Voitko ottaa syyn niskoillesi?
KYVYTTÖMYYS ottaa syytä kannettavakseen on yhtä vanha kuin ihmissukukin. Mutta niin taipuvaisia kuin ihmiset ovatkin työntämään syyn toisen niskoille, yritys päästä aiheellisesta moitteesta ei ole lainkaan suositeltava. Se ei ole rehellistä eikä rakkaudellista, eikä se ole viisastakaan, sillä samoin kuin kaikissa lyhytnäköiseen omaan etuun perustuvissa tapauksissa sen edut ovat lyhytikäisiä ja joutuvat sen haittojen varjoon.
Ottakaamme esimerkiksi ensimmäinen ihminen Aadam. Kun hänen Luojansa ja Hyväntekijänsä, kaikkeuden Korkein Tuomari, vaati hänet tilille, hän töykeästi moitti Eevaa: ”Vaimo . . . antoi minulle siitä puusta, ja minä söin.” (1. Moos. 3:12) Miten rakkaudetonta Aadamin olikaan työntää syy vaimon niskoille, sen sijaan että hän olisi suoraan tunnustanut syöneensä!
Yrittipä hän työntää syyn Jumalankin kannettavaksi sanoen: ”Vaimo, jonka annoit olemaan minun kanssani, antoi minulle siitä puusta.” Toisin sanoen: ’Mitä voit odottaa? Sinähän annoit minulle tämän vaimon, sinä olet syyllinen enkä minä.’ Unohtunut oli se pitkä aika, minkä hän oli turhaan etsinyt sopivaa toveria eläinkunnasta. Unohtunut oli myös se suuri ilo, mitä hän tunsi, kun hänet ensin esiteltiin Eevalle ja hän huudahti: ”Tämä on nyt luu minun luistani ja liha minun lihastani.” – 1. Moos. 2:18–3:12.
Koska Aadam antoi näin kehnon esimerkin, ei ole yllättävää, ettei Eeva pystynyt ottamaan syytä kannettavakseen, vaan yritti työntää sen käärmeelle, joka puhui hänelle. Mutta vapauttiko se, että hän ja Aadam eivät kyenneet kantamaan syyllisyyttään, heidät heidän tottelemattomuutensa seurauksista? Tuottiko se heille armon? Miten Jumala olisi voinut osoittaa heille armoa, kun he eivät osoittaneet lainkaan katumuksen merkkiä, ei mitään merkkiä murehtimisesta tai suremisesta siksi, että he olivat rikkoneet Jumalan lain? – 1. Moos. 3:13–19.
Kun otamme huomioon ensimmäisten vanhempiemme antaman huonon alun, haluttomuuden ottaa syytä niskoilleen, ei ole lainkaan hämmästyttävää, että heidän jälkeläisensä ovat olleet taipuvaisia menettelemään samalla tavalla. Se on itse asiassa aikamme tunnuksia. Yksi aikamme silmiinpistävä esimerkki kyvyttömyydestä kantaa syyllisyyttä liittyy nuorisorikollisuuteen. Vanhemmat ovat taipuvaisia moittimaan kouluja, poliisia, aikaa, jota elämme – ja nämä kaikki tosin ansaitsevatkin osan moitteesta – mutta suurin osa siitä painaa kurittomien nuorten vanhempia, sillä eikö Jumalan sana sano: ”Totuta poikanen tiensä suuntaan, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea”? – Sananl. 22:6.
Kolme skandinavialaista poliisiviranomaista, J. Westlin, ruotsalainen apulaispoliisikomissaari, Alsnaes Anderson, tanskalainen apulaispoliisikomissaari, ja John Gjerde, norjalainen poliisimestari, ovat ilmaisseet olevansa yhtä mieltä Raamatun kanssa tässä asiassa. Kun heiltä kysyttiin, keitä heidän mielestään on moitittava nuorison rikollisesta käyttäytymisestä, he kaikki empimättä vastasivat: ”Vanhempia!” Heidän ajatuksensa oli: ”Koska kouluilla ei enää ole laillista oikeutta ylläpitää järjestystä [antaa ruumiillista rangaistusta], niin vastuu on vanhemmilla.”
Koska näin on, niin miten ihmeessä vanhemmat voivat odottaa parannusta, jos he kieltäytyvät ottamasta syytä kannettavakseen ja tekemästä jotain asiassa? Jos heidän lapsensa ovat taipuvaisia rikollisuuteen, niin heidän pitäisi tutkia asiaa ja katsoa, ovatko he antaneet lapsilleen riittävästi aikaansa, rakkauttaan ja tarpeellista kuria.
Rikolliset nuoret itsekään eivät suinkaan ole syyttömiä. Monet heistä tietävät, mikä on oikein ja mikä väärin. Ainakin he tietävät, miten he toivoisivat itseään kohdeltavan, ja selvä järki sanoo, että heidän pitäisi kohdella toisia samalla tavalla. Rikolliset nuoret eivät voi työntää koko syytä vanhempiensa niskoille. He voivat asettaa arvokkaita tavoitteita itselleen, kieltäytyä kulkemasta pahantekoon mielivän joukon mukana, pidättyä väärinkäyttämästä vanhempiensa rakkautta pitämällä itsensä kurissa ja siten osoittamalla arvostavansa sitä kiitollisuudenvelkaa, missä he ovat vanhemmilleen siitä, että nämä ovat saattaneet heidät maailmaan ja varanneet heille kaiken tarvittavan.
Toinen tärkeä seikka on rotukysymys. Monissa maissa esiintyy nykyään paljon väkivaltaista kiihotusta rotusyrjinnän epäoikeudenmukaisuuksien takia. Mutta onko syy kokonaan toisessa? Ei mr F:n mukaan, jonka sanotaan köyhistä kotioloista huolimatta myöhemmin ”saavuttaneen sellaisen menestyksen liike-elämässä, mihin vain hyvin harvat – valkoiset tai neekerit – ovat päässeet”. Hän osoittaa, että syrjityilläkin on vastuunsa tehdä voitavansa osansa parantamiseksi eikä kulkea vähimmän vastuksen tietä.
Sama periaate soveltuu jokapäiväisiin asioihimmekin. Olemmeko menetelleet epäviisaasti, huolimattomasti, itsekkäästi ja joudumme siksi tilille? Kestäkäämme siinä tapauksessa moite. Me saamme paljon todennäköisemmin oikeudenmukaisen ja armollisen kohtelun, kun avoimesti myönnämme virheemme ja otamme syyn niskoillemme, kuin jos yrittäisimme päästä siitä. Suoruutemme virheen myöntämisessä herättää tosiaan kunnioitusta meitä kohtaan. Se todistaa rehellisyytemme ja että me rakastamme lähimmäistämme niin kuin itseämme.
Olemalla halukkaita ottamaan syyn kannettavaksemme me osoitamme toisenkin erinomaisen ominaisuuden, vaatimattomuuden. Kuka ei tekisi erehdyksiä? Kuka ei tekisi syntiä? Raamattu vastaa: ”Ei ole ihmistä, joka ei syntiä tee.” (1. Kun. 8:46) Totuus on, että moitteen kestäminen ilmaisee todennäköisemmin henkilön vaatimattomuuden kuin kiitoksen vastaanottaminen. On helppo näyttää vaatimattomalta, kun meitä kiitetään, mutta kun meitä moititaan, me luultavimmin paljastamme, olemmeko todella vaatimattomia. Jos olemme, emme ole kiihkeitä puolustautumaan, vaan olemme valmiit myöntämään, missä olemme epäonnistuneet. Lisäksi saattaa toisinaan rauhankin vuoksi olla viisasta kestää moite jonkin johdosta, mitä emme ole tehneet, mikäli ei mikään suuri asia tai periaate ole kysymyksessä.
Kun kestämme hairahdustemme johdosta saamamme moitteen, sillä on terveellinen vaikutus meihin. Se vahvistaa meitä siinä, mikä on oikein, ja antaa meille itsekunnioitusta. Sitä paitsi me saatamme säästää viattoman henkilön joutumasta moitittavaksi, me saamme opetuksen, mikä voi auttaa meitä välttämään tekemästä samaa erehdystä uudelleen, ja ennen kaikkea me osoitamme olevamme enemmän huolissamme siitä, mitä Jumala ajattelee meistä, kuin siitä, mitä ihminen ajattelee. Halukkuus ottaa syy niskoillemme ansaitsee todella kaiken kiitoksen.