Miten vankien sopeuttaminen takaisin yhteiskuntaan voi onnistua?
VOIVATKO vankilat olla ainoastaan rangaistuksen kärsimisen paikkoja, vai voivatko ne myös auttaa vankeja sopeutumaan takaisin yhteiskuntaan?
Eräs Yhdysvaltain kongressin alivaliokunta, joka tutki tätä kysymystä, tuli äskettäin siihen johtopäätökseen, että vankilat ovat täysin epäonnistuneet rikkojien sopeuttamisessa takaisin yhteiskuntaan. Joidenkuiden asiantuntijoitten arvion mukaan neljä viidestä vangista palaa rikoksen tielle vankilasta päästyään. Ei ole siksi hämmästyttävää, että vankilavirkailijat, kuten Kalifornian vankilalaitoksen johtaja Raymond K. Procunier, sanovat, että vankilat nykyisessä muodossaan tulisi lopettaa. Procunier selitti äskettäin:
”Yhteiskunnan käsitykset vankiloista ovat järjettömiä. Kannettavaksemme on sälytetty ristiriitaisia vastuita: on pidettävä tuomitut rikolliset erossa ’hyvistä ihmisistä’ ja samanaikaisesti sopeutettava heitä yhteiskuntaan uskomattoman luonnottomassa vankilayhteisössä.” Tätä ei yksinkertaisesti voida tehdä, Procunier korostaa.
Mitä tarvitaan
Angolan valtavan kuritushuoneen johtaja C. Murray Henderson on niitä vankilavirkailijoita, jotka uskovat luonnollisemman ilmapiirin olevan ehdottoman tärkeä vankien sopeuttamiseksi yhteiskuntaan. ”Mielestäni vankilat ovat liian kauan toimineet salaperäisyyden ilmapiirissä”, hän selitti äskettäin Herätkää!-lehden edustajalle. ”Emme ole antaneet veronmaksajille tietoa siitä, mitä todelliset pulmamme ja tarpeemme ovat. Tietenkin me aina tarvitsemme rahaa, mutta mielestäni enemmän kuin sitä me tarvitsemme ihmisiä työskentelemään vankien kanssa, jonkun, johon he voivat samastaa itsensä.”
Niinpä johtaja Henderson selitti: ”Olemme aina yrittäneet pitää vankilan niin avoinna kuin mahdollista. Olemme yrittäneet rohkaista ihmisiä tulemaan sisään, koska mielestämme vankiloitten pääpulmia on se, että vankila eristää ihmisen juuri niistä arvoista, joita hänen toivotaan omaksuvan. Me emme halua tämän tapahtuvan. Me haluamme yhteyttä ulkopuolisiin, erityisesti sellaisiin, joilla mielestämme on tervehdyttävä, hyödyllinen vaikutus vankeihin.”
Louisianan osavaltion vankeinhoito-osaston johtajatar Elayn Hunt esitti samanlaisia näkemyksiä. Hän kertoi, että hän vei omat lapsensa pienestä pitäen vankiloihin, joissa hän työskenteli. Hän sanoi, että vangit pitivät tätä yhtenä suurimmista lahjoista, joita hän saattoi antaa heille, koska se oli todiste siitä, että hän luotti heihin.
Tämän menettelytavan mukaisesti Angolan virkailijat toivottivat Jehovan todistajat tervetulleiksi työskentelemään vankien kanssa ja antoivat näin vangeille mahdollisuuden yleisesti tervehdyttävän vaikutuksen kokemiseen. Todistajien tiedetään menestyneen ihmisten auttamisessa uudistamaan elämänsä. Yhdistyneen metodistikirkon pappi Dean M. Kelly huomauttikin, että vaikka perinteelliset kirkot eivät ole onnistuneet tässä, Jehovan todistajat ’pelastavat yhteiskuntamme rikollisia ja huumeitten orjia’. Se, mitä Angolassa on tapahtunut, osoittaa jälleen heidän työnsä menestyneen.
Miten ohjelma alkoi
Vuonna 1973 Angolassa oli kaksi vankia, jotka toisistaan tietämättä tutkivat Raamattua kirjeitse Jehovan todistajain kanssa. Sattumalta kumpikin vanki kirjoitti samoihin aikoihin Vartiotorni-seuran päätoimistoon Brooklyniin New Yorkiin ja pyysi jotakuta käymään luonaan vankilassa. Vartiotorni-seura puolestaan ilmoitti asiasta eräälle läheiseen Jehovan todistajain New Roadsin seurakuntaan kuuluvalle todistajalle.
Sillä välin nämä vangit alkoivat puhua tovereilleen oppimistaan Raamatun totuuksista. Samoihin aikoihin tuossa valtavassa vankilassa oli toisiakin miehiä, jotka alkoivat tuntea hengellisen tarpeensa. Siellä oli esimerkiksi nuori vanki, jonka äiti, veljet ja sisaret olivat todistajia Wichitassa Kansasissa. Hän kertoo:
”Koko elämäni oli hajoamaisillaan, ja lopulta minut saatiin kiinni ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Kolmantena päivänä vankilassa hyökkäsi kimppuuni kaksi miestä, jotka yrittivät tehdä minusta homoseksualistin. He hakkasivat minua niin pahoin, että jouduin sairaalaan yli kuukaudeksi. Masennuin syvästi, koska tiesin, että olin tehnyt paljon pahaa elämässäni ja se kaikki näytti nyt kostautuvan minulle. Rukoilin ja lopulta kirjoitin äidilleni ja pyysin häneltä apua.
”Hän tuli koko tuon pitkän matkan käymään luonani. Myöhemmin hän kertoi minulle, että hän rukoili Jehovaa, että hän voisi löytää todistajan, joka tulisi vankilaan auttamaan minua. Kun hän seisoi vankilan portilla, hänen käsilaukkunsa oli auki ja siinä oli kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Lähellä seisova mies katsahti alas ja sanoi: ’Oletteko todistaja?’ Äidin rukoukseen oli vastattu, sillä tuo mies oli todistaja, joka oli menossa vankilaan ottamaan yhteyttä vankeihin raamatuntutkistelukokousten järjestämiseksi.”
Aikanaan tehtiin järjestelyt kiinnostuneitten vankien tuomiseksi yhteen vankilan keskeiseen paikkaan säännöllisiä kokouksia varten. Tämä vaati valtavaa ponnistelua, koska Angolan vankila on suunnaton 74 neliökilometriä käsittävä alue, jolla on useita eri rakennusryhmiä. Lopulta järjestettiin kuitenkin kaksi säännöllistä kokousta viikossa, ja niissä läsnä olevien vankien määrä kohosi noin puolesta tusinasta yli 50:een.
Huomattavia muutoksia
Kun vankien arvostus lisääntyi sitä Jumalan tarkoitusta kohtaan, että hän tuo vanhurskaan uuden asiainjärjestelmänsä, monet tekivät jyrkkiä muutoksia elämässään. (2. Piet. 3:13, 14) Muutokset eivät koskeneet ainoastaan moraalisen käytöksen uudistamista, vaan miehet alkoivat myös auttaa vankitovereitaan oppimaan Jumalan tarkoituksista. Heillä oli esimerkiksi tapana johtaa raamatuntutkisteluja näille lepotaukojen aikana, sen sijaan että he olisivat osallistuneet erilaisiin rentoutumismuotoihin. Vankilan virkailijoihin tekivät vaikutuksen nämä elämäntavassa tapahtuneet huomattavat muutokset, jotka johtivat epätavalliseen kehitysvaiheeseen.
Yksi vuoden 1974 kesällä Yhdysvalloissa pidetyistä Jehovan todistajain ”Jumalan tarkoituksen” 69 piirikonventista oli tarkoitus järjestää Baton Rougeen noin 100 kilometrin päähän Angolasta. Kunkin sellaisen konventin kohokohtia on kaste, missä kastettavat vertauskuvaavat vesikasteella sen, että he ovat omistaneet elämänsä Jehova Jumalan palvelukseen. Kahdeksalle vangille pyydettiin lupaa saada osallistua Baton Rougen konventtiin kastetta varten.
Pitkän harkinnan jälkeen vankilaviranomaiset myönsivät luvan. Paikallinen šeriffi suostui ystävällisesti viemään miehet konventtikeskukseen Louisianan valtionyliopistoon, missä oli läsnä noin 14000 henkeä. Miten sydäntä lämmittäväksi tilaisuudeksi se osoittautuikaan! Kun vangit nilkka- ja käsiraudoissaan astuivat tilavaan luentosaliin, yleisö nousi seisomaan ja osoitti suosiotaan. Se oli suunnattoman iloissaan siitä, että nämä miehet olivat nyt mukauttaneet elämänsä Jumalan vanhurskaisiin vaatimuksiin.
Kuten edellinen kirjoitus kertoi, kahdeksan muuta vankia kastettiin konventissa, joka pidettiin Angolan vankilan sisäpuolella viime lokakuun 5. päivänä. Lisäksi viime keväänä oli uusia vankeja, jotka täyttivät Raamatun vaatimukset ja aikoivat mennä kasteelle edellistä suuremmassa vankilakonventissa!
Vankilaviranomaiset ovat myöntäneet luvan raamatuntutkistelujen pitämiselle jopa kuolemaantuomittujen kanssa. Ainakin yksi näistä miehistä on myös edistynyt niin pitkälle, että hän toivoo tulevansa kastetuksi seuraavassa konventissa. Miltä tuntuu seurata todistajaa yhdelle hänen säännöllisistä käynneistään Angolaan? Seuraavassa on niiden kertomus, jotka pääsivät mukaan:
Angolan kuolemaantuomitut
”Noudamme Gary Janneyn, yhden Jehovan todistajista, kodistaan Baton Rougesta kello 14.30 ja lähdemme ajamaan puolentoista tunnin matkaa Angolaan. Saavuttuamme vankilan vartiohuoneeseen saamme vartijoilta pääsyluvan. Kävelemme sitten portista sisään ja näemme edessämme suuren vihreän rakennuksen, missä kuolemaantuomitut ovat.
”Rakennuksen sisällä meitä kuljetetaan monien rautaporttien läpi. Ei ole enää epäilystäkään siitä, että olemme vankilassa. Lopulta tulemme viimeiseen käytävään, ja viimeisen portin sulkeuduttua takanamme näemme edessämme kuolemaantuomittujen sellit. Meidät viedään vierailijoitten huoneeseen.
”Huoneeseen mahtuu 20–25 ihmistä, ja siinä on muutama metallituoli. Huoneen poikki kulkee erittäin luja metalliverkko, joka erottaa vierailijat vangeista. Nyt miehet päästetään sisään toiselta puolelta. Kolmestatoista kuolemaantuomitusta kahdeksan tulee raamatuntutkisteluun. Useat ovat tutkineet lähes vuoden. Niinpä Gary Janney tuntee heidät kaikki oikein hyvin ja esittelee meidät jokaiselle nimeltä.
”Kullakin miehellä on mukanaan Raamattu ja pieni sininen kirja Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Koska olemme outoja, he ovat ensin hieman hiljaisia ja ilmeisesti aprikoivat, millaisia me olemme. Mutta pian kaikki keskustelevat raamatullisista aiheista ja nauttivat selvästi keskustelusta. Kysymme heiltä, mitä he ajattelevat raamatuntutkisteluohjelmasta. He kaikki sanovat pitävänsä siitä ja oppineensa paljon.
”Kysymme heiltä: ’Miksi luotatte Jehovan todistajiin, niin että tutkitte heidän kanssaan?’ Eräs vastaa nopeasti: ’Yksinkertaisesti siksi, että kaiken, mitä Jehovan todistajat sanovat, voi lukea Raamatusta.’ Kun heiltä kysytään, olivatko he olleet uskonnollismielisiä ennen vankilaan tuloaan, kaikki kahdeksan vastaavat kieltävästi. Kaikki he kuitenkin lisäävät olleensa katolisen tai baptistikirkon jäseniä.
”Niinpä kysymme heiltä, miksi he eivät kääntyneet entisten uskontojensa puoleen saadakseen apua. Eräs vastaa naurahtaen: ’Jehovan todistajat osoittivat meille, ettei tulista helvettiä ole. Meillä on jo ollut riittävästi helvettiä tänä aikana. Me haluamme kuulla jotakin, joka kuulostaa hieman paremmalta.’
”Tuntimme on päättynyt, ja meidän on mentävä. Tehdessämme lähtöä he pyytävät meitä tulemaan uudelleen. Sitten eräs mies kääntyy Gary Janneyn puoleen ja kysyy vilpittömästi, sydämestään: ’Etkö voisi tutkia kanssamme kahdesti viikossa, niin kuin tutkit toisenkin vankiryhmän kanssa?’ Gary lupaa yrittää järjestää asian.
Vierailuja toisten vankien luo
”Palatessamme autolle mielessämme risteilee monia ajatuksia, mutta meillä ei ole aikaa pohtia niitä nyt. Tulemme autolle ja ajamme sisään toisesta portista noin kolmen kilometrin päässä olevaan suureen vankilarakennukseen, jota kutsutaan koulutusrakennukseksi. Kuljemme vartiohuoneen läpi, ja meidät päästetään erääseen huoneeseen.
”Tuossa huoneessa tungeksii vankeja, jotka odottavat ’kutsua’ erilaisiin koulutusohjelmiin osallistumiseksi. Useimmat miehistä eivät puhu mitään. Todistajavangit ja heidän toverinsa keskustelevat kuitenkin kaikki toistensa kanssa ja ovat hyvin ystävällisiä ja miellyttäviä. He odottavat, että Gary Janney ja Ed Journey tulevat johtamaan kokouksia. Kullakin vangilla on mukanaan Raamattu ja tutkistelukirjoja.
”Koska vankien ’kutsumisessa’ eri ryhmiin näyttää esiintyvän joitakin vaikeuksia, menemme tekemään uusintakäynnin erään vangin luo, joka ei vielä käy kokouksissamme. Hän kirjoittaa ulkopuolisiin sanomalehtiin. Hän on ymmällään siksi, että Jehovan todistajat osoittavat kiinnostusta toisiaan kohtaan. Hänen mielestään toivo Jumalan valtakunnasta ja sen tuomista maallisista siunauksista kuulostaa hyvältä mutta hieman vaikealta uskoa. (Ilm. 21:3, 4) Hän muistuttaa niitä monia vankeja, jotka maailman epäoikeudenmukaisuuden ja ennakkoluulojen tähden ovat menettäneet toivonsa. Kutsuttuamme häntä kokouksiin me poistumme.
”Jonkin ’kutsujärjestelmässä’ tapahtuneen sekaannuksen tähden noin 20 vangin ei sallita tulla kokouksiimme tänä iltana. Niinpä ainoastaan 30 vankia on läsnä. Huone, jossa kokoonnumme, muistuttaa suuresti koulun luokkahuonetta, sillä kaikki miehet istuvat pulpeteissa. Meidät esitellään, ja vangit saavat meidät tuntemaan olevamme tervetulleita. Havaitsemme, ettei ilmapiiri eroa lainkaan siitä, mikä vallitsee normaaleissa kokouksissamme paikallisessa valtakunnansalissa.
”Noin kello 21 kokoukset ovat päättyneet ja suuntaamme matkamme kotiin. Olemme olleet liikkeellä kello 14.30:stä lähtien, mutta toimintamme on ollut niin hengellisesti rakentavaa, että tunnemme olevamme enemmänkin innostuneita kuin väsyneitä. Ajaessamme takaisinpäin keskustelemme päivän tapahtumista. Meistä on suurenmoista, että nämä vangit ovat tulleet tuntemaan Jehovan tarkoitukset ja ovat siten saaneet mielenrauhan ja vapauden, jota monilla niin sanotuilla vapailla ihmisillä ei ole.”
Ei ainoa vankila
Myös toisissa vankiloissa Jehovan todistajat ovat onnistuneet sopeuttamaan vankeja takaisin yhteiskuntaan. Raamatuntutkisteluja on johdettu esimerkiksi Burgaw’ssa Pohjois-Carolinassa sijaitsevassa osavaltion vankilassa.
Norfolkin vankilassa Norfolkissa Massachusettsissa on ollut käynnissä raamatuntutkisteluohjelma jo vuosia. Vankilavirkailijat järjestivät huoneen eräästä koulusta vankien käyttöön kokouksien ajaksi. Eräs äskettäin vapaaksi päässyt vanki kertoo:
”Paikalliset todistajat Franklinissa Massachusettsissa sijaitsevasta seurakunnasta tulivat joka toinen lauantai-iltapäivä johtamaan kokouksia luokkahuoneeseemme. He pitivät raamatullisen puheen ja seurustelivat kanssamme, mikä kesti yhteensä noin kaksi tuntia. Lauantai-aamuisin me kiinnostuneet vangit kuljimme osastolta toiselle mukanamme raamatullista kirjallisuutta ja puhuimme sekä vankitovereille että vanginvartijoille. Kun raamatullinen traktaatti julkaistiin, levitimme sitä lähes 700 kappaletta.”
Sellaisen työn vaikutuksesta tämä entinen vanki kertoo: ”Eräs nuorukainen oli elänyt laitoksissa koko ikänsä, orpokodeista osavaltion vankilaan asti. Hänellä oli pitkät hiukset, hän tupakoi, hän oli ripustanut seinänsä täyteen pornografisia kuvia, hän käytti ruokotonta kieltä, ja hän oli vajonnut syvälle okkultismiin.
”Aloitimme tämän miehen kanssa raamatuntutkistelun. Kahdessa viikossa hän oli lakannut tupakoimasta ja kiroilemasta, ottanut pois kuvat seinältään, leikannut hiuksensa ja oikaissut kielenkäyttöään. Hänet on nyt kastettu, ja hän johtaa raamatuntutkisteluja toisille vankilassa oleville! Vuoden 1972 syyskuusta lähtien on kastettu kuusi vankia, kaksi heistä vankilassa ja neljä heidän ollessaan lomalla vankilasta.”
Tie menestykseen
Tällaiset kokemukset ovat tulleet yhä yleisemmiksi, kuten jotkut vankilavirkailijat voivat todistaa. Pitää paikkansa, kuten yhdistyneen metodistikirkon pappi Dean M. Kelly sanoi, että Jehovan todistajat ’pelastavat yhteiskuntamme rikollisia ja huumeitten orjia’. Ja sen sijaan että nämä ihmiset kääntyisivät takaisin rikoksen tielle, he ovat osaltaan auttaneet toisia ihmisiä mukauttamaan elämänsä Jumalan vaatimuksiin.
On selvää, että monilla vankilaviranomaisilla on vakavia pulmia: on vankilamellakoita, panttivankeja kaapataan ja vangeille salakuljetetaan kiellettyjä tavaroita. Vankien sopeuttaminen yhteiskuntaan ei ole yleensä onnistunut. Mutta pulman ratkaisu ei ilmeisestikään ole, kuten kalifornialainen vankilanjohtaja Procunier tunnusti, ’tuomittujen rikollisten pitäminen erossa hyvistä ihmisistä’.
Juuri tästä aiheesta Elayn Hunt sanoi Angolan osalta: ”Me emme ole kohdanneet niitä huomattavia pulmia, joita on esiintynyt muissa paikoissa. Mielestämme syynä on osaksi se, että sallimme vankiemme olla mahdollisimman paljon yhteydessä ulkopuolisiin ihmisiin ja otamme vastaan uskonnollisista lähteistä tulevan myönteisen vaikutuksen.”
Jehovan todistajat ovat kaikkialla halukkaita menemään vankiloihin auttamaan ilmaiseksi vankeja oppimaan Jumalan sanan vanhurskaat periaatteet. Tämä on osoittautunut onnistuneeksi menetelmäksi monien sopeuttamisessa yhteiskuntaan. Todistajain kanssa työskentelemisestä Angolan vankilanjohtaja Henderson sanoi: ”Jehovan todistajat eivät yritä hämätä meitä, se on ollut ainakin minun kokemukseni. He ovat vilpittömiä ja haluavat työskennellä vankien kanssa. Meillä ei ole ollut mitään pulmia.”
Jos olet vankilavirkailija, ota vapaasti yhteyttä paikkakuntasi Jehovan todistajiin avun saamiseksi. Tai jos he sattuvat käymään luonasi, kiinnitä vakavaa huomiota heidän tarjoukseensa auttaa vankeja muuttamaan elämäänsä sekä omaksi hyödykseen että koko yhteiskunnan hyödyksi.