Uskonto tavoittelee rauhaa kommunismin kanssa – miksi?

HÄMMÄSTYTTÄÄKÖ sinua se, että uskonto tavoittelee rauhaa kommunismin kanssa? Oletko pitänyt kirkkoja suojana ateistista kommunismia vastaan?

Olet voinut saada sellaisen vaikutelman niistä voimakkaista lausunnoista, joissa katolinen kirkko vuosia sitten tuomitsi kommunismin. Niillä lausunnoilla oli kuitenkin hyvin vähän vaikutusta. Toisen maailmansodan jälkeen katoliset johtohenkilöt sellaisissa kommunistien hallitsemissa maissa kuin Unkarissa ja Puolassa sovittelivat ja vannoivat uskollisuuden valoja ateistisille hallituksille.

Katoliset viranomaiset eivät tosin hyväksyneet tätä. Niinpä kun esimerkiksi unkarilainen arkkipiispa Joseph Grösz lämpimästi tervehti vierailevaa Neuvostoliiton pääministeriä, katolinen lehti America sanoi 26. huhtikuuta 1958: ”Oli epämiellyttävä järkytys nähdä katolisen arkkipiispan puristavan maailman huomattavimman bolševikin kättä.” Myös Vatikaanin kardinaali Ottaviani valitti: ”Jotkut ojentavat yhä kätensä uusille antikristuksille ja jopa kilpailevat nähdäkseen, kuka voi ensinnä puristaa kättä heidän kanssaan makeasti hymyillen.”

Mutta se oli katolinen asenne toistakymmentä vuotta sitten. Kommunismi on siitä pitäen ottanut suuria edistysaskeleita. Onko se vaikuttanut siihen, mikä on virallinen katolinen suhtautumistapa kommunismiin?

Se tosiaan on! Jopa paavikin tervehtii nykyään Neuvostoliiton korkeimpia viranomaisia makeasti hymyillen. Kommunistisia valtionpäämiehiä ilmaantuu säännöllisesti Vatikaaniin paavin puheille. Ja kaksi vuotta sitten tuli arkkipiispa Agostino Casarolista ensimmäinen Vatikaanin viranomainen, joka vieraili Moskovassa sitten vuoden 1917 bolševikkivallankumouksen. Sanoipa eräs äskettäinen Vatikaanin julkaisu löytäneensä ”kristillisiä arvoja” kommunistisen Kiinan Mao Tse-tungin opetuksesta. Selostaen tätä perinpohjaista asenteen muutosta Panaman Star & Herald -lehti sanoi 1. syyskuuta 1973:

”Vatikaani on lopettanut kylmän sotansa kommunistimaailman kanssa ja on menossa tasaisesti kohti yhteiseloa kommunististen hallitusten kanssa.

”Paavi Pius XII määräsi 25 vuotta sitten kirkonkirouksen ’ateistisille kommunisteille’. Mutta nyt paavi Paavali VI toimittaa lähettiläitä kommunistisiin pääkaupunkeihin ja solmii sopimuksia joittenkin hallitusten kanssa.”

Tähän mennessä Vatikaani on vakiinnuttanut diplomaattiset suhteet kahden kommunistimaan kanssa ja tavoittelee sellaisia siteitä toistenkin kanssa. ”Vain suurin ja pienin kommunistinen valtio – Kiina ja Albania – ovat torjuneet kaikki Vatikaanin tunnustelut tähän mennessä”, mainitsee New York Times.

Mutta ei yksistään katolisuus vaan muutkin uskonnot tavoittelevat rauhaa kommunistihallitusten kanssa. Ortodoksiset kirkot työskentelevät nimittäin käsi kädessä niiden kanssa. Catholic World sanoi helmikuussa 1971:

”Romanian ortodoksinen kirkko ja kommunistihallitus ovat todellisuudessa keskinäisen hyödyn avioliitossa, joka vaalii romanialaisten kansallismielisiä pyrkimyksiä. Ulkopuolisia vierailijoita hätkähdyttää toisinaan, kun he näkevät presidentti Nicolae Ceausescun ja patriarkka Justinianin näyttäytyvän yhdessä tervehtimässä ulkomaalaisia. . . . sekä kirkko että valtio menestyvät tämän kirkon ja kommunistivaltion välisen oudon ’avioliiton’ alaisuudessa.”

Samankaltainen ystävyys vallitsee kirkon ja valtion välillä Neuvostoliitossa. Todellakin, kun New Yorkin osavaltion valitustuomioistuin teki muutama vuosi sitten päätöksen eräässä asiassa, joka koski Moskovan patriarkaattia, niin se sanoi lopuksi: ”Mikään muu käsitys ei ole mahdollinen kuin se, että Venäjän kirkko on välikappale, jota kommunistihallitsijat käyttävät hyväkseen.”

On merkille pantavaa, että Venäjän kirkko ja muut kommunistien tukemat ortodoksiset kirkot ovat saaneet jäsenyyden Kirkkojen maailmanneuvostossa. Niiden vaikutuksesta Maailmanneuvosto on pannut alulle ”marxilais-kristillisiä vuoropuheluja”. Mutta miksi kirkot tavoittelevat rauhaa ateistisen kommunismin kanssa?

Koska ne pelkäävät, että jos ne eivät tee siten, niin kommunistihallitukset tukahduttavat niiden uskonnon. Ja niin kirkot tekevät myönnytyksiä; ne sovittelevat. Esimerkiksi baptistit ovat olleet ”tunnustettu” uskonto Neuvostoliitossa. Mutta heidän omat jäsenensäkin valittivat New York Times -lehden kirjeenvaihtajan Grosen mukaan, että ”baptistijohtajat olivat osoittautuneet liian mukautuvaisiksi valtion viranomaisten edessä”.

Samoin on roomalaiskatolisen kirkon laita. Panaman Star & Herald -lehti ilmoittaa: ”Se, että paavi lähestyy kommunismia – sanovat Vatikaanin tietolähteet – perustuu realiteetteihin, ja hänen diplomaattisten aloitteittensa nähdään olevan ainoa realistinen keino suojella kirkkoa ja sen arviolta 65 miljoonaa kannattajaa kommunistisissa maissa.”

Mutta miksi kommunistijohtajat ovat halukkaita neuvottelemaan kirkkojen kanssa ja tekemään niille myönnytyksiä? Koska huomattava määrä niiden väestöstä on yhä uskonnollismielisiä, ja kun niiden kirkkojen, jotka tekevät heidän määräyksiensä mukaan, sallitaan toimia, se tekee helpommaksi kansan hallinnan. Niinpä, kuten The National Catholic Reporter 17. joulukuuta 1971 ilmoitti:

”Kuuban pääministeri Fidel Castro sanoo, että vallankumouksellisena hän pitää marxistien ja kristittyjen välistä kasvavaa yhteistoimintaa latinalaisessa Amerikassa ’hyödyllisenä’.”

Ei pitäisi kuitenkaan olla todella hämmästyttävää, että maailmallinen uskonto tavoittelee rauhaa kommunismin kanssa. Se ei ole uutta taktiikkaa. Kirkot ovat kerran toisensa jälkeen antautuneet porttoina poliittisille valloille. Esimerkiksi tavoitellessaan sopua natsihallituksen kanssa Vatikaani allekirjoitti vuonna 1933 konkordaatin, joka vaati jokaista katolista piispaa vannomaan ”uskollisuuden valan” hallitukselle ennen viran vastaanottamista.

Ilmaisten, mihin asti kirkko menisi, paavi Pius XI sanoi: ”Katolisen kirkon pää pitäisi velvollisuutenaan olla tekemisissä itsensä Perkeleenkin kanssa . . . jos järkevät syyt tukisivat toivoa, että nämä toimenpiteet suojelisivat tai edistäisivät uskonnon etuja ihmiskunnan keskuudessa.” – The Brooklyn Eagle, 21.2.1943.

Ei ihme, että Raamattu kuvaa maailman uskonnon ”suureksi portoksi . . . jonka kanssa maan kuninkaat ovat haureutta harjoittaneet”. (Ilm. 17:1, 2) Kirkot ovat selvästi hylänneet Kristuksen, joka julisti: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta”, ja joka sanoi, että hänen opetuslapsensa ”eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole”. (Joh. 18:36; 17:16) Jos siis haluat Jumalan suosiota, niin on tärkeätä, ettet osallistu millään tavalla uskontoon, joka on ’mennyt vuoteeseen’ Jumalan vihaajien kanssa.