Vuoret silkkaa marmoria

Herätkää!-lehden kirjoittajalta Italiasta

NÄYTTÄÄ siltä kuin Carraran ja Pietrasantan maisemaa hallitsevat vuoret olisivat paikoittain lumen peitossa. Se on kuitenkin vain näköharha. Todellisuudessa nuo valkoiset laikut ovat suuria alueita, joissa lojuu louhittaessa syntynyttä kivimurskaa. Nämä Pohjois-Italian keskiosissa sijaitsevat Toscanan Apuaaniset Alpit ovat geologinen harvinaisuus. Täällä vuoret ovat silkkaa marmoria. Missään muualla maailmassa ei ole näin suuria määriä tätä arvokasta kiveä.

Jo antiikin ajoista lähtien näiltä vuorilta on louhittu marmoria, josta on tehty pylväitä, paneeleja, lattioita ja upeita veistoksia. Runsaiden marmoriesiintymien, paikallisten työntekijöiden kokemuksen ja ammattitaidon sekä täkäläisen laadukkaan tekniikan ansiosta seutu onkin tullut kautta maailman tunnetuksi merkittävänä kivilajien kauppapaikkana. Täällä louhitun kiven lisäksi paikallisissa alaan erikoistuneissa tehtaissa käsitellään Marina di Carraran satamaan maapallon joka kolkalta tuotavaa kiveä, jota viedään sitten eri puolille maailmaa.

Ikivanha marmoriperinne

Antiikin roomalaiset käyttivät täkäläistä kiveä rakennuksiin ja veistoksiin. Erityisen kauniina pidetään Carraran valkoista, veistoksiin käytettävää marmoria. Vuonna 1505 Michelangelo tuli tänne valitsemaan hienosyistä virheetöntä marmoria, jossa ei ollut värijuovia. Hän veisti siitä jotkin kuuluisimmista mestariteoksistaan.

Muinaiset louhintamenetelmät säilyivät miltei muuttumattomina satojen vuosien ajan. Kivessä luonnostaan oleviin halkeamiin tai siihen hakattuihin koloihin työnnettiin sopiviin paikkoihin puukiiloja. Kun kiilojen päälle kaadettiin vettä, ne turposivat ja irrottivat lopulta marmorilohkareen. 1700-luvun puolivälissä otettiin käyttöön räjähdysaineet, mutta ne pirstoivat kiveä niin paljon, että useimmiten vain yhtä kolmasosaa siitä voitiin sen jälkeen käyttää. Valtavat jäljelle jääneet marmorimöhkäleet – nuo lumelta näyttävät laikut – kertovat entisaikojen louhintatavoista.

Kivenlohkareiden tuominen alas kelkkojen ja köysien avulla jyrkkää vuorenrinnettä pitkin oli vaarallista puuhaa. Eräs lähde kertoo: ”Jos kelkkaa kannattava vaijeri katkesi, se merkitsi varmaa kuolemaa työryhmän johtajalle, joka seisoi lohkareen edessä ohjaamassa sen siirtämistä, eivätkä hänen työntekijänsäkään yleensä säästyneet, kun katkennut vaijeri sivalsi heitä julmasti kuin ruoska.”

Nykyaikaiset menetelmät ovat tietysti aivan erilaisia. Vietin yhden päivän Carraran alueella tutustumassa paremmin siihen, miten marmoria louhitaan nykyään. Minäpä kerron näkemästäni.

Käynti louhoksella

Tapaan Giovannin, jonka on määrä toimia oppaanani luohoksella, yhdellä Carraran monista marmoriasemista. Näihin paikkoihin on varastoitu siisteihin pinoihin satoja marmorilohkareita valmiina myyntiin tai jatkokäsittelyyn. Lohkareista sahataan automaattilaitteiden avulla laattoja, jotka hiotaan toisilla koneilla. Aikaisemmin nämä työt oli tehtävä käsin.

Lähdemme louhokselle Giovannin nelivetoisella autolla, ja pian kiemurtelemme jyrkkämutkaista tietä pitkin. Saavumme kapeaan laaksoon, missä valkoisia kivenlohkareita lojuu siellä täällä. Rekka-autot, joiden näemme jurraavan alamäessä lastinaan valtavia kivenmurikoita, voivat kuljettaa jopa 30 tonnin painoisia kivikuormia.

Mutkan takaa näkyviin ilmaantuu vuoreen hakattu häikäisevän valkoinen seinämä. Se on suunnattoman suuri ja koostuu ikään kuin jättiläiskokoisista portaista tai penkereistä, joista kukin on noin kuudesta yhdeksään metriä korkea. Giovanni ajaa yhdelle tällaiselle penkereelle ja pysähtyy.

Vilkaisu ympärille kertoo, että olemme yhdessä laakson monista louhoksista. Luonnonkalliosta paljastuu lisää valkoisia seinämiä, joista jotkin ovat satoja metrejä korkeammalla kuin me. Tätä on varsin osuvasti sanottu huikaisevaksi ja silti hirvittäväksi näyksi.

Ihmettelyni keskeyttää raivaustraktori, joka kääntää nurin osaa siitä penkereestä, jolla me olemme. Täydellisen nelikulmainen, ehkä noin 10 metriä kertaa 2 metriä kertaa 6 metriä suuri pala rysähtää kivimurskan päälle, jonka tarkoitus on pehmentää sen putoamista. Mutta miten kalliosta saadaan irtoamaan tällaisia kivenlohkareita?

Kysymykseen vastaa Franco, Giovannin isä, joka on työskennellyt louhoksilla koko ikänsä. Hän näyttää minulle väkipyörää, jossa kulkeva pitkä teräsvaijeri leikkaa kohtisuoraan sen portaan takaseinämää, jolla me seisomme. Franco selittää, että kiveen on porattu vaakasuoraan halkaisijaltaan kahdeksan senttimetrin reikä ja sitten yläpuolella olevaan askelmaan pystysuoraan toinen reikä. Näiden kahden reiän täytyy leikata toisensa. Sitten reikien läpi on pujotettu timanttipäällysteinen teräsvaijeri, joka on vedetty silmukaksi kiven ympärille kuin jättiläiskaulaketju. Sähkömoottori pyörittää suurilla kierroksilla kireää vaijeria, joka leikkaa kiven. Kun kivilohkare on leikattu joka sivulta sekä vaaka- että pystysuoraan, se käännetään ympäri. Sen jälkeen se lohkotaan samaa vaijeria käyttäen pienemmiksi paloiksi, joita on helpompi liikutella. Samantapaisia menetelmiä käytetään lähistöllä sijaitsevissa maanalaisissa louhoksissa, joissa marmoria lohkotaan näiden vuorten uumenissa sijaitsevissa luolissa.

Täkäläisissä tehtaissa tästä raaka-aineesta valmistetaan monenlaisia tuotteita: laattoja, rakennuselementtejä ja marmoripäällysteitä. Carraran marmoria onkin aina käytetty pääasiallisesti rakentamiseen.

Joissakin työpajoissa valmistetaan tilauksesta marmorilattioita sekä sisä- tai ulkokoristeluun tarvittavaa marmoria. Toiset ovat erikoistuneet koristeellisiin uuninreunuksiin, kylpyhuonekalusteisiin, pöytiin ja muuhun sellaiseen. Täkäläiset tuotteet, olipa ne tehty mistä tahansa saatavilla olevasta kauniista kuviomarmorista tai värillisestä kivestä, päätyvät koristamaan aukioita sekä julkisia ja yksityisiä rakennuksia, kuten uskonnollisia rakennuksia, museoita, ostoskeskuksia, lentokenttiä ja pilvenpiirtäjiä eri puolilla maailmaa.

Marmorin teollinen käyttö on mielenkiintoista, mutta minua kiinnostaa myös sen käyttö koristeena ja taiteessa. Saadakseni tietää siitä lisää menen iltapäiväksi Pietrasantaan.

Marmoripajat

”Poikkea käsityöläisten työpajoihin, niin he esittelevät sinulle taitojaan mielellään”, kehottaa Pietrasantan turistiesite. Pietrasanta on viehättävä pikku paikka, jossa on varsin helppoa vain kuljeskella työpajasta toiseen keskiaikaisessa keskustassa ja sen ympäristössä ja ihastella siellä valmistettavia tuotteita.

Tapaan täällä monista maista tulleita kuvanveistäjiä, jotka ovat syventyneet omaperäisten teosten luomiseen, kun taas paikalliset käsityöläiset, kädet ja kasvot valkoisen pölyn peitossa, ovat keskittyneet veistämään marmoria kipsimallien mukaan. Ateljeiden näyttelytilat, jotka ovat täpötäynnä niin klassisia kuin modernejakin aarteita, näyttävät liian täyteen ahdetuilta museoilta.

Patsaan veistämiseen kuluu paljon aikaa. Esimerkiksi kahden tonnin painoisesta kivenmöhkäleestä saatetaan ensin koneella sahata suurin piirtein tekeillä olevan patsaan muotoinen. Sen jälkeen voi mennä kolmesta viiteen kuukautta kiven varovaiseen veistämiseen. Eri vaiheiden kuluessa lohkareesta voidaan poistaa tonnin verran marmoria. Aikaisemmin välineinä käytettiin vasaroita, talttoja ja viiloja. Nykyään veistämistä nopeuttavat kulmahiomakoneet ja paineilmataltat, katuporien ”pikkuveljet”. Yksityiskohdat täytyy kuitenkin viimeistellä käsin. Lopputulos voi olla henkeäsalpaavan kaunis.

Muinaista marmorinveistotaidetta ei harjoiteta enää monessakaan paikassa. Luonnonvarojen, mestareiden vuosisatojen saatossa hankkimien taitojen ja niiden taiteilijoiden ansiosta, jotka tulevat Carraraan ja Pietrasantaan opettelemaan täkäläisiä taitoja, aluetta voidaan kuitenkin syystä kutsua ”suureksi marmoriakatemiaksi”.

[Kuva s. 24]

Maanalainen louhos

[Kuvat s. 24, 25]

Marmorilohkoja leikataan timanttipäällysteisen vaijerin avulla

[Kuva s. 24, 25]

Marmorilouhoksia Carrarassa Italiassa

[Kuva s. 25]

Keisari Augustuksen marmoripatsas ensimmäiseltä vuosisadalta

[Lähdemerkintä]

Scala/Art Resource, NY

[Kuvan lähdemerkintä s. 23]

Studio SEM, Pietrasanta