”Pikavoita” hausojen maasta

Herätkää!-lehden Nigerian-kirjeenvaihtajalta

”GA NUNU de mai shanu.” (’Hapanta maitoa ja voita.’) Tämä fulanitytön huuto kaikui pitkin kylän pölyisiä katuja. Hänen äänensä kuuluessa tiellä retkottanut koira, joka läähätti laiskasti auringon polttavassa kuumuudessa, haukahti heikosti ja hävisi läheisen talon taakse kärpästen kieppuessa sen ympärillä.

Joukko risaisiin vaatteisiin puettuja, osaksi alastomia lapsia lopetti leikkimisensä vain siksi ajaksi, että huomasivat tytön olevan läsnä. Puukauha kädessään eräs vanhempi nainen kurkisti ulos pienen saviseinäisen ja olkikattoisen keittiönsä savun mustuttamasta oviaukosta ja huusi: ”Kawo” (’Tuo tänne’).

”Woni iri abu ka na so ka siya?” (’Kumpaa haluat ostaa?’), tyttö kysyi sivuuttaessaan pyöreää asumusta, joka oli tehty savesta ja jossa oli olkikatto, kuten kaikissa muissa kylän asumuksissa.

”Mai shanu ni ke so” (’Minä otan voita’), nainen vastasi. Ja niin ruvettiin neuvottelemaan hinnasta, minkä jälkeen alettiin valmistaa ”pikavoita” keittiön ovella.

Fulanikansa

Tyttö oli pukeutunut lyhyeen puseroon, joka jätti suurimman osan hänen vyötäröstään paljaaksi, ja hameeseen, joka ei ollut lainkaan hame. Se oli vyötäisille ja lanteille tiukasti kiedottu värikäs kankaankappale, joka menee päällekkäin toisella sivulla ja peittää hänet kymmenkunta senttimetriä polvien alapuolelle. Tytön tiiviiksi, ohuiksi palmikoiksi punottuja silkinpehmeitä hiuksia, jotka oli koottu ja kiedottu yhteen takaraivolle, peitti yksinkertainen päänauha. Hän kantoi päänsä päällä taitavasti tasapainoillen koria, jossa oli suuri maitoastia.

Hänen pukunsa oli tyypillinen paimentolaisfulanien puku. Hän puhui hausaa. Hänellä oli kuparinruskea iho, ja hänen siro ja notkea vartalonsa liikkui miellyttävän varmasti ja viehkeästi.

Historian tutkijat eivät ole voineet ratkaista sitä, milloin fulanit muuttivat etelään Saharan poikki. Kuitenkin he jo olivat tuossa maassa, jonne hausat tulivat noin tuhat vuotta sitten. Molemmat kansat olivat omaksuneet muslimiuskonnon 1300-luvulla. Mutta valta oli hausoilla, ja he perustivat voimakkaan neekerivaltakunnan Niger- ja Benuejoen yhtymäkohdan pohjoispuolelle. Niin sitten tapahtui, että maa sai heiltä nimensä ja kielensä.

1800-luvun alkuun mennessä islam oli heikentynyt melkoisesti hausojen keskuudessa. Tällaisen heikkenemisen estämiseen tähdänneessä kampanjassa fulanit alkoivat Usman dan Fodion johdolla julistaa uskonnollista herätystä. Vuonna 1802 se kehittyi sodaksi toisten heimojen kanssa ja johti siihen, että fulanit valloittivat koko hausojen alueen ja jorubojen aluetta aina etelässä sijaitseviin Ilorin ja Offan kaupunkeihin saakka.

Näistä valloituksista fulanit perustivat mahtavan valtakunnan, ja monet fulaneista asettuivat asumaan kaupunkeihin valtakunnan hallitsijoina. He tulivat tunnetuiksi ”kaupunkifulaneina”. Enemmistö jatkoi elämäänsä karjaa hoitavina paimentolaisina tai asettui asumaan hajallaan oleviin kyliin, joissa heidän karjansa saattoi laiduntaa pelloilla. Heitä ruvettiin kutsumaan ”karjafulaneiksi”. Nämä ovat niitä, jotka valmistavat ”pikavoita” hausojen maassa.

”Pikavoi”

Maitoa ja voita myyvä tyttö oli kulkemassa hausojen asuttaman kylän läpi lähellä aluetta, jossa hänen heimonsa miehet olivat paimentamassa komeaa, rotevaa seebukarjaansa – eläimiä, jotka ovat erikoisia siitä, että niillä on selässä lapojen päällä rasvakyttyrä ja pitkät tasasuhtaisesti kaartuvat sarvet. Niiden sävyisyys tekee lypsämisen helpoksi. Miehet eivät koskaan lypsä niitä, sillä he tyytyvät paimentamaan laumoja pelloilla. Naiset sekä lypsävät lehmät että myyvät maitoa ja voita kaupungeissa ja kylissä.

Talossa, jossa pyydettiin voita, tyttö nosti astian päänsä päältä ja alkoi kuoria kermaa maidon päältä.

Aiemmin tiellä häneltä oli kysytty, valmistetaanko voi heti sen jälkeen, kun lehmät on lypsetty. Hän vastasi: ”Ba haka ba, sai ya kwana” (’Ei, vasta seuraavana päivänä’). Maidon täytyy ensin hapantua. Fulanit kokoavat mielellään sen suureen kalebassiin, joka on valtavan iso kurpitsa, josta on hedelmämalto poistettu. Kurpitsan kova kuori on vailla epäpuhtaita kivennäisiä, ja lisäksi se suojaa maidon erinomaisesti auringon kuumuutta vastaan.

Seuraavana päivänä maito voidaan kaataa pienempään kurpitsaan, ja sitä ravistetaan voimakkaasti rasvapallosten erottumiseksi. Sen jälkeen se kaadetaan avarasuiseen kurpitsaan ja jätetään selviämään, niin että rasvapalloset erottuvat täysin ja kohoavat pintaan. Nyt sitä voidaan myydä kylissä ja kaupungeissa.

Entä jos nainen olisi pyytänyt hapantunutta maitoa? Tyttö olisi vain kaatanut nestemäinen osan pois kauniisti kiillotetun ja koristellun kurpitsansa sisällöstä. Mutta voin valmistamiseksi hän pani kuoritun paksun kerman toiseen astiaan ja rupesi ”pesemään” sitä kylmässä vedessä. Näin siitä irtosi kaikki siinä vielä takertuneena ollut maito. Seuraavaksi eli viimeisessä valmistusvaiheessa tyttö ravisteli rasvaa voimakkaasti ja rytmisesti, jotta se kirnuuntuisi sakeaksi voiksi. Kun voista saatiin sopivan sakeaa, se käärittiin haluttuun muotoon ja myytiin.

Monien hausojen maassa asuvien perheiden tavoin tämäkin nainen halusi käsitellä voita edelleen ja käyttää sitä ruokaöljynä. Tätä varten hän pani osan voista kattilaan, lisäsi siihen sipulin suikaleita ja keitti seosta useita minuutteja keittiössään palavan tulen päällä. Sipulintuoksuinen öljy pantiin myöhemmin talteen pulloon käytettäväksi silloin, kun hän valmistaa perheen lempikeittoja. Joidenkuiden ihmisten mielestä tämä öljy on parempaa kuin hyvin yleisesti käytettävät maapähkinä- ja palmuöljyt, ja sitä voidaan käyttää useita viikkoja. Sillä välin fulanityttö vei ”pikavoita” edelleen toisiin koteihin ja kyliin.