen syntymästä, mikä teki välttämättömäksi kohtuni poistamisen. Vereni hemoglobiinimäärä oli 3, kun leikkaus suoritettiin. Kun heräsin seuraavana aamuna, lääkäri, jota en tuntenut, kertoi minulle, että vereni hemoglobiini oli 2,3 ja että kuolisin, ellen saisi verensiirtoja. Omat lääkärini tekivät kuitenkin parhaansa pelastaakseen henkeni, ja seitsemässä vuorokaudessa vereni hemoglobiini oli noussut 7:ään. Seuraavan viikon kuluttua se oli 9,8 ja pääsin kotiin. Viisi viikkoa leikkauksen jälkeen se oli 11 ja on sen jälkeen ollut 11,5, korkeampi kuin vuosiin.”
Verenvaihtojen vaihtoehtoja
Monet lääkärit pitävät itsestään selvänä, että keltataudista kärsivä vastasyntynyt pienokainen tarvitsee verenvaihdon, mutta toiset suosittelevat vaihtoehtoja ainakin monissa tapauksissa. Kirjoittaessaan lehteen The Journal of Pediatrics tri P. M. Dunn käsittelee ”tarpeetonta verenvaihtoa”. Hän kertoo, että eräässä tutkimuksessa ”ainakaan puolet” lapsista, joilla oli Rh-tekijä, ei tarvinnut verenvaihtoa, ja sanoi, että sellaisiin verensiirtoihin liittyvät vaarat ovat suurempia kuin yleensä ajatellaan.
Medical World News ilmoitti 17.2.1967, että ”jokapäiväinen annos puuhiiltä pitää keltataudin poissa”. Eräs lastenlääkäri New Jerseystä ”antaa puuhiiltä . . . torjuakseen keltataudin ja tehdäkseen täydelliset verenvaihdot tarpeettomiksi”. Tällä menetelmällä hän on pystynyt vähentämään verenvaihtoja yli 90 prosenttia. Ja hän sanoo: ”Puuhiili ei ole aiheuttanut myrkytyksiä eikä muitakaan vaikeuksia.” Monissa sairaaloissa kuolleisuus verenvaihtoihin on jopa 5 prosenttia. Tässä sairaalassa se on yksi prosentti.
Kuusitoista vuotta sitten syntyi Readingissä Pennsylvaniassa suurin piirtein saman viikon aikana kolme lasta, joilla oli Rh-tekijä, kaksi poikaa ja yksi tyttö. Kummallekin pojalle vaihdettiin veri, ja molemmat kuolivat muutaman päivän kuluessa. Tytölle ei vaihdettu verta, koska hänen vanhempansa vastustivat verensiirtoja. Heitä varoitettiin, että tyttö joko kuolisi tai kasvaisi aikuiseksi henkisesti jälkeenjääneenä. Kuluneena vuonna tämä tyttö sai tunnustusta poikkeuksellisen hyvistä opiskelusaavutuksistaan. Ilmeisesti lääkäri erehtyi useammassakin suhteessa.
Voitaisiin esittää enemmänkin esimerkkejä, jotka osoittavat, että verensiirroille on todella olemassa vaihtoehtoja ja että ne ansaitsevat tapauksia käsittelevien tuomarien huomion. Se, että tuomarien neuvoston ohje on todella viisas, voidaan havaita seuraavasta kokemuksesta:
Tammikuussa 1968 muuan 3-vuotias tyttö sai äkkiä korkean kuumeen ja kouristuksia. Kun hänet vietiin sairaalaan, kirurgi sanoi, että se voi johtua pahanlaatuisesta kasvaimesta ja että jos tulisi hätätilanne, hän sellaisessa leikkauksessa käyttäisi verta ja ehdotti asian viemistä oikeuteen. Kun tuomarille selitettiin, että todennäköisesti löytyisi kirurgi, joka leikkaisi ilman verta, niin hän soi aikaa tämän mahdollisuuden tutkimiseen. Sellainen kirurgi löytyi. Mutta nukutuslääkärin asiaan puuttumisen takia oli välttämätöntä viedä lapsi kolmanteen sairaalaan, missä kirurgi, joka oli myös ylilääkäri, sanoi: ”Olen halukas suorittamaan leikkauksen ilman verta.” Leikkaus, joka kesti kaksi tuntia, onnistui täydellisesti ilman veren käyttöä; todellisuudessa verenhukka oli vain muutama tippa.
Voidaan totisesti sanoa, että muinaisen viisaan miehen sanat: ”Joka neuvoa kuulee, on viisas”, soveltuvat tuomariin, joka noudattaa edellä mainitun tuomarien neuvoston ohjetta verensiirtojen vaihtoehdoista. – Sananl. 12:15.