Voivatko vankilat lopettaa rikollisuuden?
Saapuvatko rikoksista tuomitut niihin kieroutuneina lähteäkseen niistä uudistuneina?
”UUDISTAMISTA kenties kaipaa ennen muuta suhtautumisemme moraaliin eikä niinkään suhtautumisemme tuomioiden langettamiseen”, sanoi vanhempi tuomari Alan Huggins Hongkongista.
Aikana, jolloin rikokset lisääntyvät huimasti ja vaaditaan äänekkäästi lisää lakeja tai ainakin rikoslain korjaamista, tuomari Huggins todella osui asian ytimeen.
Mitä voidaan tehdä rikollisuuden lopettamiseksi tai ainakin sen vähentämiseksi? Missä suhteissa rikollisuudenvastainen sota on heikkoa? Joiltakin tahoilta vaaditaan kovaäänisesti ankarampia rangaistuksia ja niiden tiukempaa voimaan saattamista. Toiset kannattavat lakien ja langetettujen tuomioiden lieventämistä. Monet ovat samaa mieltä siitä, että vankilajärjestelmät eivät korjaa rikollisuutta. Sen johdosta jotkin hallitukset ovat viime vuosikymmenellä tutkineet uudelleen lakejaan ja rangaistuksiaan. Kuumimmin on kiistelty kuolemanrangaistuksesta. Useat maat ovat poistaneet kuolemanrangaistuksen, mutta nykyään joissakin maissa vaaditaan sen ottamista jälleen käyttöön. Esimerkiksi aviorikos on tullut niin arkipäiväiseksi, että joissakin paikoissa mielipide puoltaa sen kokonaan rankaisematta jättämistä.
Jotkut rikollisuuden kasvavaa ongelmaa tutkivat sanovat, että lakien ankaruus tai lempeys ei ratkaise kasvun määrää. He sanovat pikemminkin, että tuomioistuinten langettamien tuomioiden erilaisuus heikentää kunnioitusta lakia kohtaan, että oikeuden käytössä ilmenevä turmelus edistää sitä suuresti ja että vankilat itsessään ovat monessa tapauksessa paikkoja, joissa versoo uutta rikollisuutta.
Kehnot vankilaolot
Erään sanomalehtimiehen kertomuksessa huomattavassa Etelä-Amerikan maassa sijaitsevasta suuresta vankilasta sanotaan: ’Sukupuolisen väkivallan teoista tuli jokapäiväisiä. Välttyäkseen raa’alta kohtelulta eräs nuori vanki halusi mieluummin, että hänet pantaisiin pinta-alaltaan vain neliömetrin suuruiseen selliin. Mitä voi odottaa sellaisten ihmisten käytökseltä, jotka elävät yhteiskunnan laidalla eristettyinä vankilaan, jonka asukkien määrä on kolminkertaistunut (noin 5200:aan tiloissa, jotka on rakennettu enintään 1800 ihmiselle), ahdettuina kymmenittäin selleihin, joissa harjoitetaan mitä uskomattomimpia sukupuolisuhteita. Rikollista ei voida parantaa, jos hän vankeusaikansa päättyessä lähtee vankilasta kieroontuneempana kuin hän oli sinne saapuessaan.’
Vastaavasti muuan mies, joka vietti vuoden ja kahdeksan kuukautta eräässä eurooppalaisessa vankilassa, teki seuraavan havainnon: ”Päivittäisenä keskustelunaiheena olivat ne rikokset, jotka oli tehty, ja ne, joita tehtäisiin vapautumisen jälkeen. Vaihdettiin kokemuksia, taitoja ja menetelmiä sen varalle, että vanki saisi rikoksen kannattamaan seuraavalla kerralla.”
Eräs kristitty, joka oli neljässä eri vankilassa kristillisen puolueettomuutensa vuoksi, sanoi: ”Sen sijaan että vankila olisi parannuslaitos, se on rikollisten koulu. Yleinen sanonta kuului: ’Parannettavaksi tulet ja pilattuna lähdet.’ Oli tapauksia, joissa ihmiset tulivat vankilaan ensi kerran jonkin yleisen rikoksen, kuten esimerkiksi varkauden tai kavalluksen vuoksi, ja jotka sen jälkeen palasivat rikoksenuusijoina ja lopulta moninkertaisina uusijoina. Tunsin erään vangin, joka puhui sujuvasti viittä kieltä ja oli romaanikirjailija. Hän oli vankilassa rikoksenuusijana. Hän selitti, että yhteiskunta ja myös hänen perheensä ja ystävänsä olivat hylänneet hänet ja että hän oli työtön. Mitä hänen siis pitäisi tehdä? Suorittaa uusi rikos ja palata vankilaan, jossa hän voisi tehdä työtä, syödä ja nukkua.” Tietenkin hänen filosofiansa oli väärä, mutta hänen turhaumansa tekivät hänestä vähitellen parantumattoman rikollisen.
Pyrkimyksiä yhteiskuntaan sopeuttamiseksi
Huolestuminen tällaisista lähes jokaisessa maassa vallitsevista hälyttävistä olosuhteista on aikaansaanut sen, että tilannetta pyritään kohentamaan yhteiskuntaansopeuttamisohjelmien avulla. Jos ne toteutettaisiin tunnollisesti, suuri osa rikollisista, varsinkin ensikertalaisista, muuttuisi luotettaviksi yhteiskunnan jäseniksi edistämään osaltaan yleistä hyvinvointia. Lisäksi se suuri kustannustaakka, joka aiheutuu valtiolle siksi, että vankilalaitos ei pysty sopeuttamaan rikollista yhteiskuntaan, huojentuisi melkoisesti.
Tällaiset parannusohjelmat ovat menestyneet heikosti. Niiden menestykseen vaikuttaa ratkaisevasti oikeusviranomaisten into tai innottomuus ja niille myönnetty taloudellinen tuki. Yhdeksäntoista maata käsittäneen tuoreen tutkimuksen mukaan vankilaoloja on parannettu suuremmissa vankiloissa useimmissa näissä maissa. Vankila on puhtaampi; vähäisistä rikoksista tuomitut ja nimenomaan ensikertalaiset ovat erillään törkeisiin rikoksiin syyllistyneistä ja paatuneista taparikollisista. On saatu aikaan säädöksiä, jotka suovat tuomareille vapaammat kädet lievempien tuomioiden määräämiseksi tapauksissa, joissa on olemassa lieventäviä asianhaaroja, ja tarkoituksena on luoda ilmapiiri, joka kannustaisi syytettyä muuttumaan paremmaksi.
On muodostettu järjestöjä Raamattujen varaamiseksi ja uskonnollisten kokousten järjestämiseksi vangeille. Vangit saavat ”työterapiaa”, jotta he voisivat parantua oppimalla hyödyllisen ammatin. Jotkin vankilat tarjoavat koulukursseja. Jotkut vangit käyttävät hyväkseen tätä mahdollisuutta, mutta enemmistö ei välitä siitä.
Hyvää tarkoittavista pyrkimyksistä huolimatta vankilalaitoksen ei siis nähdä saavan paljoakaan aikaan rikollisuuden vähentämisessä. Onko olemassa sellaista lakia tai rangaistussäännöstöä, joka voi vähentää sitä? Vähentävätkö tiukemmat tai löyhemmät lait sitä? Olisiko uskonnollisesta laista apua? Voidaanko ihmisistä saada lain voimalla vanhurskaita? Onko mitään toivoa rikollisuuden poistamisesta ja siitä aiheutuvasta huojennuksesta? Seuraavissa artikkeleissa käsitellään näitä kaikkiin meihin vaikuttavia seikkoja.