Uhraukset tuovat runsaasti siunauksia
’Rakas Lynetteni
’Halusin jättää sinulle viestin kiittääkseni sinua siitä, että olet ollut niin suloinen, hyvä tytär. Sinulla tulee olemaan vaikeaa ilman äitiä, kultaseni, mutta toiset kyllä auttavat sinua, ja isäsi tulee pitämään sinusta oikein hyvää huolta. Auta pieniä sisariasi – tiedän, että teet niin – kun he oppivat luottamaan sinuun yhä enemmän. Haluan kiittää sinua, kultaseni, kaikesta, mitä olet tehnyt hyväkseni, ja siitä, että olet ollut niin suloinen, tottelevainen pikkutyttö, etkä ole koskaan antanut minulle mitään huolenaihetta. Rukoilen, että Jehova muistaa minua ja että me kaikki tapaamme Uudessa maailmassa.
’Parhain terveisin rakastava Äitisi.’
OLIN vasta 13-vuotias, kun äiti kuoli syöpään tammikuussa 1963. Noin kolme kuukautta ennen kuolemaansa hän kertoi minulle ja nuoremmille sisarilleni kuolevansa. Olin kiitollinen siitä, ettei hän salannut asioita, vaan selitti ystävällisesti tilanteen ja ryhtyi sitten toimiin valmistaakseen meitä tulevia muutoksia varten.
Vaikka äiti oli vuoteenomana, hän opetti minua laittamaan ruokaa, ja valmistin kaikki ateriat hänen ohjauksessaan. Hän näytti minulle myös, miten ompelukonetta käytetään, miten perheenjäsenten hiukset leikataan, miten valmistetaan eväät kouluun, ja monia muita töitä. Hän selitti, että koska häntä ei enää olisi, minun täytyisi tehdä uhrauksia auttaakseni pikkusiskojani.
Muistan ihailleeni sitä, miten rauhallinen äiti oli. Tiedän nyt, että se johtui hänen syvästä luottamuksestaan luvattuun ylösnousemukseen. Muutama päivä hänen kuolemansa jälkeen isä ojensi kullekin meistä tytöistä kirjeen, jonka äiti oli kirjoittanut vähän ennen kuolemaansa. Kirjettä, jonka minä sain, on lainattu edellä. Kuten kuvitella saattaa, vuodatin kyyneliä lukiessani tuota kirjettä, mutta se vahvisti minua hengellisesti, vaikka olinkin tuolloin herkimmässä iässä. Vain muutama kuukausi sen jälkeen vihkiydyin Jehovalle, ja minut kastettiin elokuussa 1963.
Uskon kehittäminen
Vanhemmistani oli tullut Jehovan todistajia vuonna 1956, vuoden kuluttua siitä kun olimme muuttaneet pieneltä maatilalta Sydneyyn Australiaan. Valitettavasti minussa kehittyi epäilevä, melkein ateistinen asenne Raamatun kertomuksia kohtaan sen johdosta, miten niitä käsiteltiin pyhäkoulussa. Liitin mielessäni Raamatun henkilöt satujen ja muiden tarinoiden joukkoon, joista tiesin, etteivät ne olleet totta. Aloin jopa pitää Jumalaa vain yhtenä taruolentona muiden joukossa. Jehovan todistajien vilpittömyys alkoi kuitenkin vaikuttaa minuun, ja se sai minut ajattelemaan, että jos he ja äitini uskoivat Jumalaan ja Raamattuun, siinä tosiaan täytyi olla jotakin.
Kun olin 11-vuotias, seurakunnassa alettiin tutkia kirjaa, jonka nimenä oli ”Tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä” ja jossa selitetään jae jakeelta osia Danielin kirjasta. Nämä profetiat ja se, miten yksityiskohtaisesti ne olivat täyttyneet, tekivät minuun todella vaikutuksen. Muissa seurakunnankokouksissa käsiteltiin Raamatun yhtäpitävyyttä tosi tieteen kanssa. Jotkin epäilykseni alkoivat haihtua, ja vähitellen aloin todella uskoa Jumalaan.
Erilaisia uhrauksia
Kuten äiti oli sanonut, perhevastuista huolehtiminen ja kahden nuoremman sisaren auttaminen ei aina ollut helppoa. Menetin osan omasta nuoruudestani. Se harvinaisen läheinen suhde, joka kehittyi meidän kolmen tytön välille, ja se hiljainen luottamus, jota isäni osoitti minua kohtaan, korvasivat kuitenkin runsaasti tämän. Silti oli vielä tehtävä erilaisia uhrauksia.
Kouluvuosinani opin pitämään paljon musiikista ja näyttelemisestä. Perheemme oli musikaalinen. Meillä lapsilla oli tapana soittaa pianoa, laulaa, tanssia ja järjestää konsertteja, kunnes olimme näännyksissä. Seitsenvuotiaasta saakka olin saanut pääosia koulun esityksissä. Opettajat kannustivat minua ilmoittautumaan teatterikouluun. Mutta mieleeni palautuivat erään laulun sanat, jota meillä oli tapana laulaa seurakunnankokouksissamme: ”Lahjojamme [Hänen] työssään taiten käyttäen.” Kieltäydyin siksi noudattamasta heidän kehotuksiaan, vaikka se ei ollutkaan helppoa.
Pidin myös opiskelusta, ja seurauksena oli, että sain hyviä arvosanoja. Kun kuitenkin päätin yliopistokoulutuksen sijasta käyttää koko aikani saarnaamistyöhön, minut vietiin ammatinvalinnanohjaajan toimistoon. ”Se tuntuu melkoiselta tuhlaukselta”, hän sanoi yrittäessään taivutella minut tavoittelemaan lääkärinuraa. En ole kuitenkaan koskaan katunut päätöstäni.
Päätettyäni koulun työskentelin puolitoista vuotta erään hallituksen viraston uudella tietokoneosastolla. Kun jätin eroanomuksen, minulle tarjottiin kaksinkertaista palkkaa ja esimiesasemaa tuolla osastolla. Se oli houkutteleva tarjous, erityisesti 17-vuotiaalle! Mutta pidin kiinni tavoitteestani ja aloitin kokoajanpalveluksen vakituisena tienraivaajana 1. kesäkuuta 1966.
Uusia työmääräyksiä
Kun minut nimitettiin erikoistienraivaajaksi seuraavan vuoden huhtikuussa, olin suunniltani ilosta saadessani määräyksen kotiseurakuntaani Sydneyyn. Se soi minulle tilaisuuden olla sisarteni kanssa hieman pidempään. Olin kiitollinen siitä, koska toivoin voivani asua kotiväkeni kanssa tai sitä lähellä, kunnes kummatkin sisareni olisivat naimisissa ja asettuneet aloilleen.
Vuonna 1969 minut määrättiin läheiseen Peakhurstin seurakuntaan Enid Bennettin kanssa, josta tuli toverini erikoistienraivauksessa seuraaviksi seitsemäksi vuodeksi. Kaksi vuotta myöhemmin isäni muutti palvelemaan vanhimpana pieneen, viehättävään Tumutin kaupunkiin, joka sijaitsee jonkin verran Sydneystä luoteeseen ja jossa tarve oli suurempi. Seura määräsi ystävällisesti myös Enidin ja minut sinne. Tuohon aikaan nuorin sisareni Beverley aloitti tienraivauksen, ja hän palveli meidän kanssamme.
Surullisempaa kuin kuolema
Suunnilleen noihin aikoihin sattui elämäni surullisin tapahtuma. Sisareni Margaret ja hänen sulhasensa erotettiin kristillisestä seurakunnasta. Se oli sydäntä särkevää aikaa, sillä tuolloin katkesi se harvinaisen läheinen side, joka minulla oli ollut Margaretiin äidin kuolemasta lähtien. Tiesin, että äiti oli Jehovan muistissa, erittäin turvallisessa paikassa. Sisareni oli kuitenkin ainakin tuolloin menettänyt Jehovan hyväksynnän. Minun täytyi hartaasti anoa Jehovalta, että hän olisi auttanut minua voittamaan masennukseni niin, että voisin palvella häntä saaden edes hieman iloa, ja hän vastasi rukoukseeni.
Uskollisuuttamme Jehovan järjestelyjä kohtaan koeteltiin, kun katkaisimme täysin kaiken yhteydenpitomme Margaretiin. Perheemme sai tilaisuuden osoittaa, että me todella uskoimme Jehovan tien olevan paras. Iloksemme Margaret ja hänen miehensä otettiin takaisin seurakuntaan lähes kaksi vuotta myöhemmin. Me tuskin tajusimmekaan, miten voimakas vaikutus päättäväisellä asenteellamme oli ollut heihin, kuten Margaret myöhemmin kertoi minulle:
”Jos sinä, isä tai Beverley olisitte suhtautuneet kevyesti erottamiseemme, tiedän aivan varmasti, etten olisi niin pian ryhtynyt toimiin päästäkseni takaisin seurakuntaan. Se, että siteeni omaisiini ja läheinen yhteys seurakuntaan olivat täysin katkenneet, synnytti voimakkaan halun katua. Ollessani yksin opin ymmärtämään, miten väärä menettelyni oli ja miten vakavaa oli kääntää selkänsä Jehovalle.”
Jälleen kerran meitä siunattiin, kun koko perheemme palveli yhdessä Jehovaa. Miten kiitollisia olimmekaan onnellisuudesta, joka lopulta oli seurauksena siitä, että pidimme uskollisesti kiinni Raamatun periaatteista.
Avioliitto ja matkatyö
Myöhemmin tapasin Alanin, tienraivaajan ja kristityn vanhimman. Me avioiduimme marraskuussa 1975, puoli vuotta sen jälkeen, kun sisareni Beverley oli solminut avioliiton. Oltuamme tienraivaajina kaksi vuotta meidät kutsuttiin tammikuussa 1978 matkatyöhön, mikä merkitsee eri seurakunnissa vierailemista joka viikko ja niiden auttamista vahvistumaan hengellisesti. Tehtävämme ovat vieneet meidät Queenslandin kesyttömän sisämaan kaupunkien tasaisesta elämästä Melbournen ja Sydneyn vilkkaille suurkaupunkialueille.
Minulle matkalaukkuelämä ja eri kodeissa asuminen joka viikko oli melkoinen haaste. Mutta sitten ajattelin: ’Minun tulisi olla onnellinen siitä, että meillä on matkalaukkuja ja omaisuutta, jolla voimme täyttää ne. Monilla ihmisillä ei ole edes niitä.’ Ei ole myöskään ollut helppoa olla ilman aviomieheni seuraa monina iltoina, kun hän on osallistunut seurakunnallisiin tehtäviin. Mietiskelin kuitenkin sitä, etteivät monetkaan naiset aina saa olla miestensä seurassa, ja useimmissa tapauksissa se ei johdu siitä, että heidän miehensä olisivat mukana Herramme jalossa työssä.
Kaikista vaikeinta on kuitenkin ollut huonosta terveydestäni selviytyminen. Aivan lapsuudesta saakka minulla oli ollut jatkuvasti kurkku kipeä, lihas- ja nivelongelmia, keuhkoputkentulehduksia ja yleistä heikkoudentunnetta. Lääkärit ja luonnonparantajat eivät pystyneet tunnistamaan ongelmaa.
Vuosien kuluessa edellä mainitut oireet pahenivat, ja niihin liittyi jatkuvaa selkä- ja niskasärkyä, viluntunnetta, äärimmäistä väsymystä, ihottumia, rauhasten turpoamista, jatkuvaa pahoinvointia ja toistuvia rakkotulehduksia. Aloin ajatella, että tällaiset vaivat olivat luonnollinen osa elämää ja että ne täytyi kestää, enkä siksi valittanut.
Yksi tällainen tilanne kehittyi pian sen jälkeen, kun olimme ottaneet vastaan ensimmäisen määräyksemme kierrostyöhön. Joka kerta kun kävelin tuntia pitempään, tunsin, kuinka veri alkoi vuotaa. Sitä kesti, kunnes taas pääsin istumaan. Koska aikataulumme vaati noin kolmen tunnin kävelyä joka aamu talosta-taloon-työssä, ihmettelin, miten selviytyisin. Rukoilin asian johdosta. Mikä oli seuraus?
Sen jälkeen minut joka aamu – kolmen kuukauden ajan – pyydettiin sisälle istumaan. Kun tämä ruumiillinen vaiva lakkasi, lakkasivat myös nuo pyynnöt! Koska australialaisilla ei ole tapana pyytää odottamattomia vieraita sisälle, olen sitä mieltä, että kyseessä täytyi olla jokin muu kuin yhteensattuma.
Terveyteni huononee
Ollessani hieman yli 30-vuotias ja oltuani matkatyössä muutamia vuosia terveyteni heikkeni entisestään. Minulta kului noin kaksi viikkoa toipuakseni muutaman päivän keskittymisestä konventissa. Jos valvoin myöhään vain yhtenä iltana, siitä oli minulle haittaa viikkokausiksi. Todistamisesta aamuisin tuli vuorenkorkuinen este. Kello 10:een mennessä olin joka aamu aivan nääntynyt. Kello 11:een mennessä minua aivan kuin vapisutti, ja ajatukseni sumenivat. Puoleltapäivin minun oli pakko päästä lepäämään. Sitten oli selviydyttävä iltapäivästä. Toiset näyttivät selviytyvän helposti ja heillä näytti olevan energiaa ylimääräiseen toimintaan. Miksei minulla?
Painoni laski 42 kiloon, ja ellen maannut vuoteessani flunssan kourissa, minulla oli alituisesti flunssaa edeltävä tunne. En pystynyt nukkumaan läpi yön heräämättä 20 kertaa tai useammin rakkovian vuoksi. Halusin nukkua enkä herätä! Monta kertaa pyysin rukouksessa: ”Rakas Jehova, tiedän, etten ansaitse mitään, mutta haluaisin vain terveyteni palvellakseni sinua. Auttaisitko minua selvittämään, mikä on ongelmani? Ellet, niin ole hyvä ja auta minua kestämään.”
Olin päättänyt, etten luopuisi kokoajanpalveluksesta helposti. Niinpä esitin Jehovalle erityisiä avunpyyntöjä. Ensiksikin, että saisimme hankittua asuntovaunun, koska tunsin tarvitsevani kipeästi omaa asuntoa. En maininnut pyynnöstäni Alanille, mutta heti seuraavassa kokouksessa muuan veli lähestyi meitä ja tarjosi meille asuntovaunuaan. Seuraavaksi pyysin, että saisimme siirron viileämmälle alueelle, ja pian myös tähän rukoukseeni vastattiin, kun meidät määrättiin Sydneyyn.
Voitko kuvitella, että kaksi kuukautta Sydneyyn saapumisemme jälkeen minulle annettiin kirja, jossa kuvailtiin minun tapaukseeni sopivia oireita? Hämmästyttävää kyllä lääkäri, joka oli kirjoittanut tämän kirjan, piti vastaanottoaan meidän kierroksemme alueella. Monien kokeiden jälkeen sain tietää, että minulla oli alhainen verensokeri ja että olin allerginen muun muassa homeille, hiivoille, tietyille kemiallisille tuoksuille, kissoille, koirille ja monille ruoka-aineille.
Ruoka-aineallergioitteni tunnistaminen niin, ettei minulla enää ollut oireita, kesti tämän lääkärin hoidossa kahdeksan väsyttävää kuukautta. On vaikeaa kuvailla sitä vaikutusta, mikä tällä oli fyysiseen terveyteeni ja koko elämänasenteeseeni. Aloin jälleen todella nauttia palveluksesta ja seurakunnankokouksista. Minusta tuntui, kuin olisin ”saanut ylösnousemuksen” läheltä kuolemaa! Painoni kohosi nopeasti, ja ne, jotka eivät olleet nähneet minua pitkään aikaan, olivat hämmästyneitä muutoksestani.
Runsaita siunauksia
Miten nopeasti onkaan kulunut 24 vuotta äidin kuolemasta! Ja miten kiitollinen olenkaan siitä, että olen viettänyt 21 noista vuosista kokoajanpalveluksessa! Minulla on tosin ollut vaikeuksia, mutta ilman niitä en kenties olisi kehittänyt samanlaista arvostusta Jehovan rakkautta kohtaan kuin mitä tunnet nyt.
Tarkemmin harkittuani minusta tuntuu, että kaikki tekemäni uhraukset ovat olleet merkityksettömiä verrattuna niihin siunauksiin, jotka olen jo saanut. Näihin siunauksiin kuuluu kallisarvoinen suhde erittäin moniin hyviin ystäviin ja erityisesti omaan lapsuudenperheeseeni. Tätä havainnollistaa se, mitä sisareni Margaret kirjoitti minulle pian sen jälkeen, kun Alan ja minä olimme ryhtyneet matkatyöhön:
”Kiitoksia erittäin paljon siitä, että olet sellainen kuin olet. En usko koskaan sanoneeni tätä aikaisemmin, ja olen pahoillani siitä, etten ole sanonut sitä, mutta kiitos siitä, että olet tehnyt parhaasi kasvattaessasi Beverleyä ja minua ja ottaessasi äidin paikan. Ymmärrän nyt, että se vaati sinulta paljon rakkautta ja ponnistelua ja uhrautumista. Olen usein ajatellut noita vuosia ja rukoillut, että sinua siunattaisiin. Tiedän että sinua on siunattu.”
Tulevaisuudessa on lisäksi odotettavissa siunauksia – erityisesti kuolemassa nukkuvien omaistemme ylösnousemukseen liittyvä kallisarvoinen odote. Vuodatan tosiaankin vielä kyyneliä, kun luen uudelleen äidin jäähyväiskirjeen. Minäkin rukoilen samalla tavoin kuin hän aikoinaan rukoili, ”että Jehova muistaa [häntä] ja että me kaikki tapaamme Uudessa maailmassa”. – Kertonut Lynette Sigg.
[Huomioteksti s. 13]
Tiesin, että äiti oli Jehovan muistissa, erittäin turvallisessa paikassa
[Kuva s. 12]
Vasemmalta: Lynette, Margaret ja Beverley kolme vuotta ennen heidän äitinsä kuolemaa
[Kuva s. 15]
Lynette ja hänen miehensä Alan, jotka palvelevat parhaillaan Australiassa