Oletko sinä armollinen niin kuin sinun isäsi on armollinen?

JEHOVA on ”armosta rikas” Jumala. Psalmista lauloi hänestä: ”Herra on armahtavainen ja laupias, pitkämielinen ja suuri armossa. Herra on hyvä kaikille ja armahtaa kaikkia tekojansa.” – Ef. 2:4, Um; Ps. 145:8, 9.

Mitä se merkitsee sinulle? Pidätkö sinä Jumalan armollisuutta sellaisena ominaisuutena, joka alkaa vaikuttaa vain silloin, kun ihmiset ovat ”syytteessä” hänen edessään siksi, että ovat tehneet jotain väärää? Osoittaako hän armoa vain silloin, kun hän lieventää rangaistustuomiotaan rikkojille?

Ei suinkaan. Armo (hepr. rahham; kreik. eleos) voi tosin Raamatussa käytettynä kuvata kielteistä toimintaa, kuten rangaistuksen pidättämistä. Mutta useimmin se kuvaa myönteistä toimintaa. Armo on pohjimmaltaan ”sääliväisyyttä toiminnassa”, ystävällisen huomaavaisuuden eli säälin ilmaisemista, joka tuo helpotusta niille, jotka ovat hädässä, vaikeudessa tai vaarassa.

Kaukana siitä, että armo rajoittuisi tuomintapäätöksiin, se on Jumalan persoonallisuuden luonteenomainen ominaisuus. Se on hänen normaali tapansa suhtautua niihin, jotka ovat hädässä, hänen rakkautensa sydäntä lämmittävä piirre. Jumalan Poika, joka paljasti, millainen hänen Isänsä on, auttaa meitä omalla persoonallisuudellaan, puheellaan ja omilla teoillaan ymmärtämään, että Jehova on todella ”laupeuden [hellän armon, Um] Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala”. (Joh. 1:18; 2. Kor. 1:3) Huomattavana syynä Jumalan Pojan lähettämiseen maan päälle oli tosiaankin se, ”että hänestä tulisi laupias [armollinen, Um] ja uskollinen ylimmäinen pappi tehtävissään Jumalan edessä”, sellainen, jonka kautta me voimme käydä ”uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan”. – Hepr. 2:17, 18; 4:15, 16.

Jumala ei ole kuitenkaan tunteilija. Hän käyttää armoaan aina sopusoinnussa muiden ominaisuuksiensa ja vanhurskaiden mittapuittensa kanssa, hänen oikeudenmukaisuutensa ja pyhyytensä mukaan luettuina. (Hoos. 2:19) Meidän ei pidä siis koskaan yrittää käyttää väärin Jumalan armoa ajatellen, että hän jatkaa armonsa osoittamista meitä kohtaan siitä huolimatta, mitä me teemme. Häntä ei voida pilkata, ja ne, jotka tahallaan kylvävät pahaa, voivat vain odottaa korjaavansa pahaa. (Gal. 6:7) Jos me sanoillamme, teoillamme ja elämäntavallamme ilmaisemme tahallista epäkunnioitusta Jumalan vanhurskaita teitä kohtaan, me loukkaamme häntä, ja hän saattaa hyvällä syyllä ”sulkea pois armonsa suuttumuksessa”. – Ps. 77:10, Um; Room. 2:4–11.

ARMO HERÄTTÄÄ ARMOA

Jumalan Poika sanoi: ”Onnellisia ovat armolliset, koska heille tullaan osoittamaan armoa.” (Matt. 5:7, Um) Tämä pitää paikkansa suuressa määrin myös meidän menettelyistämme toisten ihmisten kanssa, eikö pidäkin? Jeesus esitti periaatteen: ”Niinkuin te tahdotte ihmisten teille tekevän, niin tehkää tekin heille.” Kehotettuaan opetuslapsiaan ’olemaan armahtavaiset’ niin kuin heidän Isänsä sekä olemaan tuomitsematta ja toisille kadotustuomiota lausumatta, hän lisäsi: ”Antakaa, niin teille annetaan. Hyvä mitta, sullottu, pudistettu ja kukkurainen, annetaan teidän helmaanne; sillä millä mitalla te mittaatte, sillä mitataan teille takaisin.” – Luuk. 6:31, 36–38.

Monet henkeytetyt sananlaskut painottavat tätä seikkaa. Sananl. 28:27 sanoo: ”Joka köyhälle antaa, se ei puutteeseen joudu; mutta joka silmänsä häneltä sulkee, saa kirouksia paljon.” Myös: ”Hyvänsuopa saa siunauksen, sillä hän antaa leivästään vaivaiselle.” – Sananl. 22:9.

Mutta tällaista sääliväistä menettelyä ei suinkaan tule rajoittaa ainoastaan aineelliseen antamiseen. Ihmisten mieltä ja sydäntä on ruokittava, he tarvitsevat hengellistä ravintoa ja rohkaisevia uutisia ja kannustusta. Muuten he kärsivät puutetta ja nälkää, joka on tuskallisempaa kuin aineellisen ruoan puutteesta johtuva. Tämä pitää paikkansa nykyään niin kuin ei milloinkaan aikaisemmin.

Maailmassa, missä on niin paljon tunteettomuutta ihmisten tarpeita kohtaan, missä ankara arvostelu on niin yleistä ja rohkaisevat arvostuksen ilmaisut niin harvinaisia, on armollinen ihminen tosiaan virkistävä siunaus. Kun hän jalomielisesti antaa itseään jopa enemmän kuin omaisuuttaan, niin se ei jää palkitsematta – ei varmastikaan jää Jehovalta palkitsematta. Jumalan sana sanoo: ”Joka vaivaista armahtaa, se lainaa Herralle, ja hän maksaa jälleen hänen hyvän tekonsa.” (Sananl. 19:17) Jehova tosiaan arvostaa niitä, jotka jäljittelevät hänen armoaan.

Raamattu liittää läheisesti armon hyvyyteen. Luvattuaan paljastaa ’kaiken hyvyytensä’ Moosekselle Jehova pani enkelinsä kulkemaan profeetan editse ja puhumaan Jumalan armosta ja laupeudesta. (2. Moos. 33:19, Um; 34:6, 7) Myös Ps. 145:9 rinnastaa hyvyyden ja armon sanoessaan: ”Herra on hyvä kaikille ja armahtaa kaikkia tekojansa.”

Se, missä määrin armollinen ihminen voi herättää vuorostaan säälin tunteita toisissa, nähdään Paavalin lausunnosta Room. 5:7:ssä, missä hän sanoo: ”Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkun vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti uskaltaa kuolla.” Kuten olemme nähneet, hyvyys sisältää armollisuuden. Miksi on sitten todennäköisempää, että joku uskaltaisi kuolla ”hyvän” edestä ennemmin kuin ”vanhurskaan” edestä?

Ihmiset voivat pitää jotakuta ”vanhurskaana”, jos hän on oikeudenmukainen, rehellinen ja vapaa moraalittomuudesta. Hän on vapaa väärintekemisen syytöksestä. Mutta ”hyvä” tekee enemmän. Hän ei ole huolissaan ainoastaan sen tekemisestä, mikä on oikein ja sopivaa. Sääli saa hänet tekemään enemmänkin kuin vain sen, mitä oikeudenmukaisuus vaatii, koska hänet panee toimimaan terveellinen huomaavaisuus toisia kohtaan ja kiihkeä halu hyödyttää heitä, auttaa heitä, joten hän myötävaikuttaa niin paljon kuin voi heidän onnekseen. Vaikka ”vanhurskas” saa kunnioitusta ja ihailua, hän ei vetoa sydämeen niin voimakkaasti kuin ”hyvä”. Niin, sen edestä, joka on lämmin, huomaavainen, armollinen, avulias, jonka hyvyys on todella huomattava, joka saa osakseen kiintymystä toisten sydämessä – sellaisen edestä Paavali sanoo jonkun voivan olla halukas kuolemaan. Ja jos ihmiset voivat osoittaa tällaista arvostusta jotakuta sääliväistä ihmistä kohtaan, niin kuinka paljon enemmän Jumala osoittaakaan sitä! Sillä se, että Jumala uhrasi rakkaan Poikansa, antaa esimerkin Hänen omasta hyvyyden ja sääliväisyyden rakkaudestaan. – Room. 5:6–8.

SÄÄLIMÄTTÖMYYS ON VASTENMIELISTÄ

Jos armo herättää armoa, niin päinvastainen on aivan yhtä totta. Tätä valaisee hyvin Jeesuksen vertaus armottomasta palvelijasta, joka sen jälkeen kun hän oli saanut kuninkaalliselta isännältään anteeksi huikean velan, ei osoittanut lainkaan sääliväisyyttä palvelijatoveriaan kohtaan, joka oli velkaa vain pienen summan. Tuon miehen armottomuus oli vastenmielistä toisista palvelijoista, jotka kertoivat siitä isännälleen; ja isäntä kutsui armottoman palvelijan eteensä ja sanoi: ”Sinä paha palvelija! Minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, koska sitä minulta pyysit; eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa kanssapalvelijaasi, niinkuin minäkin sinua armahdin?” Vihaan ärsytettynä isäntä heitätti armottoman palvelijan vankilaan. – Matt. 18:32–34.

Daavid ilmaisi samanlaista tunnetta kuullessaan Naatanin kertomuksen rikkaasta miehestä, joka otti köyhän miehen ainoan karitsan tarjotakseen aterian vieraalleen. Daavid huudahti vihaisena: ”Mies, joka tämän on tehnyt, on kuoleman oma.” Miksi? ”Koska hän ei sääliä tuntenut” lähimmäistään kohtaan. Mutta vaikka Daavid itse oli sydämessään sääliväinen, niin kuin hänen sanansa osoittivat, hän kärsi murskaavan iskun, kun hänelle sanottiin: ”Sinä olet se mies.” Vaikka me siis saatamme osoittaa armoa, niin me emme voi antautua itsetyytyväisyyteen, vaan meidän täytyy noudattaa jatkuvasti kehotusta: ”Olkaa armahtavaiset, niinkuin teidän Isänne on armahtavainen.” – 2. Sam. 12:1–7; Luuk. 6:36.

Asian vakavuus näkyy siitä Raamatun lausunnosta, jonka mukaan ”armottomat” (Um) lasketaan niiden joukkoon, jotka Jumala katsoo ’kuoleman ansainneiksi’. (Room. 1:31, 32) Ajattele fariseuksia, jotka oli Jeesuksen sanojen mukaan luokkana tuomittu Gehennaan, iankaikkiseen tuhoon. (Matt. 23:23, 33, Um) Ilmeisesti armottomuus oli suurena syynä siihen, että he ansaitsivat tämän tuomion. Kun Jeesus nuhteli heitä siksi, että he ’tuomitsivat syyttömiä’, niin hän käski heitä ’menemään ja oppimaan, mitä tämä on: ”Laupeutta [armoa, Um] minä tahdon enkä uhria”’. – Matt. 9:11–13; 12:7; Hoos. 6:6.

Fariseusten pulman perussyynä oli se, että he suhtautuivat kaikkiin asioihin pitäen äärimmäisyyteen asti kiinni lain kirjaimesta. He olivat kiihkeästi huolissaan säännöistä, määräyksistä ja menetelmätavoista, mutta he sivuuttivat Jumalan sanan tärkeämmät periaatteet ja tosi palvonnan perusohjeet tai kiinnittivät niihin vähemmän huomiota. He eivät totisesti olleet Hänen kaltaisiaan, jonka he väittivät olevan taivaallinen Isänsä. (Joh. 8:41) Näemmekö me itsessämme taipumusta olla heidän kaltaisiaan?

Vaikka Jumalan armo ei suinkaan rajoitu tuomioaikoihin, niin ne ovat varmasti tilaisuuksia, joissa se huomattavasti ilmenee. Ja kuinka suuressa määrin meidän tuleekaan haluta olla Jumalan armon saajia sellaisina aikoina!