ROOMA

Alkujaan pieni kaupunki Latiumissa; myöhemmin siitä tuli Raamatun vanhan ajan historian suurimman maailmanvallan hallintokeskus; nykyisin se on Italian pääkaupunki. Rooma sijaitsee 1130 km pitkän Italian niemimaan länsirannan puolessavälissä Tiberjoen molemmin puolin, n. 25 km joen suulta sisämaahan päin.

Tiedot Rooman perustamisajankohdasta ja perustajasta ovat tarujen ja mytologian peitossa. Perimätiedon mukaan sen perusti eräs Romulus, sen ensimmäinen kuningas, vuonna 753 eaa., mutta haudat ja jotkin muut todisteet osoittavat, että paikalla oli asutusta jo paljon aikaisemmin.

Nykyisen tietämyksen mukaan asuttaminen aloitettiin seitsemältä kukkulalta Tiberin itäpuolelta. Perimätiedon mukaan ensimmäiseksi asutettiin Palatinus-kukkula. Kuusi muuta, Palatinuksen ympärillä (myötäpäivään pohjoisesta alkaen) sijaitsevaa kukkulaa olivat Quirinalis, Viminalis, Esquilinus, Caelius, Aventinus ja Capitolinus, (Capitolium). Aikanaan kukkuloiden välissä olevat soiset laaksot kuivattiin, ja näille arvokkaille alueille rakennettiin asuintaloja, forumeja ja sirkuksia. Plinius vanhemman mukaan kaupunkia ympäröivät muurit olivat vuonna 73 n. 21 km pitkät. Aikanaan kaupunkiin liitettiin Tiberin länsipuolella sijaitsevat kukkulat ja laaksot, myös se yli 40 ha:n alue, joka on nykyään Vatikaanivaltion hallinnassa. Ennen Neron aikana raivonnutta suurta tulipaloa kaupungin asukasluku ylitti varovaisten arvioiden mukaan hyvinkin miljoonan.

Rooman poliittinen imago. Vuosisatojen saatossa Roomassa kokeiltiin monia eri hallitusmuotoja. Jotkin instituutiot omaksuttiin muilta kansakunnilta, toiset olivat sen omia keksintöjä. Kirjassaan The Pocket History of the World (1943, s. 149) H. G. Wells huomautti: ”Tämä uusi Rooman valtakunta, joka nousi hallitsemaan läntistä maailmaa toisella ja ensimmäisellä vuosisadalla eKr., oli nyt useissa suhteissa erilainen kuin mikään niistä suurista imperiumeista, jotka olivat tätä ennen vallinneet sivistynyttä maailmaa.” Rooman poliittinen luonne muuttui alinomaa, kun erilaiset hallitusmuodot tulivat ja menivät. Oli patriarkaalisten päälliköiden liittoja, kuningaskuntia, muutaman jalosukuisen perheen käsiin keskittyneitä hallituksia, diktatuureja ja erilaisia tasavaltaisia hallitusmuotoja, joissa senaattoreille, konsuleille ja triumviraateille (kolmen miehen liitoille) myönnetyn vallan määrä vaihteli ja luokkien ja ryhmäkuntien välinen kamppailu oli tavallista. Myöhempinä vuosina imperiumia hallitsi sarja keisareita. Ihmishallituksille tyypilliseen tapaan Rooman poliittiselle historialle olivat tunnusomaisia viha, mustasukkaisuus, juonittelu ja murhat sekä sisäisen hankauksen ja ulkovaltoja vastaan käytyjen sotien synnyttämät juonet ja vastajuonet.

Rooman nousu maailmanherruuteen tapahtui vähitellen. Ensin sen vaikutusvalta levisi koko Italian niemimaalle, sitten Välimeren ympäristöön ja lopulta paljon kauemmaksikin. Kaupungin nimi alkoi käytännössä tarkoittaa koko imperiumia.

Kansainvälisissä asioissa Rooma saavutti kirkkaimman loistonsa Caesarien hallitsijasuvun alaisuudessa. Ensimmäisenä luettelossa oli Julius Caesar, joka nimitettiin diktaattoriksi vuonna 46 eaa. kymmeneksi vuodeksi mutta jonka salaliittolaiset murhasivat vuonna 44 eaa. Välikauden jälkeen, jonka aikana triumviraatti yritti pitää vallan ohjaksia käsissään, Octavianuksesta tuli lopulta Rooman imperiumin yksinvaltias (31 eaa. – 14 ya.). Vuonna 27 eaa. hänestä tuli keisari ja hän antoi julistaa itsensä ”Augustukseksi”. Jeesus syntyi vuonna 2 eaa. nimenomaan Augustuksen hallituskaudella (Lu 2:1–7). Augustuksen seuraaja, Tiberius (14–37 ya.), hallitsi Jeesuksen palveluksen aikaan (Lu 3:1, 2, 21–23). Seuraavaksi tulivat Gaius (Caligula) (v. 37–41) ja Claudius (v. 41–54), joka sääti, että kaikkien juutalaisten oli lähdettävä Roomasta (Ap 18:1, 2). Seuraavana hallitsi Nero (v. 54–68), ja juuri häneen Paavali vetosi oikeusjutussaan (Ap 25:11, 12, 21). (Kuvat, 2. osa, s. 534.)

Neron jälkeen (ensimmäisellä vuosisadalla) hallinneet Rooman keisarit olivat Galba (v. 68–69), Otho ja Vitellius (v. 69), Vespasianus (v. 69–79), jonka hallituskaudella Jerusalem hävitettiin, Titus (v. 79–81), joka oli aiemmin johtanut menestyksellistä hyökkäystä Jerusalemiin, Domitianus (v. 81–96), jonka hallitessa Johannes perimätiedon mukaan joutui maanpakoon Patmoksen rangaistussaarelle, Nerva (v. 96–98) ja Trajanus (v. 98–117). Trajanuksen aikana imperiumi oli laajimmillaan, ja silloiset rajat ulottuivat kauaksi joka suuntaan: Reinille ja Pohjanmerelle, Tonavalle, Eufratille, Niilin katarakteille, suurelle Afrikan aavikolle ja lännessä Atlantille (kartta, 2. osa, s. 533).

Rooman imperiumin rappeutumisen aikoihin keisarina oli Konstantinus Suuri (306–337). Päästyään valtaan hän siirsi pääkaupungin Byzantioniin (Konstantinopoliin). Seuraavalla vuosisadalla, vuonna 476, Rooma kukistui, ja germaanipäällikkö Odovakarista tuli sen ensimmäinen ”barbaarikuningas”.

Elämä ja olosuhteet kaupungissa. Augustuksen aikana kaupunki jaettiin 14 hallintoalueeseen, ja kutakin aluetta hallitsi virkamies, joka valittiin vuosittain arvalla. Seitsemän palokuntaa (vigiles) organisoitiin, ja kukin niistä vastasi kahdesta alueesta. Aivan kaupungin koillisrajan ulkopuolella oli noin 10000 miestä käsittävän erikoisjoukon, pretoriaanikaartin eli keisarin henkivartiokaartin, tukikohta. Lakia ja järjestystä ylläpidettiin Roomassa kolmen ”kaupunkikohortin”, eräänlaisten kaupungin poliisivoimien, avulla.

Varakkaat ja vaikutusvaltaiset ihmiset asuivat usein kukkuloilla olevissa palatseissa, ja heidän kodeistaan piti huolta suuri palvelijoiden ja orjien joukko, jonka vahvuus nousi toisinaan satoihin. Alhaalla laaksoissa tavalliset ihmiset ahtautuivat valtaviin, monikerroksisiin vuokrataloihin (insulae), joiden korkeuden Augustus rajoitti 21 metriin. Näiden vuokratalokortteleiden väleissä kulki kapeita, mutkaisia ja likaisia katuja, jotka olivat täynnä suurkaupungeille tunnusomaista liikennettä ja turmelusta.

Näillä köyhillä alueilla vuoden 64 historiallinen tulipalo aiheutti erittäin paljon kärsimystä ja monet menettivät henkensä. Tacitus kuvailee ”kirkuvien naisten, avuttomien vanhusten sekä lasten” ahdinkoa (Keisarillisen Rooman historia – Annales, suom. Iiro Kajanto, 1969, 15. kirja, 38). Vain neljä Rooman 14 alueesta säästyi.

Roomassa oli hyvin vähän ns. keskiluokkaan kuuluvia ihmisiä; rikkaudet olivat pienen vähemmistön hallussa. Kun Paavali tuli ensi kerran Roomaan, kenties puolet asukkaista oli orjia, jotka oli tuotu sinne sotavankeina, tuomittuina rikollisina tai vanhempien myyminä lapsina, orjina joilla ei ollut laillisia oikeuksia. Suurin osa vapaista asukkaista, väestön toisesta puoliskosta, oli köyhälistöä, joka eli lähes täysin hallituksen avustusten varassa.

Estääkseen näitä köyhiä mellakoimasta valtio huolehti kahdesta asiasta: elintarvikkeista ja huvituksista. Siitä on saanut alkunsa satiirinen sanonta panem et circenses (leipää ja sirkushuveja), jolla tarkoitettiin sitä, että muuta ei tarvittu Rooman köyhien pitämiseksi tyytyväisinä. Vuodesta 58 eaa. lähtien viljaa jaettiin yleensä ilmaiseksi samoin kuin vettä, jota johdettiin kaupunkiin monien kilometrien päästä akvedukteja pitkin. Viini oli halpaa. Ne, jotka pitivät lukemisesta, saattoivat nauttia kirjastojen palveluista. Tavallinen kansa saattoi viettää aikaa julkisissa kylpylöissä ja voimistelulaitoksissa sekä teattereissa ja sirkuksissa. Teattereissa esitettiin kreikkalaisia ja roomalaisia näytelmiä, tansseja ja pantomiimeja. Suurissa amfiteattereissa ja sirkuksissa järjestettiin jännittäviä kilpailuja, pääasiassa näyttäviä kilpa-ajoja ja hirvittäviä gladiaattoritaisteluja, joissa ihmiset ja eläimet taistelivat kuolemaan asti. Circus Maximukseen mahtui yli 150000 henkeä. Esityksiin oli vapaa pääsy.

Nämä hallituksen mittavat menoerät eivät langenneet Rooman asukkaiden maksettaviksi, sillä Makedonian valloituksen jälkeen, joka tapahtui 168 eaa., Rooman kansalaiset vapautettiin veroista. Provinsseille sen sijaan sälytettiin raskaita veroja sekä suoraan että epäsuorasti (Mt 22:17–21).

Ulkomainen vaikutus. Roomasta tuli monin tavoin rotujen, kielten, kulttuurien ja aatteiden sulatusuuni. Rooman poliittisesta ahjosta nousi vähitellen esiin roomalainen oikeus: lakeja joissa määriteltiin hallitusten, tuomioistuinten ja viranomaisten oikeudet ja rajoitukset ja joihin sisältyi oikeudellisia keinoja ihmisoikeuksien suojelemiseksi, esim. kansalaisuus (Ap 25:16). Kansalaisuus ulotettiin koskemaan Rooman liittolaiskaupunkeja ja imperiumin useiden siirtokuntien asukkaita. Se toi tullessaan monia etuja (Ap 16:37–39; 22:25, 26). Jos sitä ei saanut syntyessään, sen saattoi ostaa (Ap 22:28). Muun muassa tällä tavoin Rooma pyrki roomalaistamaan voittamansa alueet ja siten vahvistamaan asemaansa imperiumin valtiaana.

Parhaita esimerkkejä siitä, että Rooma omaksui ulkopuolisia vaikutteita, löytyy sen muinaisten rakennusten raunioista. Tässä museokaupungissa kävijä näkee kaikkialla mm. kreikkalaisilta omaksuttuja piirteitä. Ns. roomalainen holvikaari, jota käytettiin runsaasti, ei ollut sen omien insinöörien keksintöä. Rooman menestys rakennustaiteen alalla johtui suurelta osalta myös eräänlaisesta betonista, jota siellä käytettiin laastina ja pääainesosana rakennuskivien valmistuksessa.

Rooman rakennusohjelma alkoi toden teolla tasavallan viimeisen vuosisadan kuluessa, ja sen jälkeen keisarit antoivat sille erityistä vauhtia. Augustus sanoi, että hän sai Rooman tiilistä tehtynä kaupunkina, mutta jätti jälkeensä marmorikaupungin. Marmoria käytettiin suurimmaksi osaksi rakennuskivien tai betonin päällysteenä. Kaupunki rakennettiin toisen kerran uudelleen vuoden 64 tulipalon jälkeen. Huomattavia rakennustyön tuloksia Roomassa olivat forumit, temppelit, palatsit, amfiteatterit, kylpylät, akveduktit, viemärit ja muistomerkit. Suuri Colosseum ja jotkin muistomerkit, kuten Tituksen riemukaari, jossa kuvataan Jerusalemin kukistumista, ovat yhä joko kokonaan tai osittain pystyssä (kuva, 2. osa, s. 536). Roomalaiset tulivat kuuluisiksi myös niistä teistä ja silloista, joita he rakensivat kautta koko imperiumin.

Vierasmaalaisia tulvi kaupunkiin sankoin joukoin, mikä sai roomalaiset valittamaan, ettei Rooma ollut enää roomalainen. Heitä kerääntyi imperiumin kaikilta kolkilta, ja he toivat mukanaan ammattinsa, tapansa, perinteensä ja uskontonsa. Vaikka latina olikin virallinen kieli, yleiskreikka (koinee) oli kansainvälinen kieli. Sen vuoksi apostoli Paavali kirjoitti kirjeensä roomalaisille kreikaksi. Kreikkalaisuus vaikutti myös kirjallisuuteen ja opetukseen. Pojat ja joskus tytötkin saivat muodollista koulutusta ateenalaisen järjestelmän mukaan, ja heille opetettiin kreikkalaista kirjallisuutta ja puhetaitoa. Ne, joilla oli varaa, lähettivät poikansa johonkin Ateenan filosofiseen kouluun.

Uskonto. Roomaan tuli myös kaikenlaisia väärän palvonnan muotoja. Historioitsija John Lord kuvaili tilannetta näin: ”Taikausko oli huipussaan Roomassa, sillä siellä näkyi kaikkien sen hallitsemien maiden pappeja ja palvojia: ’tummaihoisia Isiksen tyttäriä rumpuineen ja tamburiineineen kevytmielisen näköisinä, persialaisen Mithran palvojia, kuohittuja aasialaisia, Kybelen pappeja villeine tansseineen ja vihlovine huutoineen, suuren Diana-jumalattaren palvojia, barbaarivankeja teutonipappien riitteineen, syyrialaisia, juutalaisia, kaldealaisia tähdistäennustajia ja thessalialaisia noitia’.” (Beacon Lights of History, 1912, III osa, s. 366, 367.)

Roomalaisten omistautuminen näihin uskontoihin ja antautuminen niiden hillittömiin sukupuoliorgioihin avasi oven täydelliselle moraalisten hyveiden ja vanhurskauden hylkäämiselle niin alhaiso- kuin ylhäisöpiireissäkin. Tacituksen mukaan yksi esimerkki jälkimmäisiin kuuluvista on Messalina, keisari Claudiuksen vaimo, joka oli avionrikkoja ja murhanhimoinen nainen (Keisarillisen Rooman historia – Annales, 11. kirja, 1–34).

Rooman uskontojen joukossa huomattavalla sijalla oli keisarinpalvonta. Rooman hallitsija korotettiin jumalan asemaan. Keisaria palvottiin erityisesti provinsseissa, ja hänelle rakennettiin temppeleitä, joissa hänelle uhrattiin kuin jumalalle. (Kuva, 2. osa, s. 536.) George Botsford sanoo kirjassa A History of Rome (1905, s. 214, 215, 263): ”Keisarin palvonta oli oleva roomalaisen maailman uskonnon tärkein voima kristillisyyden omaksumiseen saakka.” Eräässä Vähästä-Aasiasta löydetyssä piirtokirjoituksessa sanotaan keisarista: ”Hän on isä Zeus ja koko ihmissuvun pelastaja, joka vastaa kaikkiin rukouksiin, jopa yli sen mitä pyydämme. Sillä maa ja meri nauttivat rauhasta, kaupungit kukoistavat, kaikkialla vallitsee sopusointu ja hyvinvointi ja onnellisuus.” Tämä kultti osoittautui päävälineeksi kristittyjen vainoissa; heistä tämä kirjoittaja sanoo: ”Heidän kieltäytymisensä keisarin geniuksen eli suojelushengen palvonnasta tulkittiin luonnollisesti kunnioituksen puutteeksi ja valtiorikokseksi.”

Kristillisyys saapuu Roomaan. Helluntaipäivänä vuonna 33 ”Roomasta vierailevia, sekä juutalaisia että käännynnäisiä”, oli läsnä todistamassa pyhän hengen vuodattamisen tuloksia, ja jotkut heistä varmastikin olivat tuossa tilaisuudessa kastettujen 3000:n joukossa (Ap 2:1, 10, 41). Palattuaan Roomaan he epäilemättä saarnasivat, mikä johti hyvin voimakkaan, toimeliaan kristillisen seurakunnan muodostumiseen; apostoli Paavali mainitsi, että sen uskosta ”puhutaan koko maailmassa” (Ro 1:7, 8). Sekä Tacitus (Keisarillisen Rooman historia – Annales, 15. kirja, 44) että Suetonius (Rooman keisarien elämäkertoja, suom. J. A. Hollo, Porvoo 1960, Nero, s. 300) viittasivat Roomassa oleviin kristittyihin.

Paavali kirjoitti Rooman kristilliselle seurakunnalle noin vuonna 56, ja kolmisen vuotta myöhemmin hän saapui vankina Roomaan. Vaikka hän oli halunnut käydä siellä aikaisemmin ja erilaisissa olosuhteissa (Ap 19:21; Ro 1:15; 15:22–24), hän pystyi vankinakin antamaan perusteellista todistusta siten, että ihmiset tulivat hänen taloonsa. Kahden vuoden ajan hän näissä oloissa ”saarnasi heille Jumalan valtakuntaa ja opetti Herraa Jeesusta Kristusta koskevia asioita puhuen täysin vapaasti, kenenkään estämättä”. (Ap 28:14–31.) Jopa keisarin pretoriaanikaarti sai tutustua Valtakunnan sanomaan (Fil 1:12, 13). Kuten Paavalista oli ennustettukin, hän ’antoi perusteellista todistusta myös Roomassa’ (Ap 23:11).

Ollessaan nämä kaksi vuotta pidätettynä Roomassa Paavalilla oli aikaa kirjoittaa kirjeitä, nimittäin kirjeet efesolaisille, filippiläisille, kolossalaisille ja Filemonille. Ilmeisesti samoihin aikoihin Markus kirjoitti evankeliuminsa Roomassa. Vähän ennen vapautumistaan tai pian sen jälkeen Paavali kirjoitti kirjeensä heprealaisille noin vuonna 61 (Hpr 13:23, 24). Paavalin ollessa toista kertaa vankina Roomassa, noin vuonna 65, Onesiforos kävi hänen luonaan ja Paavali kirjoitti toisen kirjeensä Timoteukselle (2Ti 1:15–17).

Vaikka Paavali, Luukas, Markus, Timoteus ja jotkut muut ensimmäisen vuosisadan kristityt kävivät Roomassa (Fil 1:1; Kol 4:10, 14), ei ole pitäviä todisteita siitä, että Pietari olisi koskaan ollut siellä, niin kuin joissakin perimätiedoissa annetaan ymmärtää. Kertomukset Pietarin marttyyrikuolemasta Roomassa perustuvat perimätietoon. (Ks. PIETARIN KIRJEET.)

Rooman kaupunki hankki itselleen erittäin huonon maineen kristittyjen vainoamisen takia, varsinkin Neron ja Domitianuksen hallituskausilla. Noihin vainoihin katsottiin olevan kaksi syytä: 1) kristittyjen suuri evankelioimisinto muiden käännyttämiseksi ja 2) kristittyjen tinkimättömyys siinä, että he antoivat sen, mikä on Jumalan, ennemmin Jumalalle kuin keisarille (Mr 12:17).