Kirkot saapuvat Tahitiin

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA TAHITISTA

KUN 1700-luku kääntyi lopuilleen, lähetysinto alkoi levitä Euroopassa. Tulevan lähetyssaarnaajan William Careyn palavat kehotukset saarnata koskemattomilla alueilla, kuten Tahitissa, herättivät vastakaikua Britannian protestanteissa. Häntä innosti Jeesuksen seuraajilleen antama käsky tehdä opetuslapsia kaikkien kansakuntien ihmisistä (Matteus 28:19, 20). Vuonna 1802 ilmestyi ranskalaisen kirjailijan François René de Chateaubriandin menestysteos Le Génie du christianisme (Kristinuskon suuruus), joka sytytti puolestaan katolilaisten lähetysinnon.

Pian alkoi ilmaantua katolisia ja protestanttisia lähetysseuroja. Vuonna 1797 Lontoon lähetysseura lähetti 29 työntekijäänsä Tahitiin. Vuonna 1841 sinne saapui ryhmä katolisia pappeja, jotka kuuluivat ranskalaiseen järjestöön Pères de Picpus, ja kolme vuotta myöhemmin tulivat mormonikirkon edustajat. Ennen pitkää monet tulokkaat poikkesivat kuitenkin hengellisestä päätehtävästään ja menivät mukaan politiikkaan ja kaupankäyntiin. Mistä tämä johtui?

Päälliköiden liittolaiset

Aluksi protestanttisten lähetystyöntekijöiden opetukset eivät herättäneet vastakaikua. Erään kirjoittajan mukaan ”heidän sanomansa sisälsi enemmän helvetin tulta ja tulikiveä kuin sääliä ja lähimmäisenrakkautta”. Sitä paitsi he huomasivat pian, ettei kukaan uskaltautuisi kasteelle ennen kuin paikalliset päälliköt, ari’it, joilla oli myös uskonnollinen valta, olisivat käyneet kasteella. Niinpä lähetystyöntekijät päättivät keskittää huomionsa johtajiin.

Erityisesti yksi päällikkö, Pomare II, otti lähetyssaarnaajat tervetulleina vastaan. Hän näki heidät mahdollisina taloudellisina ja sotilaallisina liittolaisina. Lähetyssaarnaajat taas ajattelivat, että Pomaren avulla he saisivat edistettyä omaa asiaansa. Lisäksi he saivat alusta asti vaikutusvaltaa sen vuoksi, että he toimivat välittäjinä tahitilaisten ja niiden merimiesten välillä, jotka pysähtyivät hankkimaan tarvikkeita saarelta.

Pomare toivoi, että lähetyssaarnaajat auttaisivat häntä saavuttamaan poliittiset tavoitteensa ja hankkimaan aseita. Niinpä hän osoitti kiinnostusta heidän sanomaansa, ja jo vuonna 1811 hän pyysi päästä kasteelle. Seuraavana vuonna hän esitti pyyntönsä kirjallisena. Pyyntöön ei kuitenkaan suostuttu kahdeksaan vuoteen, sillä lähetyssaarnaajien mielestä oli järkevää odottaa ja katsoa, eläisikö hän tosiaan Raamatun moraalinormien mukaan.

Sillä aikaa Pomare vakiinnutti asemansa kuninkaana Tahitissa ja sen lähisaarilla, jotka yhdessä muodostavat Seurasaaret. Jälleen hän pyysi päästä kasteelle. Lopulta pyyntöön suostuttiin vuonna 1819.

Vaikutukset näkyivät heti. Viiden vuoden kuluessa käytännössä kaikki asukkaat Seurasaarilla, läntisillä Tuamotusaarilla ja puolella Australsaarista tunnustivat kristillisyyttä.

Pomaren koodeksi

Saarelaisten joukkokääntymyksestä seurasi tarve korvata vanhat arvot, tavat ja lait uusilla. Siinä Pomare pyysi apua lähetyssaarnaajilta. Nämä olivat jo pitkään halunneet uudistaa heimotapoja ja rajoittaa kuninkaan valtaa. Niinpä he suostuivat Pomaren pyyntöön ja laativat lakikokoelman, joka erään lähdeteoksen mukaan oli yhdistelmä ”Britannian perustuslain pääperiaatteita, Raamatun normeja ja kristillisten kansojen tapoja”. Useiden tarkistusten jälkeen kuningas hyväksyi Tahitin ensimmäisen kirjoitetun lakikokoelman. Se tunnetaan Pomaren koodeksina.

Pomaren laista tuli malli naapurisaarille ja -saaristoille, joissa laadittiin vastaavia lakeja. Niissä vaadittiin sapatin tarkkaa noudattamista, säädettiin rangaistukset aviorikoksesta, kaksiavioisuudesta, varkaudesta ja kapinoinnista sekä määrättiin kuolemantuomio murhasta ja lapsentaposta. Kaikenlainen hekumallinen ajanviete kiellettiin.

Osallistuminen politiikkaan

Kirjassa Where the Waves Fall kerrotaan, että protestanttiset lähetystyöntekijät ”uppoutuivat täysin saaren korkean tason politiikkaan. Lähetysroolinsa lisäksi heistä oli tullut sotilasstrategeja, taloudellisia neuvonantajia, poliittisia tietäjiä sekä juridisten ja perustuslaillisten asiakirjojen laatijoita.” Mormonien ja katolilaisten lähetystyöntekijät ottivat samoin hoitoonsa sosiaaliset ja poliittiset asiat niissä saarissa, joihin he asettuivat. Australsaariin kuuluvassa Tubuaissa mormonilähetyssaarnaaja sanoi: ”Hallinnon ohjat ovat kirkolla. – – Minä olen saaren pääministeri.” Gambiersaarilla katolilaiset saivat vastaavanlaisen vaikutusvallan, ja eräs pappi toimi siellä hallituksen ministerinä.

Sen sijaan että olisivat keskittyneet vain hengelliseen elämään, lähetyssaarnaajat ”valitsivat politisoituneen evankelioimisen”, huomauttaa historioitsija Claire Laux. He ajattelivat, että siten he saavat tehokkaammin tuloksia. Siinä he toimivat vastoin kirkkojensa ohjeita. Siitä huolimatta vielä nykyäänkin uskonto ja politiikka ovat Ranskan Polynesiassa kietoutuneet toisiinsa.

Kaupan merkitys

Joillakin lähetyssaarnaajilla ”poliittinen opportunismi liittyi läheisesti kiinnostukseen kaupankäyntiä kohtaan”, sanoo professori Niel Gunson Canberran yliopistosta Australiasta. Monista lähetyssaarnaajista tuli kauppiaita, jotka varustivat, vuokrasivat ja jopa rakensivat kauppalaivoja. Joillakuilla oli plantaaseja, joilla he kasvattivat nuolijuurta, kahvia, puuvillaa, sokeriruokoa ja tupakkaa.

He saivat niin lujan aseman kaupankäynnissä, että 25 vuoden ajan he hallitsivat Australian ja Tahitin välistä kauppaa, erityisesti suolatun sianlihan ja kookosöljyn osalta. Joitakuita heistä tällainen toiminta kuitenkin kiusasi, ja he pyysivät Lontoon lähetysseuraa puuttumaan asiaan. Toiset ajattelivat, että kaupankäynti oli välttämätöntä uskonnollisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Saapumisestaan lähtien lähetyssaarnaajat olivat nimittäin pyrkineet tekemään saarelaisiin vaikutuksen taidoillaan ja tuotteillaan. He ajattelivat, että ”sivistäminen” tekisi ihmisistä onnellisempia, ja siksi he kannustivat tekemään kovasti työtä ja hankkimaan aineellista varallisuutta. He antoivat jopa ymmärtää, että vauraus olisi merkki Jumalan siunauksesta.

Aito kääntymys?

Lontoon lähetysseuran historiasta kertovassa teoksessa sanotaan, että saarten nopeassa joukkokääntymyksessä ”moraalisilla vaikuttimilla oli vain pieni osa, puhumattakaan hengellisyydestä ja sydämen muutoksesta”. Professori Gunson sanoo, että Tahitin kääntyminen ”ilmaisi vain Pomare II:n tahtoa, ja se perustui englantilaisten lähetyssaarnaajien uskonnollisiin tapoihin (ei heidän uskonkäsityksiinsä)”.

Monista tahitilaisista oli tullut kristittyjä vain nimellisesti, ja muutamassa vuodessa pakanuus palasi Mamaia-nimisen uskonnollisen liikkeen mukana. Se oli kristillisyyden ja perinteisten uskomusten ja tapojen löyhämoraalinen sekoitus, ja jopa kuningatar omaksui sen.

Protestanttisten ryhmien – anglikaanien, kalvinistien ja metodistien – kesken oli paljon riitoja, ja protestanttien ja katolilaisten välillä vallitsi vihamielisyys. ”Saarten asukkaat eivät nähneet eroja eri kirkkokuntien opeissa, eivätkä he voineet ymmärtää ilkeämielistä kilpailua sellaisten ihmisten välillä, jotka kannattivat veljeyttä”, sanotaan saarten historiaa käsittelevässä kirjassa (The Cambridge History of the Pacific Islanders). Esimerkiksi kun kaksi katolilaista lähetyssaarnaajaa saapui Tahitiin, heidät karkotettiin viipymättä huomattavan entisen protestanttisen lähetyssaarnaajan käskystä. Se aiheutti Britannian ja Ranskan välille diplomaattisen selkkauksen, joka melkein johti sotaan. Lopulta Britannian oli myönnyttävä Ranskan vaatimukseen, jonka mukaan Tahitin pitäisi tulla Ranskan ”suojelukseen”.

Myönteinen perintö

Myönteistä on toisaalta se, että jotkut varhaiset lähetyssaarnaajat edistivät innokkaasti lukutaitoa ja yrittivät juuria pois lapsenmurhat, kannibalismin ja ihmisuhrit. Vaikka jotkut heistä saattoivat olla tarpeettoman ankaria ja kovia, he pyrkivät kohottamaan saarten asukkaiden moraalia.

Erityisen huomattava lähetyssaarnaajien antama lahja oli Raamatun kääntäminen tahitiksi. Sen välityksellä he myös tutustuttivat saarten asukkaat Jumalan nimeen, joka tunnetaan edelleen hyvin noilla saarilla (Psalmit 83:18).a

[Alaviite]

[Tekstiruutu s. 15]

”Ette ole osa maailmasta”

Jeesuksen Kristuksen aidot seuraajat noudattavat hänen esittämäänsä periaatetta: ”Ette ole osa maailmasta.” (Johannes 15:19.) Tuon periaatteen mukaan toimiminen on niin tärkeää, että Jeesus puhui siitä rukouksessaan Jumalalle sanoen: ”He eivät ole osa maailmasta, niin kuin en minäkään ole osa maailmasta.” (Johannes 17:16.) Jeesus ei näin ollen osallistunut politiikkaan eikä käyttänyt sitä keinona hankkia opetuslapsia. Hän torjui lisäksi ahnaan aineellisen varallisuuden tavoittelemisen, mikä myös heijastaa maailman henkeä. Sen sijaan hän kannusti viettämään yksinkertaista elämää ja keskittymään hengellisten rikkauksien keräämiseen. (Matteus 6:22–24, 33, 34.) Hänen tosi seuraajansa jäljittelevät hänen esimerkkiään.

[Kuva s. 13]

Ensimmäisten lähetyssaarnaajien saapuminen vuonna 1797

[Lähdemerkintä]

The Granger Collection, New York

[Kuva s. 14]

Lähetyssaarnaaja ja tahitilaisia käännynnäisiä noin vuonna 1845

[Kuva s. 14]

Kuningas Pomare II

[Kuva s. 15]

Tahiti ja sen pääkaupunki Papeete

[Lähdemerkintä]

Tahiti Tourisme

[Kuvien lähdemerkinnät s. 14]

Vasemmalla: Henry Guttmann/Getty Images; oikealla: Collection du Musée de Tahiti et de ses Îles, Punaauia, Tahiti