Hennoilla siivillä läpi elämän
Herätkää!-lehden Brasilian-kirjeenvaihtajalta
KUVITTELEHAN, jos osaat, edestakaisin kukasta kukkaan liehuvaa hienon hienoa värien yhdistelmää! Auringon säteet leikkivät sen silkinhienoilla, sinisillä siivillä, kun se asettuu suureen kiinanruusun kukkaan. Lähistöllä saattaisit kuulla seuraavanlaisen keskustelun:
”Mitä se tekee kukissa?” pikku Marja kysyy.
”Katso tarkkaan, niin näet”, vastaa Vilho-setä.
Leijaillessaan vielä toisen kukan yläpuolella hyönteinen jo suoristaa kapean kokoonkiertyneen imukärsänsä ja työntää sen syvälle kukan mesikuoppaan.
”Hyvänen aika, sen kärsähän on kuin pienen pieni letku!” huudahtaa Juhani.
Näin ei todellisuudessa kuitenkaan ole. Se on jakaantunut kahtia. Se sijaitsee kahden esiintyöntyvän silmän välissä, ja lepotilassa se on kiertynyt kokoon kuin kellon jousi, mutta on ojentunut suoraksi, kun perhonen käyttää sitä. Sivumennen sanoen, imeminen tapahtuu suuresti palkeita muistuttavan pumpun avulla.
Tarkastellessasi tätä välkehtivää siivekästä sinistä jalokiveä (Brazilian Blue), monia muitakin perhosia ilmestyy paikalle, ja kaikki hankkivat kiireisinä lisää mettä. Pikku Juhani juoksee yhden perään ja palaa pian pidellen sitä siivestä.
”Nyt sait kätesi täyteen hienoa ’pölyä’, Juhani. Katsohan! Toin mukanani tämän pienoismikroskoopin. Panehan vähän ’pölyä’ sormenpäistäsi objektilasille. Näetkö minkä muotoisia ’pölyn’ hiukkaset ovat? Ne ovat todellisuudessa pienen pieniä suomuja. Eri lajeilla näiden suomujen muoto vaihtelee. Usein ne muodostavat siivillä säännöllisiä rivejä.
Vilho-setä jatkaa: ”Nyt tiedät, miksi sekä päivä- että yöperhosten tieteellinen nimi on Lepidoptera, sana, joka on johdettu kreikkalaisista sanoista lepis (suomu) ja pteron (siipi), ts. ’suomusiipiset’.”
”Miten kauniin sininen!” huudahtaa Juhani.
”Ja niin hauras!” lisää Marja.
”Itse asiassa kummassakin seikassa ulkomuoto pettää”, Vilho-setä selittää. ”Mikroskoopilla katsottuna väri on selvästi ruskea, mutta pinnalla olevien läpinäkyvien suomujen valonsäteissä aiheuttaman ns. interferenssin vaikutuksesta väri näyttää erilaiselta. Eivätkä nämä luomukset ole niin hauraita kuin saattaisi kuvitella. Raajat ovat ulkopinnan putkimaisia osia, ja pinta on myös tukirankana ja varaa suojaa ja lujuutta. Päästä, keski- ja takaruumiista muodostuneen kehon sisällä on myös sydän ja mahalaukku.”
Hämmästyttävä muodonvaihdos
”Setä, kerro meille, miten perhoset syntyvät”, Marja pyytää.
”Katsos, pikkuinen, ensin koiras- ja naarasperhosen on hakeuduttava yhteen. Tätä varten koiraalla on tuntosarvipari, joka muodostuu pienistä jaokkeista, ja tuntosarvien avulla ne voivat todeta naaraan läsnäolon pitkien matkojen, jopa useiden kilometrien, päästä. Salaisuus piilee ehkä hajussa, sillä koiraan tuntosarvet on aina suunnattu päin tuulta.
”Kun koiras lähestyy valitsemaansa naarasta, sen sanotaan näyttävän kaikki värinsä eräänlaisessa lepatustanssissa. Hedelmöityksen jälkeen naaras erittää jotain ainetta, jolla se suojautuu torjuakseen kaikki muut koiraat. Sitten se munii munansa, joita voi olla jopa tuhat kappaletta. Täytettyään elämäntehtävänsä se kieltäytyy syömästä, elää vain muutaman päivän ja sitten kuolee. Koiraskin kuolee pian.”
”Mitä sitten tapahtuu?”
”Munista tulee esiin toukkia, nälkäisiä toukkia, Marja. Tämä tapahtuu tavallisesti 8–10 päivän kuluttua sen jälkeen kun munat on munittu. Eivätkä ne tarvitse emoa ruokkijakseen, sillä niillä on vahvat leuat ja 8–10 silmää, joiden avulla ne voivat etsiä ruokaa. Niiden ruokalistan muodostavat mehevät vihreät lehdet. Havaintojen tekijät panivat kerran merkille, että 52 päivän aikana yksi toukka ahmi 120 lehteä, joi 15 grammaa vettä ja kasvoi niin paljon, että se painoi 86000 kertaa syntymäpainonsa!
”Toukat ovat melkoisessa vaarassa vihollisten hyökkäysten vuoksi, joten niiden on oltava varovaisia”, jatkaa Vilho-setä. ”Jotkut syövät vain yöllä; toiset lehtien alapuolella; jotkut taas piiloutuvat hämähäkin seitteihin tai käpristyneistä lehdistä muodostuneisiin putkimaisiin pakopaikkoihin. Toisilla on erittäin hämmästyttävä kyky naamioitua. Niiden välittömästä ympäristöstä tuleva valon heijastus saa hermostossa aikaan reaktion, josta on seurauksena värin muutos. Esimerkiksi erään ritariyökkösen toukat muuttuvat sinertävän vihreiksi vihreässä ympäristössä ja tummassa taustassa niistä tulee sinertävän harmaita.”
”Mitä toukalle lopulta tapahtuu?” Juhani kysyy.
”Jonakin päivänä se vaistomaisesti vetäytyy piilopaikkaan, kehrää silkkirihmoista kotelokopan ja siirtyy viimeiseen vaiheeseensa, koteloksi, joka näyttää sarvimaiselta, sylinterin muotoiselta kääröltä. Tämä vaihe voi kestää yhdestä viikosta useisiin vuosiin. Sylinterin sisällä tapahtuu todellinen ihme: toukan ruumis muovautuu toiseksi luomukseksi. Sitten jonain lämpimänä päivänä tiivis kuori halkeaa, ja mitä arvelette tulevan näkyviin?”
”Minä tiedän, minä tiedän”, huudahtaa Marja. ”Perhonen!”
”Aivan oikein, päivä- tai yöperhonen sen mukaan, mihin alalahkoon muna kuului. Mutta ajatelkaahan! Enää ei ole limaista toukkaa, vaan henkeäsalpaavan kaunis, siivekäs luomus – ja kenties hyvin värikäs yksilö. Se levittää siipensä, ruiskuttaa niihin nestettä ruumiinsa sisäosista, ja kun siivet kuivuvat, se on valmis neitsytlennolleen.”
Maailmanlaajuinen levinneisyys
”Onko perhosia hyvin monenlaisia?”
”Kyllä, Marja, perhosia on kuvattu ainakin 80000 lajia, ja uskotaan, että niitä on noin 120000 lajia. Brasiliassa kerrotaan olevan suurin lajimäärä. Eräs luonnontieteilijä havaitsi Amazonin alueella 700 vain yhden tunnin kuluessa.”
”Voidaanko niitä sitten nähdä kaikissa osissa maailmaa?” Juhani tiedustelee.
”Niiden levinneisyys on käytännöllisesti katsoen sama kuin kukkakasvien. Ne karttavat vain hyvin kylmiä alueita, kuten napaseutuja. Ainakin 46 lajia on levinnyt pohjoisen napapiirin sisäpuolelle. Islannissa ei kuitenkaan tunneta yhtään siellä vakinaisesti asustavaa perhosta. Kaikkein kauneimmat elävät tropiikissa.
”Fossiilisiakin perhosia on löydetty, esimerkiksi sellaisia, jotka olivat hautautuneet balttilaiseen meripihkaan”, huomauttaa Vilho-setä. ”Kuitenkaan noissa muinaisissa yksilöissä ei esiinny mitään olennaista eroa nykyään meidän ympärillämme liihoitteleviin verrattuna. Ei ole mitään jälkiä kehittymisestä tuhansien vuosien kuluessa. Ilmeisesti Jumala loi ne lajinsa mukaan viidentenä luomispäivänä, johon Raamattu viittaa.” – 1. Moos. 1:20–23.
Omituisia vaeltelijoita
”Mutta setä, vaeltavatko perhoset kauas?”
”Kyllä, Juhani. Vaikka tässäkin suhteessa on kyllä suuria eroja. Useimmat lajit elävät vain muutamia päiviä tai viikkoja ja pysyvät samalla seudulla. Toiset elävät kuukausia ja lentävät tuhansia kilometrejä joko yksin tai suurissa ryhmissä. Ottakaamme esimerkiksi monarkki. Kesällä se on yleinen niinkin pohjoisessa kuin Hudsoninlahden korkeudella. Se talvehtii Kaliforniassa tai Meksikossa, ja kukin perättäinen sukupolvi palaa samoille asumapaikoille. Keväällä tällä perhosella on uusi elonaika, ja se nousee ilmaan vaeltaakseen taas kauas pohjoiseen. Kesäkuuhun mennessä se saapuu sinne, munii munansa ja kuolee.”
”Setä, miten ne osaavat muuttaa samoille asumapaikoille?”
”Jumala antoi niille sellaisen kyvyn, Marja. On esitetty, että hajulla on siinä suhteessa tärkeä merkitys. Monarkkikoiraan kummassakin takasiivessä on tumma kohta, ja tämän kohdan suomut ovat mustia ja onttoja. Niistä lähtee heikosti kuusamaa muistuttava tuoksu. Sitä käytetään pääasiassa parittelussa, mutta saattaa olla, että ne jättävät myös jälkeensä hajuvanan vaeltaessaan suurissa joukoissa.
”Kaikki lajit eivät tietenkään lennä samaan suuntaan. Afrikassa on havaittu eri suuntiin matkaavien perhosjoukkojen kohtaavan ja lähtevän eri suuntiin. Mutta kukin laji pysyy omassa suunnassaan. Ei edes sade eikä myrsky saa niitä poikkeamaan suunnastaan. Ja muutamat niiden parvista ovat suunnattomia. Euroopassa havaittiin yksi ryhmä, joka oli 64 kilometriä leveä ja jonka kesti ohittaa tietty kohta kolme päivää 10 kilometrin tuntinopeudella. Parven lukumäärä arvioitiin noin kolmeksi miljardiksi.”
”Onko se niiden tavallinen nopeus?”
”Ei välttämättä, Juhani. Asiasta suoritettu tutkimus on paljastanut joitakin todella hämmästyttäviä tosiasioita. Englannissa todettiin perhosten lentävän 42 kilometriä tunnissa. Helikopteri seurasi erästä, joka lensi 220 kilometriä 4 tunnissa ja 42 minuutissa. Eivätkä nämä hyönteiset polta läheskään sitä määrää polttoainetta kuin ihmisen lentokoneet. Helikopteri kuluttaa tunnin lennon aikana polttoainetta 4–5 prosenttia painostaan ja lentokone 12 prosenttia. Mutta perhonen käyttää polttoainetta samassa ajassa vain 0,6 prosenttia painostaan.”
Muita omituisuuksia
”Kuinka suuriksi ne tulevat, setä?” kysyy Marja.
”Eräät niistä ovat todella suurikokoisia. Uuden Guinean Troides alexandre -naaraan siivenkärkien väli esimerkiksi on 25–30 senttimetriä. Australiassa Pohjois-Queenslandin Ornithoptera cassandran siipien kärkiväli on 16 senttimetriä ja Borneossa erään toisen lajin 18 senttimetriä.
”Lisäksi on olemassa vielä perhosmaailman ’haisunäädät’”, jatkaa Vilho-setä. ”Ne erittävät vastenmielistä hajua vihollistensa pääasiassa lintujen, torjumiseksi. Myös niiden siipien kuviot on usein hyvin suunniteltu ja varaavat siten suojelevan yhdennäköisyyden. Erään lajin siivet näyttävät pöllön silmiltä; toisen näyttävät kuolleelta vanhalta lehdeltä; eräällä lajilla on siipien alapuolella lukua 80 tai 88 muistuttava kuvio.”
”Mitä eroa on sitten yö- ja päiväperhosilla?”
”Yleistäen voisi sanoa, että päiväperhoset lentävät päivällä ja yöperhoset yöllä. Mutta poikkeuksiakin on. Luultavasti olet nähnyt yöperhosten lentelevän päivänvalossakin. Levossa ollessaan päiväperhonen tavallisesti pitää siipensä, ainakin etusiipensä, suljettuina ja kohtisuoraan pystyssä. Yöperhonen jättää etusiipensä avoimiksi viistoon asentoon. Sitä paitsi yöperhoset eivät yleensä komeile niin kirkkailla väreillä kuin päiväperhoset.”
”Vielä yksi kysymys, setä. Onko perhosista mitään hyötyä?”
”Kyllä niistä on, Marja. Sen lisäksi, että ne ovat arvostavien ihmisten silmien ilona, ne myös suorittavat tärkeää tehtävää kasvien hyväksi. Ne kuljettavat siitepölyä kukasta toiseen ja tekevät siten mahdolliseksi kasvien lisääntymisen. Olet varmaan kuullut myös silkkimadoista. Niistäkin tulee yöperhosia, mutta toukka-asteella ne kehräävät kotelokoppia aidosta silkistä, jota ihminen käyttää omiin tarkoituksiinsa. Mutta nyt lapset, aurinko on jo laskemassa ja on aika lähteä takaisin.”
”Kiitos, setä”, sanoo Juhani, ”että kerroit meille kaikkea lepi . . . mikä se olikaan?”
”Lepidoptera. Muistathan? Suomusiipiset.”