Synnynnäinen kuolemattomuus vai ylösnousemus?
Kehotamme sinua tutkimaan huolellisesti tältä sivulta alkavaa neljän kirjoituksen sarjaa. Nämä kirjoitukset esittävät Raamatun näkemyksen sielun kohtalosta kuolemassa, ylösnousemuksesta, Jumalan tuomiopäivästä ja lopullisesta ahdistuksesta, ja ne yhdistävät nämä Jumalan sanan Valtakunta-teemaan.
JOKA vuoden maalis- tai huhtikuussa yli neljäsosa maapallon asukkaista viettää pääsiäistä ”Jeesuksen ylösnousemisen muistoksi”. Tämä merkitsee niin ollen sitä, että miljoonat ihmiset, jotka viettävät Kristuksen ylösnousemuksen muistoa pääsiäissunnuntaina, ilmaisevat itse asiassa toivovansa, että heidät lopulta herätetään kuolleista. Mutta, omituista kyllä, useimmat näistä ihmisistä eivät usko kuolemanjälkeisen elämän riippuvan ylösnousemuksesta vaan ”kuolemattoman sielunsa” elossa säilymisestä.
Sadat miljoonat muut, jotka eivät vietä pääsiäistä, uskovat myös kuolemanjälkeisen elämän toivonsa olevan riippuvainen ”sielunsa” elossa säilymisestä eikä ylösnousemuksesta. Kaikki nämä ihmiset niin kristikunnan sisä- kuin ulkopuolellakin ovat ilmeisesti sitä mieltä, että elämän täytyy jatkua jotenkin heidän lyhyen maan päällä viettämänsä elinajan jälkeen. Heidän mielestään olisi turhauttavaa ajatella, että ihminen elää ja kuolee kuin eläin. Heidän halunsa elämän jatkumisesta tulevaisuudessa on varsin luonnollinen. Kenties sinultakin on sellainen halu. Mutta miten elämän saaminen kuoleman jälkeen on mahdollista?
Elämä kuoleman jälkeen – miten?
Eri uskontojen ”pyhät kirjat” tarjoavat useimmiten kaksi ratkaisua tähän ongelmaan. Toiset noista kirjoista puhuvat vainajan ”sielun” tai ”hengen” automaattisesta elossa säilymisestä. Raamattu sen sijaan opettaa, että kuolleet saavat jälleen elämän ylösnousemuksen välityksellä. – Heprealaisille 11:17–19; Luukas 20:37, 38; Johannes 5:28, 29; 11:24.
Ei ole hämmästyttävää, että itämaiset uskonnot opettavat ”sielun” tai ”hengen” säilyvän elossa ilman muuta, sillä luotettava historia osoittaa tämän uskomuksen olevan itämaista alkuperää. Muinaiset babylonialaiset uskoivat vainajien sielujen kansoittamaan manalaan, joka oli Nergal-jumalan ja Ereškigal-jumalattaren valvonnassa. Muinaiset egyptiläiset uskoivat myös sielun kuolemattomuuteen, ja heillä oli oma ”manalansa”. He palvoivat Osirista ”vainajien jumalana”. Egyptiläisten tavoin muinaiset persialaiset uskoivat ”sielujen punnitsemiseen” kuoleman jälkeen. Monet muinaiset kreikkalaiset filosofit omaksuivat tämän itämaisen käsityksen kuolemattomasta sielusta, ja Platon määritteli sen lopullisesti 300-luvulla ennen ajanlaskumme alkua.
On hämmästyttävää, että juutalaisuus ja kristikunnan uskonnot ovat omaksuneet saman ajatuksen, jonka mukaan tuleva elämä on riippuvainen siitä, että ihmisellä on kuolematon sielu. Raamattuhan ei opeta siten. Eräs tietosanakirja toteaakin: ”Raamattu ei esitä sielun kuolemattomuusoppia, eikä se tule selvästi esiin varhaisessa [juutalaisten] rabbiinisessa kirjallisuudessa. . . . Lopulta sitä koskeva uskomus, että jokin osa ihmisen persoonallisuudesta on ikuinen ja häviämätön, tuli rabbiinisen uskontunnustuksen osaksi, ja se hyväksyttiin lähes yleismaailmallisesti myöhemmässä juutalaisuudessa.” – The Concise Jewish Encyclopedia, 1980.
Kristikunnan teologit seurasivat juutalaisten rabbien esimerkkiä hyväksyessään babylonialaisen, egyptiläisen, persialaisen ja kreikkalaisen käsityksen siitä, että ihmisellä on kuolematon sielu. Mutta koska kristikunnan kirkot väittävät hyväksyvänsä Raamatun, ne aiheuttivat itselleen vaikean ongelman hyväksymällä tämän ei-kristillisen opetuksen. Ongelma on seuraava: kuinka kirkot voivat pitää kiinni Raamatun ylösnousemusopetuksesta ja samalla opettaa, että ihminen pysyy kuoltuaankin elossa kuolemattoman sielun ansiosta?
Kuinka kristikunnan kirkot selviytyvät tästä ongelmasta? Katolinen tietosanakirja (Catholic Encyclopedia) sanoo: ”Lateraanin neljäs konsiili opettaa, että kaikki ihmiset, ovatpa he sitten, valittuja tai kadotukseen joutuvia, ’nousevat ylös omassa ruumiissaan, jota he nyt kantavat’. Uskontunnustusten kielellä tätä paluuta elämään kutsutaan ruumiin ylösnousemukseksi.” (Kursivointi meidän.) Toisin sanoen tässä väitetään, että kuolleitten ylösnousemus on vain kuolemattoman sielun verhoamista uudelleen liharuumiiseen. Mutta Raamattu ei opeta siten.
Oikea ylösnousemustoivo
Monet raamatunoppineet myöntävät, ettei synnynnäistä kuolemattomuutta eikä ”ruumiin ylösnousemusta” opeteta Raamatussa. Katolinen professori Georges Auzou, joka opettaa Raamattua Ranskassa, kirjoittaa: ”Sellaista ’sielu’-käsitettä, joka tarkoittaa ’ruumiista’ erillään olevaa puhtaasti hengellistä, aineetonta todellisuutta, . . . ei ole Raamatussa.” ”Uusi testamentti ei puhu kertaakaan ’lihan ylösnousemuksesta’ vaan ’kuolleitten ylösnousemuksesta’.”
Samoin ranskalainen protestanttinen professori Oscar Cullmann kirjoittaa: ”Kristillisen kuolleitten ylösnousemustoivon ja sielun kuolemattomuutta opettavan kreikkalaisen uskomuksen välillä on jyrkkä ero. . . . Vaikka kristillisyys myöhemmin yhdisti nämä kaksi vakaumusta ja vaikka tavallinen kristitty nykyään sekoittaa ne täysin, ei mielestäni ole mitään syytä kätkeä sitä, minkä minä ja useimmat muut oppineet katsomme olevan totuus. . . . Uuden testamentin elämää ja ajattelua hallitsee täysin usko ylösnousemukseen. . . . Jumalan uusi luomisteko saattaa eloon koko ihmisen, joka on todella kuollut.” – Immortalité de l’âme ou résurrection des morts?
Raamatun opettama oikea tulevan elämän toivo perustuu siis ylösnousemukseen eikä kuolemattoman sielun automaattiseen elossa säilymiseen. Raamattu sanoo aivan selvästi: ”On oleva ylösnousemus, sekä vanhurskaiden että epävanhurskaiden.” (Apostolien teot 24:15) Sitä, miksi tulevaan elämään liittyy niin paljon hämmentäviä uskonnollisia käsityksiä, tarkastellaan seuraavassa kirjoituksessa.
[Kuva s. 15]
Kuva kuolleen ruumiin yllä leijailevasta sielusta osoittaa, että muinaiset egyptiläiset uskoivat sielun jäävän eloon kuoleman jälkeen