Kunnioitetaanko naisia kotona?

”Toinen toisensa jälkeen nämä naiset kohtasivat julman kuoleman. – – Vaikka heidän kuolintapansa olivat erilaisia, niin taustalla vaikuttaneet olosuhteet eivät olleet erilaisia, sillä Quebecin [Kanadassa] poliisin mukaan kaikki nämä naiset olivat menettäneet henkensä entisen tai nykyisen miehensä tai rakastajansa käden kautta. Quebecissa on tänä vuonna [1990] tapettu kaikkiaan 21 naista valtavasti lisääntyneen perheväkivallan uhreina.” (Aikakauslehti Maclean’s, 22.10.1990.)

PERHEVÄKIVALTAA on sanottu ”perhe-elämän synkäksi puoleksi”, ja sen satona on hajonneita perheitä ja lapsia, joille on syntynyt vääristynyt käsitys siitä, millaista miehen ja vaimon välisen vuorovaikutuksen tulee olla. Lapset eivät tiedä, kumman puolelle asettua, samalla kun he koettavat saada vastauksen siihen, miksi isä pahoinpitelee äitiä (tai miksi äiti on niin julma isälle, mikä kuitenkin on harvinaisempaa). Perheväkivalta tuottaa usein myös sellaista hedelmää, että tällaisten perheitten pojat pahoinpitelevät aikuisina omaa vaimoaan. Isän vaikutus heihin näkyy vakavina henkisinä persoonallisuuteen liittyvinä ongelmina.

Naisten asemaa tarkastelevassa YK:n julkaisussa The World’s Women – 1970–1990 todetaan: ”Miesten hyökkäykset naisten kimppuun kotona ovat ilmeisesti sellainen rikollisuuden laji, josta vähiten tehdään ilmoituksia poliisille – osittain siitä syystä, että tällaista väkivaltaa ei pidetä rikollisuutena, vaan yhteiskunnallisena epäkohtana.”

Miten vakava ongelma puolison pahoinpitely on Yhdysvalloissa? Naisiin kohdistuvan väkivallan kieltävään lakiin liittyvässä Yhdysvaltain senaatin raportissa sanotaan: ”Ilmaus ’perheväkivalta’ ei ehkä kuulosta kovin dramaattiselta, mutta käytöstapa, jota sillä luonnehditaan, ei varmastikaan ole vaikutukseltaan lievää. Tilastojen perusteella syntyy pelottava kuva siitä, miten vakavaa – jopa hengenvaarallista – puolison pahoinpitely voi todellisuudessa olla. Joka vuosi kuolee 2000–4000 naista pahoinpitelyn uhrina. – – Toisin kuin muut rikokset puolison pahoinpitely on ’kroonista’ väkivaltaa. Se on jatkuvaa uhkailemista ja toistuvaa ruumiinvammojen aiheuttamista.”

Aikakauslehti World Health sanoo: ”Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa esiintyy kaikissa maissa ja kaikissa yhteiskunta- ja varallisuusluokissa. Monissa kulttuureissa vaimon pieksäminen katsotaan miehelle kuuluvaksi oikeudeksi. Aivan liian usein tilanne on sellainen, että naisten ja tyttöjen rutiininomainen pahoinpiteleminen ja raiskaaminen katsotaan ’yksityisasiaksi’, joka ei kuulu muille – ei oikeusviranomaisille eikä terveydenhuollon henkilöstölle.” Tällainen kotona esiintyvä väkivalta voi helposti levitä myös kouluympäristöön.

Esimerkistä käyköön se, mitä tapahtui Keniassa eräässä tytöille ja pojille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa vuoden 1991 heinäkuussa. The New York Timesin mukaan ”asuntolassa yöllä syntyneessä mellakassa poikaoppilaat raiskasivat 71 teini-ikäistä koulutyttöä ja lisäksi 19 tyttöä kuoli, ja tiettävästi riehuminen – – sai jatkua paikallisen poliisin tai opettajien sitä mitenkään estämättä”. Miten tällainen seksuaaliväkivallalla mässäily on selitettävissä? ”Murhenäytelmä on korostanut sitä tosiasiaa, että Kenian yhteiskuntaelämää hallitsee kauhistuttava mies-sovinismi”, kirjoitti Hilary Ng’Weno, Kenian suurimman aikakauslehden, The Weekly Review’n, päätoimittaja. ”Naiset ja tytöt ovat meillä surkuteltavassa asemassa. – – Emme sanottavastikaan kasvata poikiamme kunnioittamaan tyttöjä.”

Tässä onkin ongelman ydin, ja se pätee kautta maailman: pojat kasvatetaan usein pitämään tyttöjä ja naisia alempiarvoisina olentoina, joita voi riistää ja käyttää hyväkseen. Naisia pidetään arkoina, heikkoina ja helposti alistuvina. Tästä on enää lyhyt matka siihen, että naisia aletaan halveksia ja heidän oikeuksiaan vähätellä, ja yhtä lyhyt matka siihen, että nainen voi joutua jonkun miehen, tuttavansa tai seurustelukumppaninsa, raiskattavaksi. Mitä raiskaukseen tulee, niin ei pidä unohtaa Yhdysvaltain senaatin raporttia lainataksemme, että ”hyökkäys voi olla ohi muutamassa hetkessä, mutta sen vaikutukset voivat tuntua läpi koko loppuelämän”.

Monista miehistä voidaan sanoa, että vaikka he eivät välttämättä rusikoi eivätkä raiskaa naisia, he ovat silti alitajuisesti naisvihaajia. Ruumiillisen väkivallan asemesta he turvautuvat henkiseen pahoinpitelemiseen tai murjomiseen. Tohtori Susan Forward kirjoittaa: ”[Nämä miehet] olivat naiskumppaneittensa kuvausten perusteella usein hurmaavia ja jopa helliä, mutta he saattoivat yhtäkkiä muuttua julmiksi ja kriittisiksi ja alkaa käyttäytyä loukkaavasti. Heidän käyttäytymisensä saattoi vaihdella suuresti, selvästä pelottelusta ja uhkailusta ovelampiin, peitellympiin hyökkäyksiin, jotka ilmenivät jatkuvina nöyryyttämisinä tai kuluttavana arvosteluna. Tyylistä riippumatta lopputulos oli aina samanlainen. Terrorisoimalla naista mies sai hänestä yliotteen. Nämä miehet eivät myöskään halunneet ottaa minkäänlaista vastuuta siitä, millä tavoin heidän hyökkäyksensä vaikuttivat heidän kumppaninsa tunne-elämään.” (Men Who Hate Women & the Women Who Love Them.)

Jasuko-niminena pieni ja siro japanitar, joka on ollut 15 vuotta naimisissa, kertoi Herätkää!-lehdelle perhekokemuksistaan: ”Isä usein pahoinpiteli ja kohteli muutoinkin huonosti äitiäni. Hän potki häntä ja löi häntä nyrkillä, veti tukasta ja jopa kivitti häntä. Miksi hän teki näin? Sen takia, että äiti oli rohjennut nousta sitä vastaan, että isällä oli myös toinen nainen. Japanilaisessa kulttuurissa on näet pidetty täysin normaalina sitä, että joillakin miehillä on myös rakastajatar. Äitini oli edellä aikaansa, eikä hän halunnut hyväksyä sellaista. 16 avioliittovuoden jälkeen ja saatuaan neljä lasta äiti hankki avioeron. Isälle ei jäänyt elatusvelvollisuutta.”

Sekään, että vaimon pahoinpitelystä on tehty ilmoitus viranomaisille, ei ole aina estänyt kostonhimoista miestä murhaamasta vaimoaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa laki ei monestikaan ole kyennyt suojelemaan pelon vallassa pidettyä puolisoa. ”Erään tutkimuksen mukaan yli puolessa niistä tapauksista, joissa mies oli murhannut vaimonsa, oli poliisi edellisenä vuonna saanut viisi hälytystä pariskunnan asuntoon perheväkivallasta tehdyn ilmoituksen takia.” (Yhdysvaltain senaatin raportti.) Joissakin ääritapauksissa vaimo on hätävarjelukseksi tappanut miehensä.

Perheväkivalta, jonka uhrina useimmiten on nainen, saa monenlaisia ilmenemismuotoja. Intiasta kerrotaan, että siellä tehtiin vuonna 1988 2209 ja vuonna 1990 jo 4835 vaimonmurhaa (miehet tappavat vaimonsa tyytymättömyydestä vaimon suvun maksamiin myötäjäisiin). Näitä lukuja ei kuitenkaan voida pitää täydellisinä eikä luotettavina, sillä monet vaimonmurhat – jotka useimmiten tehdään siten, että vaimo poltetaan kuoliaaksi ruoanlaittoon tarkoitetulla valopetrolilla – menevät kotona tapahtuneen onnettomuuden tiliin. Niistä ovat poissa myös sellaisten vaimojen itsemurhat, jotka eivät enää ole kestäneet viheliäistä perhe-elämäänsä.

Kun on tehtävä valinta poikien ja tyttärien välillä

Naiset saavat osakseen syrjintää jo heti syntymästään lähtien ja jopa ennen sitä. Bombaysta Intiasta oleva Madhu esittää Herätkää!-lehden haastattelussa tälle yhden selityksen: ”Kun intialaiseen perheeseen syntyy poika, siitä riemuitaan. Äidin huolet ovat ohi. Nyt vanhemmilla on poika, joka pitää heistä huolta, kun heistä tulee vanhoja. Heidän ’sosiaaliturvansa’ on taattu. Jos vaimo synnyttääkin tyttären, vaimoa pidetään viallisena. On aivan kuin hän olisi vain saattanut uuden riesan maailmaan. Saadakseen tyttärensä naitetuksi vanhemmat joutuvat järjestämään hänelle kalliit myötäjäiset. Jos äiti synnyttää jatkuvasti tyttäriä, hän on lopullisesti epäkelpo.”b

Intiassa ilmestyvä aikakauslehti Indian Express kertoi intialaisista tytöistä: ”Heidän säilymistään ei pidetä todella tärkeänä suvun säilymisen kannalta.” Sama tietolähde lainaa erästä Bombayssa tehtyä tutkimusta, jossa ”paljastui, että sukupuolenmääritystestien jälkeen abortoiduista 8000 sikiöstä 7999 oli ollut tyttöjä”.

Elisabeth Bumiller kirjoittaa: ”Jotkut naiset ovat Intiassa niin kurjassa asemassa, että jos heidän hätänsä saisi osakseen samanlaista huomiota kuin rodullisten ja kansallisten vähemmistöjen hätä muualla maailmassa, niin ihmisoikeusjärjestöt ryhtyisivät ajamaan heidän asiaansa.” (May You Be the Mother of a Hundred Sons.)

Naisen työ ei lopu koskaan

Sanonta ”naisen työ ei lopu koskaan” voi kuulostaa kuluneelta. Se on kuitenkin tosiasia, joka usein jää miehiltä huomaamatta. Naisella, jolla on lapsia, ei ole sellaista ylellisyyttä kuin säännöllistä työaikaa, sanokaamme kello 7:stä kello 16:een, jollainen usein on miehillä. Jos vauva alkaa itkeä yöllä, niin kuka mitä todennäköisimmin reagoi siihen? Kuka siivoaa, pesee ja silittää? Kuka laittaa ja tarjoilee ruoan, kun mies tulee töistä kotiin? Kuka korjaa pöydän ruokailun jälkeen, hoitaa astioidenpesun ja laittaa lapset nukkumaan? Entä kenen odotetaan kaiken tämän lisäksi monissa maissa hakevan vettä, joskus kaukaakin, ja hoitavan jopa peltotyöt vauva selässään? Useimmiten tämä joku on äiti. Hänen päivittäinen työaikansa ei ole vain 8–9 tuntia, vaan usein 12–14 tuntia tai enemmänkin. Hänelle ei kuitenkaan makseta ylityökorvauksia, eikä hän kovin usein saa edes kiitosta!

World Health -aikakauslehden mukaan Etiopiassa monien ”naisten odotetaan tekevän 16–18-tuntisia työpäiviä, [ja] heidän tulotasonsa on niin alhainen, että he eivät pysty elättämään itseään eivätkä perhettään. – – Nälkä on jokapäiväinen vieras; useimmissa tapauksissa he [polttopuita keräilevät ja kantavat naiset] saavat vain yhden laihan aterian päivässä, ja tavallisesti he lähtevät aamulla kotoaan tyhjin vatsoin.”

Hongkongista kotoisin oleva Siu, joka on ollut 20 vuotta naimisissa, sanoo: ”Kiinassa miehet ovat taipuvaisia väheksymään naisia, ja heille nämä ovat joko kotiapulaisia ja lapsensynnyttäjiä tai toisessa äärimmäisyydessä epäjumalia, nukkeja tai seksuaalisen hyväksikäytön kohteita. Me naiset haluamme kuitenkin todellisuudessa vain sitä, että meitä kohdellaan järjellisinä olentoina. Haluamme, että miehet kuuntelevat meitä, kun puhumme, ja että he eivät käyttäydy kuin olisimme tomppeleita!”

Ei pidä ihmetellä, jos kirjassa Men and Women sanotaan: ”Kaikkialla sielläkin, missä naisia pidetään suuressa arvossa, arvostetaan miesten töitä enemmän kuin naisten töitä. Sillä, miten yhteiskunta jakaa roolit ja tehtävät miesten ja naisten kesken, ei ole mitään merkitystä. Miehille kuuluvat tehtävät ovat väistämättä suuriarvoisempia koko yhteisön silmissä.”

Totuus on, että naisten roolia kotona pidetään yleensä itsestään selvänä. Naisen asemaa tarkastelevan YK:n julkaisun esipuheessa sanotaankin: ”Naisten elinolot – ja heidän panoksensa perheen, talouselämän ja kotitalouden hyväksi – eivät yleensä näy tilastoissa. Monissa tilastoissa näkyvät miesten olosuhteet ja se mitä he ovat tehneet, mutta ei naisten olosuhteita eikä heidän panostaan, tai ne on laadittu sillä tavoin, ettei ole kiinnitetty huomiota sukupuoleen. – – Suuri osa naisten työstä on sellaista, ettei sillä vieläkään katsota olevan minkäänlaista taloudellista arvoa – eikä sitä edes arvioida eikä mitata.” (The World’s Women – 1970–1990.)

Pohjoisamerikkalainen kirjailija Gerald W. Johnson esitti vuonna 1934 mietteitään työssä käyvistä naisista: ”Nainen saa usein samanlaista työtä kuin mies, mutta harvoin saman verran palkkaa. Syynä on se, ettei voida kuvitellakaan sellaista päivittäistä työtä, jota joku mies ei tekisi paremmin kuin kukaan nainen. Nimekkäimmät muodinluojat ja hatuntekijät ovat miehiä – –. Kuuluisimmat kokit ovat poikkeuksetta miehiä. – – Tosiasiaksi jää, että jokainen työnantaja on halukas maksamaan samasta työstä enemmän miehelle kuin naiselle, koska hänellä on aihetta uskoa, että mies tekee sen paremmin.” Vaikka tässä lausunnossa saattaakin olla mukana leikkimieltä, niin se kertoo jotakin senaikaisista ennakkoluuloista, jotka yhä elävät monien miesten ajatuksissa.

Kunnioituksen puute on maailmanlaajuinen ongelma

Jokainen kulttuuri on kehittänyt omia asenteitaan ja ennakkoluulojaan suhtautumisessaan naisten rooliin yhteiskunnassa. Kysymys, johon olemme vastauksen velkaa, kuitenkin kuuluu: Ovatko tällaiset asenteet osoitus asiallisesta kunnioituksesta naisten arvoa kohtaan? Vai kuvastavatko ne paremminkin sitä valta-asemaa, joka miehillä on vuosisatoja ollut naisiin nähden lähinnä suurempien ruumiinvoimiensa ansiosta? Jos naisia kohdellaan orjina tai riiston kohteeksi kelpaavina olentoina, niin missä on kunnioitus heidän arvoaan kohtaan? Useimmat kulttuurit ovat enemmän tai vähemmän turmelleet naisen roolin ja heikentäneet hänen omanarvontuntoaan.

Yhden esimerkin monista eri puolilta maailmaa tarjoaa Afrikka: ”[Nigeriassa] joruba-heimon naisten täytyy tekeytyä miehensä läsnäollessa tyhmiksi ja alistuvaisiksi, ja tarjoillessaan ruokaa heidän täytyy polvistua miehensä jalkojen eteen.” (Men and Women.) Muissa osissa maailmaa tällainen alistetussa asemassa oleminen voi näkyä monin eri tavoin: vaimon täytyy kävellä tietyn matkan päässä miehensä perässä tai kävellä, samalla kun mies ratsastaa hevosella tai muulilla, tai hänen täytyy kantaa taakkoja miehen kulkiessa tyhjin käsin tai syödä erillään miehestään tai muusta perheestä ja niin edelleen.

Japanissa syntynyt ja kasvanut Edwin Reischauer kirjoittaa: ”Sovinistiset asenteet näkyvät Japanissa räikeinä. – – Kaksinaismoraali, joka suo vapauden miehelle, mutta ei anna sitä naiselle, on edelleen yleistä. – – Naimisissa olevilta naisilta odotetaan lisäksi paljon suurempaa uskollisuutta kuin miehiltä.” (The Japanese.)

Kuten niin monissa muissa maissa, sukupuolinen ahdistelu on yleistä myös Japanissa, etenkin ruuhkatunteina metrojunien täpötäysissä vaunuissa. Hino-nimisestä Tokion esikaupungista kotoisin oleva Jasuko kertoi Herätkää!-lehdelle: ”Ollessani nuori nainen kävin töissä Tokiossa, ja kuljin työmatkani junalla. Se oli hyvin kiusallista, koska jotkut miehet käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja nipistelivät ja kopeloivat minkä suinkin kykenivät. Mitä me naiset olisimme voineet tehdä sen torjumiseksi? Meidän oli siedettävä sitä. Se oli kuitenkin inhottavaa. Aamun ruuhkatunteina junissa oli naisia varten oma vaununsa, joten ainakin jotkut saattoivat säästyä tuollaisilta nöyryytyksiltä.”

Sue-nimisellä naisella, joka aikaisemmin asui Japanissa, oli omat keinonsa tällaisista huomionosoituksista vapautumiseksi. Hän tapasi sanoa kovalla äänellä ”Fuzakenai de kudasai!”, joka tarkoittaa ”Olehan siivosti!” Hän selittää: ”Se tehosi heti. Kukaan ei halunnut menettää kasvojaan kaikkien muiden edessä. Yhtäkkiä sain olla aivan rauhassa: yksikään mies ei hipelöinyt minua.”

Kunnioituksen puute naisia kohtaan kodin piirissä on epäilemättä ongelma kaikkialla maailmassa. Entä millainen on naisten asema työelämässä? Saavatko he siellä osakseen enemmän arvonantoa ja tunnustusta?

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 6]

Miten lapsen sukupuoli määräytyy?

”Syntymättömän lapsen sukupuoli määräytyy jo hedelmöitymishetkellä, ja sukupuolen määräytymisen ratkaisee isän siittiösolu. Jokainen munasolu, jonka nainen tuottaa, on naispuolinen siinä mielessä, että se sisältää X-kromosomin, naispuolisen sukupuolikromosomin. Miehen siittiösoluista puolet sisältää X-kromosomin ja toinen puoli Y:n, miespuolisen sukupuolikromosomin.” Kun siis kaksi X-kromosomia yhtyy, tuloksena on tyttö. Jos taas miespuolinen Y yhtyy naispuoliseen X:ään, syntyy poika. Se, saako nainen poikia vai tyttöjä, määräytyy hänen miehensä siittiösolujen kromosomitekijän perusteella. (ABC’s of the Human Body, Reader’s Digest -julkaisu.) Jos siis mies katsoo, että hänen vaimossaan on jotain vikaa, kun tämä synnyttää vain tyttöjä, niin hän on epäjohdonmukainen. Vikaa ei ole kummassakaan. On täysin sattumanvaraista, tuleeko lapsesta tyttö vai poika.

[Tekstiruutu/Kuva s. 8]

Mittasuhteiltaan valtava murhenäytelmä

Elizabeth Fox-Genovese kirjoittaa: ”On hyvät syyt uskoa, että monet miehet – – tuntevat yhä suurempaa houkutusta käyttää voimaansa eräällä alueella, jossa se edelleen antaa heille selvän yliotteen, nimittäin suhteissaan naisiin. Jos olen oikeassa näissä epäilyksissäni, niin olemme katselemassa mittasuhteiltaan valtavaa murhenäytelmää.” Tässä murhenäytelmässä on mukana miljoonia naisia, jotka päivittäin joutuvat kärsimään tyrannisoivan aviomiehen, isän tai jonkun muun miehen kohtelua – miehen, joka ei kykene ”toteuttamaan kohtuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksia”. (Feminism Without Illusions.)

”Kolmessakymmenessä [Yhdysvaltain] osavaltiossa lait eivät edelleenkään määrittele vaimon raiskausta rikokseksi, ja ainoastaan kymmenessä osavaltiossa poliisi voi puuttua perheväkivaltatapauksiin ja pidättää väkivallantekijän – –. Naiset, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä karkuun, huomaavat, ettei se olekaan juuri minkäänlainen vaihtoehto. – – Kolmasosa niistä noin miljoonasta pahoinpidellystä naisesta, jotka vuosittain etsivät turvakotia, ei löydä sellaista.” (Johdannosta Susan Faludin kirjaan Backlash – The Undeclared War Against American Women.)

[Kuva]

Perheväkivalta luo synkeän varjon miljoonien ihmisten kotielämään

[Kuva s. 7]

Sadoilla miljoonilla ei ole kodeissaan juoksevaa vettä, viemäriä eikä sähköä – jos heillä ylipäätään on kotia