Raamatun näkökanta:
Onko väärin surra?
”USKON LUJASTI YLÖSNOUSEMUSTOIVOON JA AJATTELIN, ETTÄ OLISI VÄÄRIN NÄYTTÄÄ SURUANI TOISILLE JA ETTÄ ANTAISIN SITEN HEILLE AIHEEN EPÄILLÄ, ONKO TOIVONI KOVINKAAN LUJA. AJATTELIN, ETTÄ JOS TODELLA USKOISIN YLÖSNOUSEMUKSEEN, EN KOKISI MENETYSTÄ NIIN RASKAASTI.” (CHARLENE, KASTETTU KRISTITTY YLI 21 VUODEN AJAN)
JONKUN läheisen kuolema saattaa herättää odottamattomia tunteita ja mielialoja: pelkoa, vihaa, syyllisyyttä ja masennusta. Raamatun sydäntä lämmittävä toivo siitä, että kuolleet herätetään eloon paratiisimaan päälle Jumalan valtakunnan hallitessa, voi auttaa kristittyjä kestämään paremmin tuollaisen iskun (Johannes 5:28, 29; Apostolien teot 24:15; Ilmestys 21:1–4). Kuten Charlenen sanat kuitenkin osoittavat, läheisen kuollessa jotkut kristitytkin voivat kantaa tarpeetonta taakkaa – sellaista tunnetta, että on väärin murehtia ja että sureminen ilmaisee jollakin tavalla uskon puutetta Raamatun ylösnousemustoivoa kohtaan.
Mitä sitten Raamatussa kerrotaan suremisesta? Onko väärin murehtia, kun joku läheinen kuolee?
He surivat
Aabrahamin usko tunnetaan hyvin. Kun Aabrahamia koeteltiin, hän ”ikään kuin uhrasi [poikansa] Iisakin” (Heprealaisille 11:17; 1. Mooseksen kirja 22:9–13). Tiettävästi siihen mennessä ei kukaan ollut saanut ylösnousemusta, mutta Aabraham uskoi, että tarvittaessa ”Jumala kykenisi herättämään – – [hänen poikansa] kuolleistakin” (Heprealaisille 11:19). Noin 12 vuotta Aabrahamin uskonkoetuksen jälkeen hänen vaimonsa Saara kuoli. Miten tuo uskon mies reagoi siihen? Raamatussa kerrotaan, että hän ”meni valittaen suremaan Saaraa ja itkemään häntä”a (1. Mooseksen kirja 23:2, UM). Mies, joka uskoi Jehovan kykenevän herättämään kuolleet, tosiaankin suri avoimesti. Silti Aabraham mainitaan huomattavana uskon esimerkkinä (Heprealaisille 11:8–10).
Itse Jeesus Kristus antoi yhden liikuttavimmista esimerkeistä kuolleen läheisen avoimesta suremisesta. Jeesuksen läheisen ystävän, Lasaruksen, kuolemasta kerrotaan: ”Kun Maria saapui sinne, missä Jeesus oli, ja näki hänet, niin hän lankesi hänen jalkoihinsa sanoen hänelle: ’Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.’ Kun nyt Jeesus näki hänen itkevän ja hänen kanssaan tulleiden juutalaisten itkevän, niin hän huokaisi hengessään ja joutui liikutuksen valtaan, ja hän sanoi: ’Mihin te olette panneet hänet?’ He sanoivat hänelle: ’Herra, tule ja katso.’ Jeesus puhkesi kyyneliin.” (Johannes 11:32–35.)
On hyvin sydäntä lämmittävää huomata, että täydellinen Jumalan Poika ei hävennyt surra avoimesti. Alkukielen sana, joka on käännetty ”puhjeta kyyneliin” (da·kryʹō), merkitsee ’vuodattaa hiljaa kyyneleitä’. Erityisen huomattavaa on se, että Jeesus oli aiemmin herättänyt kaksi kuollutta – Nainin lesken pojan ja Jairuksen tyttären – ja hänellä oli vakaa aikomus herättää Lasarus (Luukas 7:11–15; 8:41, 42, 49–55; vrt. Johannes 11:11). Hetkeä aikaisemmin hän oli sanonut Martalle: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, on tuleva elämään, vaikka hän kuoleekin.” (Johannes 11:25.) Silti Jeesuksen täytti niin voimakas tunne, että kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä.
Asiaan liittyy eräs seikka, jolla on vieläkin syvällisempi merkitys. Jeesus on ”hänen [Jehovan] olemuksensa tarkka kuva” (Heprealaisille 1:3). Se että Jeesus osoitti helliä ja syviä tunteita ystävänsä menetyksen johdosta, piirtää liikuttavan kuvan taivaallisesta Isästämme Jehovasta. Nuo tunteet kertovat Jumalasta, jonka sydäntä särkee, kun hän näkee palvelijoidensa surevan (vrt. Psalmit 56:9).
Selvästikään ei ole väärin surra, kun joku läheinen kuolee. Aabraham suri valittaen Saaran kuolemaa. Jeesus suri avoimesti Lasaruksen kuolemaa. Jehova Jumala ymmärtää tuskamme, koska hän ”huolehtii” meistä (1. Pietarin kirje 5:7).
Mitä sitten voidaan sanoa kristittyjen toivosta? Onko heidän tilanteensa erilainen?
Jottemme surisi niin kuin muut
Kun jotkut ensimmäisellä vuosisadalla Tessalonikan kristilliseen seurakuntaan kuuluneet surivat kuolleita palvojatovereitaan, apostoli Paavali lohdutti heitä. Hän kirjoitti: ”Lisäksi, veljet, emme tahdo teidän olevan tietämättömiä niistä, jotka nukkuvat kuolemassa, jottette surisi niin kuin muut, joilla ei ole toivoa.” (1. Tessalonikalaisille 4:13.) Ne jotka luottavat Jumalan lupaukseen herättää kuolleet, ovat huomattavasti paremmassa asemassa kuin ne, joilla ei ole ylösnousemustoivoa.b Kuinka niin?
Niillä, joilla ei ole ylösnousemustoivoa, ei ole millä lohduttautua joutuessaan vastatusten kuoleman kanssa. Vaikka jotkut väittäisivätkin uskovansa jonkinlaiseen tuonpuoleiseen elämään, harvat saavat siitä mitään todellista lohdutusta. Monille muille aiheuttaa surua paitsi se, että he menettävät jonkun rakkaansa, myös se, että tuo menetys on lopullinen. Koska heillä ei ole selvää ymmärrystä ylösnousemuksesta, haudatessaan rakkaansa he hautaavat myös toivonsa; he eivät usko näkevänsä näitä enää koskaan. (Vrt. 1. Korinttolaisille 15:12–19, 32.)
Tosi kristittyjen laita on kuitenkin toisin. Paavali selitti, että kuolema on kuin uni – sen lisäksi, että se on unen kaltainen tiedottomuuden tila, siitä on myös mahdollista herätä ylösnousemuksen avulla (Psalmit 13:4; Saarnaaja 9:5, 10). Tämä Raamattuun perustuva toivo muuttaa tilanteen täysin.
Kun kristitty menettää läheisen, hän kokee ystävyyden päättymisen sekä tuttujen kasvojen ja rakkaan äänen puuttumisen yhtä syvästi kuin ei-uskovakin. Ylösnousemustoivo ei tee sydäntä tunnottomaksi. Se kuitenkin lieventää ja tasapainottaa murhetta. Tuo toivo ei tosiaankaan poista tarvetta surra, mutta sen avulla tuska voi olla paljon helpompi kestää.
[Alaviitteet]
a Sanakirjassa Theological Wordbook of the Old Testament kerrotaan siitä heprealaisesta sanasta, joka on käännetty ’valittaen surra’, seuraavasti: ”Kaikki ne, joille vainajan kuolema oli menetys, tulivat jakamaan surunsa omaisten kanssa. – – Murheen ilmaisemiseen liittyi usein äänekästä parkumista tai valitusta.” ”Itkemiseksi” käännetystä heprealaisesta sanasta tuossa teoksessa todetaan: ”Kyyneleet liittyvät silmiin, kun taas itkeminen liittyy ääneen; seemiläiset eivät itke hiljaa vaan ääneen. – – Läpi Vanhan testamentin itkeminen on luonnollinen ja spontaani voimakkaan tunteen ilmaus.”
b Ensimmäisen vuosisadan kristityillä, joille Paavali kirjoitti, oli toivo saada ylösnousemus taivaaseen, jossa he tulisivat olemaan Kristuksen hallitsijatovereita (1. Tessalonikalaisille 4:14–17; vrt. Luukas 22:29, 30). Paavali siis kannusti heitä lohduttamaan toisiaan sillä toivolla, että Kristuksen läsnäolon aikana ne heidän keskuudestaan, jotka olivat kuolleet, saisivat ylösnousemuksen ja heidät yhdistettäisiin Kristukseen ja toisiinsa. Raamatussa kuitenkin osoitetaan, että suurella enemmistöllä kuolleista on toivo saada ylösnousemus ennallistettuun paratiisimaahan (Johannes 5:28, 29; Ilmestys 21:1–4).
[Kuvan lähdemerkintä s. 26]
Jean-Baptiste Greuze, yksityiskohta maalauksesta Le fils puni, Louvre; © Valokuva: R.M.N.