APOKRYFIT

Kreikkalaista sanaa a·poʹkry·fos käytetään alkuperäismerkityksessään kolmessa Raamatun jakeessa puhuttaessa ”huolellisesti salatusta” tai ’huolellisesti kätketystä’ (Mr 4:22; Lu 8:17; Kol 2:3). Kirjoituksista puhuttaessa se tarkoitti alun perin kirjoituksia, joita ei luettu julkisesti ja jotka siis olivat ’salattuja’ tai ’kätkettyjä’ toisilta. Myöhemmin sana alkoi kuitenkin merkitä väärennettyä tai kaanoniin kuulumatonta, ja nykyään sitä käytetään useimmiten niistä lisäkirjoituksista, jotka roomalaiskatolinen kirkko julisti osaksi Raamatun kaanonia Trenton kirkolliskokouksessa (1546). Katoliset kirjoittajat käyttävät näistä kirjoista adjektiivia deuterokanoninen, joka merkitsee ’toiseen (tai myöhempään) kaanoniin kuuluvaa’, erotukseksi protokanonisista kirjoista.

Näitä lisäkirjoituksia ovat Tobias, Juudit, Viisauden kirja (Salomon viisaus), Siirak, Baaruk, 1. ja 2. Makkabilaiskirja, lisäyksiä Esterin kirjaan ja kolme lisäystä Danielin kirjaan: Asariaan rukous ja kolmen miehen kiitosvirsi tulessa, Susanna sekä Beel ja lohikäärme. Niiden tarkkaa kirjoitusaikaa ei tiedetä, mutta todisteet viittaavat aikaisintaan 100- tai 200-luvulle eaa.

Todisteita kanonisuutta vastaan. Vaikka näillä kirjoituksilla onkin toisinaan jonkin verran historiallista arvoa, niiden kanonisuuden puolesta esitetyillä väitteillä ei ole luotettavia perusteita. Todisteet osoittavat, että heprealainen kaanon tuli valmiiksi sen jälkeen, kun Esran, Nehemian ja Malakian kirjat oli kirjoitettu 400-luvulla eaa. Apokryfiset kirjoitukset eivät koskaan kuuluneet Raamatun henkeytettyjen kirjoitusten juutalaiseen kaanoniin, eivätkä ne ole nykyäänkään osa siitä.

Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt juutalainen historioitsija Josefus osoittaa, että tunnustettu asema suotiin vain niille muutamille (heprealaisen kaanonin) kirjoille, joita pidettiin pyhinä. Hän toteaa: ”Me emme omista myriadeja epäjohdonmukaisia kirjoja, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Meidän kirjojamme, jotka aiheellisesti tunnustetaan, on vain kaksikymmentäkaksi [vastaavat Raamatun heprealaisten kirjoitusten nykyisen jaottelun mukaisia 39:ää kirjaa], ja ne sisältävät muistiinmerkinnät kaikilta ajoilta.” Sen jälkeen hän osoittaa selvästi olevansa perillä apokryfikirjojen olemassaolosta ja siitä, että ne on jätetty pois heprealaisesta kaanonista, sillä hän lisää: ”Artakserkseestä omaan aikaamme asti on kirjoitettu täydellinen historia, mutta sitä ei ole pidetty yhtä suuressa arvossa kuin aiempia muistiinmerkintöjä, koska keskeytymätön profeettojen sarja on puuttunut.” (Against Apion, I, 38, 41 [8].)

”Septuagintaan” sisällyttäminen. Apokryfisten kirjoitusten kanonisuuden tueksi esitetyt väitteet keskittyvät yleensä siihen, että nuo kirjoitukset löytyvät monista Heprealaisten kirjoitusten kreikkalaisen Septuaginta-käännöksen varhaisista jäljennöksistä. Tuo käännöstyö aloitettiin Egyptissä n. 280 eaa. Koska yhtään Septuagintan alkuperäiskappaletta ei kuitenkaan ole enää olemassa, ei voida ehdottoman varmasti sanoa, että apokryfikirjat sisältyivät alun perin tuohon teokseen. Monet, kenties useimmat, apokryfiset kirjoitukset kirjoitettiin eittämättä sen jälkeen, kun Septuagintan kääntäminen oli aloitettu, joten ne eivät ilmeisesti sisältyneet alkuperäiseen luetteloon kirjoista, jotka kääntäjät valitsivat käännettäväkseen. Parhaimmillaankin niitä voitaisiin siis pitää pelkästään lisäyksinä tuohon teokseen.

Lisäksi vaikka kreikankieliset Aleksandrian juutalaiset lopulta liittivätkin nuo apokryfiset kirjoitukset kreikkalaiseen Septuagintaan ja pitivät niitä ilmeisesti osana pyhien kirjoitusten laajennettua kaanonia, aiemmin lainattu Josefuksen lausunto osoittaa, että niitä ei koskaan liitetty Jerusalemin eli Palestiinan kaanoniin ja että niitä pidettiin korkeintaan toisarvoisina kirjoituksina, jotka eivät olleet lähtöisin Jumalalta. Niinpä Jamnian juutalainen kokous (n. v. 90) nimenomaan jätti kaikki nuo kirjoitukset pois heprealaisesta kaanonista.

Se mitä Paavali sanoo Roomalaiskirjeen 3:1, 2:ssa, osoittaa selvästi, että juutalaisten näkemykseen tässä asiassa on syytä kiinnittää asianmukaista huomiota.

Lisätodisteita alkuajoilta. Yksi tärkeimmistä ulkopuolisista todisteista apokryfien kanonisuutta vastaan on se, että kukaan kristityistä Raamatun kirjoittajista ei ottanut lainauksia näistä kirjoista. Vaikka tämä ei sinänsä olekaan ratkaisevaa, koska heidän kirjoituksistaan puuttuu lainauksia myös joistakin kanonisina pidetyistä Raamatun kirjoista, esim. Esteristä, Saarnaajasta ja Laulujen laulusta, niin on varmasti merkittävää, ettei ainoatakaan apokryfistä kirjoitusta lainata kertaakaan.

Merkitystä on myös sillä, että suurin piirtein kaikki ajanlaskumme ensimmäisten vuosisatojen johtavat raamatunoppineet ja ”kirkkoisät” pitivät apokryfejä vähempiarvoisina. 200-luvun alkupuolella elänyt Origenes teki huolellisen tutkimuksen jälkeen eron näiden ja aitoon kaanoniin kuuluvien kirjoitusten välillä. Athanasios, jerusalemilainen Kyrillos, Gregorios Nazianzilainen ja Amfilokios, jotka kaikki elivät 300-luvulla, laativat luetteloita pyhistä kirjoituksista heprealaisen kaanonin mukaan ja joko jättivät nämä lisäkirjoitukset huomiotta tai luokittelivat ne toisarvoisiksi.

Hieronymus, jota pidetään varhaiskirkon ”parhaana heprean tuntijana” ja joka sai valmiiksi latinalaisen Vulgatan vuonna 405, oli ehdottomasti apokryfikirjoja vastaan, ja hän oli itse asiassa ensimmäinen, joka käytti sanaa ”apokryfinen” nimenomaan merkityksessä ’ei-kanoninen’ ja sovelsi sen näihin kirjoituksiin. Niinpä Hieronymus luetteleekin Samuelin ja Kuninkaiden kirjojen esipuheessaan Heprealaisten kirjoitusten henkeytetyt kirjat heprealaisen kaanonin mukaisesti (jossa nuo 39 kirjaa on ryhmitelty 22:ksi) ja sanoo sitten: ”On siis kaksikymmentäkaksi kirjaa – – Tämä Raamatun esipuhe voi olla vahvistettu johdatus kaikkiin kirjoihin, jotka käännämme hepreasta latinaksi, jotta tietäisimme, että kaikki näihin kuulumattomat täytyy sijoittaa apokryfeihin.” Kirjoittaessaan Laeta-nimiselle naiselle tämän tyttären koulutuksesta Hieronymus neuvoi: ”Välttäköön kaikkia apokryfikirjoja, ja jos hän joskus haluaa lukea niitä, ei niiden opetusten totuudellisuuden vuoksi vaan arvostuksesta niiden ihmeellisiä tarinoita kohtaan, tajutkoon, että niitä eivät todellisuudessa kirjoittaneet ne, joita väitetään niiden kirjoittajiksi, että niissä on monia virheellisiä aineksia ja että kullan etsiminen loasta vaatii paljon taitoa.” (Select Letters, CVII.)

Katolilaisten erilaisia näkemyksiä. Ensisijaisesti Augustinus (354–430) pani alulle suuntauksen sisällyttää nämä lisäkirjoitukset kaanoniin, vaikka hänkin myönsi myöhemmissä teoksissaan, että heprealaisen kaanonin kirjoilla ja näillä ”ulkopuolisilla kirjoilla” oli selvä ero. Katolinen kirkko seurasi kuitenkin Augustinuksen johtoa ja sisällytti nuo lisäkirjoitukset Karthagon kirkolliskokouksen vuonna 397 määrittämään pyhien kirjojen kaanoniin. Vasta 1546 roomalaiskatolinen kirkko kuitenkin vahvisti Trenton kirkolliskokouksessa hyväksyvänsä ehdottomasti nämä lisäykset Raamatun kirjojen luetteloonsa, ja tämä toimenpide katsottiin tarpeelliseksi sen vuoksi, että mielipiteet näistä kirjoituksista jakautuivat yhä kirkon sisälläkin. Roomalaiskatolinen pappi ja oppinut John Wycliff, joka Nicholas Herefordilaisen avustamana laati 1300-luvulla ensimmäisen englanninkielisen raamatunkäännöksen, sisällytti teokseensa apokryfejä, mutta tämän käännöksen esipuheessa noiden kirjoitusten julistettiin olevan ”vailla uskon arvovaltaa”. Kardinaali Cajetanus (1469–1534), joka oli dominikaani ja aikansa huomattavin katolinen teologi ja jota Klemens VII nimitti ”kirkon lampuksi”, teki myös eron aidon heprealaisen kaanonin ja apokryfisten teosten välillä ja vetosi Hieronymuksen kirjoituksiin auktoriteettinaan.

Lisäksi on huomionarvoista, että Trenton kirkolliskokous ei hyväksynyt kaikkia kirjoituksia, jotka aiemmin kokoontunut Karthagon kirkolliskokous oli hyväksynyt, vaan jätti kolme niistä pois: Manassen rukouksen sekä 1. ja 2. Esran kirjan (ei niitä 1. ja 2. Esran kirjaa, jotka joissakin katolisissa käännöksissä vastaavat Esran ja Nehemian kirjoja). Niinpä nämä kolme kirjoitusta, jotka olivat yli 1100 vuoden ajan kuuluneet hyväksyttyyn latinalaiseen Vulgataan, jätettiin nyt pois.

Sisäiset todisteet. Näiden apokryfisten kirjoitusten sisäiset todisteet puhuvat vielä painokkaammin niiden kanonisuutta vastaan kuin ulkoiset todisteet. Profeetalliset ainekset puuttuvat niistä täysin. Niiden sisältö ja opetukset ovat toisinaan ristiriidassa kanonisten kirjojen sisällön ja opetuksen kanssa, ja ne ovat ristiriitaisia myös keskenään. Ne ovat täynnä historiallisia ja maantieteellisiä epätarkkuuksia ja anakronismeja. Kirjoittajat syyllistyvät joissakin tapauksissa epärehellisyyteen esittäessään teoksensa väärin aiempien, henkeytettyjen kirjoittajien laatimiksi. He osoittavat saaneensa vaikutteita kreikkalaisesta pakanuudesta, ja toisinaan he turvautuvat liioittelevaan kielenkäyttöön ja kirjalliseen tyyliin, jotka ovat täysin vieraita henkeytetylle Raamatulle. Kaksi kirjoittajaa antaa ymmärtää, että he eivät olleet henkeytettyjä. (Ks. Siirakin kirjan johdantoa ja 2. Makkabilaiskirjan 2:23–31; 15:37–39:ää.) Näin ollen voidaan sanoa, että paras todiste apokryfien kanonisuutta vastaan ovat apokryfit itse. Seuraavaksi tarkastelemme kutakin noista kirjoista erikseen.

Tobias (Tobia). Kertomus hurskaasta, Naftalin heimoon kuuluneesta juutalaisesta, Toobitista, joka karkotetaan Niniveen ja joka tulee sokeaksi, kun hänen molempiin silmiinsä tipahtaa linnun ulostetta. Hän lähettää poikansa Tobiaan Meediaan perimään erästä velkaa, ja ihmiseksi aineellistunut enkeli johtaa Tobiaan Ekbatanaan (joidenkin käännösten mukaan Ragakseen). Matkalla hän hankkii kalan sydämen, maksan ja sappirakon. Hän tapaa lesken, joka on ollut naimisissa seitsemän kertaa mutta on silti pysynyt neitsyenä, koska Asmodeus-niminen paha henki on surmannut kaikki hänen aviomiehensä hääyönä. Enkelin rohkaisemana Tobias ottaa leskeksi jääneen neitsyen vaimokseen ja ajaa demonin tiehensä polttamalla kalan sydämen ja maksan. Tultuaan takaisin kotiin hän palauttaa isänsä näkökyvyn kalan sapella.

Kertomus kirjoitettiin todennäköisesti alun perin arameaksi, ja sen arvellaan olevan peräisin n. 200-luvulta eaa. Kertomuksessa on taikauskoa ja virheitä, minkä vuoksi se ei selvästikään ole Jumalan henkeyttämä. Yksi sen sisältämistä epätarkkuuksista on seuraava: Kertomuksessa esitetään, että Toobit näki nuorena pohjoisten heimojen kapinan, joka tapahtui Salomon kuoleman jälkeen, 997 eaa. (Tobias 1:4, 5), ja että hänet karkotettiin myöhemmin Niniveen Naftalin heimon kanssa 740 eaa. (Tobias 1:10–13). Sen mukaan hän olisi elänyt yli 257 vuotta. Kuitenkin hänen sanotaan olleen kuollessaan 102-vuotias tai toisten tekstien mukaan 158-vuotias. (Tobian Kirja 14:1–3, KR-1776, v:n 1936 Perhe-Raamattu; Tobias 14:11, KR-38, v:n 1939 Perhe-Raamattu.)

Juudit. Tämä on kertomus kauniista leskeksi jääneestä juutalaisnaisesta, joka asui Betulian (Beetyluan) kaupungissa. Nebukadnessar lähettää upseerinsa Holoferneen sotaretkelle länteen hävittämään kaiken muun palvonnan paitsi Nebukadnessarin palvonnan. Juutalaisia piiritetään Betuliassa, mutta Juudit teeskentelee olevansa juutalaisten asian petturi, ja hänet päästetään Holoferneen leiriin, jossa hän antaa tälle väärän selostuksen kaupungin olosuhteista. Juhlassa, jossa Holofernes juopuu, nainen surmaa hänet hänen omalla miekallaan ja palaa sitten Betuliaan Holoferneen pää mukanaan. Seuraavana aamuna vihollisleiri joutuu hämmingin valtaan, ja juutalaiset voittavat sen täysin.

Katolinen raamatunkäännös The Jerusalem Bible toteaa esipuheessaan Tobiaan, Juuditin ja Esterin kirjoihin: ”Varsinkin Juuditin kirjassa näkyy julkea välinpitämättömyys historiaa ja maantiedettä kohtaan.” Yksi esipuheessa esille tuleva ristiriita on seuraava: Tapahtumien sanotaan sattuneen Nebukadnessarin hallituskaudella, ja häntä sanotaan kuninkaaksi, ”joka hallitsi assyrialaisia suuressa Niniven kaupungissa” (Juudit 1:1, 7). Tämän käännöksen esipuhe ja alaviitteet osoittavat, että Nebukadnessar oli Babylonian kuningas eikä hän hallinnut koskaan Ninivessä, sillä Nebukadnessarin isä Nabopolassar oli hävittänyt Niniven jo aiemmin. (Ks. myös Vanhan Testamentin apokryfikirjat, Porvoo 1950, s. 11.)

Holoferneen armeijan matkareitistä tuo esipuhe toteaa, että se on ”maantieteellinen mahdottomuus”. The Illustrated Bible Dictionary (toim. J. D. Douglas, 1980, 1. osa, s. 76) sanoo: ”Kertomus on silkkaa mielikuvitusta – muutoin sen epätarkkuus olisi uskomatonta.”

Arvellaan, että kirja on kirjoitettu Palestiinassa kreikkalaiskaudella toisen vuosisadan loppupuolella eaa. tai ensimmäisen vuosisadan alkupuolella eaa. Sen alkuperäisen kirjoituskielen uskotaan olleen heprea.

Lisäyksiä Esterin kirjaan. Nämä lisäykset sisältävät kuusi jaksoa. Joissakin muinaisissa kreikkalaisissa ja latinalaisissa teksteissä ensimmäistä lukua edeltää ensimmäinen 17 jakeen jakso, jossa esitetään Mordokain uni ja se, että hän paljastaa salaliiton kuningasta vastaan. (Tämä paljastus puuttuu suomalaisista käännöksistä.) Toisessa lisäyksessä, 3:13:n jälkeen, esitetään kuninkaan juutalaisia vastaan antaman julistuksen sisältö. Luvun 4 lopussa on kolmas lisäys, jossa kerrotaan Mordokain ja Esterin rukoukset, sekä neljäs lisäys, jossa selostetaan Esterin käynti kuninkaan luona. Viides lisäys on 8:12:n jälkeen, ja sen sisältönä on kuninkaan julistus, jonka mukaan juutalaiset saavat puolustautua. Kirjan lopussa selitetään apokryfisessä johdannossa esitetty uni.

Nämä lisäykset on sijoitettu ja numeroitu eri käännöksissä eri tavalla. Joissakin käännöksissä ne kaikki on pantu kirjan loppuun (kuten Hieronymus teki omassa käännöksessään), ja toisissa ne on siroteltu kanonisen tekstin sekaan.

Ensimmäisessä näistä apokryfisistä jaksoista Mordokain kerrotaan olleen Nebukadnessarin 617 eaa. ottamien vankien joukossa ja tärkeä mies kuninkaan hovissa Ahasveroksen (kreik. Artakserkseen) toisena hallitusvuonna yli sata vuotta myöhemmin. Se, että Mordokailla sanotaan olleen niin huomattava asema jo kuninkaan hallituskauden alussa, on ristiriidassa Esterin kirjan kanonisen osan kanssa. Apokryfisten lisäysten katsotaan olleen erään egyptiläisen juutalaisen tekemiä, ja hänen arvellaan kirjoittaneen ne 100-luvulla eaa.

Viisauden kirja (Salomon viisaus). Tämä kirjoitelma ylistää sitä hyötyä, jota Jumalan viisautta etsivät saavat. Viisaus personoidaan taivaalliseksi naiseksi, ja tekstiin sisältyy Salomon rukous, jossa hän pyytää viisautta. Loppuosassa kerrataan historiaa Aadamin luomisesta Kanaanin valloittamiseen ja esitetään historiallisia esimerkkejä viisauden tuomista siunauksista ja sen puutteesta johtuvista onnettomuuksista. Lisäksi käsitellään kuvien palvonnan mielettömyyttä.

Vaikka Salomoa ei mainitakaan suoranaisesti nimeltä, jotkin kirjan jakeet esittävät hänet kirjan kirjoittajaksi (Viisauden kirja 9:7, 8, 12). Kirjassa lainataan kuitenkin sellaisia raamatunkohtia, jotka kirjoitettiin satoja vuosia Salomon kuoleman (n. 998 eaa.) jälkeen, ja niitä lainataan kreikkalaisesta Septuagintasta, jonka kääntäminen aloitettiin n. 280 eaa. Kirjoittajan arvellaan olleen Aleksandriassa Egyptissä asunut juutalainen, joka kirjoitti ensimmäisen vuosisadan keskivaiheilla eaa.

Kirjoittaja tukeutuu vahvasti kreikkalaiseen filosofiaan. Hän käyttää Platonin käsitteitä esittäessään oppia ihmissielun kuolemattomuudesta (Viisauden kirja 2:23; 3:2, 4). Muita pakanallisia käsityksiä, joita esitetään, ovat ihmissielujen aikaisempi elämä sekä näkemys, jonka mukaan ruumis on sielun pidäke eli este (8:19, 20; 9:15). Aadamista Moosekseen ulottuvien historiallisten tapahtumien kuvausta koristavat monet mielikuvitukselliset yksityiskohdat, jotka ovat usein ristiriidassa kanonisen kertomuksen kanssa.

Vaikka jotkin hakuteokset yrittävätkin osoittaa vastaavuuksia joidenkin tämän apokryfikirjan osien ja Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten myöhempien osien välillä, samankaltaisuudet ovat usein vähäisiä, ja silloinkin, kun ne ovat hiukan selvempiä, ne eivät osoita kristittyjen kirjoittajien turvautuneen tähän apokryfiseen teokseen vaan kanonisiin Heprealaisiin kirjoituksiin, joita myös tämän apokryfisen kirjoituksen tekijä käytti.

Siirak. Tämä kirja, josta käytetään myös nimeä Siirakin pojan Jeesuksen viisaus, eroaa muista apokryfikirjoista siten, että se on niistä pisin ja ainoa, jonka kirjoittaja – jerusalemilainen Jeesus ben Siirak – tiedetään. Kirjoittaja selittää viisauden luonnetta ja sen soveltamista menestyksellisen elämän saavuttamiseksi. Lain noudattamista tähdennetään voimakkaasti. Neuvoja annetaan monilta kanssakäymisen ja arkielämän aloilta, esim. pöytätavoista, unista ja matkustamisesta. Loppuosassa on katsaus Israelin merkkihenkilöihin, ja se päättyy ylimmäiseen pappiin Simon II:een.

Vastoin sitä, mitä Paavali sanoo Roomalaiskirjeen 5:12–19:ssä, jossa vastuu synnistä asetetaan Aadamin harteille, Siirak sanoo: ”Naisesta on synnin alku, ja hänen tähtensä me kaikki kuolemme.” (25:24.) Lisäksi kirjoittajan mielestä on parempi ”mikä pahuus tahansa, kunhan ei naisen pahuus” (25:13).

Kirja kirjoitettiin alun perin hepreaksi toisen vuosisadan alkupuolella eaa. Sitä lainataan juutalaisessa Talmudissa.

Baaruk (sisältää Jeremiaan kirjeen). Kirjan viisi ensimmäistä lukua on tehty ikään kuin ne olisi kirjoittanut Baruk, joka oli Jeremian ystävä ja hänen kirjurinsa; kuudes luku esitetään Jeremian (Jeremiaan) itsensä kirjoittamana kirjeenä. Kirja sisältää katumuksen ilmauksia ja avunpyyntörukouksia, joita Babylonin pakkosiirtolaisuuteen joutuneet juutalaiset esittivät, kehotuksia noudattaa viisautta, kannustusta panna toivonsa vapautuslupaukseen sekä babylonilaisen epäjumalanpalveluksen tuomitsemisen.

Barukin esitetään olevan Babylonissa (Baaruk 1:1, 2), vaikka Raamatun kertomuksessa osoitetaan hänen menneen Jeremian tavoin Egyptiin eikä ole mitään todisteita siitä, että Baruk olisi koskaan ollut Babylonissa (Jer 43:5–7). Vastoin Jeremian ennustusta, jonka mukaan Juudan autioitus Babylonin pakkosiirtolaisuuden aikana kestäisi 70 vuotta (Jer 25:11, 12; 29:10), Baarukin 6:2:ssa kerrotaan juutalaisille, että he olisivat Babylonissa seitsemän sukupolven ajan ja saisivat sen jälkeen vapauden.

Hieronymus toteaa Jeremian kirjan esipuheessaan: ”En ole katsonut Baarukin kirjaa kääntämisen arvoiseksi.” The Jerusalem Bible arvelee tämän kirjan esipuheessaan (s. 1128), että jotkin kirjoitelman osat on ehkä kirjoitettu vasta toisella tai ensimmäisellä vuosisadalla eaa., joten kirjoittajan (tai kirjoittajien) on täytynyt olla joku muu kuin Baruk. Alkuperäinen kieli oli luultavasti heprea.

Asariaan rukous ja kolmen miehen kiitosvirsi tulessa. Tämä lisäys seuraa Danielin 3:23:a. Se käsittää 67 jaetta, joissa esitetään Asarjan tulipätsissä lausumaksi väitetty rukous, kertomus siitä, miten enkeli sammutti tulipätsin, ja lopuksi kolmen heprealaisen pätsissä laulama laulu. Laulu on hyvin samantapainen kuin psalmi 148. Sen maininnat temppelistä, papeista ja kerubeista eivät kuitenkaan sovi aikaan, josta sen väitetään kertovan. Se on voitu alun perin kirjoittaa hepreaksi, ja sen arvellaan olevan peräisin ensimmäiseltä vuosisadalta eaa.

Susanna. Tämä lyhyt kertomus sisältää erään tapahtuman Jooakimin, Babylonissa asuneen varakkaan juutalaisen, kauniin vaimon elämästä. Susannan ollessa peseytymässä kaksi juutalaista vanhinta tulee hänen luokseen ja pyytää häntä tekemään aviorikoksen heidän kanssaan, mutta kun nainen kieltäytyy, he laativat väärän syytteen häntä vastaan. Oikeudenkäynnissä Susanna tuomitaan kuolemaan, mutta nuori Daniel paljastaa taitavasti nuo kaksi vanhinta, ja nainen vapautetaan syytteestä. Alkuperäistä kieltä ei tiedetä varmasti. Arvellaan, että kirja on kirjoitettu ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Kreikkalaisessa Septuagintassa se sijoitettiin ennen kanonista Danielin kirjaa ja latinalaisessa Vulgatassa sen jälkeen. Jotkin käännökset sisällyttävät sen Danielin kirjaan sen 13. luvuksi.

Beel ja lohikäärme. Tämä on kolmas lisäys Danielin kirjaan, ja jotkin käännökset sijoittavat sen 14. luvuksi. Tässä kertomuksessa kuningas Kyyros vaatii Danielia palvomaan Beel-jumalan kuvaa. Sirottelemalla tuhkaa temppelin lattialle ja paljastamalla siten jalanjäljet Daniel todistaa, että pakanapapit ja heidän perheensä syövät todellisuudessa ruoan, jonka tuon epäjumalan väitetään syövän. Papit tapetaan, ja Daniel murskaa epäjumalan. Kuningas pyytää Danielia palvomaan elävää lohikäärmettä. Daniel tuhoaa lohikäärmeen, mutta raivostunut kansa heittää hänet leijonien luolaan. Danielin seitsemän päivää kestävän vankeuden aikana enkeli tarttuu Habakukia hiuksista ja vie hänet sekä kulhollisen keittoa Juudeasta Babyloniin, jotta Daniel saisi ruokaa. Sen jälkeen Habakuk viedään takaisin Juudeaan ja Daniel päästetään luolasta, jonne hänen vastustajansa heitetään ja jossa heidät syödään. Tämänkin lisäyksen arvellaan olevan peräisin ensimmäiseltä vuosisadalta eaa. Kirjassa The Illustrated Bible Dictionary (1. osa, s. 76) näitä Danielin kirjan lisäyksiä sanotaan ”hurskaaksi tarunomaiseksi kaunisteluksi”.

Ensimmäinen Makkabilaiskirja. Historiallinen kertomus juutalaisten itsenäisyystaistelusta 100-luvulla eaa., Antiokhos Epifaneen hallituskauden alusta (175 eaa.) Simon Makkabin kuolemaan (n. 134 eaa). Se käsittelee pääasiassa pappi Mattatiaan ja hänen poikiensa, Juudaan, Joonatanin (Jonatanin) ja Simonin, urotekoja heidän taistellessaan syyrialaisia vastaan.

Tämä on kaikkein arvokkain apokryfinen teos, koska siitä saadaan historiallista tietoa tuolta ajalta. Kuten kirjassa The Jewish Encyclopedia (1976, VIII osa, s. 243) kuitenkin todetaan, siinä kerrottu ”historia on kirjoitettu ihmisen näkökannalta”. Muiden apokryfisten teosten tavoin tämäkään ei kuulunut henkeytettyjen kirjojen heprealaiseen kaanoniin. Ilmeisesti se kirjoitettiin hepreaksi toisen vuosisadan loppupuoliskon vaiheilla eaa.

Toinen Makkabilaiskirja. Vaikka tämä kertomus sijoitetaankin 1. Makkabilaiskirjan jälkeen, se kertoo osittain samasta ajasta (n. 180–160 eaa.), mutta sitä ei kirjoittanut sama henkilö, joka kirjoitti 1. Makkabilaiskirjan. Kirjoittaja esittää kirjan olevan tiivistelmä erään kyreneläisen Jaasonin aiemmista teoksista. Siinä kerrotaan juutalaisten vainoista Antiokhos Epifaneen hallituskaudella, temppelin ryöstämisestä ja sen uudelleen vihkimisestä sen jälkeen.

Kertomuksessa esitetään, että Jeremia antoi kantaa Jerusalemin tuhon yhteydessä telttamajan eli tabernaakkelin ja liiton arkun luolaan vuorelle, jolta Mooses katseli Kanaanin maata (2. Makkabilaiskirja 2:1–16). Temppeli oli kylläkin korvannut tabernaakkelin jo noin 420 vuotta aiemmin.

Katolisissa opinkappaleissa käytetään tästä kirjasta monia kohtia tukemaan esimerkiksi oppia kuoleman jälkeisestä rangaistuksesta (2. Makkabilaiskirja 6:26), pyhimysten esirukouksista (15:12–16) ja kuolleiden puolesta esitettyjen rukousten sopivuudesta (12:41–45).

The Jerusalem Bible sanoo esipuheessaan Makkabilaiskirjoihin 2. Makkabilaiskirjasta: ”Tyyli on hellenististen kirjailijoiden tyyliä, tosin ei parhaimmillaan: se on toisinaan mahtipontista, usein ylenpalttisen kaunopuheista.” 2. Makkabilaiskirjan kirjoittaja ei väitä kirjoittavansa Jumalan henkeyttämänä, ja hän omistaa osan toisesta luvusta sen perustelemiseen, että hän on valinnut tietyn menetelmän aiheensa aineiston käsittelemiseen (2. Makkabilaiskirja 2:24–32). Hän päättää teoksensa sanoihin: ”Lopetan kertomukseni tähän. Ja jos se on ollut hyvin ja taitavasti kokoonpantu, niin se on sellainen, miksi itsekin olen sitä halunnut; jos se sitävastoin on kokoonpanoltaan heikko ja keskinkertainen, niin olen kuitenkin yrittänyt tehdä parhaani.” (2. Makkabilaiskirja 15:37, 38.)

Kirja kirjoitettiin ilmeisesti kreikaksi jolloinkin vuoden 134 eaa. ja Jerusalemin vuonna 70 ya. tapahtuneen tuhon välisenä aikana.

Myöhemmät apokryfiset teokset. Varsinkin 100-luvulta lähtien on kertynyt valtavat määrät kirjoituksia, jotka väittävät olevansa Jumalan henkeyttämiä ja kanonisia ja sanovat kertovansa kristillisestä uskosta. Näitä kirjoituksia sanotaan usein ”Uuden testamentin apokryfeiksi”, ja niissä yritetään jäljitellä niitä evankeliumeja, Apostolien tekoja, kirjeitä ja ilmestyksiä, jotka sisältyvät kanonisiin Raamatun kreikkalaisiin kirjoituksiin. Monet näistä tunnetaan vain niistä jäljellä olevien katkelmien perusteella tai siten, että toiset kirjailijat ovat viitanneet niihin tai ottaneet niistä lainauksia.

Näistä kirjoituksista ilmenee yritys antaa tietoa, jonka henkeytetyt kirjoitukset jättävät tarkoituksellisesti pois, esimerkiksi tietoa toimista ja tapahtumista, jotka liittyvät Jeesuksen elämään hänen varhaislapsuutensa ja kasteensa välisenä aikana. Niissä on myös yritetty tukea oppeja tai perinteitä, jotka eivät perustu Raamattuun tai jotka ovat ristiriidassa sen kanssa. Niinpä esimerkiksi ns. Tuomaan lapsuusevankeliumi ja Jaakobin protevankeliumi ovat täynnä mielikuvituksellisia kertomuksia ihmeistä, joita Jeesuksen väitetään tehneen lapsuudessaan. Mutta kaiken kaikkiaan ne antavat Jeesuksesta sellaisen kuvan kuin hän olisi ollut oikukas ja ärtyisä lapsi, jolla kuitenkin oli tavallisuudesta poikkeavia kykyjä. (Vrt. Lu 2:51, 52:n aitoon kertomukseen.) Apokryfiset ”Apostolien teot”, esim. ”Paavalin teot” ja ”Pietarin teot”, korostavat voimakkaasti täydellistä pidättymistä sukupuolisuhteista ja kertovat jopa apostolien kannustaneen naisia muuttamaan erilleen aviomiehistään, mikä on ristiriidassa Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen 7. luvussa antamien autenttisten neuvojen kanssa.

The Interpreter’s Dictionary of the Bible, (toim. G. A. Buttrick, 1962, 1. osa, s. 166) sanoo noista apostolien jälkeisen ajan apokryfisistä kirjoituksista: ”Monet niistä ovat toisarvoisia, jotkin ovat erittäin teatraalisia, jotkin vastenmielisiä, jopa inhottavia.” Eräs toinen Raamatun sanakirja toteaa: ”Ne ovat olleet pyhien legendojen ja kirkollisten perinteiden hedelmällinen lähde. Joidenkin roomalaiskatolisen kirkon opinkappaleiden alkuperää on etsittävä nimenomaan näistä kirjoista.” (Funk and Wagnalls New Standard Bible Dictionary, 1936, s. 56.)

Samoin kuin aiemmat apokryfiset kirjoitukset jätettiin pois hyväksytyistä esikristillisistä Heprealaisista kirjoituksista, näitä myöhempiä apokryfisiä kirjoituksia ei myöskään hyväksytty henkeytetyiksi eikä sisällytetty kanonisina Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten ensimmäisiin kokoelmiin eikä luetteloihin. (Ks. RAAMATUN KAANON.)