Job

7 Eikö kuolevaisen ihmisen elämä maan päällä ole pakollista raatamista,

eivätkö hänen päivänsä ole kuin palkkatyöläisen päivät?+

 2 Kuin orja hän kaipaa varjoa,

palkkatyöläisen tavoin hän odottaa palkkaansa.+

 3 Osakseni on tullut arvottomia kuukausia,

palkakseni onnettomia öitä.+

 5 Lihani on toukkien ja maapaakkujen peitossa,+

ihoni on täynnä rupea ja märkää.+

 6 Päiväni kiitävät nopeammin kuin kutojan sukkula,+

ne päättyvät ilman toivoa.+

 7 Muista, että elämäni on kuin tuuli+

enkä enää koskaan ole onnellinen.*

 8 Silmät, jotka näkevät minut nyt, eivät näe minua enää,

sinun silmäsi etsivät minua, mutta olen poissa.+

 9 Niin kuin pilvi haihtuu ja katoaa,

ei hautaan* meneväkään tule enää takaisin.+

10 Hän ei palaa taloonsa,

eikä häntä enää muisteta hänen kotipaikassaan.+

Tahdon puhua henkeni ahdingossa,

katkera tuskani+ saa minut valittamaan!

12 Olenko minä meri tai merihirviö,

niin että sinun pitäisi asettaa minulle vartija?

13 Kun sanon: ’Leposohvani lohduttaa minua,

vuoteeni helpottaa kurjuuttani’,

14 silloin saat minut kauhistumaan unilla,

pelottelet minua näyillä,

15 niin että minä ennemmin tukehtuisin,*

valitsisin kuoleman mieluummin kuin tämän ruumiin.*+

17 Mikä on kuolevainen ihminen, että olisit kiinnostunut hänestä

tai kohdistaisit häneen huomiosi?*+

18 Miksi tutkit häntä joka aamu

ja koettelet häntä joka hetki?+

19 Etkö voi kääntää katsettasi minusta

ja jättää minua rauhaan edes siksi aikaa, että ehdin nielaista sylkeni?+

21 Miksi et anna anteeksi rikkomustani

ja sivuuta syntiäni?

Pianhan minä makaan tomussa,+

ja sinä etsit minua, mutta minua ei enää ole.”