Quebec kääntää katseensa eteenpäin: hiljainen vallankumous

KUUSI kuukautta Duplessis’n vuonna 1959 tapahtuneen kuoleman jälkeen hänen hallituksensa kukistui. Ramsay Cook sanoi kirjassaan Canada and the French Canadian Question (Kanada ja ranskankielisen Kanadan kysymys): ”Duplessis’n kuolema poisti tulpan, joka oli toista vuosikymmentä estänyt ranskankielisen Kanadan tyytymättömyyttä kuohahtamasta. On epävarmaa, olisiko Duplessis’kään voinut pitää tulppaa paikoillaan paljon kauempaa, sillä vaikuttavat yhteiskunnalliset ja taloudelliset voimat olivat aivan liian voimakkaat.”

Kirjoittaessaan näistä olosuhteista Pierre Elliott Trudeau (itsekin katolilainen) kuvaili, miten tarpeellista oli ”vapauttaa pappisvaltaisen ja valistusta vastustavan kirkon tyrannisoimat omattunnot . . . vapauttaa autoritaarisen ja vanhentuneen perinteen sortamat ihmiset”. Hän osoitti, että Quebecissä ei ollut koskaan ollut paljoakaan vapautta, ja lisäsi: ”Vuoden 1960 tienoilla näytti siltä, että vapaus oli lopultakin voittava. . . . siinä määrin, että vuonna 1960 kolmannelle vuosikymmenelleen ehtinyt sukupolvi oli historiamme ensimmäinen, joka sai verrattain täydellisen vapauden osakseen. Kirkon ja valtion perinteellinen kansallinen ahdasmielinen järjestelmä oli kukistunut.”

Käännekohta

”Vanhasta elämäntavasta tapahtunut muutos” toi mukanaan uusia kehitysvaiheita monilla aloilla. Vuosi 1960 merkitsi käännekohtaa, niin äkillistä edistymistä, että siitä puhutaan yleisesti ”hiljaisena vallankumouksena”.

Alkoi uusi tiedonvälityksen ja ajatuksen vapauden aikakausi. Sanomalehdistö ja muut uutisvälineet alkoivat käsitellä elämän todellisuutta ja sen pulmia, sen sijaan että kaikki olisi väritetty suojelemaan katolilaisuutta ja vallitsevaa tilaa. Canada 70 -tutkimuksen sosiologit sanoivat: ”Opetusministeriön perustaminen vuonna 1964 merkitsi loppua kirkon valvomalle koululaitokselle, ja hiljaisen vallankumouksen alkaminen vuonna 1960 päätti papiston uskomattoman poliittisen vallan.”

1960-luvun Quebec alkoi todellakin ravistautua irti pappisvallasta ja eristäytyneisyydestä. Se alkoi pyrkiä pohjoisamerikkalaiseen elämäntapaan, jota noudatetaan muualla Kanadassa ja Yhdysvalloissa.

Useat tekijät tämän 20. vuosisadan elämässä ovat edistäneet Quebecin ”liikehtivän yhteiskunnan” hiljaista vallankumousta. Yksi näistä oli paavi Johannes XXIII:n alulle panema Vatikaanin kirkolliskokous. Tätä kirkolliskokousta seuranneet muutokset kirkossa vaikuttivat hämmentävästi moniin katolilaisiin.

Täydellisen katolisen valvonnan hyväksymisen sijasta, kuten Montreal Star -lehti osoitti, nykyään ”yleinen käsitys Quebecin älymystön keskuudessa on, että kirkko on aina toiminut väärin Quebecin suhteen”.

Jehovan todistajain voitot Kanadan korkeimmassa oikeudessa aloittivat Quebecissä kansalaisoikeuksien ja lehdistön vapauden uuden aikakauden. Sensuuri julistettiin perustuslain vastaiseksi. Julkiset puhujat ja kirjoittajat eivät enää pelänneet hallituksen syyttäjän ankaraa kättä, joka pysäytti laillisen tiedonjakelun.

Toinen kanadalaisen elämän piirre, joka on vaikuttanut syvästi Quebeciin, on television saapuminen. Niin kauan kuin kanadanranskalainen tiesi kotikylässään ainoastaan sen, minkä paikkakunnan pappi kertoi hänelle, hänet saatettiin helposti pettää uskomaan, että hänen kirkollinen paimenensa huolehti hänestä hyvin. Mutta television saavuttua hän alkoi nähdä, miltä muu maailma näytti ja miten takapajuisia katolilaisuuden valvomat yhteisöt todellisuudessa olivat.

Vaikka hiljaista vallankumousta ei toteutettu asein, se on aikaansaanut valtavia muutoksia Quebecissä. Mutta miten on roomalaiskatolilaisuuden vakiintuneen aseman laita?

Katolisen vallan heikkeneminen

Canada 70 -tutkimuksen sosiologit osoittavat: ”’Katolisen kirkon oli väistämättä jonakin päivänä luovuttava ihmisten täydellisestä valvonnasta, ja Quebecissä kirkko menetti vallan äkisti ja dramaattisesti.”

Montreal Star -lehti esitti seuraavanlaisen Ralph Suretten näkemyksen: ”Roomalaiskatolisen kirkon valta Quebecissä on hajalla; sekä maallikkojen että papiston ilmaisema hätä ja välinpitämättömyys paljastavat kriisitilan . . . Kriisi on tunnettu. Komissio pitää varmana (ja vahvistaa) sen, mikä on yleisesti tunnettua: että messussa käynti on vähentynyt jyrkästi, että papit jättävät työnsä, että monet seurakunnat ovat taloudellisissa vaikeuksissa.”

Samassa kirjoituksessa kiinnitetään huomio papiston kokemaan vaikutukseen: ”Ehdoton pappisvaltaisuus alkoi murentua tänä aikana [1949] ja tasoittaa tietä sille, että valtiosta tuli Quebecin elämän ensisijainen instituutio 1960-luvulla. . . . Suhteellisen lyhyenä aikana Quebecin pappi on menettänyt ’sekä yhteiskunnallisen asemansa että kuulijakuntansa’.”

Katolisen kirkon ongelmat ovat tulleet niin vakaviksi, että piispojen pyynnöstä asetettiin hallituksen komissio, Dumontin komissio, tutkimaan ”maallikkoja ja kirkkoa”. Komission 315-sivuinen raportti julkaistiin joulukuussa 1971, ja se enimmäkseen vahvisti sen, minkä valistuneet ihmiset jo tiesivät: että kirkko oli menettänyt ihmisten luottamuksen; että sekä papisto että maallikot olivat lähtemässä kirkosta.

Quebeciläisten keskuudessa yleinen, usein ilmaistu näkemys on: ’Kirkko on kadonnut.’

”Lähtevät kirkosta joukoittain”

Loppujen lopuksi kirkko on riippuvainen ihmisten kannatuksesta. Dumontin raportti kertoo, mitä katolilaisten elämälle on tapahtunut tässä suhteessa: ”Viimeisten kymmenen vuoden aikana uskonnonharjoitus on vähentynyt nopeasti. Se on ilmeisintä nuorten keskuudessa, mutta rappeutuminen saavuttaa edistyvästi ja hiljaisemmin vanhemmat ihmiset.”

Rappeutumisen nopeudesta Montrealissa ilmestyvä pappien julkaisu Relations sanoi maaliskuussa 1974: kymmenessä vuodessa sunnuntain kirkossakäynti on vähentynyt 65 prosentista 30 prosenttiin, ja 15–35-vuotiaitten nuorten keskuudessa se on vähentynyt 12 prosenttiin.

Piispa Léo Blais Westmountista on maininnut julkisesti, että ”uskolliset lähtevät kirkosta joukoittain”.

Myös papiston virkojen täyttämisen suhteen on syntynyt vakava ongelma. Pappisseminaareja on suljettu Nicoletissa, Joliettessa, Rimouskissa ja Sherbrookessa. Hallitus on sijoittanut niiden rakennuksiin kunnallisia oppilaitoksia ja Nicoletissa poliisikoulun.

Uusien pappien määrä on paljastava. Dumontin raportti osoittaa: ”Papiston (pappien ja muiden) uusien tulokkaiden vuotuinen määrä kirkossamme vuonna 1946 oli yli 2000, mutta vuonna 1970 se oli vähän yli sata.”

Relations-lehti mainitsi maaliskuussa 1974: ”Vuonna 1968 uusien pappien määrä alkoi laskea nopeasti . . . Monet seurakuntapapit jättävät työnsä. Samanaikaisesti uusien pappien määrä on laskenut minimiin: 3 uutta seminaariopiskelijaa tänä vuonna.” Näin on Montrealissa, hiippakunnassa, jossa sanotaan olevan 1700000 katolilaista eli yli kolmannes provinssin kirkonjäsenistä.

Myös katolisten järjestöjen jäsenmäärä pienenee nopeasti. Pyhän Sydämen Liittoon, jossa oli kymmenen vuotta sitten 28000 jäsentä, kuuluu nyt vain 3000 jäsentä.

Hengellisten ja henkilökuntaa koskevien pulmien lisäksi Quebecin kirkoilla on myös ylläpitovaikeuksia. Monet niistä ovat vararikon partaalla.

Useita huomattavia Montrealin kaupungin kirkkoja on revitty maan tasalle, ja niiden tontti on käytetty muihin tarkoituksiin. Yksi näistä on Amherst Streetillä sijainnut Notre-Dame-d’Alexandrie -kirkko. Tässä tapauksessa pappi Benjamin Tremblay oli onnellinen nähdessään purkausryhmän hävittävän kirkkoaan. Mutta miksi hän oli onnellinen?

Hänen kerrotaan sanoneen julkisesti, että kirkon täytyy paneutua nyt seudun yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen elämään ja että uusi keskus auttaa taloudellisissa vaikeuksissa olevaa kaupunkialuetta, missä se sijaitsee. Hän oli aikaisemmin sanonut, että olisi parempi myydä nämä kirkot kuin ylläpitää ”valkoisia norsuja”. Vuodesta 1967 pitäen Montrealissa on suljettu 11 suurta katolista kirkkoa, ja toisia tullaan joko myymään tai hävittämään.

Katolilaisuuden heikkenemisen syitä

Mitä on tapahtunut? Mikä johti katolisen vallan dramaattiseen heikkenemiseen?

Katolisia johtajia kohtaan tunnettu luottamuksen puute on aiheuttanut paljon epävarmuutta, eikä tämä rajoitu yksinomaan Quebeciin. Yhdysvaltain hierarkian jesuiitta Andrew M. Greeley on sanonut arvostelevasti: ”Rehellisyyden nimessä minun on sanottava, että uskon kirkon nykyisen johdon olevan moraalisesti, älyllisesti ja uskonnollisesti vararikkoinen. Meillä ei ole johtajia, jotka voivat antaa meille oikean suunnan.”

Canada 70 -tutkimuksen sosiologit havaitsivat Quebecin kirkon piirissä ”luottamuspulan suunnattoman kuilun. Kuilu on kasvanut niin suureksi, että maallikot löytävät syitä epäillä käytännöllisesti katsoen kaikkia kirkon papiston toimia.”

Edellä mainittu piispa Léo Blais on myös viitannut papistoon. Hänen mukaansa jotkut Montrealin kirkon papit ovat nykyään hämmennyksen aiheuttajia. Piispa Blais uskoi, että ”kurin puutteemme ja tottelemattomuutemme on aiheuttanut hämmennyksen katolilaisten mielessä ja johtanut monet heistä harhaan”.

”Onko kirkko kuollut?”

Kysymys ”Onko kirkko kuollut?” esitettiin Montrealissa ilmestyvän ranskankielisen päivälehden La Patrie otsikossa.

Vastauksessaan pappi Hubert Falardeau sanoi, että paavit ja piispat ”ovat unohtaneet, että kirkko ei ollut ajallinen yhteisö vaan hengellinen. He halusivat paljon jäseniä mutta eivät hyvälaatuisia jäseniä. Ihmisten pitämiseksi kirkossa tarvittiin välttämättä sääntöjä. Ihmiset eivät olleet saaneet kovinkaan paljon koulutusta, ja niin heidät ahdettiin täyteen sääntöjä. Kaikkia näitä: paastopäiviä, suuria juhlamenoja, käytettiin suurten ihmisjoukkojen houkuttimena.”

Hän selittää edelleen: ”Vallitsee ei-kristilliseksi tekeminen, koska ei ole koskaan ollut todellista kristilliseksi tekemistä. Kirkon alussa ihmisiä kastettiin, kun he olivat aikuisia. Jälkeenpäin oletettiin, että jokainen oli kristitty, ja kaikki kastettiin vastasyntyneinä.”

Tämä katolinen pappi puhuu sitten todellisen kristilliseksi tekemisen, aikuiskasteen ja kansan keskuudessa suoritetun lähetystyön tarpeesta. Juuri näitä menettelyjä noudatetaan tarkoin Jehovan todistajain keskuudessa, ja se on selvästi edistänyt heidän toimintansa menestymistä. Kenenkään ei tarvitse kysyä, ovatko Jehovan todistajat kuolleet; heidän toimintansa ja lähetystyöhön omistautumisensa kaikissa maailman osissa esittää vastauksen, ei sanoin vaan teoin!

Jehovan todistajat ovat osallistuneet kansanläheiseen lähetystyöhön ovelta ovelle quebeciläisten keskuudessa. Kun todistaja Everett Carlsonilta Joliettesta Quebecistä kysyttiin, mitä sellaista hän oli havainnut katolilaisten keskuudessa tapahtuneen, joka osoitti heidän muuttaneen asennettaan kirkkoa kohtaan, hän sanoi: ”Vuodesta 1970 lähtien ihmisten asenteessa on tapahtunut selvä muutos. He eivät enää pelkää yhtä paljon puhua Jehovan todistajien kanssa, esittää kysymyksiä ja ilmaista ajatuksiaan kirkossa tapahtuneista muutoksista. He myöntävät auliisti, että helvetintulta, lihan syömistä perjantaisin ja monia muita seikkoja koskeneen opetuksen muuttuminen on järkyttänyt heidän uskoaan.”

On pidettävä mielessä, että vaikka roomalaiskatolinen kirkko on menettänyt paljon melkeinpä suvereenista vallastaan Quebecissä, olisi väärin antaa sellaista kuvaa, että se on täysin poistunut näyttämöltä. Nuoret ihmiset ovat suuressa määrin lakanneet kannattamasta sitä, mutta sekä pappien että maallikkojen vanhempi sukupolvi tukee yhä huomattavasti kirkkoa. Menot ja tavat kuolevat hitaasti.

Quebecissä on kuitenkin tapahtunut nopeita muutoksia vuosina 1960–1974. Hiljainen vallankumous on johtanut moniin käytännöllisiin tuloksiin.