En enää opettele sotimaan
YHDYSVALTAIN Keskilännessä sijaitseva Etelä-Dakotan osavaltio on maanviljelysaluetta. Karja laiduntaa sen kauniilla tasangoilla. Pelloilla viljellään kevätvehnää, ohraa, kauraa, maissia ja ruista. Täällä minä synnyin, Aberdeenin kaupungissa, 10. heinäkuuta 1921 ja aloitin elämäni, johon oli sisältyvä niin sotaa ja vihaa kuin rauhaa ja rakkauttakin.
Vanhempani olivat uutteria saksalaisia, jotka arvostivat uskontoa ja koulutusta. Niinpä minut kastettiin ja kasvatettiin luterilaiseksi. Keväällä 1939 olin lopettanut kouluni. Vanhempani olivat eronneet, ja isäni oli kuollut. Minkä tien nyt valitsisin elämässäni?
Kunnioitin syvästi Raamattua ja Jumalaa, ja niinpä pyrin luterilaiseen seminaariin opiskellakseni papiksi. Samoihin aikoihin toinen maailmansota puhkesi Euroopassa, ja koska en ollut kuullut mitään seminaarista, liityin heinäkuussa 1940 Yhdysvaltain merivoimiin. Niin arpa lankesi ennemminkin sotilasuran kuin rauhanomaisen tulevaisuuden hyväksi.
Esikoulutuksen jälkeen valitsin laivaston ilmavoimat. Ensimmäinen merentakainen komennukseni suuntautui Filippiineille, lähellä Manilaa sijaitsevaan Olongapoon. Yhdysvallat ei vielä ollut mukana sodassa, joten tehtävämme olivat lähinnä tiedusteluretkiä Japanin Tyynenmeren-laivaston tarkkailemiseksi.
Japanin hyökkäys
Joulukuun 7. päivänä 1941 olin viikonloppupalveluksessa, joka merkitsi pelkästään radion päivystystä yksin, siis tavallisesti rentoutumista. Yhtäkkiä radio alkoi toistaa hälyttävää viestiä morseaakkosilla: ”Japanilaiset ovat hyökänneet Pearl Harbouriin!” Hyppäsin ylös tuolista ja juoksin tekemään hälytystä. Tiesin, että pian japanilaiset hyökkäisivät Filippiineillekin.
Arveluni pitivät paikkansa, sillä aamun valjetessa he pommittivat meitä. Useat koneistamme tuhottiin maahan. Ne, joiden onnistui päästä ilmaan, pommittivat ja torpedoivat japanilaisia sota-aluksia. Miehistöt vaihdettiin uusiin joka kerta, kun koneet palasivat. Olin vuoroillani mukana näillä loppumattomilta tuntuneilla vaarallisilla lennoilla.
Olimme taistelussa alakynnessä. Japanilaiset hävittäjälentokoneet syöksyivät meitä kohti yhtä vaivattomasti kuin haukka kohti kananpoikasta. Muutaman päivän kuluttua kaikki koneemme oli tuhottu ja tukikohtamme 500 miehestä oli jäljellä enää viitisenkymmentä. Meidän oli paettava saarilta. Niinpä otimme haltuumme pienen ranskalaisen matkustajalaivan, livahdimme japanilaisten saartorenkaan läpi ja pakenimme Hollannin Itä-Intiaan noin 3 200 kilometrin päähän.
Nousimme maihin Surabayaan, joka sijaitsee nykyisessä Indonesiassa. Japanilaiset saarsivat meidät kuitenkin nopeasti, ja meidän oli paettava Port Darwiniin, Australiaan, missä ajattelimme olevamme toistaiseksi saavuttamattomissa. Hetken kuluttua japanilaiset pommikoneet kuitenkin ilmaantuivat kuin tyhjästä ja muuttivat sataman tuliseksi helvetiksi. Parikymmentä laivaa upotettiin. Willie B. Prestonia, meidän lentokoneiden apualukseksi muutettua hävittäjälaivaamme, pommitettiin ja tulitettiin konekivääreillä, kunnes se syttyi tuleen. Jotenkin meidän onnistui sammuttaa tulipalot, ja yön pimeydessä keinottelimme itsemme ulos satamasta ja pitkin Australian länsirannikkoa Fremantleen.
Sinä yönä kuolleet, joista monet olivat olleet läheisiä ystäviäni, käärittiin purjekankaaseen, varustettiin painoilla ja pudotettiin muutaman varsin vähän lohduttavan sanan jälkeen harmaaseen mereen. Sota oli jo opettanut minut vihaamaan vihollista. Tämä kauhistuttava teurastus sai minut vieläkin katkerammaksi.
Uusi taistelualue
Saimme pitää 30 päivän loman, minkä jälkeen meidät komennettiin Aleuttien saarille, jotka kaartavat merelle Alaskan lounaisosasta. Saimme jatkuvasti tehtäviä japanilaisalusten etsinnässä ja tuhoamisessa.
Elokuun 8. päivänä 1942 Attun taistelussa koneemme sai osumia ja tutkamme meni epäkuntoon. Suunnatessamme takaisin tukikohtaan jouduimme sankkaan sumuun ja menetimme suunnan. Viimeinen, mitä muistan, oli kapteenin huuto: ”Me törmäämme!”
Kun tulin tajuihini, koneemme oli yhä tulessa. Olimme törmänneet vuorenrinteeseen, ja olin paiskautunut ulos hylystä. Törmäyksessä koneen takaosa oli revennyt irti, ja jos joku oli vielä elossa, hän olisi siellä. Tuska raateli ruumistani, mutta jotenkin onnistuin ryömimään koneen takaosan luokse, mistä löysin läheisimmän ystäväni yhä elossa. Hän oli erittäin huonossa kunnossa. Onnistuin vetämään hänet ulos palavasta hylystä, ja menetin jälleen tajuntani.
Seuraavana päivänä heräsin varmaankin etsintäkoneiden moottoreiden jyrinään niiden kaarrellessa hylyn yllä. Erään koneen lentäessä ylitsemme onnistuin heiluttamaan lentäjäntakkia, ja sitten vajosin taas tiedottomuuteen.
Seuraavan kerran herätessäni makasin merivoimien sairaalassa ja viereisessä vuoteessa makasi toverini. Hän eli vain muutaman päivän. Niin minä jäin ainoaksi elossa säilyneeksi yhdeksänhenkisestä miehistöstämme. Olin nähnyt monien kuolevan aikaisemmin, mutta nyt kaikki lähimmät toverini olivat kuolleet. Kyselin itseltäni jatkuvasti: ’Miksen minä? Miksi minä jäin eloon?’ Tässä vaiheessa lakkasin lukemasta Raamattua ja vaivuin hengellisesti alemmas kuin koskaan.
”Harppu” muutti elämäni
Dutch Harborista Aleuteilta minut vietiin laivaston sairaala-aluksella Washingtonin osavaltiossa sijaitsevaan Bremertonin merivoimien sairaalaan. Leukaluuni, jotka olivat murtuneet monesta kohdasta, eivät olleet asettuneet oikein, ja niin ne piti murtaa uudelleen ja asettaa oikein. Toipumiseni moninaisista vammoistani kesti kuutisen kuukautta.
Päästyäni sairaalasta menin käymään vanhemman sisareni luona Kaliforniassa. Eräänä päivänä näin hänen naapurinsa heittävän pois aivan uuden näköisiä kirjoja. Yhden nimi oli Profetia. Kysyin, käsittelikö se Raamattua. Hän vastasi: ”Kyllä se käsittelee, ja niitä on muitakin. Saatte ne kaikki.” Niin sain käsiini myös Jumalan harpun ja muutamia muita Vartiotorni-seuran julkaisemia kirjoja.
Näytti siltä, että olin jälleen kiinnostumassa hengellisistä asioista. Halusin ymmärtää Raamattua paremmin. Aloitin kirjasta Profetia, ja luin sen kannesta kanteen, mutta en ymmärtänyt sitä. Niinpä heitin menemään kaikki kirjat, paitsi Jumalan harppua, jonka tungin lentolaukkuuni.
Muutamia kuukausia lensin erään korkea-arvoisen merivoimien upseerin kanssa hänen tehdessään tarkastuskäyntejä USA:n länsirannikon laivastotukikohtiin. Näin minulle jäi runsaasti vapaa-aikaa niin kutsutuille elämän nautinnoille, mutta lopulta niistä jäi vain tyhjä ja rauhaton olo. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi palaamaan taistelujoukkoihin. Uusi eskaaderini, joka koostui nopeista, keskiraskaista pommikoneista, lähetettiin Saipaniin ja Tinianiin Tyynellemerelle. Tehtävänäni oli hoitaa tutkapommitusta eskaaderin johtokoneessa. Jokainen miehistö lensi yhden taistelulennon joka toinen päivä, joten meille jäi paljon vapaata aikaa tukikohdassa.
Eräänä päivänä pengoin lentolaukkuani etsiessäni korttipakkaa ja sain käsiini Jumalan harppu -kirjan. Aloin lukea sitä. Hämmästyksekseni aloin ymmärtää, että helvetti on sama kuin hauta, että ihminen itse on sielu eikä siis kuolematon ja että kolminaisuusopilla ei ole raamatullisia perusteita. Näiden perusasioitten tajuaminen oli melkoinen isku minulle.
Otin nopeasti Raamattuni, ja aloin etsiä kaikkia niitä raamatunkohtia, jotka oli mainittu. Saatoin tuskin uskoa silmiäni! Kaikki oli niin yksinkertaista ja selkeää. Olin innoissani siitä, mitä olin oppimassa. Mietittyäni hieman päätin kuitenkin mennä protestanttisen ja katolisen sotilaspapin puheille ja pyytää heitä todistamaan minulle Raamatun avulla, että helvetti ei ole sama kuin hauta.
Papin neuvo
Tietenkään he eivät pystyneet todistamaan sitä. Toinen heistä antoi minulle neuvon, jonka muistan vielä tänäkin päivänä. Hän sanoi: ”Miller, teillä on takananne suurenmoinen ura merivoimissa ja teitä kunnioitetaan suuresti. Merivoimissa tulevaisuutenne on turvattu. Olette nuorimpia pursimiehiä, mitä koskaan on nimitetty. Älkää tehkö sitä pahaa virhettä, että liittyisitte Jehovan todistajiin, jotka eivät tervehdi lippua eivätkä taistele maansa puolesta.” Nämä papit kieltäytyivät vastaamasta mihinkään raamatullisista kysymyksistäni, ja heidän ainoa vastauksensa oli hyökkäys tunnettuja, silloin jo kuolleita Jehovan todistajia vastaan.
Heidän puheensa sai minut ennakkoluuloiseksi Jehovan todistajia kohtaan. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan avannut Raamattua kumotakseen vastalöytämäni uskomukset. Ajattelin: ’Tämä on totuus. Minun on tehtävä, mitä voin, auttaakseni muitakin ymmärtämään sen.’ Seuraavana päivänä aloin kertoa muille miehille, mitä olin oppinut. He kaikki huomasivat ajattelutapani muuttuneen täysin.
Saarnaamiseni kantautui pian komentajan korviin, ja hän kutsui minut toimistoonsa ja sanoi: ”Miller, olemme yhdessä kokeneet paljon, ja vain muutaman päivän kuluttua saamme yhden rankimmista tehtävistämme, Iwo Jiman! Mitä tähän saarnaamiseen tulee, se ei kuulu minulle. Mutta pyytäisin kuitenkin sinua lopettamaan sen, kunnes tehtävä on ohitse.” Koska hänen pyyntönsä tuntui kohtuulliselta, suostuin siihen.
Iwo Jiman taistelu
Kaikkien taistelutehtävien alkaessa pidettiin käskynjako. Iwo Jiman valtausta suunniteltaessa oli tehty arvio siitä, kuinka monta henkeä menetettäisiin. Minua värisytti, kun kuulin luvun. Mieshukka ei kuulostanut enää pelkiltä numeroilta paperilla, vaan ihmishengiltä.
Japanilaiset yrittivät epätoivoisesti pitää hallussaan tämän elintärkeän saaren. He olivat suojautuneet kaivautumalla korallikallioon pitkin saaren rantaa, mikä teki miltei mahdottomaksi pakottaa heitä ulos. Oli vain yksi varma keino: oli lennettävä kohti matalalla ja kyllästettävä kallio kuolettavilla napalmpommeilla. Pommien palava neste valui rakoihin ja halkeamiin tehden niistä tulipätsin.
Muutaman päivän kuluttua valtasimme Iwo Jiman ja saatoimme lopulta laskeutua lentokentälle. Laskeutuessani koneesta näin kuolleita kaikkialla ympärilläni. Kävelin pitkin korallirantaa nähdäkseni hyökkäyksen tulokset. Näky oli sanoin kuvaamaton. Kaikkialla lojui hiiltyneitä ruumiita. Se oli musertavaa. Tunsin itseni onnettomaksi sydänjuuria myöten.
Amerikkalaisten lopulliseksi kaatuneiden määräksi Iwo Jimassa on ilmoitettu 8 000 ja haavoittuneiden 26 000. Japanilaiset menettivät 22 000 miestä. Kaikki tämä vain 20 neliökilometrin kokoisesta saaresta!
Elokuussa 1945 atomipommit pudotettiin Japaniin. Viikon kuluessa japanilaiset antautuivat, ja sota oli ohi.
Ensitapaaminen Jehovan todistajien kanssa
Palattuani Yhdysvaltoihin matkustin Portlandiin Oregoniin tapaamaan perhettäni. He vastustivat katkerasti uusia näkemyksiäni. He tunsivat kuitenkin Howard Meierin, joka oli yksi Jehovan todistajista. Otin häneen heti yhteyttä, ja haastoin hänet vastaamaan niihin väitteisiin, joita sotilaspapit olivat minulle esittäneet Jehovan todistajista. Hän oikaisi nopeasti nuo pahansuovat puheet. Niin aloin käydä kokouksissa valtakunnansalissa ja osallistua saarnaamistyöhön.
Tutkiessani sotaa ja rauhaa koskevia Raamatun periaatteita tajusin, etten voinut enää osallistua sotilaalliseen toimintaan enkä yhdistää sotilasuraa aitoon kristilliseen elämäntapaan. (Jesaja 2:4; Matteus 22:37–40) Minun oli tehtävä päätös, koska pian joutuisin ilmoittautumaan palvelukseen.
Noihin aikoihin Howard Meier antoi minulle neuvon, josta olen aina kiitollinen. Hän sanoi: ”Hengellisesti olet vielä lapsi. Sen sijaan että päättäisit juuri nyt, mikä sinulle on parasta, miksi et menisi takaisin tukikohtaasi ja kävisi kokouksissa läheisessä Jehovan todistajien valtakunnansalissa, ja sitten kun kasvat ymmärryksessä ja tiedossa, pyytäisi Jehovalta hänen ohjaustaan.”
Ilmoittauduin lentotukikohdassa Whidbey Islandissa Washingtonissa. Liityin heti Anacortesin Jehovan todistajien seurakunnan yhteyteen. Pian saarnasin talosta taloon ja mainostin esitelmiä kaduilla. Lyhyen ajan kuluttua johdin 8–10:tä raamatuntutkistelua lentotukikohdassa.
Merivoimien tukikohtaan alkoi tulla puhelinsoittoja, joissa valitettiin siitä, että pursimies käveli pitkin katuja mainostamassa raamatullisia puheita. Sotilaspappi kutsui minut luokseen ja käski minua lujasti ’LOPETTAMAAN tämän pelleilyn’. Minä tietenkin kieltäydyin.
Pidätys ja sotaoikeus
Saarnatessani kadulla merivoimien poliisi pidätti minut. Mitkä olivat syytteet? Merivoimien univormun häpäiseminen. Tämä johti sotaoikeudenkäyntiin ja olisi saattanut merkitä sotavankeutta ja/tai häpeällistä erottamista palveluksesta. Kieltäydyin merivoimien lakimiehen avustuksesta, koska ajattelin voivani itse parhaiten selittää asemaani ja uusia raamatullisia käsityksiäni.
Minut vietiin merivoimien sotaoikeuden tuomarien eteen, ja syytteet luettiin. Melko pitkän keskustelun ja uskoani koskevan kyselyn jälkeen minulta kysyttiin, halusinko lopuksi sanoa jotakin puolustuksekseni.
”Kyllä haluan”, vastasin. Osoitin Amerikan lippua ja kysyin: ”Onko tuo lippu vertauskuva pilkkana pitämisestä?”
”Mitä . . . te tarkoitatte sillä, Miller?” ärjäisi yksi komentajista hypäten ylös tuolistaan.
”Hyvät herrat, teillä on koko merivoimien ansioluetteloni edessänne. Tiedätte, että tarjouduin vapaaehtoisesti taistelemaan kaiken sen puolesta, mitä tuo lippu edustaa, paljon yli velvollisuuksieni. Uskoin, että se edustaa palvontavapautta, puhevapautta ja uskonnonvapautta. Olen nähnyt ystävieni räjähtävän ilmaan silmieni edessä, koska myös he taistelivat noiden vapauksien puolesta. Olen nähnyt tuhansia kuolleita Filippiineillä, Australiassa, Uudessa-Guineassa, Saipanissa, Tinianissa, Aleuteilla ja Iwo Jimassa. Olen ollut mukana yli sadassa taistelutehtävässä ja monilla vaarallisilla partiointiretkillä. Minulla on enemmän mitaleja ja kunniamainintoja kuin tuskin kenelläkään niistä tuhansista miehistä, jotka ovat tässä tukikohdassa. Aiotteko kieltää minulta juuri ne oikeudet, joiden puolesta olen taistellut ja joita lippumme edustaa – palvontavapauden ja puhevapauden?”
Kun istuuduin, oikeussalissa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Tuomarit poistuivat mutta palasivat pian ilmoittamaan, etteivät he voineet tehdä päätöstä jutussani ja että se siirrettäisiin Washingtoniin (D.C.). Myöhemmin Washingtonista tuli lopullinen päätös: minun tuli palvella loppuun kolmikuukautinen pestiaikani, ja minut siirrettäisiin tehtävään, jossa omatuntoni sallisi minun työskennellä. Heinäkuun 14. päivänä 1946 minulle myönnettiin kunniakas ero palveluksesta. Mikä nyt olisi seuraava askel elämässäni?
Sodasta rauhaan
Veteraaniohjelman puitteissa minulla olisi ollut mahdollisuus opiskella korkeakoulussa tai yliopistossa valitsemalleni alalle. En kuitenkaan käyttänyt tätä mahdollisuutta. Nyt kun minulla oli tietoa totuudesta ja Raamatun toivo maan päälle tulevasta ikuisesta rauhasta, halusin auttaa toisiakin saamaan elämän. Halusin vaihtaa sodan ja tappamisen painajaisen elämääantavaan työhön. – Psalmit 46:9, 10; Jesaja 9:5, 6.
Minut kastettiin elokuussa vuonna 1946 ”Iloisten kansojen” konventissa Ohion Clevelandissa. Palasin Anacortesiin ja aloitin kokoajanpalvelukseni. Vuonna 1947 anoin palvelukseen Vartiotorni-seuran maailmankeskukseen Brooklyniin New Yorkiin. Minut hyväksyttiin, ja ilmoittauduin Beeteliin 29. maaliskuuta vuonna 1948. Työskentelin useilla osastoilla, ennen kuin sain määräyksen palvelusosastolle. Siellä minulla oli etu työskennellä veli T. J. (Bud) Sullivanin sihteerinä; hänestä tuli myöhemmin hallintoelimen jäsen.
Hänellä oli paljon viisaita neuvoja ja kokemusta, ja hän oli esimerkillinen rakkaudellisessa suhtautumisessa toisiin. Muistan, kuinka Budilla oli vaikeita tapauksia käsitellessään tapana sanoa: ”Mikäli teemme virheen, tehkäämme se mieluummin olemalla liian armollisia, koska Jehova on armon Jumala.” ’Kuinka hieno näkökanta!’ minä ajattelin. – Psalmit 116:5.
Vuonna 1953 N. H. Knorr, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti, nimitti minut yllättäen palvelusosaston uudeksi valvojaksi. Se merkitsi, että valvoin koko Yhdysvalloissa suoritettua palvelustoimintaa. Jehovan avulla hoidin tätä vastuuta 22 vuotta. Vuodesta 1975 lähtien sitä on hoitanut komitea.
Maaliskuussa 1952 eräs viehättävä nuori sisar tuli Beeteliin. Hän oli ollut kokoajanpalveluksessa vuodesta 1947 lähtien. Hänen nimensä oli Brook Thornton. Me rakastuimme ja menimme naimisiin toukokuussa 1957. Brook on rikastuttanut elämääni, ja olemme olleet hyvin onnellisia työskennellessämme yhdessä Beetelissä.
Rauha saa aikaan muutoksia
Vuonna 1969 koin jotakin, mikä vaikutti minuun syvästi. Vaimollani ja minulla oli etu osallistua Jehovan todistajien kansainväliseen ”Rauha maassa” -konventtiin Tokiossa Japanissa. Minun on myönnettävä, että Japaniin meneminen herätti minussa etukäteen ristiriitaisia tunteita. Oli hyvin vaikea pyyhkiä sotamuistoja mielestään. Vaikka olin omaksunut Raamatun opetukset, olin epävarma siitä, millaiset olisivat reaktioni Japanissa.
Muutamat tuossa maassa viettämämme päivät aiheuttivat minussa todellisen vallankumouksen! Huomasin olevani tekemisissä ystävällisten, vaatimattomien ja rauhaarakastavien ihmisten kanssa, jotka vihasivat sotaa yhtä paljon kuin minäkin. Hekin olivat muuttuneet ajan mittaan sitten vuoden 1945. Se teki minuun syvän vaikutuksen.
Terveys pettää
Vuonna 1979 sain sairauskohtauksen, jonka vuoksi sokeuduin osittain ja sydämeni alkoi oireilla. Sitten vuonna 1981 rampauduin selkänikamien välilevyn rappeuman vuoksi. Nämä takaiskut, niin masentavia kuin ne ovat olleetkin, ovat auttaneet minua tajuamaan entistä paremmin, miten tärkeää on ymmärtää toisten vaikeuksia ja olosuhteita.
En kykene enää tekemään yhtä paljon kuin aikaisemmin. Työpäiväni on lyhyempi kuin ennen, mutta minulla on silti yhä etu palvella palvelusosaston komiteassa. Olen nähnyt toimivien julistajien määrän kasvavan Yhdysvalloissa noin 66 000:sta vuonna 1946 yli 640 000:een vuonna 1983. He kaikki, kuten minäkin, työskentelevät Jumalan valtakunnan alaisuudessa saatavan rauhan hyväksi. Suureksi ilokseni yksi vuonna 1975 kastetuista oli oma äitini. Vaikka hän on jo 86-vuotias, hän osallistuu yhä saarnaamistyöhön.
Nyt kaipaan sitä pian koittavaa päivää, jona Jehova aikaansaa vanhurskaan uuden järjestyksen, missä sotia, kipua ja kuolemaa ei ole koskaan enää oleva. Raamattu sanoo: ”Hänen lupauksensa [Jumalan oman varman sanan] mukaan me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus on asuva.” (2. Pietari 3:13) Hartain toiveeni on päästä osalliseksi tuosta ”uudesta maasta” ja unohtaa iäksi sodan kauhut, joissa olen itse ollut mukana.
[Kartta s. 14]
(Ks. painettu julkaisu)
KANADA
ALASKA
ALEUTTIEN SAARIJONO
BERINGINMERI
Attu
SIPERIA
[Kuva s. 13]
Harley Miller USA:n laivaston pursimiehenä vuonna 1945
[Kuva s. 18]
Japanissa ystävälliset, vaatimattomat ja rauhaarakastavat ihmiset tekivät minuun syvän vaikutuksen