Mitä tiedät lipuista?
JOS seisoisit New Yorkin kaupungissa Yhdistyneiden Kansakuntien rakennuksen edessä, näkisit 132 monivärisen lipun liehuvan tuulessa. Yksi on YK:n lippu ja 131 muuta lippua edustavat tämän kansainvälisen elimen jäsenkansoja. Se, että YK:n edustalla on lippuja, osoittaa, miten tärkeätä osaa ne näyttelevät tässä maailmassa.
Kun kansallislippu liehuu tangossa laivassa, rakennuksessa tai jollain maa-alueella, niin se vertauskuvaa sen edustaman valtion läsnäoloa. Silloin kun Isolla-Britannialla oli siirtomaita kaikkialla maailmassa, sen läsnäoloa näillä alueilla edusti värikäs Ison-Britannian lippu, joka tunnetaan nimellä Union Jack. Se osoitti, että alueet kuuluivat Isolle-Britannialle.
Jonkin aikaa sitten astronautit pystyttivät Yhdysvaltain lipun kuuhun, ei osoittamaan aluevaltauksia vaan sen, että tämän kansan edustajat olivat onnistuneet pääsemään kuuhun. Näin ollen lipusta on tullut kansan vertauskuva, ja sen mallilla on usein tietty merkitys. Tämä epäilemättä pitää paikkansa sen kansan lipusta, johon kuulut.
Monet ihmiset, joilla on voimakkaat kansallismieliset tunteet, suhtautuvat hyvin tunneperäisesti lippuunsa. Yhdysvalloissa Newsweek-aikakauslehti mainitsi erästä isänmaallista järjestöä johtavan naisen sanoneen: ”Asettaessani oikean käteni sydämeni päälle, kun tuo kunniakas Amerikan lippu kulkee ohitse, tunnen olevani hyvin lähellä Jumalaa.” Kontra-amiraali Robert Peary otti Yhdysvaltain lipun ihmisen ensimmäiselle pohjoisnavalle suuntautuneelle tutkimusretkelle, ja hänen tyttärensä kertoo hänen katsoneen lipun omaavan ”tiettyä pyhää vertauskuvallisuutta”.
Kunnioitus Yhdysvaltain lippua kohtaan ilmenee siinä, että yhä useammat haluavat saada lipun, joka on liehunut kongressitalossa Washingtonissa (D.C.). Kongressin jäsenten perinteellinen tapa on antaa erikoislahjana sellaisia lippuja valitsijoille. Sellaisten lippujen kysynnän tyydyttämiseksi on täytynyt pystyttää kolme lipputankoa lisää ja määrätä neljän miehen joukko nostamaan ja laskemaan ylimääräisiä lippuja. Kukin lippu liehuu suunnilleen kymmenen sekuntia. Eräs uutislehti sanoi kesäkuussa 1970 tätä käsitellessään: ”Tänä vuonna on tähän mennessä tavalla, joka muistuttaa paavin siunaamia mitaleita, 10599 lippua nostettu, laskettu ja pakattu lähetettäväksi kansalaisille.”
Kansallismieliselle ihmiselle hänen kansallislippunsa on enemmän kuin vain kangaspala tunnusomaisine kuvioineen. Hän pitää sitä jonakin erityisenä, jolle on osoitettava suurta kunnioitusta. Pane merkille, miten lipunkäyttöä koskeva Yhdysvaltain lakikokoelma heijastaa tätä tunnetta. ”Lipulla ei tule tervehtiä ketään ihmistä eikä mitään esinettä. . . . Lipun ei tule milloinkaan koskettaa mitään allaan olevaa, esimerkiksi maata, lattiaa, vettä tai kauppatavaraa.”
Kansallislippujen tausta
Oletko tiennyt, että historiateokset kertovat kansallislippujen saaneen alkunsa aina muinaisten kansojen, kuten egyptiläisten, persialaisten ja roomalaisten, sotajoukkojen käyttämistä lipuista? The Encyclopedia Americana huomauttaa tästä vuoden 1969 painoksessaan: ”Muinaisaikojen sotilaat kokoontuivat viirien ja lippujen luo, joilla vertauskuvina on jotain yhteyttä nykyiseen käsitykseen lipuista.”
The Encyclopædia Britannica seuraa lippujen historiaa aina muinaisiin egyptiläisiin saakka ja huomauttaa:
”Egyptiläisten veistoksista ja maalauksista, joita muinaiset kirjailijat täydentävät, näyttää siltä, että heidän armeijansa useilla komppanioilla oli omat erityiset lippunsa. Ne muodostuivat sellaisista kohteista, joiden on syytä uskoa liittyneen ihmisten mielessä kunnioittavan pelon ja antaumuksen tunteisiin. Pyhiä eläimiä, veneitä, vertauskuvia tai kuvia, laatta, jossa oli kuninkaan nimi, viuhkan ja sulan mallisia vertauskuvia kohotettiin tangon päähän lipuiksi, ja lipun kantajan virkaa pidettiin erityisen etuoikeutettuna ja kunniakkaana.” – 11. painos, 10. osa, s. 454.
Muinaisista persialaisista tämä sama tietosanakirja sanoo:
”Persialaiset kantoivat keihään päähän kiinnitettyä kotkaa ja myös aurinko heidän jumalanaan oli kuvattu heidän lipuissaan, jotka näyttävät valmistetun jonkinlaisesta tekstiilistä, ja urhoollisimmat armeijan miehet vartioivat niitä mitä huolellisimmin.” – Vuoden 1946 painos, 9. osa, s. 343.
Pane merkille, mitä tämä tietosanakirja huomauttaa roomalaisista lipuista:
”Roomalaisia lippuja vartioitiin uskonnollisella kunnioituksella Rooman temppeleissä. Ei ollut harvinaista, että kenraali määräsi lipun heitettäväksi vihollisen riveihin lisätäkseen intoa sotilaittensa hyökkäykseen kiihottamalla heitä saamaan takaisin sen, mikä heille oli ehkä pyhintä maan päällä.”
Näin ollen voidaan nähdä, että nykyisten kansallislippujen edeltäjät olivat usein luonteeltaan uskonnollisia. Tunne, joka joillakuilla on kansallislippuaan kohtaan nykyään, on epäilemättä jäännettä siitä tunteesta, jota nämä muinaiset kansat ilmaisivat.
Union Jack, Ison-Britannian lippu, osoittaa selvästi nykyisten kansallislippujen uskonnollisen taustan. Se on kolmen uskonnollisen ristin – Pyhän Yrjön, Pyhän Andreaan ja Pyhän Patrikin ristin – yhdistelmä. Nämä olivat Englannin, Skotlannin ja Irlannin suojeluspyhimyksiä, ja näiden valtakuntien yhdistämistä Ison-Britannian kuningaskuntaan edustaa näiden kolmen uskonnollisen ristin yhdistäminen lipussa.
Osoittaen miten kunnioittavasti kansallislippua usein käsitellään F. Edward Hulmen kirjoittama kirja The Flags of the World (Maailman liput) tekee seuraavan kiinnostavan vertailun sivulla kolme:
”Rooman lippuja vartioitiin uskonnollisella kunnioituksella valtakunnan pääkaupungin ja suurten kaupunkien temppeleissä, ja nykyinen tapa on jäljitellyt tässä muinaista edelläkävijää. . . . Kun lippu luovutetaan rykmentille, pidetään juhlallinen rukous- ja ylistysjumalanpalvelus, ja kun tämä lippu palaa kunniakkaana, ammusten repimänä voittoisasta taistelusta, se asetetaan kunnioittavasti mahtavaan luostarikirkkoon, kunnianarvoiseen katedraaliin tai pitäjän kirkkoon eikä se enää jätä Jumalan huoneen rauhaa ja lepoa, ennen kuin se vuosien kuluttua murenee tunnistamattomaksi tomuksi.”
Palvotaanko lippuja nykyään?
Olemme nähneet, että muinaiset kansat kohdistivat uskonnollista palvontaa lippuihinsa, nykyisten lippujen edelläkävijöihin. Uskotko ihmisten nykyään menettelevän samoin? Jotkut uskovat vilpittömästi, että niin tapahtuu.
Carlton J. H. Hayesin kirja Essays on Nationalism (Kirjoitelmia kansallismielisyydestä) huomauttaa sivulla 107:
”Kansallismielisyyden uskon pääasiallinen vertauskuva ja palvonnan keskeinen kohde on lippu, ja ’lipun tervehtimistä’, ’lipulla tervehtimistä’ ja lipun ’laskemista’ ja ’nostamista’ varten on suunniteltu yksityiskohtaisia liturgisia muotoja. Miehet paljastavat päänsä lipun kulkiessa ohitse; ja runoilijat kirjoittavat oodeja lipun ylistykseksi, ja lapset laulavat hymnejä. Amerikassa lapset asetetaan tiiviisiin riveihin ja heitä vaaditaan lausumaan joka päivä papillisella äänellä ja rituaalisin elein salaperäinen kaava. . . .”
Sitten hän lainaa uskollisuudenvalan. Tämä kirjailija pitää siis lippuseremonioita palvontamuotona. Cambridgen yliopiston skotlantilainen professori Denis Brogan katselee asiaa samoin ja hän sanoo kirjan The Religious Situation: 1968 sivulla 359:
”Yhteiskunnallisella uskonnolla on omat menonsa. Niitä on monia, mutta yksi . . . on lipunpalvontameno.”
Samasta asiasta suomalainen Arvo Viklund sanoo käsitellessään Suomen lippua:
”Kun me näin ollen käsitämme, mitä arvoja siniristilippummekin poimuihinsa kätkee, niin täytyy myöskin meidän nurjamielisen suhtautumisemme siihen muuttua lipunpalvonnaksi, joka kohdistaa pyhän vihansa kaikkiin niihin, jotka uskaltavat kansamme kalleinta symbolia aliarvioida tai loukata.”
Joistakuista saattaa tuntua, että nämä kirjoittajat ovat omaksuneet äärimmäisen näkökannan. He eivät ehkä henkilökohtaisesti katso osallistuvansa lipun palvontaan. Mutta jos Amazonin viidakosta tullut alkuasukas katselisi ensimmäistä kertaa heidän toimintaansa lippuseremonian aikana, niin mitä ajattelet hänen päättelevän? Eikö hänestä näyttäisi, että ihmiset, jotka seisovat asennossa katsoen lippua kädet ojennettuina sitä kohden tai sydämen päälle asetettuina ja toistavat ulkomuistista kaavan, palvovat sitä?
Tottelevaisuus omaatuntoa kohtaan
Amerikan siirtokunta-aikana puritaanit vastustivat Britannian lippua, koska siinä oli Pyhän Yrjön punainen risti. The Encyclopædia Britannican mukaan he eivät menetelleet siten ”uskottomuudesta emämaata kohtaan, vaan omantunnonsyistä aiheutuneesta vastustuksesta sitä kohtaan, mitä he pitivät epäjumalisena vertauskuvana”.
Nykyään on kristittyjä, jotka ajattelevat samoin kansallislipuista. He ovat Jehovan todistajia. Heidän kantansa on samanlainen kaikkialla maailmassa. Koska he tuntevat hyvin Raamatun käskyn ’paeta epäjumalanpalvelusta’, he kieltäytyvät osallistumasta lippuseremonioihin. – 1. Kor. 10:14.
Heidän kantansa on verrattavissa ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan kristittyjen omaksumaan kantaan. Omantunnonsyistä nuo varhaiskristityt kieltäytyivät polttamasta suitsutusta keisarille, joka ei ollut roomalaisille ainoastaan hallitsija vaan myös jumala. Pane merkille, mitä tästä sanotaan Brintonin, Christopherin ja Wolffin kirjan A History of Civilization (Sivistyksen historia) ensimmäisen osan sivulla 137:
”Tämän kirjavan kansojen kokoelman pitämiseksi yhteisesti alamaisuudessa, jonkinlaisen kansallislipun antamiseksi niille tämän ykseyden tunnukseksi, keisari julistettiin jumalaksi. . . . Paikallisiin uskontoihin ja paikallisiin menoihin lisättiin hänelle suoritettuja yksinkertaisia uhrimenoja. . . . Mutta kristityt olivat yhtä ankaria monoteisteja kuin juutalaisetkin; he eivät voineet uhrata keisarille enempää kuin muinaiset juutalaisetkaan voivat uhrata Baalille. . . . Tosi kristitty ei sen tähden saattanut ryhtyä tekemään sitä, mikä ulkopuolisesta oli pelkästään sopiva ele, kuten hatun nostaminen nykyään, kun lippu kulkee ohi paraatissa.”
Koska Jehovan todistajat ovat totelleet uskonnollista omaatuntoaan tässä asiassa, heitä on kohdeltu varsin huonosti lukuisissa maissa. Yhdysvalloissa heidän oli välttämätöntä taistella kaksi oikeusjuttua aina korkeimpaan oikeuteen saakka, ennen kuin he saivat päätöksen, joka suojeli heidän oikeuttaan uskonnonvapauteen.
Ensimmäinen oikeusjuttu koski Minersvillen kaupunkia Pennsylvaniassa ja sen koulun johtokuntaa, joka erotti Jehovan todistajien lapsia, koska he kieltäytyivät osallistumasta lippuseremonioihin. Tässä jutussa korkein oikeus päätti todistajia vastaan. Professori Denis Brogan sanoo tuosta jutusta:
”Minersvillen koulun johtokunnan järjetön ja vastenmielinen ratkaisu merkitsi sitä, että Jehovan todistajien lapsia rangaistiin, koska he eivät suorittaneet tekoa, jota eivät ainoastaan heidän vanhempansa vaan myös makkabealaisten ajan juutalaiset ja Trajanuksen ajan kristityt olisivat pitäneet epäjumalanpalveluksena.”
Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1943, korkein oikeus teki päinvastaisen päätöksen toisessa Jehovan todistajia koskevassa lippujutussa. Esittäessään oikeuden enemmistön mielipiteen tuomari Jackson sanoi:
”Todistajat ovat rekisteröimätön yhdistys, joka opettaa, että Jumalan lain asettama velvoitus on korkeampi kuin maallisen hallituksen säätämät lait. Heidän uskonnollisiin vakaumuksiinsa kuuluu kirjaimellinen tulkinta 2. Moos. 20:4, 5:stä, joka kuuluu: ’Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä.’ He pitävät lippua tämän käskyn mukaan ’kuvana’. Tästä syystä he kieltäytyvät tervehtimästä sitä. . . .
”Näiden ihmisten kieltäytyminen osallistumasta menoon ei kuitenkaan häiritse tai kiellä toisten oikeutta tehdä niin. Eikä tässä tapauksessa ole epäilystä heidän käytöksensä rauhaisuudesta ja järjestyksellisyydestä. . . . Ajatus, ettei isänmaallisuus kukoista, jos isänmaalliset menot ovat vapaaehtoisia ja oma-aloitteisia pakollisen totunnaisuuden sijasta, ei ole kovinkaan mairitteleva arvio instituutioittemme vetovoimasta vapaaseen ihmismieleen. . . .
”Meidän mielestämme paikallisten viranomaisten toiminta lipun tervehtimisen ja valan pakottamisessa ylittää heidän valtansa perustuslailliset rajoitukset ja tunkeutuu älyn ja hengen piiriin, jota perustuslakimme ensimmäisen lisäyksen tarkoitus on suojella kaikelta viralliselta valvonalta.”
Jos maalla on perustuslaki, joka takaa palvontavapauden, se vapaus ei ole ainoastaan enemmistöä varten vaan myös vähemmistöä varten, johon kuuluvien omatunto ei salli heidän osallistua yleisiin muotomenoihin. Perustuslailliset takeet ovat arvottomia, jos ne suojelevat vain niitä, jotka mukautuvat enemmistön tai vallassa olevien näkemykseen.
Tuomarit Black ja Douglas esittivät lausunnon, joka oli yhtäpitävä korkeimman oikeuden enemmistön mielipiteen kanssa, ja sanoivat:
”Pakon alaisena lausutut sanat eivät todista uskollisuudesta muulle kuin omanvoitonpyynnille. . . . Ei sisäinen tyyneytemme rauhan aikana eivätkä sotaponnistelumme sodan aikana riipu pienten lasten pakottamisesta osallistumaan seremoniaan, josta ei koidu heille muuta kuin pelko hengellisestä tuomitsemisesta.”
Milton Konvitzin kirja Fundamental Liberties of a Free People (Vapaan kansan perusvapaudet) huomauttaa sivulla 110 Jehovan todistajien palvontavapauden puolesta käymistä oikeustaisteluista: ”Heitä saamme kiittää sitä koskevasta korkeimman oikeuden päätöksestä, ettei uskonnollisen vakaumuksen tai tunteen ilmaus saa olla pakotettua.”
Vaikka joidenkuiden omatunto ei ole koskaan vaivannut heitä lippuseremoniaan osallistumisen takia, niin tuleeko sen saada heidät olemaan suvaitsemattomia jotakuta sellaista kohtaan, jonka omatunto estää häntä osallistumasta siihen? Jos jonkun lippu edustaa uskonnonvapautta, niin miksei toisille myönnettäisi sellaista vapautta? Miksei kunnioitettaisi heidän omaatuntoaan sen sijaan, että heidän katsottaisiin epäluuloisesti olevan epälojaalisia?
Jotkin YK:n rakennuksen ulkopuolella liehuvista lipuista edustavat kansoja, joiden hallitsijat eivät halua myöntää kansalleen vapautta, ja he vainoavat sellaisia, joiden uskonnollinen omatunto estää heitä mukautumasta enemmistön isänmaallisiin ilmauksiin. Saattaa olla, että sellainen, joka on voimakkaasti sellaista autoritaarista hallintoa vastaan, on ylpeä siitä, että hänen lippunsa edustaa vapaata maata. Eikö hänen pitäisi näin ollen olla halukas myöntämään uskonnonvapaus niille, jotka uskonnollisista syistä eivät voi tervehtiä lippua? Eikö hänen suvaitsemattomuutensa asettaisi häntä samaan leiriin kuin ne kansat, joiden autoritaarista hallintoa hän kammoaa?
Kun siis seuraavan kerran katselet kansallislippua, ajattele sen menneen historian värikästä taustaa. Harkitse, mitä se edustaa ja miten jotkut suhtautuvat siihen ehkä liittyviin muotomenoihin. Osoita huomaavaisuutta heidän omaatuntoaan kohtaan, aivan kuten haluat toisten osoittavan huomaavaisuutta sinun omaatuntoasi kohtaan.