Sananvapauden historiallinen kehitys
KAUTTA aikojen ihmiset ovat taistelleet sananvapauden puolesta. On laadittu lakeja, käyty sotia ja menetetty ihmishenkiä sen vuoksi, että ihmisillä olisi oikeus mielipiteensä ilmaisemiseen julkisuudessa.
Miksi tällainen oikeus, joka näyttäisi olevan luonnollinen asia, on lietsonut kiistoja, jopa siihen pisteeseen asti, että sen takia on vuodatettu verta? Mistä johtuu, että yhteiskunnat ovat sekä menneisyydessä että nykyään nähneet välttämättömäksi rajoittaa tämän oikeuden käyttöä tai jopa kieltää sen käytön?
Suhtautuminen sananvapauteen on suuren heilurin tavoin heilahdellut ajan kellossa laidasta toiseen. Joskus sananvapautta on pidetty jokaiselle kuuluvana perusoikeutena. Toisinaan sitä taas on pidetty ongelmana, jolle valtiot tai uskonnot ovat halunneet tehdä jotakin.
Koska historia on täynnä kertomuksia ihmisistä, jotka ovat taistelleet oikeudesta saada ilmaista mielipiteensä julkisuudessa – mistä usein oli seurauksena se, että heitä vainottiin raa’asti tai heidät tapettiin – niin joidenkin tällaisten tapausten tarkastelu varmasti auttaa meitä ymmärtämään paremmin, mistä oikein on kysymys.
Historiaa lukeneet saattavat hyvinkin muistaa kreikkalaisen filosofin Sokrateen (470–399 eaa.), jonka näkemysten ja opetusten katsottiin turmelevan Ateenan nuorisoa. Tämä tyrmistytti Kreikan poliittisia ja uskonnollisia johtajia ja johti siihen, että hän menetti henkensä. Puhe, jonka hän piti tuomareille, jotka lopulta tuomitsivat hänet syylliseksi, on edelleenkin kaunopuheisimpia sananvapauden puolustuspuheita: ”Jos siis minulle sanoisitte: ’Sokrates, vapautamme sinut, kuitenkin sillä ehdolla, ettet enää tästä lähtien harrasta tuota tutkistelua etkä filosofoi, mutta jos sinut vielä tavataan sitä tekemästä, olet kuolemaan tuomittu’, sanoisin teille: ’Kiitän sydämellisesti teitä, Ateenan miehet, mutta kuitenkin tottelen mieluummin jumalaa kuin teitä ja, niin kauan kuin hengitän ja kykenen siihen, en lakkaa filosofoimasta, kehottamasta ja ojentamasta teitä – –. Sillä niin määrää jumala, tietäkää se – –. Mitä tähän tulee, ateenalaiset – sanoisin – päästäkää minut vapaaksi tai ei, mutta edellyttäkää, etten menettele toisin, en vaikka edessäni olisi moninkertainen kuolema.’”
Aika kului, ja Rooman alkuaikoina heiluri heilahti rajoitusten löysentämisen suuntaan, mutta myöhemmin se imperiumin laajentuessa heilahti takaisin kohti tiukempaa linjaa. Se merkitsi alkua synkimmälle ajanjaksolle sananvapauden kannalta katsottuna. Tiberiuksen hallitusaikana (v. 14–37) valtiovallan tai sen politiikan arvostelemista ei suvaittu laisinkaan. Rooma ei silti ollut ainut sananvapauden vastustaja. Tuohon aikaan juutalaisten johtomiehet pakottivat Pontius Pilatuksen surmauttamaan Jeesuksen sen johdosta, mitä hän oli opettanut, ja antoivat hänen apostoleilleen myös saarnaamiskiellon. Nämäkin olivat halukkaita mieluummin kuolemaan kuin luopumaan saarnaamisesta. (Apostolien teot 5:28, 29.)
Useimpina historian aikakausina on käynyt niin, että valtiovallan myöntämiä kansalaisten perusoikeuksia on mielin määrin muuteltu tai peruttu, ja tämän vuoksi sananvapauden puolesta on jouduttu jatkuvasti taistelemaan. Keskiajalla alkoi osa kansasta vaatia asiakirjaa, jossa olisi selvästi esitetty heidän oikeutensa ja jossa rajoitettaisiin valtion mahdollisuuksia puuttua näihin oikeuksiin. Tämän johdosta alettiin laatia merkittäviä, kansalaisten perusoikeuksia koskevia lakeja. Yksi niistä oli Magna Charta, merkkipaalu ihmisoikeuksien saralla. Myöhemmän ajan tuotteita olivat Englannin Bill of Rights vuodelta 1689, Yhdysvaltain Virginian osavaltion Declaration of Rights vuodelta 1776, Ranskan ihmisoikeuksien julistus (Déclaration des droits de l’ homme et du citoyen) vuodelta 1789 ja Yhdysvaltain perustuslakiin lisätty oikeuksien luettelo (Bill of Rights) vuodelta 1791.
1600-, 1700- ja 1800-luvuilla monet nimekkäät ihmiset korottivat äänensä sananvapauden puolesta. Englantilainen runoilija John Milton, joka tunnetaan ehkä parhaiten teoksestaan Kadotettu paratiisi, kirjoitti vuonna 1644 kuuluisan pamflettinsa Areopagitica, jossa hän taisteli painovapauden rajoituksia vastaan.
1700-luvulla sananvapaus kasvoi Englannissa, vaikka rajoituksia vielä olikin. Pohjois-Amerikassa siirtokunnat vaativat oikeutta sananvapauteen, johon sisältyi sekä puhe- että painovapaus. Esimerkiksi Pennsylvanian osavaltion perustuslaissa, joka tuli voimaan 28. syyskuuta 1776, sanottiin muun muassa: ”Että ihmisillä on oikeus puhe- ja kirjoitusvapauteen ja oikeus julkaista mielipiteitään; sen tähden lehdistön vapaudelle ei pidä asettaa rajoituksia.”
Tämä teksti antoi vaikutteita Yhdysvaltain perustuslakiin vuonna 1791 tehdylle ensimmäiselle lisäykselle, joka heijasteli sitä, mitä Yhdysvaltain perustuslain laatijat ajattelivat ihmisten kallisarvoisista oikeuksista: ”Kongressi älköön säätäkö lakia, joka koskee uskonnon perustamista tai estää uskonnon vapaan harjoittamisen; tai rajoittaa puhevapautta tai lehdistön vapautta; tai ihmisten oikeutta rauhalliseen kokoontumiseen tai oikeutta anoa hallitukselta epäkohtien korjaamista.”
1800-luvun englantilainen filosofi John Stuart Mill julkaisi vuonna 1859 esseen ”Vapaudesta”. Sitä lainataan usein, ja sitä on sanottu yhdeksi suurimmista julkilausumista sananvapauden puolesta.
Taistelut oikeudesta ilmaista mielipiteensä julkisesti eivät kuitenkaan päättyneet siihen, että alkoi 1900-luku, jota on sanottu valistuneisuuden aikakaudeksi. Yritykset sananvapauden kaventamiseksi ovat saaneet esimerkiksi Yhdysvalloissa aikaan sen, että tätä vapautta on puolustettu oikeussaleissa, sekä alemmissa oikeusasteissa että Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa.
Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Oliver Wendell Holmes nuorempi ilmaisi lukuisissa oikeudenpäätöksissä, millainen on hänen näkemyksensä sananvapaudesta. Hän selitti, mistä todellinen sananvapaus tunnistetaan: ”Jos perustuslaissamme on jokin periaate, joka muita kipeämmin vaatii osakseen uskollisuutta, niin se on mielipiteenvapauden periaate – ei niiden mielipiteenvapaus, jotka ovat kanssamme samaa mieltä, vaan sellaisten mielipiteitten vapaus, jotka ovat meille hyvin vastenmielisiä.” (Oikeusjuttu ”Yhdysvallat Schwimmeriä vastaan”, 1928.)
Juuri tätä periaatetta kohtaan osoitettu piittaamattomuus on lietsonut oikeustaisteluja, joiden vaikutuksesta heiluri heilahtelee jatkuvasti vapauden ja pakon välillä. Liian usein ajatuksena on ollut: ”Sananvapaus kuuluu minulle – muttei sinulle.” Nat Hentoff mainitsee tämännimisessä, englanninkielisessä kirjassaan tapauksia, joissa perustuslain ensimmäisen lisäyksen innokkaat puolustajat ovat muuttaneet katsantokantaansa ja siten heilahtaneet heilurin mukana oikealta vasemmalle. Hän mainitsee tapauksia, joissa Yhdysvaltain korkein oikeus on kumonnut joitakin omia päätöksiään. Jotkin niistä olivat tapauksia, joissa Jehovan todistajat olivat vuosikausia taistelleet oikeudestaan puhua vapaasti uskonnollisesta vakaumuksestaan. Hän kirjoittaa heistä: ”Tämän uskontokunnan jäsenet ovat vuosikymmenien kuluessa suuresti myötävaikuttaneet omantunnonvapauden lisääntymiseen perustuslakia koskevien oikeudenkäyntien avulla.”
Monet oikeustieteilijät ja nykyajan historioitsijat ovat kirjoittaneet runsaasti lukuisista oikeustaisteluista, joita tämän vuosisadan loppupuolella on käyty paitsi Yhdysvalloissa myös muissa maissa sananvapauden turvaamiseksi. Sananvapaus ei ole koskaan taattua. Vaikka hallitukset voivat ylpeillä sillä vapaudella, jonka ne antavat kansalleen, niin kokemus on osoittanut, että se voidaan menettää hallituksen tai tuomarien vaihtuessa. Jehovan todistajat ovat olleet eturintamassa taistelemassa tämän kallisarvoisen vapauden puolesta.
Professori C. S. Braden kirjoittaa kirjassaan These Also Believe: ”He [Jehovan todistajat] ovat suorittaneet merkittävän palveluksen demokratialle taistellessaan kansalaisoikeuksiensa säilyttämiseksi, sillä he ovat tehneet taistelussaan paljon noiden oikeuksien varmistamiseksi kaikille vähemmistöryhmille Amerikassa. Kun jonkin ryhmän kansalaisoikeuksia loukataan, eivät minkään toisenkaan ryhmän oikeudet ole turvattuja. He ovat sen tähden auttaneet ratkaisevasti eräiden demokratiamme kalleimpien asioiden säilymistä.”
Vapautta rakastavien ihmisten on vaikea ymmärtää, miksi jotkin hallitukset eivät halua antaa tätä vapautta kansalleen ja jotkin uskonnot jäsenilleen. Ihmisiltä on näin riistetty yksi heidän perusoikeuksistaan, ja monet joutuvat eri puolilla maailmaa kärsimään tämän vapauden tukahduttamisesta. Tuleeko suhtautuminen sananvapauteen edelleen heilahtelemaan heilurin tavoin puolelta toiselle niissäkin maissa, jotka tunnustavat tämän perusoikeuden? Tullaanko sananvapauden käsitteellä puolustamaan moraalitonta, säädytöntä kieltä? Tällaisia kiistoja puidaan jo nyt tuomioistuimissa.
[Kuva s. 3]
Sokrates puolusti sananvapautta
[Lähdemerkintä]
Musei Capitolini, Rooma