ELAM

1. Yksi Seemin viidestä pojasta, joista polveutui ’sukuja, kielittäin, maittensa ja kansakuntiensa mukaan’ (1Mo 10:22, 31; 1Ai 1:17). Elamin poikien nimiä ei erikseen mainita; hänen nimensä tarkoittaa kuitenkin sekä kansaa että seutua, joka oli Mesopotamian kaakkoisrajalla.

Historiallisesti nimeä Elam käytettiin nykyisin Lounais-Iranissa sijaitsevasta Khuzestanin alueesta. Siihen kuului Tigriin alajuoksun itäpuolella oleva hedelmällinen tasanko, joka sai vetensä Karun- ja Karkhehjoesta ja joka ilmeisesti ulottui tätä tasankoa pohjoisessa ja idässä reunustaviin vuoristoihin, vaikka nämä kaksi rajaa ovatkin hyvin epävarmoja. Anšaniksi kutsutun alueen uskotaan sijainneen näillä vuorilla, ja löydettyjen tekstien mukaan se oli osa Elamia varhaisista ajoista alkaen. Hedelmällisen puolikuun itäisimmässä osassa sijainnut Elam oli siksi eräänlaisessa rajaseudun asemassa, koska se oli yksi niistä paikoista, joissa tavallisesti seemiläisten asuttaman ja hallitseman alueen väestö joutui kosketuksiin Nooan muista pojista, etenkin Jafetin sukuhaarasta, polveutuvan väestön kanssa tai sulautui siihen.

Assyrialaiset ja babylonialaiset käyttivät Elamin maasta nimitystä elamtu ja klassisen ajan kreikkalaiset kirjoittajat nimeä Elymais tai toisinaan myös nimitystä ”Susiana” Susan kaupungin mukaan, joka ilmeisestikin oli aikoinaan Elamin pääkaupunki. Persian maailmanvallan alaisuudessa Susa oli kuninkaankaupunki (Ne 1:1; Est 1:2). Se sijaitsi kauppareittien varrella, jotka johtivat kaakkoon ja myös Iranin ylängölle. Koska Assyrian ja Babylonian hallitsijat yrittivät saada näitä reittejä valvontaansa, Elam joutui toistuvasti hyökkäysten kohteeksi.

Kieli. Käsitellessään Elamia hakuteokset väittävät yleensä, että 1. Mooseksen kirjan kirjoittaja liittää Elamin Seemiin vain poliittisista tai maantieteellisistä syistä, sillä noiden teosten mukaan elamilaiset eivät olleet seemiläisiä. Tämä näkemys perustuu siihen väittämään, että elamilaisten kieli ei ollut seemiläinen. Tutkimukset paljastavat kuitenkin, että vanhimmat tuolta maantieteelliseltä alueelta löydetyt elamilaisiksi luokitellut kirjoitukset ovat ”pelkkiä savitauluihin luonnosteltuja esineluetteloita, ja kunkin kuvan vieressä olevat numerot on ilmaistu yksinkertaisen viiva-, ympyrä- ja puoliympyräsysteemin avulla – – niiden sisältö on tänä aikana puhtaasti taloudellinen tai hallinnollinen” (G. R. Driver, Semitic Writing, Lontoo 1976, s. 2, 3). Näitä kirjoituksia voitaisiin järkevästi ajatellen sanoa ”elamilaisiksi” vain siinä merkityksessä, että ne löydettiin Elamin alueelta.

Ne jotka vastustavat elamilaisten sisällyttämistä seemiläisiin kansoihin, pohjaavatkin väitteensä etupäässä myöhempiin nuolenpääkirjoituksiin, joiden ajatellaan olevan peräisin pääasiassa toiselta vuosituhannelta eaa., sekä Behistunin monumenttiin (500-luvulta eaa.), jossa on sama teksti muinaispersiaksi, akkadiksi ja ”elamiksi”. Elamilaisten tekeminä pidettyjen nuolenpääkirjoitusten sanotaan olevan agglutinoivaa kieltä (kieltä jossa sanojen vartaloihin liitetään päätteitä, mikä erottaa sen flekteeraavista eli päätteiden lisäksi vartalonsisäistä äännevaihtelua käyttävistä kielistä). Filologit eivät ole onnistuneet näkemään yhteyttä tämän ”elamin” kielen ja minkään muun tunnetun kielen välillä.

Arvioitaessa edellä olevia tietoja tulisi muistaa, että se maantieteellinen alue, jonne Elamin jälkeläiset lopulta kerääntyivät, on hyvinkin saattanut olla muiden kansojen hallussa ennen elamilaisasutusta tai jopa sen aikana; asuivathan muinaiset ei-seemiläiset sumerilaisetkin Babyloniassa. Encyclopædia Britannica (1959, 8. osa, s. 118) sanoo: ”Koko [Elamiksi nimitetyssä] maassa asui useita eri heimoja, jotka puhuivat enimmäkseen agglutinoivia murteita, mutta länsiosissa asui seemiläisiä.” (Kursivointi meidän.) (Kartta ja taulukko, 1. osa, s. 329.)

Elamin seudulta löydetyt nuolenpääkirjoitukset eivät itsessään todista, että aidot elamilaiset olivat alkuaan ei-seemiläisiä, mikä voidaan havaita niistä monista muinaisista historiallisista esimerkeistä, jotka osoittavat kansojen omaksuneen jonkin muun kielen kuin omansa vieraskielisen väestön ylivallan tai soluttautumisen vuoksi. Samoin on esimerkkejä siitä, että muinaiset kansat käyttivät oman kielensä ohella samanaikaisesti jotakin toista kieltä kaupan ja diplomatian kielenä; esimerkiksi arameasta tuli monien kansojen käyttämä yleiskieli. Karatepen ”heettiläiset” kirjoittivat kaksikielisiä tekstejä (ilmeisesti 700-luvulla eaa.) ”heettiläisellä” hieroglyfikirjoituksella ja vanhalla foinikian kielellä. Persepoliista, persialaisesta kuninkaankaupungista, löydettiin noin 30000 savitaulua, jotka ovat peräisin Persian kuninkaan Dareios I:n ajalta. Ne on kirjoitettu suurimmaksi osaksi ns. ”elamin” kielellä. Persepolista ei kuitenkaan sanottaisi elamilaiseksi kaupungiksi.

Lisätodiste sen puolesta, että on epäviisasta pitää 1. Mooseksen kirjan 10. luvun kansakuntaluetteloa pelkästään maantieteellisenä eikä varsinaisena sukuluettelona, ovat ne elamilaiskuninkaille tehdyt veistokset, jotka arkeologit ajoittavat peräti Sargon I:n ajalle (hänen hallituskaudekseen he ilmoittavat kolmannen vuosituhannen jälkipuoliskon). Tyypillisten akkadilaisten (seemiläisten assyrialais-babylonialaisten) kuvioiden lisäksi näissä veistoksissa on akkadilaista kirjoitusta. (The Illustrated Bible Dictionary, toim. J. D. Douglas, 1980, 1. osa, s. 433.)

Historia. Elam mainitaan Raamatussa ensi kerran maana tai kansakuntana Abrahamin aikana (2018–1843 eaa.), kun ”Elamin kuningas” Kedorlaomer marssi liittoutuneiden kuninkaiden kanssa kanaanilaisten kuninkaiden yhteenliittymää vastaan Kuolleenmeren seudulla (1Mo 14:1–3). Kedorlaomerin osoitetaan johtaneen liittoutumaa ja pitäneen vasalleinaan kanaanilaiskuninkaita, joita hän nyt rankaisi (1Mo 14:4–17). Ei ollut harvinaista, että jo tuolloin mesopotamialaiset kuninkaat lähtivät tällaiselle sotaretkelle, jonka kokonaispituudeksi kertyi ehkä 3200 km. Maallinen historia vahvistaa, että toisen vuosituhannen alkupuoliskolla eaa. Mesopotamian seudulla oli tällainen elamilaishallinnon aikakausi. Eräs elamilainen virkamies, jonka nimi oli Kudur-Mabuk ja joka onnistui valtaamaan tärkeän Larsan kaupungin (Urin pohjoispuolella Eufratin varrella), asetti poikansa Warad-Sinin sinne kuninkaaksi. On merkille pantavaa, että Warad-Sin ja Rim-Sin (Warad-Sinin veli, joka tuli kuninkaaksi hänen jälkeensä) ovat molemmat seemiläisiä nimiä, mikä todistaa edelleen, että Elamissa oli seemiläisiä aineksia.

Hammurabi kumosi ja lakkautti elamilaisvallan aikakauden Babyloniassa, ja vasta toisen vuosituhannen jälkipuoliskolla eaa. Elam onnistui voittamaan Babylonian ja vakiinnuttamaan taas valtansa muutaman vuosisadan ajaksi. Uskotaan, että steele, jossa on kuuluisa Hammurabin laki, vietiin juuri tuolloin Babyloniasta Susaan, mistä nykyiset arkeologit löysivät sen.

Nebukadnessar I (ei se Nebukadnessar, joka monta sataa vuotta myöhemmin tuhosi Jerusalemin) alisti jälleen Elamin, mutta se oli silti usein mukana Assyrian ja Babylonian välisessä valtataistelussa, kunnes Assyrian hallitsijat Sanherib ja Assurbanipal (Asenappar) kukistivat lopulta elamilaisjoukot ja siirsivät osan kansasta Samarian kaupunkeihin (Esr 4:8–10). Lisäksi israelilaisvankeja lähetettiin pakkosiirtolaisuuteen Elamiin (Jes 11:11). Assyrialaisten hallitsijoiden teksteissä kuvaillaan eloisasti tätä Elamin nujertamista.

Assyrian maailmanvallan kukistumisen jälkeen Elam näyttää siirtyneen Jafetin jälkeläisten (arjalaisten) hallintaan. Meedialaisten ja persialaisten arvellaan levittäytyneen Iranin ylänköseudulle useita satoja vuosia aiemmin, ja Kyaksareen johdolla meedialaiset taistelivat babylonialaisten rinnalla, kun Assyrian pääkaupunki Ninive hävitettiin. Danielin 8:2 näyttää viittaavan siihen, että Elamista tuli sen jälkeen Babylonian hallintoalue. Olivatpa Assyrian kukistumisen suoranaiset vaikutukset Elamiin millaiset tahansa, persialaiset onnistuivat ilmeisesti valtaamaan Elamilta Anšaniksi kutsutun alueen, koska Persian hallitsijoista Teispeestä, Kyyros I:stä, Kambyseestä ja Kyyros II:sta käytettiin kustakin arvonimeä ”Anšanin kuningas”. Vaikka jotkut katsovat tämän Anšanin valloituksen täyttäneen Elamia koskeneen Jeremian profetian (Jer 49:34–39), useimpien oppineiden mielestä Teispes valloitti Anšanin monta vuotta ennen kuin tuo profetia julistettiin n. 617 eaa.

Jesajan 22:4–6:ssa olevassa varoituksessa Jesaja ennusti, että Juudaan ja Jerusalemiin hyökkäävien joukossa olisi elamilaisia jousiampujia. Elamilaisten ennustettiin myös lyöttäytyvän yhteen meedialaisten kanssa ryöstämään Babylonia (539 eaa.); Meedia oli tuolloin persialaisen Kyyros II:n, ”Anšanin kuninkaan”, alaisuudessa (Jes 21:2). Täten elamilaiset myötävaikuttivat israelilaisten vapautumiseen pakkosiirtolaisuudesta, mutta koska Elam oli useita kertoja liittynyt Jumalan kansan vihollisten riveihin, se pantaisiin aikanaan muiden kansakuntien kanssa juomaan Jumalan vihastuksen malja ja menemään alas Šeoliin (Jer 25:17, 25–29; Hes 32:24).

Elamilaisia oli niiden tuhansien ihmisten joukossa, jotka helluntaipäivänä vuonna 33 kuulivat opetuslasten esittävän sanomaa tuohon aikaan Elamissa yleisesti puhutulla kielellä (Ap 2:8, 9). Kansakuntana ja kansana he ovat kuitenkin sittemmin lakanneet olemasta, kuten Jeremian 49:34–39:ssä ennustettiin.

2. Leeviläinen portinvartija Daavidin hallituskaudella, korahilaisten sukuun kuuluneen Meselemjan poika (1Ai 25:1; 26:1–3).

3. Sasakin poika ja Benjaminin heimon päämies (1Ai 8:24, 25, 28).

4. Erään israelilaissuvun kantaisä. 1254 tuohon sukuun kuulunutta jälkeläistä palasi Babylonista Serubbabelin kanssa (Esr 2:1, 2, 7; Ne 7:12), ja myöhemmin Esran mukana tuli vielä 71 miehen joukko (Esr 8:7). Jotkut hänen jälkeläisistään olivat niiden joukossa, jotka suostuivat lähettämään pois vierasmaiset vaimonsa (Esr 10:19, 26), ja yksi suvun edustaja vahvisti nimellään Nehemian aikana tehdyn liiton (Ne 10:1, 14).

5. Henkilö, jota sanotaan ”toiseksi Elamiksi”. Hänkin oli suvun päämies, ja hänenkin jälkeläisistään 1254 seurasi Serubbabelia Juudaan (Esr 2:31; Ne 7:34).

6. Leeviläinen, joka oli läsnä Nehemian järjestämissä Jerusalemin muurin vihkiäisissä (Ne 12:27, 42).