Mikä on miehitettyjen avaruuslentojen nykytilanne?

KUN ensimmäiset astronautit astuivat kuun pinnalle vuonna 1969, sadat miljoonat ihmiset kautta maailman elivät jännittäviä hetkiä. Monet miljoonat tosiaankin katselivat tapausta televisionsa kuvaruudusta.

Mieliala on sen jälkeen muuttunut. Yleisön kiinnostus avaruuslentoihin on vähentynyt. Monet ihmiset epäilevät nykyisin, onko viisasta kuluttaa niin paljon aikaa ja rahaa ja saada vastineeksi niin vähän, kun maan päällä on niin monia vaikeita ongelmia.

Miehitetyt avaruuslennot ovat kuitenkin kiistattomasti tuoneet hyötyä. Ensiksikin on karttunut suuri määrä maata, kuuta, toisia kiertotähtiä ja itse avaruutta koskevaa perustietoa. Ihmiset ovat ilmeisesti koneita joustavampia, ja heidän avaruudessa tekemänsä havainnot ovat erittäin arvokkaita. Lisähyötynä on saatu mm. paremmat viestintäyhteydet ja parempia tietokoneita, koska avaruusmatkaa varten on tarvinnut rakentaa pienempiä ja kestävämpiä laitteita.

Monet, jotkut tiedemiehet mukaan luettuina, ovat alkaneet kuitenkin sanoa, että ihmisten avaruudessa oloon liittyy liian monia vaaroja ja että heidän käyttämisensä siihen on aivan liian kallista. He uskovat päästävän täysin vastaaviin tuloksiin käyttämällä laitteita ihmisten sijasta.

Avaruustiedemies tri Thomas Gold Cornellin yliopistosta Yhdysvalloista toi asian polttopisteeseen sanomalla: ”Miehitettyjen ohjelmien korkeat kustannukset ja suuri vahingonvaara, jonka ymmärrämme täpärästi tuhon välttäneestä Apollo 13:n lennosta ja kolmen neuvostokosmonautin äskeisestä kuolemasta, herättävät nyt kysymyksen, ovatko miehitetyt avaruuslennot tällä hetkellä välttämättömiä.”

Mitä näistä vastaväitteistä sitten voidaan sanoa? Ovatko vaarat ja kustannukset miehitetystä avaruuslennosta saatavaa hyötyä painavampia? Voisivatko laitteet tehdä kyllin hyvää työtä?

Painottomuuden ongelma

Kun avaruuslennoista on saatu kokemuksia, vaarat ovat tulleet ilmeisemmiksi. Yksi niistä on pitkäaikaisen painottomuuden vaikutus, tilan, joka syntyy ihmisten ollessa maan painovoiman vaikutuksen ulkopuolella.

Mitä kauemmin ihmiset viipyvät painottomassa tilassa, sitä vakavammiksi heidän pulmansa tulevat. Painottomuus on johtanut verisuonien ja lihasten heikentymiseen ja kalkin katoamiseen luista. Se on myös aiheuttanut verimäärän huomattavaa vähentymistä, mikä saattaa sisäelimet vahingoittumisen vaaraan ja pyrkii kuivattamaan elimistön.

Yhdysvaltain Apollo 15:n miehistö, joka suoritti neljännen kuuhun laskeutumisen, pysytteli maan painovoiman ulkopuolella kaksitoista päivää heinäkuussa 1971. Kaksi kuuhun laskeutunutta miestä kärsi äärimmäisen uupumuksen vuoksi epäsäännöllisistä tai kaksinkertaisista sydämenlyönneistä. Maahan paluun jälkeen miehistön uudelleen sopeutuminen kesti pitempään kuin toisilla, joiden lennot eivät olleet yhtä pitkiä.

Neuvostokosmonautit viettivät Sojuz 9:ssä maata kiertävällä radalla 18 päivää kesäkuussa 1970. Neuvostoliittolainen tiedemies A. Nikolajev myönsi pitkäaikaisen painottomuuden aiheuttaneen näissä avaruusmiehissä yleistä heikontumista ja ajan ja paikan tajun menetystä. Hän kuvaili heidän tilansa ”hyvin vakavaksi”. Heidän lihaksensa olivat niin heikentyneet, että heidän oli vaikea kävellä ja nostaa esineitä. Kerrottiin jopa, etteivät he kyenneet seisomaan eivätkä kävelemään paluunsa jälkeen ja että heitä piti kantaa. Heidän toipumisensa kesti kolme viikkoa.

Muita vaaroja

Yksi terveysongelma syntyi Apollo 12:n kuumatkalla marraskuussa 1969. Avaruusaluksen sisus ja kaikki kolme miestä saivat Staphylococcus aureus -bakteeritartunnan. Se oli heidän ihossaan ja nenätiehyissään. Sellainen voisi olla vakava pitkillä avaruusmatkoilla.

Toinen vaara on kosmisille säteille alttiiksi joutuminen. Matkoilla, joilla ollaan maan suojaavan ilmakehän ja magneettikentän ulkopuolella, on vaara joutua primäärisäteilyn raskaiden hiukkasten törmäysten kohteeksi. Astronautit kertoivat lukuisilla lennoilla nähneensä silmissään valonvälähdyksiä silloinkin, kun heidän silmänsä olivat kiinni tai kun ohjaamo oli pimeä ja heidän silmänsä olivat auki. Kosmisten säteiden ajatellaan voineen aiheuttaa tämän ilmiön.

Tri Leonard Reiffel sanoi eräässä Universal Science Newsin selostuksessa: ”Näyttää siltä kuin luonto olisi tehnyt pitkät avaruusmatkat vaarallisemmiksi kuin luulimmekaan. . . . [kosmiset säteet] ovat melkein kuin ihmislihaan tunkeutuvia neuloja. Ne voivat ruumiiseen tunkeutuessaan tuhota kokonaisen solujen rivistön.” Hän totesi lisäksi: ”Apollo 8:n ja 12:n lentojen jälkeen tehtiin kokeita astronauttien käyttämistä kypäristä otetuilla muovinpaloilla. Todettiin, että joka kohtaan, johon primäärisäteilyn raskaat hiukkaset olivat miehissä iskeneet, oli muodostunut pieniä neulankaltaisia reikiä.”

Toiset todisteet, vaikkakin vahvistamattomat, viittaavat mahdollisiin aivovaurioihin. Tri George Margolis, joka on patologian professori Dartmouth Medical Schoolissa, sanoi: ”Vieraillessani erään pitkille avaruuslennoille alistettujen eläinten aivoja tutkivan tiedemiehen laboratoriossa minulle osoitettiin erästä näytettä vammoista, jotka voivat liittyä tähän ilmiöön. . . . Nämä selitettiin kosmisen säteilyn loppuun kuluneiden hiukkasten tuhovaikutuksen aikaansaannoksiksi. Jos tämä selitys vahvistetaan, näillä vammoilla olisi mitä suurin merkitys, sillä ne tekisivät pitkäaikaiset miehitetyt avaruuslennot mahdottomiksi.”

Onnettomuusvaara on myös hyvin todellinen. Tammikuussa 1967 kolme yhdysvaltalaista astronauttia paloi kuoliaaksi maanpäällisessä kokeessa Apollokapselin sisällä. Noin kolme kuukautta myöhemmin neuvostokosmonautti sai surmansa, kun hänen Sojuz 1 avaruusaluksensa sotkeutui jarruvarjoonsa ja murskautui maahan.

Sen jälkeen löydettiin vuoden 1971 kesäkuussa kolme venäläistä, jotka olivat viettäneet avaruudessa 24 vuorokautta, kuolleina Sojuz 11 -kapselistaan sen laskeuduttua. Virheellisesti suljettu luukku oli päästänyt ilman virtaamaan avaruusaluksesta, mikä oli surmannut heidät sekunneissa. Koska aluksessa ei ilmennyt mitään rakennevikoja, epäiltiin, että miehistö saattoi olla niin pitkäaikaisen painottomuuden heikentämä, että se teki erehdyksen ratkaisevissa laskeutumistoimenpiteissä.

Tietenkin monet ihmiset saavat surmansa välttämättömissä päivittäisissä toiminnoissa, ja harvat ehdottavat näiden toimintojen lopettamista. Mutta kyseenalaiseksi asetetaan se, onko ihminen avaruudessa välttämättömyys, varsinkin kun käytetään yleisiä verorahoja ilman, että veronmaksajalla on valinnanvaraa.

Kustannusten arvoistako?

Paitsi astronauteille koituvia mahdollisia vaaroja miehitettyjen avaruuslentojen suunnattomat kustannukset herättävät monissa suuttumusta.

Vakavien pulmien maan päällä vaatiessa rahaa ja huomiota osakseen ihmiset asettavat kyseenalaiseksi niin paljon rahan käyttämisen avaruuslentoihin, jotka tuottavat niin vähän keskitason kansalaisen nähtävissä olevia etuja. Heistä tuntuu, että sellaiset harvat edut kuin parantuneet viestintäyhteydet tai lisääntynyt tieto voitaisiin saavuttaa paljon vähäisemmin kustannuksin käyttämällä rahaa suoraan noilla aloilla.

Science News huomautti 24.7.1971 ironisesti: ”Kahdensadan miljoonan dollarin [yli 800 miljoonan markan] Saturnus-kantoraketin pudottamista Atlantin valtamereen joka kerta, kun Yhdysvallat sinkoaa miehiä avaruuteen, ei yleensä pidetä säästeliäimpänä tekona.”

Pelkästään Apollo 15:n laskeutuminen kuuhun maksoi 445 miljoonaa dollaria [1840 milj. mk]. Kun televisio-ohjelmassa viitattiin astronauttien tuomaan ainutlaatuiseen kiveen, eräs katsoja soitti lähetysasemalle ja ehdotti, että sille poimittaisiin nimi valtiokonttorin veronmaksajain luettelosta. Tämä oli jossain määrin purevan ivallinen viittaus siihen tosiasiaan, että veronmaksajan täytyy lopulta maksaa suunnattomat kustannukset miesten lähettämisestä avaruuteen.

Jotkut ihmiset olisivat pitäneet parempana, että tuohon matkaan kulutettu tarmo ja raha olisi esimerkiksi käytetty parempiin asuntoihin. Noilla 445 miljoonalla dollarilla olisi voitu rakentaa 44500 kotia, jotka maksaisivat kukin 10000 dollaria [yli 40000 mk]. Koko kuuohjelman tähänastisilla kustannuksilla, noin 25 miljardilla dollarilla [yli 100 miljardilla markalla], olisi voitu rakentaa 2500000 sellaista kotia. Siten olisi saatu asunto suurelle osalle maan köyhistä perheistä. Neuvostoliiton menoja miesten lähettämiseksi avaruuteen voitaisiin tarkastella samalla tavoin, koska kaikilla senkään maan ihmisillä ei ole asianmukaista asuntoa.

Vastustuksen lisääntymisen vuoksi Yhdysvaltain miehitettyjen kuulentojen ohjelmaa on supistettu. Kuuhun laskeutumisten lisäksi on vielä suunnitteilla maata kiertävän avaruusaseman kehittäminen. Maasta lähtevä edestakainen ’avaruuspalvelu’ veisi astronautteja tälle asemalle ja toisi heitä sieltä takaisin.

Eräässä tilaisuudessa neljä senaattoria ja kaksi johtavaa avaruustiedemiesta väitteli siitä, että tämänkaltainen ohjelma kehittyisi pisteeseen, missä 50–100 miljardia dollaria [200–400 mrd. mk] kulutettaisiin miehitettyyn lentoon Marsiin. He väittivät, että miehitetyt avaruuslennot olivat tulossa yhä kalliimmiksi ja tarpeettomammiksi ja että maan päällä olevilla pulmilla oli paljon suurempi etuoikeus verorahoihin.

Tri Gold Cornellin yliopistosta totesi: ”Mitä suuret miehitetyt asemat lupaavat? Tarvitaanko niitä tieteellisiin tutkimuksiin tai taloudellista hyötyä antaviin sovellutuksiin? . . . Niiden tapojen keksimiseksi, joilla miehitetyt asemat voivat olla hyödyllisiä, on ponnisteltu paljon. Tulokset ovat aiheuttaneet sangen paljon pettymystä. . . . sen paljon suurempia kustannuksia ei voida suinkaan puolustaa tieteellisin tai taloudellisin perustein.”

Tri Gold varoitti, että jos ”hirvittävän kallis ja tarpeeton avaruusasema rakennetaan, se tulee olemaan nykyään sangen voimakkaan tieteen- ja älymystönvastaisuuden maalitaulu”.

’Kruunaava saavutusko’?

Niiden väitteiden joukossa, joita tiedemiespiirit usein käyttävät yrittäessään osoittaa miehitetyt avaruuslennot aiheellisiksi, on se, että ne lisäävät tietoa sellaisten taivaankappaleiden kuin kuun ja Marsin kehityksestä samoin kuin tietoa elämän kehityksestä.

Huomaa esimerkiksi seuraava lausunto: ”Kansallisen ilmailu- ja avaruushallinnon (NASA) virkailijoiden mukaan [Apollo 15:n] lennon kruunaavaksi tieteelliseksi saavutukseksi saattaa osoittautua sellaisten kiteytyneitten kivien löytö, jotka ovat voineet muodostua kuun syntymän aikoihin.” – U.S. News & World Report, 16.8.1971.

Monet ihmiset eivät olisi samaa mieltä siitä, että muutaman kiven löytäminen on ’kruunaava saavutus’, kun se maksaa 445 miljoonaa dollaria ja se on maksettava yleisillä verorahoilla. Samasta syystä heihin eivät erityisemmin vaikuta sentapaiset sanat, jotka esimerkiksi tri John Wood Smithsonian instituutista lausui sanoessaan: ”Siihen mennessä kun Apollo-ohjelma päättyy, meillä on melko hyvä kuva kuun kehityksestä.”

Ehdotetulla laajalla verorahojen käytöllä Marsiin lähetettävään miehittämättömään ’Viikinki’-avaruusalukseen on samanlainen tavoite. Ohjelman johtaja Walter Jakobowski sanoo: ”Huomattava tavoite on tiedon saaminen elämän kehityksestä toisella planeetalla. . . . Mitä tulee elämän löytämiseen, yritämme todella päätellä, missä kehitysvaiheessa Mars on.”

Tätä selostaessaan Electronics-lehti mainitsee: ”Epäilemättä ohjelman virkailijat yrittävät huolellisesti vähätellä Viikingin tehtävää etsiä elämää – mennyttä, nykyistä tai tulevaa – koska he pelkäävät epäonnistumisen tunnetta, jos sitä ei löydetä. Mutta tämä on epäilemättä tuon 800 miljoonan dollarin [yli 3000 miljoonan markan] ohjelman jännittävin osa.

Erityisesti kristitty tietää kuitenkin, ettei edes miljoona laskeutumista kuuhun tai Marsiin paljasta mitään elämän kehitystä. Sekä elämä että monimutkaisesti suunnitellut elävät luomukset ovat lähtöisin Luojasta, niin kuin hän selvästi kertoo meille Sanassaan. Rahan kuluttaminen mainittuun huomattavaan tavoitteeseen, kehitystarun todistamiseen, on todella mielettömyyttä. Tuo raha kulutettaisiin paljon paremmin, kun ei yritettäisi todistaa virheellistä tieteellistä teoriaa elämän alkuperästä, vaan se käytettäisiin täällä jo olevan elämän hyväksi.

Mitä jotkut ehdottavat

Jotkut tiedemiehet ja monet muut ihmiset näkevät käytännöllisen viisauden puutteen siinä, että miehitettyihin avaruuslentoihin kulutetaan omaisuuksia. Vaikkakaan he eivät vastusta maailmankaikkeuden tutkimista, he suosivat huolellisesti suunniteltua kohtuullisen laajaa ohjelmaa, jossa käytetään miehittämättömiä avaruusaluksia.

Tri James Van Allen, maan säteilyvyöhykkeiden keksijä, ehdotti, että kaksi kolmasosaa käytettävissä olevista avaruusohjelmavaroista omistettaisiin opitun suoranaisiin käytännön sovellutuksiin. Tämä käsittäisi tiedotusvälineet ja säätieteen samoin kuin kalastusta ja metsänhoitoa hyödyttävien tutkimusten tekemisen. Hän kannatti jäljelle jäävän rahan käyttämistä aurinkokunnan tutkimiseen.

Myös tri Gold ehdotti, että avaruustutkimuksessa käytettäisiin vain miehittämättömiä aluksia ja kauko-ohjauslaitteita. Nämä alukset voisivat laskeutua toisille planeetoille, niitä voitaisiin valvoa maasta ja ne voisivat lähettää maahan tietoja murto-osalla miehitettyjen lentojen kustannuksista.

Sellaisten laitteiden käytännöllisyys on jo käynyt ilmeiseksi. Vuoden 1970 lopulla venäläiset lähettivät kuuhun miehittämättömän Luna 16-aluksensa, joka poimi maaperänäytteitä ja palasi maahan. Arvioidut kustannukset olivat vain yksi viideskymmenesosa miehitetyn lennon kustannuksista.

Kaksi kuukautta myöhemmin Neuvostoliiton miehittämätön Luna 17 sijoitti kuuhun maasta automaattisesti ohjattavan kahdeksanpyöräisen kulkuneuvon nimeltään Lunohod (kuukävelijä). Se ryömii ympäriinsä useitten kuukausien ajan ottaen televisiokuvia ja keräten muita tieteellisiä tietoja ja lähettää ne neuvostotiedemiehille takaisin maahan.

Nähtäväksi jää, pääsevätkö ne voitolle, joilla on kohtuullisempi näkemys avaruusmatkoista. Yksi seikka on kuitenkin varma. Tiedemiehet joutuvat lisääntyvässä määrin vastatusten seuraavan raamatullisen totuuden kanssa, mitä tulee miehitettyihin avaruusmatkoihin: ”Taivas on Herran taivas, mutta maan hän on antanut ihmisten lapsille.” – Ps. 115:16.