Elämäntehtäväni täyttäminen

Kertonut T. E. Klein

OLI kaunis kesäpäivä vuonna 1917, kun minä otin kymmenvuotiaana poikana traktaatin jalkakäytävältä Blue Islandilla (Chicagon esikaupungissa). Siinä ilmoitettiin raamatullinen esitelmä: ”Rikas mies helvetissä”. Veljeni ja minä menimme kuulemaan sitä. Selitettyämme äidille, mitä puhuja oli sanonut, hän myönsi, että se oli totuutta, vaikka isämme oli metodistisaarnaaja. Aloin käydä veljeni kanssa noissa raamatuntutkistelukokouksissa, ja me ryhdyimme myöskin levittämään raamatullisia traktaatteja sunnuntaisin aloittaen kello viideltä aamulla (kuten silloin oli tapana). Totuudessa oli silloin vain harvoja nuoria, mutta minulle oli todellinen ilo viedä autollani vanhempia palvelukseen joka sunnuntai. He olivat vuosiltaan iäkkäitä, mutta kypsiä totuudessa, ja minä nautin hyvin paljon heidän seurastaan.

Minä arvostin totuutta ja olin vuonna 1925 vertauskuvannut antaumukseni ja puhuin säännöllisesti Valtakunnasta täyttäen siten elämäntehtävääni. Vuoden 1930 kylmänä talvena vietti eräs Seuran matkustavista edustajista muutamia öitä kodissamme vieraillessaan Chicagon seurakunnassa. Jouduin juttelemaan tienraivaustyöstä. Hän osoitti, mikä etu oli olla kokoajanpalveluksessa ainoan hallituksen, teokraattisen hallituksen teokraattisena sotilaana. En hukannut yhtään aikaa päättääkseni mielessäni, ettei ollut mitään hyödyllisempää ja tärkeämpää eikä mitään, mitä haluaisin tehdä mieluummin, kuin käyttää koko aikani tienraivaustyössä. Ilmoitin työnantajalleni lopettavani työni ja astuin heti tienraivaustyöhön. Kun katson nyt taakseni yli kuluneitten kahdenkymmenen seitsemän vuoden, niin minulle on käynyt aivan niinkuin apostoli Paavali kirjoitti efesolaisille: että Jumala voi ”tehdä enemmän kuin yltäkylläisesti yli kaiken sen, mitä me pyydämme tai käsitämme”.

Ilma oli vuonna 1931 huhtikuun 1. pnä vielä raikas, kun vaimoni ja minä lähdimme Chicagosta Iowaan kokien kovia kolmen kuukauden aikana nukkuessamme autossa. Tienraivaus siellä oli onnellinen kokemus. Monet saivat Valtakunnan sanoman, ja useimmat ihmiset ottivat meidät vastaan ystävällisesti. Kolme kuukautta kului ja tuli aika lähteä Columbuksessa (Ohiossa) valtion messukentällä pidettävään kansainväliseen konventtiin, missä me kaikki saimme kuulla uuden nimemme. Jokainen oli arvaillut, mitä kirjaimet J w painetussa ohjelmassa merkitsisivät. Voisivatko ne tarkoittaa Jehovan sotureita (engl. warriors)? Vai Jehovan arvollisia (worthies)? Monet tekivät nämä ja muita kysymyksiä. Ennen kuin konventti päättyi, niin me olimme saaneet tietää, että se tarkoitti Jehovan todistajia.

Sain sen konventin jälkeen perävaunun, mukavan kodin pyörien päälle. Me olimme kohta matkallamme seuraavaan määräpaikkaan, Gulfportiin, Mississippiin, ja sen piirikuntaan. Gulfportissa ja Biloxissa oli useita Vartiotornin tilaajia, jotka oli järjestetty tutkisteluryhmäksi. Eräs nuori pari, jolla oli hiukan totuuden tuntemusta, seurasi minua palvelukseen ensimmäistä kertaa. Kun kuulin heistä seuraavan kerran monia vuosia myöhemmin, niin kumpikin heistä oli käynyt Gileadin Raamattukoulun, ja he iloitsivat ulkomaisella työkentällään.

Mississippin valtion yläosa oli meidän seuraava määräpaikkamme. Me tapasimme tuolla puuvillaa kasvattavalla alueella paljon köyhyyttä, mutta Valtakunnan sanoma kaikui todellisesti hyvältä noiden nöyrien ihmisten korvissa. Heille jäi kuusikymmentäkin kirjaa päivässä. Seura ilmoitti v. 1933 uuden Valtakunnan palvelemismuodon, kannettavan gramofonin ja levytetyt saarnat. Saatiin monia kiinnostavia kokemuksia pidettäessä puheita iltaisin puitten alla, portaikoilla, koulusaleissa ja kirkoissa. Näiden puheitten ilmoittamisessa oli suusta suuhun annettu ilmoitus hyvin vaikuttava. Kirkko oli tungokseen asti täynnä jo kauan ennen kuin puheen piti alkaa. Ihmiset tulivat kaukaa ja läheltä kuuntelemaan Valtakunnan hyvää uutista vieden aina mukanaan ilmaisen painetun puheen. Mikä vastakohta sille, mihin he olivat tottuneet!

Syksyllä v. 1934 tuli uusi määräys – ääniauton hoito matkustaen New Yorkista Kaliforniaan Floridan kautta. Äänilaitteet oli asennettu puolentoista tonnin alustalle, ja niihin kuului kaksi 30 watin äänenvahvistajaa ja teräsmasto, mikä kohosi lähes 20 metrin korkeuteen ja kannatti neljää 90 sentin kaiutinta. Näistä laitteista esitetyt esitelmät voitiin kuulla yli kolmen kilometrin päähän. Me saimme monta kiinnostavaa kokemusta, ja kuulijat esittivät usein ajatuksiaan. Saavuttuamme Kaliforniaan keväällä v. 1935 tämä ääniautomatka loppui. Minulle määrättiin täällä viisi piirikuntaa korkeilta Sierravuorilta, missä useat ottivat innokkaasti vastaan Valtakunnan sanoman. Äänilaitteita ja autoamme käytettiin suureksi hyödyksi.

Todistaessani tällä alueella kohtasin nuoren pariskunnan, jolla oli miltei kaikkea, mitä rahalla voi ostaa: hieno koti mäntypuitten keskellä, auto, maitoa, kermaa, voita ja munia yltäkylläisesti. He tunsivat hyvin totuuden. Heille selitettiin tienraivaustyötä, että se on kaikista tämän vanhan maailman huolista, murheista ja taakoista vapaata, elämää, onnellista elämää, niin, ainoaa oikeaa elämää. Silloin ei ollut Gileadia, mutta kun kuulin seuraavan kerran heistä, niin hekin olivat käyneet Gileadin ja palvelivat Panamassa.

Vietettyämme yli vuoden vieden Valtakunnan sanomaa karjatalojen hoitajille, metsänvartijoille ja vuoristolaisille, jotka asuivat mammuttipetäjiköissä, kansallispuistoissa (mm. Yosemitessa ja Lake Tahoessa) sekä ihanilla vuoristovirtojen ja vesiputousten seuduilla, missä vedet saivat alkunsa lumipeitteisiltä vuorilta, jotka olivat muutamien metrien päässä lumirajasta kukkasten peittämiä, tuli Seuralta kirje, mikä määräsi meidät Yuman ja Phoenixin (Arizona) erämaahan. Näköalojen ja ilmaston muutos tuntui ensin kauhistavalta. Lämpötila oli noin 40^° Celsiusta eikä varjoa ollut. Näköalat? Autiota hedelmätöntä erämaata. Mutta jo muutamissa päivissä totuin uuteen ympäristöön sen kaikkine ainoalaatuisine kauneuksineen. Siellä oli kangastukset, monet kaktuslajit ihanine kukkineen ja eläinkunta, mitä emme olleet alussa huomanneetkaan. Erämaan ihmisille oli helppo todistaa, intiaanillekin heille varatulla alueella. Tämä oli uusi kokemus. Hän kuunteli ja kuunteli niin kauan kuin hänelle puhui, ilmaisematta koskaan kasvoillaan tai millään mitään, vaan käyttäen aina hyväkseen sanomaa.

Jätin sekavin tuntein tuon autiomaan asukkaineen, joita olin oppinut rakastamaan. Meidät määrättiin nyt työskentelemään Texasin kaupunkien liikekeskuksissa Sweetwaterissa, Bronsvillessä, San Angelossa ja Beaumontissa. Huomasin liikemiehet miellyttäviksi kuuntelijoiksi. Tuli sitten vuoden 1937 konventti Columbuksessa, Ohiossa. Veli Rutherford ilmoitti siellä, että joukko tienraivaajia määrätään hänen niin kutsumaansa ”lentävään joukkueeseen”. Tämä työn pääpiirre oli levytettyjen raamatullisten puheitten esittäminen eri kielillä korvaten siten ne sadat radioasemat, jotka silloin lähettivät niitä. Minun määräpaikkojani olivat Galveston Texasissa ja Lafayette Louisianassa. Puheet otettiin siellä hyvin vastaan. Lafayetten ranskaa puhuvat asukkaat eivät olleet kuulleet milloinkaan niin kiinnostavia raamatullisia puheita ja niin hyvää ranskaa. He nauttivat niistä sanomattomasti, mutta niin ei tehnyt katolinen pappi. Hän juonitteli meidän kiinniottamisemme. Kun me selitimme Valtakunnan sanomaa poliisille, niin eräs heistä huomautti minulle: ”Lafayetten kaupunki allekirjoittaa meidän maksuosoituksemme eikä Jehova.” Mutta kaupungin tuomari oli halukas päästämään minut oltuani putkassa viisi päivää.

Vuonna 1938 alkoi aluetyö, ja minut määrättiin alueelle n:o 1 Louisianaan. Kun olin palvelemassa New Orleansin seurakunnassa kentällä, niin ”kirkko” otatti minut jälleen kiinni. Poliisi halusi täällä – toisin kuin Lafayettessä – tietää syyn siihen. Poliisit ottivat mielellään jokaisen kappaleen kirjallisuutta, mitä laukussani oli. Oikeusistuin sai hyvän todistuksen, kun olin viettänyt osan päivässä ja yön putkassa. Juttu hylättiin apellaatiotuomioistuimessa.

Aluetyö päättyi vuonna 1941, ja seuraava määräys oli erikoistienraivaajaksi Gretnaan, Louisianaan, monien katolilaisten keskuuteen. He kuuntelivat kuitenkin, ja pian järjestettiin tutkisteluryhmä. Presidentin toimistosta tuli tänne kirje, missä minua kehotettiin tulemaan Gileadin ensimmäiselle kurssille (helmikuussa 1943) siinä toivossa, että menen ulkomaiselle kentälle. Tämä oli tosiaan sydäntäsykähdyttävää ja kannusti minua vireästi täyttämään elämäntehtäväni. Kurssin päätyttyä ja odottaessani ulkomaista määräpaikkaani minut lähetettiin Del Rioon, Texasiin, palvelemaan monia meksikolaisia. Meillä oli näiden nöyrien ihmisten keskuudessa kokonaista kolmekymmentä espanjankielistä Raamatun tutkistelua viikossa, ja sinne järjestettiin seurakunta. Vuonna 1945 minut määrättiin Denveriin, Coloradoon, missä Englewoodin seurakunta edistyi hyvin. Me osallistuimme heidän kanssaan etuun rakentaa kaupungin ensimmäinen Valtakunnansali Broadwaylle. Kohta sen tultua valmiiksi lähdin ulkomaiseen määräpaikkaan Neitsytsaarille.

Lähdettyämme New Yorkista tammikuun 3. pnä 1947 Marine Tigerillä me saavuimme tammikuun 7. pnä somaan pieneen Charlotte Amalien kaupunkiin (V.I.). Kun olimme majoittuneet, niin todistaminen alkoi tosissaan seuraavana päivänä. Vartiotornin rynnistys oli käynnissä, ja tämä oli tosiaan neitseellistä, ennenkäymätöntä aluetta. Otimme useita satoja tilauksia, mitkä tekivät postitoimistolle maaseutujakelun välttämättömäksi. Aloitimme niin monta tutkistelua, että se merkitsi kahtena ensimmäisenä vuonna säännöllistä kotiintuloa noin puoliyön aikaan, jotta olisi voinut hoitaa ne kaikki.

Market Squarella pidetyssä ensimmäisessä yleisessä esitelmässä oli tuhat kuulijaa. Näille annettiin 800 englantilaista, ranskalaista ja espanjalaista kirjasta ilmaiseksi. Coral Bayn esitelmässä St. Johnissa (V.I.) oli koulu tungokseen asti täynnä. Oven suussa seisovaa miestä kehotettiin istuutumaan. Hän kieltäytyi sanoen, että jos hän ei pidä siitä, mitä sanotaan, niin hän lähtee. Hänen nähtiin pian yrittävän jakaa erään toisen kanssa istuinta. Esitelmän jälkeen ei kukaan halunnut lähteä: he halusivat kuulla enemmän, ja he saivat kuulla. Ilmoitettiin Vartiotornin tutkistelu ja muut kokoukset. Kun alussa oli läsnä kolme tai neljä, niin osanottajien luku kasvoi vähitellen. Nämäkin kokivat joitakin palveluksen iloja, kun he osallistuivat nopeasti yleisten esitelmien mainostamisen auttamiseen levittäen jakelumainoksia.

Mutta nyt on määräpaikkamme muuttunut vielä kerran, ja me jatkamme nykyään lähetyspalvelustamme Cayeyssä, Puerto Ricossa, missä meillä on monia iloja joka päivä täyttäessämme elämäntehtäväämme.

Tiedän, että pelastuminen vaatii kärsivällisyyttä, ihminen oppii pian noudattamaan mitä suurinta kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä vastalöytämiensä veljien ja sisarten joukossa, ja he rakastavat lähetystyöntekijää siitä syystä. He tulevat hänelle rakkaammiksi joka vuosi, kun hän näkee heidän kasvavan kypsyyteen ja kantavan Valtakunnan hedelmää, saarnaten Valtakunnan sanomaa talosta taloon, tehden uusintakäyntejä, aloittaen ja johtaen omia Raamatun tutkistelujaan. Kun olen nähnyt jatkuvasti Jehovan siunaavan Valtakunnan palvelusta, niin elämäntehtäväni täyttämistä ei voi kuvailla kirjoituksessa. Se on Jehovan teko, ja kaikki, jotka suinkin voivat, haluavat innokkaasti osallistua tähän palveluspuoleen.