Metsäpalo – ystävä vai vihollinen?
Metsäpalot raivoavat Yhdysvalloissa vuosittain yhteensä lähes miljoonan hehtaarin alueella. Mutta joka vuosi tuon maan metsien hoidosta vastaavat viranomaiset polttavat ehdoin tahdoin yli miljoonan hehtaarin alan. Heillä on siihen kuusi syytä.
KUN havaitsin palon, se oli kanjonissa kahdeksan kilometrin päässä. Se oli vähäinen ja niin etäällä. Kuivana kautena Kalifornian eteläosien vuorilla syttyy paloja alituiseen. Niinpä katselin sitä vain tuokion ja lähdin sitten valmistelemaan yöllistä ateriaa viidelle tai kuudelle sitä odottelevalle pesukarhulle sekä jyviä 60–90 viiriäiselle, jotka nousisivat varhain aamiaiselle. En uhrannut hetkeäkään palon ajattelemiseen.
Tarkkailin paloa seuraavana aamuna. Se oli levinnyt. Oli alkanut tuulla. Kuulin sireenien äänen, kun pari autokuormallista miehiä viiletti pitkin kanjonia ylöspäin johtavaa tietä osallistuakseen palon torjuntaan. Jos olisi välttämätöntä, pari lentokonetta voitaisiin lähettää nopeasti paloalueelle pudottamaan tulta tukahduttavia kemikaaleja. Käytin pari tuntia kukkapenkkien ja juuri täyteen kukkaan puhkeavien jääruohopientareiden kasteluun. Muutamassa päivässä minun pitäisi kastella perusteellisesti ne sata männyntainta, jotka olin istuttanut niiden kymmenen vuoden aikana, jotka olin yhdessä vaimoni kanssa asunut tällä suuren Tujunga-kanjonin yläpuolelle kohoavalla kukkulalla. Jotkut alhaalla kujan varressa kasvavista puista olivat nyt jo yli kymmenen metrin korkuisia. Mutta nyt olisi tehtävä valmisteluja huomista betoninlaskua varten.
Tuona iltana seisoimme yhdessä vaimoni kanssa yhdellä oleskelutasanteistamme, puulavalla, josta avautui näkymä ylös kukkulan rinteelle. Katselimme paloa. Se oli nyt paljon suurempi, tuuli sai sen loimahtelemaan, ja se näytti samalla kauniilta ja kammottavalta. Palo oli nyt noin viiden kilometrin päässä, ja tilanne alkoi jo huolestuttaa minua. Kuitenkin se oli yhä tien toisella puolella kohoavalla harjanteella, kansallispuiston alueella, eikä yhtään asumusta ollut uhattuna. Ja kokonainen armeija miehiä taisteli tulta vastaan. Olin joka tapauksessa raivannut pensaat talomme ympäriltä noin 30 metrin säteeltä. Kävimme vuoteeseen ja vaivuimme pian uneen.
Yöllä heräsin sääskiverkolla varustetun työntöoven paukahteluun, ääneen joka syntyi sen heilahdellessa edestakaisin. Paukuttelija, pesukarhu, osoitti näin, että ruokakulho oli tyhjä. Menin ulos, otin astian, kävelin varastohuoneelle ja täytin sen kuivatulla koiranruoalla sekä palautin sen paikoilleen – paukuttelija tallusteli koko ajan vierelläni. Kaksi pesukarhua oli saapunut paikalle. Kun ne söivät, katselin liekehtivää harjannetta. Enää ei puhaltanut tavanomainen tuuli, vaan navakka ja kuuma, koillisesta puhaltava Santa Ana -tuuli. Se syötti lisää happea tuleen, ajoi liekkejä edellään kiihtyvällä vauhdilla ja esikuumensi tulen kulkureitillä olevia palonarkoja aineita.
Varhain seuraavana aamuna täytin yhden kolibrien ruokintalaitteistani ja pidin sormeani yhden orren päällä. Pian kolibri asettui sormelleni ja siemaisi sokerivettä. Palo oli enää kolmen kilometrin päässä, ja talomme ympärillä olevia mäntyjä raastava Santa Ana ajoi sitä eteenpäin. Menin töihin – hyvin levottomana. Monet eläimet tapaavat paeta palon tieltä, mutta maaston vaikeakulkuisuuden takia sadat niistä paloivat nyt liekehtivässä pätsissä elävältä – kaikki tämä vain siksi, että jotkut retkeilijät, jotka olivat pitäneet leiriä noin kahdeksan kilometrin päässä kanjonin vartta ylöspäin, olivat olleet huolimattomia nuotionsa käsittelyssä. Yhdeksän jokaisesta kymmenestä metsäpalosta on ihmisen aiheuttamia – niitä alkaa palavista tulitikuista, savukkeista, leirinuotioista, joita ei sammuteta kunnolla, ja pyromaanit sytyttävät tahallaan paloja.
Kolmen päivän ajan tämä kanjonin itäisellä rinteellä roihuava palo oli jatkunut mahdottomana hillitä. Kun pääsin kotiin iltapäivällä, palo oli harpannut kanjonin pohjalle, ja läntinen harjanne oli liekeissä. Tuli oli nyt levinnyt pienellä kanjonin pohjaharjanteella olevan talomme molemmille sivuille. Koko seuraavan päivän katselin, kun sadat miehet taistelivat tulta vastaan. Helikopterit laskivat miehiä palolinjoille. Yläpuolella kierteli lentokoneita, joista jotkin tarkkailivat palon leviämistä ja ohjasivat maassa olevien sammutusjoukkojen toimintaa. Toiset olivat televisioyhtiöiden koneita, ja niistä kuvattiin tapahtumia illan uutislähetyksiä varten. Useat helikopterit ja säiliöin varustetut lentokoneet pudottivat vettä ja paloatukahduttavia kemikaaleja liekkeihin – työ oli kaksin verroin vaarallista navakasti puhaltavien tuulten takia.
Evakuointi
Seuraavana päivänä palomiehet nujersivat läntisellä harjanteella olevan palon; itäisellä harjanteella liekit kuitenkin roihusivat edelleen valtoimenaan. Palon viidentenä yönä katselimme yhdeltä näköalatasanteistamme, miten tuuli kuljetti hehkuvia kekäleitä alemmaksi vuorenrinteelle ja miten uusia paloja leimahteli satoja metrejä ylhäällä harjanteella olevan varsinaisen paloalueen alapuolella. Nämä uudet palopesäkkeet olivat uhkaavan lähellä 200 perheen asuntoaluetta. Parisenkymmentä paloruiskua asetettiin suojarintamaksi näiden talojen ympärille. Kävimme vuoteeseen, mutta pian nousin jälleen ylös tarkkailemaan tilannetta. Palo oli noin puolentoista kilometrin päässä, ja hehkuvia kekäleitä kantautui ympäristöömme. Kello kahteen mennessä aamuyöstä palo oli polttanut kaiken omakotialueen ympäriltä, ylittänyt maantien ja oli nyt riistäytymässä meitä kohti.
Herätin vaimoni, kokosimme vähän vaatteita ja sitten lähdimme – vaimoni ja koiramme henkilöautollamme ja minä kuorma-autollani. Liekit olivat ehtineet ainoan pois johtavan maantien tuntumaan, ja tienoo oli kuuma kuin pätsi, kun palomiehet johdattivat meidät pois alueelta. Jätin vaimoni ja koiramme ystäväni perheen huostaan ja lähdin sitten ystäväni kanssa takaisin päin. Paluutie oli kuitenkin tukossa. Niinpä hakeuduimme jalkaisin kiertotielle. Kun saavuimme harjanteen laelle, voin erottaa sen toiseen päähän ja nähdä talomme paikan. Suuret tulisoihdut loimusivat kohti taivasta – männyt paloivat. Vähin erin tunkeuduimme tiheikön läpi ja pääsimme taloon johtavalle tielle. Palo oli jo suurelta osin sammunut. Pari sylillistä halkoja paloi yhä. Helikopteri lensi ylitse ja tyhjensi puolisen kuutiometriä vettä palavan halkopinon päälle. Yksi paloauto oli tekemässä lähtöä. Kiitin palomiehiä talomme pelastamisesta. ”Älkää meitä kiittäkö”, yksi heistä vastasi. ”Kivikatto talonne pelasti.”
Kukkapenkit, pohjakasvillisuus, kivikkopuutarha vesiputouksineen – minne vain katsoinkin, kaikkialla oli mustuneita raunioita. Mustat rangat törröttivät kohti taivasta jokin viiden, jokin kymmenen metrin korkeuteen – monet niistä olivat mäntyjä, joita olin hoivannut metrin mittaisista taimista alkaen. Kaiken tämän hävityksen keskelläkin olin iloinen siitä, että talo oli säilynyt vahingoittumattomana. Kaadoin moottorisahalla yli 50 hiiltynyttä puuta ja istutin sitten sata lisää. Teimme uusia kukkapenkkejä. Istutimme pensaita. Kaksi puolittain palanutta oleskelutasannetta korjattiin. Vesiputous entistettiin; talo maalattiin. Olimme säilyneet hengissä. Elämä jatkui.
Entä villieläimet? Viikko palon jälkeen heräsimme yöllä, kun ulko-ovemme paukahteli heiluessaan edestakaisin. Ovenpaukuttelijamme oli palannut. Olin ilahtunut, vaikka kello oli kolme aamuyöstä! Pesukarhut, viiriäiset, kolibrit, hiiret ja kauppiasrotat; vieläpä kojootit – kaikki palasivat saadakseen almunsa – eivät kuitenkaan niin lukuisana joukkona kuin ennen paloa. Kaikki eivät olleet pelastuneet liekeistä.
Hyödyllisiä metsäpaloja
Viikko palon jälkeen eräässä sanomalehdessä oli kirjoitus, jossa väitettiin, että palo sai aikaan paljon hyvää. Kirjoittajan koti ei tietenkään ollut vaarassa. Siinä vaiheessa tunteet vaikuttivat vielä siinä määrin, etten kyennyt olemaan puolueeton, mutta muutaman kuukauden kuluttua tilasin jopa kirjan, jonka valtio oli julkaissut metsänhoitoviranomaisia varten. Kirjan nimi on: ”Kulottamisen käsikirja metsäntutkijoille”. Siinä esitetään muun muassa seuraavat tosiseikat:
Valtion toimesta Yhdysvalloissa poltetaan tarkoituksellisesti suuremmat alueet kuin menetetään metsäpalojen takia. Metsäpaloissa tuhoutui vuonna 1970 0,9 miljoonaa hehtaaria metsää, mutta samaan aikaan kulotettiin yli yhden miljoonan hehtaarin alue. Kulottamisen syitä on useitakin, mutta kuutta niistä korostettiin tässä metsänhoitoviraston julkaisussa.
Yksi on tulen käyttö metsäpalojen torjunnassa – ehkä on täsmällisempää sanoa, että kulottamista käytetään ehkäisemään ennalta metsäpalojen syttyminen. Kun metsäisiä alueita suojellaan paloilta, aluskasvillisuus lisääntyy, tai jos on kyse hakkuualueesta, pintaan jää hakkuujätteitä. Sitten jos palo pääsee alkuun joko salaman aiheuttamana tai muista syistä, maan pinnalle kertyneet palavat aineet ruokkivat tulta, ja seurauksena on puiden latvuksiin leviävä kulovalkea, joka voi aiheuttaa suurta tuhoa. Jos kuitenkin aika ajoin turvaudutaan kulottamiseen, ei metsänpohjaan pääse kertymään herkästi syttyviä aineita, ja näin mahdollinen palon alku ei pääse tekemään suurta vahinkoa.
Toiseksi, monien taloudellisesti merkittävien havupuulajien taimet tarvitsevat runsaasti auringonvaloa menestyäkseen. Myös siemenet tarvitsevat kivennäispitoista maaperää itääkseen. Valvottu metsäkarikkeen – korsien, neulasten, risujen jne. – polttaminen valmistaa maaperää siemenille ja lisäksi vähentää tuhoisten metsäpalojen vaaraa. Kulottaminen edistää myös joidenkin sellaisten mänty- ja kuusilajien lisääntymistä, joiden kävyt valmistuvat myöhään ja vaativat paljon lämpöä avautuakseen ja vapauttaakseen siemenensä.
Kolmas syy kulottamiseen on hyönteisten ja tautien pitäminen kurissa. Mäntymetsissä maan pinnassa toimeenpantu ”kevyt” kulottaminen hävittää taimistosta sienten saastuttamat neulaset, mutta jättää kärkisilmut vahingoittumattomiksi. Tammia voidaan samoin suojella vahingollisilta sydänlahon aiheuttajilta. Metsän pohjakarikkeen suojassa talvehtivat kaarnakuoriaiset voidaan myös hävittää kulottamalla. Hakkuuta varten kasvatettavilta männikköalueilta voidaan kulottamalla hävittää pienet lehtipuut ja vesakot, jotka muuten kilpailisivat mäntyjen tarvitsemasta valosta ja ravinteista. Tuli nimittäin vahingoittaa ohutkuorisia lehtipuita, mutta ei havupuita, joiden kaarna on paksu ja hyvin kuumuutta kestävä.
Marikkojen, varsinkin mustikanvarpujen, uudistaminen on yksi syy kulottamiselle. Mainen osavaltiossa Yhdysvalloissa menetellään täten säännöllisin määräajoin. Se hävittää ikääntyneet varvikot ja suo mahdollisuuden uusien elinvoimaisten versojen esiin työntymiselle. Kun varjostavat kasvit tuhoutuvat, marikot saavat myös runsaammin tarvitsemaansa valoa. Jotkut asiantuntijat suosittelevat, että mustikkaa kasvavilla metsäalueilla tämä kulottaminen toistettaisiin keväisin aina neljän vuoden välein. Lisääntyneestä marjantuotannosta eivät hyödy vain ihmiset, vaan myös villieläimillä on näin enemmän ruokaa saatavana.
Villieläinten elinmahdollisuuksien kohentaminen onkin itse asiassa viides kirjassa mainittu syy kulottamiseen. Se lisää ruohojen, yrttien, palkokasvien ja versojen tuottoa ja parantaa niiden laatua ja parantaa näin niitä ravinnokseen käyttävien villieläinten, samoin kuin niiden nautaeläinten, lampaiden ja vuohien elinoloja, joita karjankasvattajat saattavat laiduntaa valtion mailla. Joissakin olosuhteissa nämä kulottamiset ovat eri tavoin hyödyksi myös eri lintulajeille. Metsänhoitoviranomaiset kulottavatkin vuosittain noin 22000 hehtaaria metsää juuri kohentaakseen villieläinten elinmahdollisuuksia.
Kuudenneksi syyksi kulottamiselle mainitaan kansallispuistojen kauneuden ja käyttöarvon lisääminen. Kulottaminen elvyttää yrttien ja luonnonkukkien kasvua. Se poistaa myös metsän pohjaa peittävän tiheän aluskasvillisuuden ja raivaa sen näin miellyttävämmäksi kulkea. Yksi kansallispuistojen vaikuttavimmista puista on jättimäinen mammuttipetäjä. Metsäpalojen vaikutuksesta sen menestymiseen sanotaan:
”Ennen kulottamismenettelyn äskeistä käyttöönottoa Kalifornian mammuttipetäjät olivat jatkuvassa vaarassa tuhoutua metsäpalossa, koska niiden suojeleminen tulelta johti herkästi syttyvän aluskasvillisuuden ylenmääräiseen lisääntymiseen. Vuosituhansien ajan vähäiset, maan pinnalla pysytelleet, palot olivat ylläpitäneet näitä suurenmoisia metsiä, mutta sitten alueen suojeleminen paloilta salli toisten, erittäin palonarkojen, lajien tunkeutumisen alueelle. Kulottamisen avulla on voitu viime aikoina vähentää metsäpalon vaaraa, ja avoimella maaperällä on nyt runsaasti uusien mammuttipetäjien taimia.” – Forest Interpreter’s Primer on Fire Management, s. 46, 47.
Metsäpalo – ystävä vai vihollinen? Se voi olla kumpi tahansa. Valvottuna se voi olla hyvinkin hyödyllinen. Valvomattomana, sellaisena kuin se palo, joka tuhosi mäntymetsikkömme, kukkaistutuksemme ja oleskelutasanteemme sekä vei mennessään suuren joukon villieläimiä, jotka vierailuillaan ilahduttivat meitä tällä kukkulanharjanteella viettäminämme vuosina, metsäpalo on vihollinen. Tämä metsäpalo, josta olen kertonut, muutti harjanteiden vesiuomia. Kun sateet tulivat, runsaasti ravinteita sisältävä maan pintakerros huuhtoutui pois, ja kukkulan rinteiltä alas vyöryneet mutakerrostumat vahingoittivat pahoin monia taloja. Jotkut metsäpalot ovat hyödyllisiä, mutta tämä ei ollut – ei ainakaan minulle. – Lähetetty.