Vapauden hinta

VAIKKA poikani olivat päässeet pois keskitysleiriltä, he olivat yhä vankeina kylämme rajojen sisäpuolella. Meillä ei ollut tulevaisuutta Vietnamissa. Niinpä me – kaksi pojistani, tyttäreni ja minä – lähdimme muutaman kuukauden kuluttua, toukokuussa 1978, pakomatkalle. Koska kotimme oli melko kaukana merestä, matkustimme jokea pitkin pienellä veneellä peläten koko matkan ajan sitä, että jokin kommunistihallinnon partio pysäyttäisi meidät ja passittaisi meidät vankilaan.

Lopulta pääsimme yöllä lähtemään merelle. Nyt meitä oli jo 53, useimmat naisia ja lapsia. Pieni, täpötäysi aluksemme oli rakennettu jokiveneeksi. Siinä oli moottori, mutta sitä ohjailtiin peräsimellä. Suuntasimme etelään kohti noin 650 kilometrin päässä sijaitsevaa Malesiaa. Leppeä tuuli sai merenpinnan väreilemään ja virkisti meitä, samalla kun kirkkaasti loistava täysikuu valaisi reittiämme. Riemuissamme pakomme onnistumisesta puhkesimme laulamaan.

Meri pysyi seuraavat kaksi vuorokautta melko tyynenä, ja matka joutui hyvin. Kolmas päivä oli kaunein, sillä meri oli aivan tyyni, kuin jättimäinen peili. Laskimme ankkurin ja ryhdyimme peseytymään meressä. Puuhamme houkuttelivat kuitenkin paikalle paljon haikaloja, ja koska veneemme oli niin pieni että ne olisivat voineet vaurioittaa sitä, nostimme ankkurin ja jatkoimme matkaamme.

Toivoimme, että kohtaisimme jonkin kansainvälisellä reitillä purjehtivan ulkolaisen laivan, johon meitä kenties pyydettäisiin nousemaan tai josta meille ainakin annettaisiin ruokaa ja vettä. Kello kymmenen paikkeilla miehet sitten näkivät suuren aluksen. Sydämemme alkoivat lyödä nopeammin siinä toivossa, että nyt saisimme apua ja ehkä pääsisimme turvaan. Mutta laivan tullessa lähemmäksi toteutuikin se mitä olimme eniten pelänneet, sillä tulija olikin thaimaalainen merirosvolaiva. Olimme kuulleet, miten merirosvot ryöstelivät maastamme lähteneitä avuttomia pakolaisia ja raiskasivat säälittä naiset.

Merirosvojen käsissä

Merirosvot odottelivat kannella puukot kädessä, ja heidän kasvonsa oli maalattu niin, että he muistuttivat irvokkaita, eriskummallisia eläimiä. Peloissamme työnsimme nuoret naiset keulahyttiin ja ehdimme tukkia sinne johtavan kulkureitin. Merirosvot hyppäsivät veneeseemme ja riistivät meiltä tuulispäänä kaiken haluamansa: kultaketjut, rannerenkaat ja korvakorut. He ottivat nyyttimme ja tutkivat kukkaromme etsien kultaa ja hopeaa. Kaiken mitä he eivät halunneet, he heittivät mereen, myös vaatteet ja lasten tarvitseman maidon ja jauhot. Sitten he yhtäkkiä poistuivat jättäen meidät typertyneinä seuraamaan lähtöään.

Merirosvopäällikkö oli roteva, pitkä ja täysin kalju mies, ja kaulassa hänellä oli ketju, johon kuuluva pääkallo riippui hänen mahallaan. Hän oli mielissään hyvästä saaliista ja nauroi äänekkäästi kasvot kohotettuna taivasta kohden. Sitten hän antoi kädellään merkin ja veneemme irrotettiin heidän laivastaan.

Jatkoimme omaan suuntaamme, mutta noin tunnin kuluttua alkoi myrsky nostattaa valtavia, venettämme korkeampia aaltoja. Meri riepotteli meitä ankarasti. Pian lähes kaikki olivat merisairaita, ja veneessä oli kaikkialla oksennusta. Kiljaisin huomatessani, että pieni sukulaistyttö, jota pidin sylissäni, oli lakannut hengittämästä. Sain hänet kuitenkin elvytettyä suusta-suuhunmenetelmällä.

Sen jälkeen vene alkoi edetä tasaisemmin. Poikani oli kääntänyt sen myötätuuleen. Mutta näin me jouduimme kulkemaan samaan suuntaan, johon merirosvolaiva oli häipynyt. Lopulta se tulikin näkyviin. Nähtyään meidät se nosti ankkurinsa ja suuntasi kulkunsa meitä kohti. Veneemme pelästyneet matkustajat kimpaantuivat pojalleni. Myöhemmin hän kuitenkin selitti, että ”veneen ja sen matkustajien pelastamiseksi ei ollut muuta keinoa”.

Onneksi merirosvopäällikön silmissä pilkahti tällä kertaa jonkinlainen myötätunto. Hän viittoi meitä tulemaan lähemmäksi ja heitti köyden, jolla saatoimme kiinnittyä hänen laivaansa. Myrsky oli kuitenkin niin kova, että meidän kestokykymme alkoi olla lopussa. Silloin yksi merirosvoista hyppäsi pieneen veneeseemme ja ehdotti meille, että menisimme turvaan heidän laivaansa. Niinpä meidät kaikki 53 autettiin yksitellen merirosvolaivaan, joka oli paljon suurempi kuin oma veneemme.

Iltapäivä oli kulunut jo pitkälle, ja valmistin erään toisen naisen kanssa aterian riisistä ja kalasta, jota merirosvot antoivat meille. Jälkeenpäin istuin eräässä nurkkauksessa pitäen sylissä pientä sukulaistyttöä, ja hän jaksoi jo paremmin. Myrsky oli laantunut, mutta tilalle oli tullut kylmä tuuli ja minulla oli vain villatakki, jonka kietaisin sukulaistyttöni ympärille. Hytisin vilusta.

Yksi miehistä, jota kunnioituksesta puhuttelin ”kalastajaksi”, teki tuttavuutta kanssani. Hän sanoi, että minua katsellessaan hän ajatteli omaa äitiään. Olimme suunnilleen saman ikäisiä. Hän piti äidistään ja pahoitteli sitä, että oli aina niin kaukana hänen luotaan. Sitten hän kysyi, oliko minulla yösijaa, ja odottamatta vastausta hän sanoi, että voisin nukkua ylhäällä kannella. Hän otti sukulaistyttöni syliinsä, ja seurasin häntä, mutta minua hiukan pelotti joutuessani eroon toisista, jotka jäivät alas. En unohtanut, että osoittamastaan ystävällisyydestä huolimatta tämä mies oli todellisuudessa merirosvo.

Ylhäältä katsottuna veneemme näytti laivan rinnalla hyvin pieneltä. Minulta pääsi huokaus. Miten selviytyisimme 650 kilometrin merimatkasta tuollaisella veneellä ilman Jumalan apua? Tunsin, miten mitättömiä todella olimme kaikkeuden mahtavuuden ja ikuisuuden rinnalla. Rukoilin: ”Oi Jumala, jos lähetit tämän laivan pelastamaan meidät myrskystä, niin suojele meitä vielä merirosvoilta, jotta he eivät vahingoittaisi meitä.”

Merirosvo vei minut suureen hyttiin ja ojensi minulle pienen sukulaistyttöni takaisin. Mutta pelkäsin jäädä sinne yksin, ja hänen poistuttuaan palasin alas ja vein sieltä hyttiini vielä seitsemän muuta. Yöllä heräsin alhaalta kuuluviin huutoihin ja voihkinaan. Peloissani herätin nukkuvat toverinikin, ja vaikka kello oli vasta kahden paikkeilla, päätimme mennä katsomaan, mitä alhaalla oli tapahtunut.

Kaikki olivat hereillä, ja jotkut naiset itkivät olkapäitten nytkähdellessä nyyhkytysten tahdissa. Miehet olivat kokoontuneet laivan perään lähelle keittiötä. Saimme tietää, että yksi merirosvo oli tapellut erään miehen kanssa, ja sen jälkeen raiskannut tämän vaimon. Pyysin lupaa laittaa ruokaa, ja me kaikki saimme jotain suuhun pantavaa. Aamun valjetessa merirosvopäällikkö vapautti meidät, ja me jatkoimme matkaamme Malesiaan.

Malesiassa

Veneeltämme lähti muutamia edustajia rannalle pyytämään maihinnousulupaa, mutta se evättiin. Viranomaiset uhkasivat heittää meidät kaikki vankilaan, jos nousisimme maihin. Sillä välin ehtivät lähistön ranta-asukkaat tulla paikalle, ja he tarkastelivat meitä uteliaina. He olivat ihmeissään nähdessään, millaisella veneellä olimme tulleet meren yli. He tiesivät keitä olimme, sillä sinne oli aiemminkin tullut pakolaisia Vietnamista. Hyppäsimme mereen pestäksemme itsestämme viikon liat, ja nauroimme ja pidimme hauskaa katselijajoukon koko ajan kasvaessa.

Yhtäkkiä pitkä vaalea ulkomaalainen huusi meille rannalta luvaten meille ruokaa, juomavettä ja lääkkeitä. ”Jos malesialaiset eivät salli teidän nousta maihin, tuhotkaa vene ja uikaa rantaan!” Ulkomaalainen piti sanansa sillä myöhemmin iltapäivällä pieni vene toi meille ruokaa ja juomavettä sekä sairaanhoitajan, joka vei sairaat sairaalaan ja toi heidät samana iltana takaisin. Olimme todella iloisia, sillä emme ainakaan nääntyisi nälkään.

Jotta lähtömme olisi käynyt mahdottomaksi, tärvelimme salaa veneen moottorin. Tutkittuaan sen seuraavana päivänä viranomaiset sanoivat, että he veisivät meidät paikkaan, jossa se voitaisiin korjata. Meidät hinattiin eräälle joelle ja edelleen suurelle järvelle ja jätettiin sinne. Kului kolme päivää, ja meiltä loppui ruoka, sillä edellä mainittu vierasmaalainen ei ollut löytänyt meitä. Vaikka veneen omistaja halusikin säilyttää veneen voidakseen myydä sen, päätimme upottaa sen ja uida rantaan.

Asukkaat ottivat meidät avosylin vastaan. He olivat seuranneet veneemme liikkeitä, ja kun olimme kaikki päässeet turvallisesti maihin, he riensivät tuomaan meille leipää, keksejä ja riisiä. Vietimme päivän paikassa, jossa olimme nousseet maihin, ja sen jälkeen meidät siirrettiin pakolaisleireille. Siellä saimme tietää, että merenrannalla tapaamamme ystävällinen muukalainen oli ollut Yhdistyneiden Kansakuntien Kaakkois-Aasian pakolaisasioista vastaava ylikomissaari.

Vietin kolmen lapseni kanssa yli puoli vuotta Malesian pakolaisleireillä, ja meillä oli puutetta kaikesta. Sen jälkeen saatoimme muuttaa Yhdysvaltoihin, jossa nykyään asumme. Mutta miten oli käynyt Jumalalle tekemäni lupauksen?

[Huomioteksti s. 18]

Merirosvo oli tapellut erään miehen kanssa ja raiskannut tämän vaimon

[Kuva s. 18]

Teimme pakomatkamme tällaisella veneellä

[Lähdemerkintä]

U.S. Navy