Aika on päällä ja aika sydämellä
”KÄYTTÄKÄÄ päätänne!” huusi kärsimätön mekaanikko auttajalleen, vasta työhön tulleelle. ”Eikö teillä ole sydäntä? Minähän yritin kaikin keinoin löytää työtä!” sanoi työtön velallinen vetoavasti pankinjohtajalle, joka uhkasi julistaa kiinnityksen lunastusoikeuden menetetyksi, jolleivät korkomaksut heti tulisi.
Tällaiset lausunnot ilmaisevat sellaisten mielen ominaisuuksien eron kuin toisaalta järjen, ajattelukyvyn, muistin ja tahdon ja toisaalta kiintymyksen, myötätunnon ja säälin. Vaikka jotkut tilanteet vaativat selvästi toista tai toista, niin toisissa tilanteissa on valittava. Jos sinä kulkisit esimerkiksi 14. katua New Yorkin kaupungissa kiireisenä lauantaiaamuna, niin sinulta ahdisteltaisiin avustusta useita kertoja joka korttelin kohdalla. Kysymyksessä saattaisi olla joku sokea mies tai invalidi työntötuolissa, jalaton rampa tai myös joku mustapukuinen nunna. Ansaitsevatko he kaikki avustuksen, vai eikö kukaan heistä ansaitse sitä? Sydämesi saattaisi haluta antaa kaikille, jotka pyytävät, mutta pääsi sanoo, ettei se käy päinsä. Sitä paitsi, kuinka monet noista pyytäjistä ovat todella avun tarpeessa?
Tulee mieleen erään viisaan kuninkaan kauan sitten lausuma periaate: ”Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. . . . Aika on rakastaa ja aika vihata.” (Saarn. 3:1, 8) Todellakin, kun Luoja on varustanut meidät viisauden, oikeudenmukaisuuden, rakkauden ja voiman ominaisuuksilla, niin hän odottaa meidän ratkaisevan, mikä tilanne vaatii minkin ominaisuuden soveltamista. Jokin tilanne saattaa vaatia soveltamaan etupäässä oikeudenmukaisuutta, toinen viisautta, kolmas rakkautta. Siten samoin kuin olisi erehdys panna täytäntöön jyrkän oikeudenmukaisuuden vaatimuksia, kun tosiasiat sallivat osoittaa armoa, olisi erehdys antaa perään tunteille, kun tosiseikat määräävät panemaan voimaan jyrkän oikeuden. Päällä on aikansa ja sydämellä on aikansa.
Tätä periaatetta valaisee vertaus, minkä Jeesus kerran esitti tuhlaajapojasta. Kun tuo poika katui ja palasi isänsä kotiin tuhlattuaan perintönsä, niin isä antoi hänelle auliisti anteeksi, valmistipa pidotkin hänelle. Isän tunteet saivat ylivallan siitä pelkästä ilosta, että hän sai poikansa takaisin. Mutta näin ei ollut vanhemman veljen laita. Hänellä hallitsi pää. Se, mitä hän sanoi, oli kaikki enemmän kuin totta. Hän ei ollut ollut tuhlaaja, vaan oli palvellut isäänsä uskollisesti monet vuodet, eikä hänen isänsä silti ollut koskaan valmistanut juhlaa hänelle niin kuin ’tälle sinun pojallesi’. Kaikki, mitä vanhempi poika sanoi, oli totta, mutta miten hän kuitenkin erehtyikään, sillä nyt ei ollut aika tehdä tiliä, vaan sydämen aika, aika antaa tunteitten päästä valloilleen, aika riemuita, koska ”tämä sinun veljesi oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli kadonnut ja on jälleen löytynyt”. – Luuk. 15:11–32.
Päinvastaista valaisee Raamatun kertomus siitä ajasta, jolloin kuningas Daavidin oli luovuttava valtaistuimestaan vanhuutensa takia. Sen sijaan että eräs hänen pojistaan, Adonia, olisi odottanut isänsä määräävän perillisensä valtaistuimelle, hän sanoi ylpeästi ja kunnianhimoisesti: ”’Minä tahdon tulla kuninkaaksi.’ Ja hän hankki itselleen sotavaunuja ja ratsumiehiä ja viisikymmentä miestä, jotka juoksivat hänen edellään. Hänen isänsä ei koskaan elämässään ollut pahoittanut hänen mieltään sanomalla: ’Kuinka sinä noin teet?’ Hän oli myöskin hyvin kaunis mies.” – 1. Kun. 1:5, 6.
Miksi Daavid salli tämän kauniin poikansa tehdä niin kuin hän halusi? Miksi hän ei voinut sanoa mitään poikansa tunteita loukkaavaa? Siksi, että Daavid ei huomannut, että aika on päällä, aika olla luja ja antaa nuhteita, ja aika sydämellä, tunteiden aika, ja niin hän kasvatti pojan, joka yritti siepata valtaistuimen isältään, ennen kuin se voitiin antaa oikealle perilliselle, Salomolle.
Kuningas Daavid oli ilmeisesti tehnyt saman erehdyksen kuin vielä kauniimman poikansa Absalomin suhteen, sillä kun tuo petollinen ja julkea poika surmattiin hänen yrittäessään epäonnistuen anastaa isänsä valtaistuimen, niin Daavid näytti lohduttomalta, hänen murheensa ei tuntenut mitään rajoja. Hän itki: ”Poikani Absalom, minun poikani, oma poikani Absalom! Jospa minä olisin kuollut sinun sijastasi! Absalom, poikani, oma poikani!” Daavidin kenraali Jooab nuhteli oikeutetusti häntä: ”Sinä olet tänä päivänä nostanut häpeän kaikkien palvelijaisi kasvoille, vaikka he tänä päivänä ovat pelastaneet sekä sinun oman henkesi että sinun” huonekuntasi ”hengen. Sinähän rakastat niitä, jotka sinua vihaavat, ja vihaat niitä, jotka sinua rakastavat.” Aivan niin, kuinka sopimaton Daavidin suru ja tunne tämän pahan pojan Absalomin suhteen olikaan tällöin! – 2. Sam. 18:33; 19:5, 6.
Nykyisinkin on monia vanhempia, jotka tekevät saman erehdyksen kuin kuningas Daavid ja antavat sydämen hallita silloin, kun pään pitäisi niin tehdä, tunteen vallita, kun heidän pitäisi olla lujia ja pysyä vanhurskaissa periaatteissa ja panna ne voimaan, ja jotka korjaavat senmukaiset seuraukset. Niinpä kaksi nuoriso- ja kasvatuskirjailijaa ilmaisee äskettäin julkaistussa teoksessa Teen-Age Tyranny (Nuorison hirmuvalta) huolestumisensa, koska on ”luovuttu aikuisten oikeuksista ja eduista epäkypsien mukavuudeksi”. He sanovat muun muassa, että poliisiviranomaiset johtavissa lomanviettovaltioissa ”näyttävät olevan sitä mieltä, että tyypillisin tapa, millä vanhemmat ottavat vastaan poliisin yöllisen puhelintiedotuksen, että heidän toisella kymmenellä olevia lapsiaan on pidätetty juopumuksen ja järjestyksenvastaisen käyttäytymisen takia, on epäilyksen ja vihan sekoitus – poliisia kohtaan”.
Mutta entä jos sinulla ei ole lapsia? Tämä periaate soveltuu silti sinuun, koska sinä voit noudattaa sitä itseesi nähden. On aikoja, jolloin voit olla lempeä itsellesi, mutta myös aikoja, jolloin sinun täytyy olla ikään kuin luja, kova itseäsi kohtaan. Niinpä kun Pietari halusi Jeesuksen olevan lempeä itselleen, kun Jeesus tiesi Jumalan viitoittaneen hänelle kärsimyksen tien, Jeesus sanoi Pietarille: ”Mene pois minun edestäni, saatana.” Ja voitaisiin sanoa, että kun Pietari halusi olla lempeä itseään kohtaan, vaikka hänen olisi pitänyt olla luja, niin se selittää hänen Mestarinsa kieltämisen kolmesti. – Matt. 16:21–23; 26:69–75.
Ei ole epäilystäkään siitä, että päällä on aikansa ja sydämellä on aikansa. Olemme onnellisia, kun tiedämme kummankin ajan!