’Jehova on kohdellut minua hyvin’

Kertonut Karl F. Klein

ON TODELLA siunattua tuntea Jehova ja palvella häntä! Kun ajattelen mennyttä, minusta tuntuu samalta kuin Daavidista, joka sanoi: ”Minä veisaan Herralle, sillä hän on tehnyt minulle hyvin.” (Psalmit 13:6) Hän on totisesti tehnyt niin! Minulla on esimerkiksi etu kuulua Jehovan todistajien päätoimiston henkilökuntaan, ja olen nähnyt tuon perheen kasvavan noin 150:stä yli 3 000:een. Se on ollut suuri siunaus!

Jumala kohteli minua hyvin kuitenkin jo ennen kuin opin totuuden. Äitini oli mitä alistuvaisin ja uhrautuvaisin ihminen, ja lisäksi hän aina lainasi raamatunkohtia nuhdellessaan tai oikaistessaan meitä lapsia. Annahan kun kerron jotakin noista varhaisista ajoista.

Alamme vaeltaa totuuden tietä

Sain ensimmäisen kosketukseni Raamatun totuuteen keväällä 1917 löytäessäni esitelmäkutsun, jossa mainostettiin helvettiaiheista puhetta. Tämä kiinnosti minua suuresti, sillä minusta tuntui, että olin aina tekemässä väärin, ja niinpä pelkäsin kovasti joutuvani kuoltuani tuliseen helvettiin. Kun näytin esitelmäkutsua äidilleni, hän kannusti minua menemään tuohon tilaisuuteen sanoen: ”Ei siitä sinulle ainakaan mitään vahinkoa ole, ehkä jotain hyötyä.” Ted, yksi nuoremmista veljistäni, ja minä menimme kuuntelemaan raamatuntutkijoiden, kuten Jehovan todistajia siihen aikaan kutsuttiin, järjestämää puhetta. Raamatun ja johdonmukaisen todistelun avulla puhuja osoitti mitä vakuuttavimmin, ettei tulista helvettiä Raamatun mukaan ole olemassa. Minusta se kuulosti niin järkevältä, että huudahdin heti kotiin päästyäni: ”Äiti, nyt tiedän, ettei helvettiä ole olemassa!” Hän oli samaa mieltä ja lisäsi, että ainoa ”helvetti” on täällä maan päällä, sillä hän oli itse joutunut kärsimään paljon.

Ilmoitettiin, että seuraavana sunnuntai-iltapäivänä pidettäisiin jälleen puhe, mutta kukaan ei kiinnittänyt meihin 10- ja 11-vuotiaisiin pikkupoikiin mitään huomiota. Niinpä oltuamme ensin pyhäkoulussa ja kirkossa me pelasimme tuona aamuna toisten poikien kanssa naapuristossa pelejä. Mutta tuona iltapäivänä kaikki tuntui epäonnistuvan. Muistellessani edellisen viikon antoisaa kokemusta sanoin itselleni: ”Karl, Jumala yrittää sanoa sinulle, että sinun ei tulisi haluta vain pitää hauskaa vaan mennä kuuntelemaan jälleen yhtä hienoa raamatullista luentoa.” Niinpä Ted ja minä menimme jälleen kuuntelemaan sellaista luentoa, ja tällä kertaa raamatuntutkijat puhuttelivat meitä ja kehottivat tulemaan taas seuraavana sunnuntaina. Lupasimme tulla, ja olemme käyneet kristillisissä kokouksissa säännöllisesti aina siitä lähtien. Ajatellessani nyt mennyttä minun on helppo nähdä, miten Jehova monta kertaa ikään kuin löi sormilleni, kun olin tekemässä jotakin, mitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Minun oli opittava, että elämässä ei ole koskaan kysymys tästä JA tuosta vaan tästä TAI tuosta.

Kaikki tämä tapahtui Blue Islandissa, eräällä Chicagon esikaupunkialueella Illinois’n osavaltiossa Yhdysvalloissa. (Synnyin Lounais-Saksassa, ja olin hyvin sairaalloinen lapsi. Ollessani viisivuotias perheemme muutti Yhdysvaltoihin ja asettui lopulta asumaan tuohon kaupunkiin.) Raamatuntutkijat pitivät sielläkin keskellä viikkoa tutkistelukokouksia kirjasta Tabernaakkelivarjoja. Aloin heti käydä näissä tutkisteluissa, ja minusta ne olivat hyvin kiinnostavia, varsinkin kun tutkistelunjohtaja selitti kaiken käsiteltävän aineiston käyttäen tabernaakkelin pienoismallia. Kesti kuitenkin jonkin aikaa, ennen kuin ymmärsin, että minun tuli valita näiden kokousten ja metodistikirkon välillä, jonka yhteydessä olin vasta äskettäin päässyt ripille.

Koska olin vasta nuori poika ja vanhempani olivat melko köyhiä, raamatuntutkijat lahjoittivat anteliaasti minulle kaikki tarvittavat tutkimisen apuvälineet. Kuinka iloitsinkaan oppiessani totuuden sielusta, kolminaisuudesta, Kristuksen tuhatvuotisesta hallituskaudesta ja niin edelleen! Ennen pitkää osallistuin onnellisena ”Raamatuntutkijain Kuukausilehden” ja Valtakunnan Uutisten levitykseen. Vuoden 1918 kevääseen mennessä ymmärsin etuni olevan vihkiytyä ja mennä kasteelle. Kotona tämä ei aiheuttanut mitään ongelmaa, sillä äitini oli kiinnostunut siitä mitä parhaillaan opin, ja isäni, joka oli ollut metodistisaarnaaja jo 20 vuotta, matkusteli silloin paljon. Hän tuli kotiin vain muutamaksi päiväksi kolme tai neljä kertaa vuodessa.

Veljellisen rakkauden koetus

Tuohon aikaan meille sanottiin: ’Jos haluatte pysyä totuudessa, lukekaa seitsemän Raamatun tutkielmaa läpi joka vuosi.’ Tietenkin halusin pysyä totuudessa, joten luin tunnollisesti nämä kirjat läpi joka vuosi, kunnes tulin Beeteliin. Luin siis kymmenen sivua päivässä, mikä oli hyvin nautinnollista, sillä tunsin pohjatonta tiedonjanoa.

Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin ollut kasteella vuonna 1918, uskollisuuteni raamatuntutkijatovereitani kohtaan asetettiin koetukselle. Ensimmäinen maailmansota riehui parhaillaan, ja vaikka huomattavimmat veljet oli epäoikeudenmukaisesti vangittu juuri puolueettomuuskysymyksen vuoksi, niin tuohon aikaan johdossa olleet veljet eivät täysin ymmärtäneet kristillisen puolueettomuuden tarvetta. Muutamat, jotka näkivät asian ytimen selvästi, loukkaantuivat ja erottautuivat raamatuntutkijoista ja alkoivat kutsua itseään nimellä ”Standfasters” (Lujana pysyjät). He varoittivat minua siitä, että jos pysyisin raamatuntutkijoiden yhteydessä, niin en enää kuuluisi Jeesuksen voideltujen seuraajien ”pieneen laumaan”. (Luukas 12:32) Vaikka äitini ei vielä ollutkaan vihkiytynyt, hän auttoi minua tekemään oikean ratkaisun. En voinut ajatella jättäväni niitä, joilta olin oppinut niin paljon, ja niinpä päätin ottaa riskin raamatuntutkijaveljieni kanssa. Se oli todellinen uskollisuuden koetus. Siitä lähtien olen pannut merkille monia samanlaisia uskollisuuden koetuksia. Kun virheitä tehdään, ne jotka eivät ole sydämestään täysin uskollisia, näyttävät hyökkäävän näiden virheitä tehneiden kimppuun ja saavan itse samalla tekosyyn jättäytyä kokonaan pois. – Vrt. Psalmit 119:165.

Vuonna 1922 Cedar Pointissa järjestetty raamatuntutkijoiden konventti kannusti minua suuresti ponnisteluissani palvella Jehovaa. Siellä kuulimme J. F. Rutherfordin (silloisen Vartiotorni-seuran presidentin) innostavan kehotuksen: ”Julistakaa, julistakaa, julistakaa Kuningasta ja hänen valtakuntaansa.” Vaikka olinkin alusta asti osallistunut monenlaisiin todistusmuotoihin, niin vasta tuon konventin yhteydessä tarjosin ensimmäistä kertaa raamatullista kirjallisuutta talosta taloon korvausta vastaan. Minusta se tuntui hyvin vaikealta.

Sen vuoksi en sen jälkeen todistanutkaan talosta taloon ennen kuin vasta vuonna 1924 Columbuksessa Ohiossa pidetyn konventin yhteydessä. Siitä lähtien osallistui ainakin yksi henkilö paikallisessa seurakunnassamme tähän toimintaan säännöllisesti. Olen siitä pitäen oppinut ymmärtämään, miten tärkeää tuo palvelus on paitsi Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamisen kannalta, myös siksi että se vahvistaa julistajan omaa uskoa ja kehittää hänessä kaikkia muita hengen hedelmiä. (Galatalaisille 5:22, 23) Ei ole siis epäilystäkään siitä, että säännöllinen osallistuminen kenttäpalvelukseen on antoisaa useammalla kuin yhdellä tavalla.

”Maa Beetelin on kotini!”

Järjestelyt seurakunnassa olivat tuohon aikaan jonkin verran erilaiset kuin nykyään. Olin vasta teini-ikäinen, kun minut valittiin vanhimmaksi, kun johdin seurakunnan kirjantutkistelua, kun kutsuin esitelmänpitäjiä Chicagosta ja kun pidin huolen näiden yleisökokousten mainostamisesta sekä paikallisessa sanomalehdessä että jakelumainoksin. Vuonna 1924 Columbuksessa Ohiossa järjestetyn konventin jälkeen olin mielestäni valmis anomaan Jehovan kansan maailmankeskuksen palvelukseen. Olin sydämessäni halunnut ryhtyä tällaiseen Beetel-palvelukseen jo paljon aikaisemmin, mutta äkillinen olosuhteiden muutos kotona sai näyttämään siltä, ettei se ollut Jehovan tahto minun suhteeni. Tuo olosuhteista johtunut este oli kuitenkin vain väliaikainen, sillä aloitin Beetel-palveluksen 23. maaliskuuta 1925.

Olin kotiin kirjoittaessani niin iloinen, että mukailin ”Dixie”-nimistä laulua seuraavin sanoin: ”Maa Beetelin on kotini, siell’ elää tahdon, kuollakin!” 59 vuoden jälkeen tunnen Beeteliä kohtaa yhä samoin. On ehkä sopivaa kertoa matkan varrelta jotain siitä, miten Jehova on kohdellut minua kerran toisensa jälkeen. Vasta kun olin alistunut siihen, etten saisi jotakin suuresti haluamaani, koska se ei kerran tuntunut olevan Jumalan tahto, se sittenkin suotiin minulle. Tämä muistutti minua siitä, miten Aabrahamia koeteltiin sen suhteen, oliko hän halukas luopumaan pojastaan, ’jota hän rakasti’. – 1. Mooseksen kirja 22:2.

Ensimmäinen tehtäväni Beetel-palveluksessa oli työskennellä Seuran painon latomossa Concord Street 18:ssa Brooklynissa New Yorkissa. Ennen pitkää minut siirrettiin kellarikerrokseen auttamaan ”vanhan taistelulaivan” käyttämisessä, kuten Seuran erästä rotaatiopainokonetta tuohon aikaan hellästi kutsuttiin. Painoimme sillä miljoonia traktaatteja. Ja tuohon aikaan kummankin lehtemme painos oli 30 000 kappaletta. Nykyään jokaista Vartiotornin numeroa painetaan keskimäärin 11 150 000 kappaletta ja Herätkää-lehteä 9 800 000 kappaletta.

Olin poikasena käynyt kaksi vuotta viulutunneilla. Kun siis tulin Beeteliin, tarjouduin soittamaan orkesterissa, joka harjoitteli kahtena iltana viikossa ja soitti sunnuntaiaamuisin Seuran radioasemalta, WBBR:ltä, radioitavassa suorassa lähetyksessä. Kun sain tietää, että tarvittiin sellistiä, ostin sellon ja aloin käydä sellotunneilla.a Vuonna 1927 kymmenen meistä kutsuttiin soittamaan koko ajallamme Staten Islandilla sijaitsevalle Seuran radioasemalle. Siitä lähtien minulla on ollut etu työskennellä myös musiikin parissa kaikkina näinä vuosina.

”Varo, Karl!”

Miten nautinkaan musiikista! Oli todella antoisaa voida omistautua sille koko ajallaan. Palvellessani Staten Islandilla minulla oli myös harvinainen etu tutustua lähemmin silloiseen Vartiotorni-seuran presidenttiin, J. F. Rutherfordiin. Tämä johtui siitä, että hän vietti aina toisen puolen viikosta siellä, sillä tuo rauhallinen ympäristö oli mitä suotuisin kirjailijan työlle, missä hän olikin hyvin tuottoisa!

Veli Rutherford oli minulle kuin ymmärtäväinen ja rakkaudellinen isä, vaikka hän joutuikin toistuvasti ojentamaan minua jonkin säännön rikkomisesta. Muistan varsinkin erään kerran, jolloin hän ojensi minua hyvin suorasukaisesti. Seuraavan kerran nähdessään minut hän sanoi iloisesti: ”Hei, Karl!” Mutta koska olin yhä loukkaantunut, mutisin vain lyhyen tervehdyksen. Hän sanoi siihen: ”Varo, Karl! Panettelija on kintereilläsi!” Nolona vastasin: ”Voi, veli Rutherford, ei minua mikään vaivaa.” Mutta hän tiesi paremmin ja toisti varoituksensa: ”Hyvä on, mutta varo kuitenkin, sillä Panettelija on kintereilläsi.” Kuinka oikeassa hän olikaan! Kun kannamme kaunaa jollekulle veljelle varsinkin sen vuoksi, että hän sanoo meille jotakin, mitä hänen pitäisikin tehtävänsä vuoksi sanoa, me asetumme alttiiksi Panettelijan ansoille. – Efesolaisille 4:25–27.

Erään kerran veli Rutherfordille kerrottiin jonkin väärinkäsityksen vuoksi, että minä olin esittänyt hänestä hyvin arvostelevan huomautuksen. Kuitenkin sen sijaan että hän olisi vihastunut, hän vain totesi: ”No, Karl puhuu paljon ja sanoo välillä sellaista mitä ei tarkoita.” Mikä oivallinen esimerkki meille kaikille siitä, miten tulee suhtautua, kun kuulemme jonkun puhuvan epämiellyttäviä asioita meistä. Veli Rutherford oli todella laajasydäminen ja hyvin ymmärtäväinen. Hän osoitti sen minulle toisaalta tekemällä kohdallani toistuvasti poikkeuksia, kun epätavalliset olosuhteet näyttivät sallivan hänen tehdä niin, ja toisaalta pyytämällä minulta anteeksi useammin kuin kerran sitä, että hän oli ajattelemattomasti loukannut minua.b Voitaisiin vielä lisätä, että veli Rutherfordin aamupalvonnan yhteydessä esittämät rukoukset myös osaltaan tekivät hänet rakkaaksi minulle. Vaikka hänellä oli hyvin voimakas ääni, niin rukoillessaan Jumalaa hän kuulosti pikkupojalta, joka puhuu isälleen. Miten oivallisen suhteen se paljastikaan hänen omanneen Jehovaan! Oli todella uskoa vahvistavaa nähdä näin hengellisen miehen ottavan johdon, ja minusta juuri näin pitikin tapahtua Jehovan järjestössä.

Takaisin Brooklyniin

Orkesteri työskenteli Staten Islandilla vain kaksi ja puoli vuotta. Sitten meidät siirrettiin takaisin Brooklyniin, jonne oli rakennettu uusi radiostudio. Kun olin soittanut orkesterissa vielä kymmenisen vuotta, se hajotettiin, ja sen jälkeen työskentelin jälleen painorakennuksessa, ensin sitomossa ja myöhemmin painokoneilla. Mutta ennen pitkää minut siirrettiin palvelusosastolle, jossa minulla oli joitakin vuosia etu huolehtia noin 1 250 erikoistienraivaajasta, määrätä heille alueet, vastata heidän kirjeisiinsä ja niin edelleen. Minulla oli myös joka kuukausi etu koota Yhdysvaltain sekä joidenkin syrjäisempien maiden palvelusraportti. Suurenmoisia siunauksia! Näistä vähäisin ei suinkaan ollut läheinen suhde veli T. J. Sullivaniin, joka oli silloin palvelusosaston valvoja. Sinä aikana kun työskentelin tällä osastolla, Valtakunnan julistajien määrä nousi kautta maailman 100 000:sta melkein 375 000:een. On ollut ilo nähdä Jehovan todistajien määrän kasvaneen sen jälkeen seitsenkertaiseksi: yli kahteen ja puoleen miljoonaan!

N. H. Knorrin tullessa Seuran presidentiksi olin iloinen havaitessani, että alettiin kiinnittää enemmän huomiota kunkin todistajan tekemiseen päteväksi palvelijaksi, joka osaa pitää saarnoja ovilla. Tuohon aikaan veljiä valmennettiin myös pitämään yleisöesitelmiä. Vartiotornin Raamattukoulun Gileadin alkuvaiheet kiinnostivat minua erityisesti, sillä veljeni Ted (joka oli tullut kanssani kuuntelemaan tuota ensimmäistä raamatuntutkijain luentoa ja toiminut tienraivaajana vuodesta 1931) oli yksi ensimmäisen kurssin oppilaista.c

Tehtäväni vaihtuu

Eräänä päivänä vuoden 1950 keväällä veli Knorr kutsui minut ja erään toisen veljen toimistoonsa ja kysyi meiltä, haluaisimmeko palvella kirjoitusosastolla. Kun sanoin hänelle, että minusta ei ole väliä missä palvelen, niin hän nuhteli minua sanoen, että kun jollekulle annetaan palveluksessa lisäetu, niin hänen tulisi ottaa se innokkaana vastaan. Asenteeni johtui kuitenkin heikosta terveydestäni, joka oli aina ollut minulle ongelma ja vaati minua nauttimaan vahvistavaa ravintoa ja harjoittamaan ruumiinliikuntaa tosissani. Mikään ei olisi todellisuudessa sopinut minulle paremmin kuin se, että voin käyttää koko aikani tutkimiseen ja artikkelien kirjoittamiseen varsinkin raamatullisista aiheista. Mutta tiesin, ettei tuo työ olisi helppoa. Veli Knorr sanoikin minulle kerran kirjoitusosastosta: ”Täällä tehdään kaikkein tärkein ja vaikein työ.”

Vuonna 1951 muutamat meistä Brooklynin Beetelin jäsenistä nauttivat suurenmoisesta hengellisestä ravinnosta Lontoossa pidetyssä ”Puhtaan palvonnan” konventissa. Kun olimme olleet läsnä myös Pariisissa pidetyssä konventissa, useat meistä vierailivat muutamissa Seuran muissa haaratoimistoissa, myös Wiesbadenin haaratoimistossa. Siellä tapasin ensimmäisen kerran Gretel Naggertin, joka 12 vuotta myöhemmin vastasi myöntävästi kosintaani tulla sisar Kleiniksi. Palveltuani Beetelissä 38 vuotta naimattomana ajattelin, että olisin onnellisempi, kun hän olisi elämänkumppanini. Naimisiin mentyäni minun on täytynyt myöntää Salomon olleen oikeassa, kun hän sanoi: ”Joka vaimon löysi, se onnen löysi, sai Herralta mielisuosion.” (Sananlaskut 18:22) Jehova on todellakin kohdellut minua hyvin jälleen tässäkin, sillä Gretel on ollut minulle suureksi avuksi hyvin monin eri tavoin.d

Veli Knorr – kuin vanhempi veli

Veli Rutherfordin ja minun välinen suhde oli ollut kuin rakkaudellisen isän ja hänen poikansa välinen suhde. Mutta nyt koska veli Knorr oli vain muutamaa kuukautta vanhempi kuin minä, me olimme paremminkin kuin veljekset – ja vieläpä niin, että vanhempi veli oli taipuvainen ilmaisemaan kärsimättömyytensä nuoremman veljen virheiden johdosta. Gretel suhtautui hyvin filosofisesti näihin erimielisyyksiin. Hän sanoi: ’Eihän loppujen lopuksi voida odottaakaan, että tehokas johtaja ja hyvin romanttinen muusikko olisivat aina täydelleen samaa mieltä kaikesta.’ Mutta jotta tuota huomautusta ei käsitettäisi väärin, minun pitäisi lisätä, että veli Knorr oli mielipuhujani. Hän sanoi kerran minua varjokseen, sillä ilmaannuin aina sinne missä hän piti puheita. Lisäksi hän piti musiikista yhtä paljon kuin minä ja otti uudelleen käytäntöön laulamisen seurakunnan kokouksissamme. Hän oli hyvin kiinnostunut laulukirjan julkaisemisesta. – Efesolaisille 5:18–20.

Jälleen saatoin nähdä, että Jehova oli järjestänyt oikean miehen johtamaan työtään maan päällä, sillä veli Knorr oli erinomainen organisaattori. Hän ymmärsi varsinkin oikealaatuisen koulutuksen tärkeyden, kuten voidaan havaita siitä, että hän järjesti teokraattisen palveluskoulun, Gilead-koulun, Valtakunnan palveluskoulun ja Uusien beeteliläisten koulun.

Kaikki tämä tuo mieleeni huomautuksen, jonka Englannin haaratoimiston koordinaattori kerran esitti minulle. Hän huomasi, että veli Knorrilla oli oivallinen kyky olla antamatta persoonallisuuksien vaikuttaa siihen, kenet hän määräsi mihinkin tehtävään järjestössä. Tämä oli totta, sillä jos hän olisi antanut persoonallisuuden vaikuttaa asiaan, en olisi koskaan saanut kaikkia niitä etuja, joita hän soi minulle konventtien, musiikin, kirjoittamisen ja monen muun yhteydessä. Tässä suhteessa veli Knorr jäljitteli tarkoin Jeesuksen Kristuksen esimerkkiä. Kuinka niin? Kenestä Jeesus piti erityisesti? Johanneksesta. Kenelle hän kuitenkin uskoi ”valtakunnan avaimet”? Pietarille hänen malttamattomuudestaan huolimatta. – Matteus 16:18, 19; Johannes 21:20.

Jehova on kohdellut minua todella hyvin heikkouksistani ja virheistäni huolimatta! Ja vaikka olinkin ollut suuresti suosittu jo melkein 50 vuotta, suurin etu oli vielä edessäpäin. Marraskuussa vuonna 1974 minut kutsuttiin Jehovan todistajien hallintoelimen jäseneksi. Tämä kutsu sai minut niin ymmälleni, että tarvitsin kannustusta ottaakseni sen vastaan. Minulle osoitettiin muun muassa, että melko monia muita oli myös kutsuttu. Itse asiassa seitsemän muutakin oli kutsuttu, niin että hallintoelimen jäsenten lukumäärä kasvoi silloin 11:stä 18:aan.

Veli Frederick W. Franz, josta vuonna 1977 tuli veli Knorrin jälkeen Seuran presidentti, kannusti minua ottamaan vastaan tämän uusimman tehtävän. Aina siitä lähtien kun tulin Beeteliin, hän on vetänyt minua puoleensa raamatullisen tietonsa ja ystävällisen luonteensa vuoksi. Alkuvuosina meillä oli tapana käydä yhdessä saksankielisissä rukous-, ylistys- ja todistuskokouksissa. Noista päivistä lähtien useat teokraattiset virstanpylvääni ovat jollakin tavalla liittyneet häneen. Yksi näistä oli se, kun matkustin hänen, veljeni ja veljeni vaimon kanssa vierailulle Dominikaaniseen tasavaltaan veljiemme luokse, jotka palvelivat siellä kiellon alaisuudessa. En ole koskaan ennen enkä sen jälkeen kokenut niin lämpimiä ja sydämellisiä kristillisen rakkauden ilmaisuja. Uskovat toverimme arvostivat suuresti sitä, että olimme tulleet heitä katsomaan, vaikka olimmekin vaarassa joutua vaikeuksiin Trujillon kanssa.

Myöhempinä vuosina veli Franz, vaimoni ja minä sekä useat muut, mukaan luettuna A. D. Schroeder, vierailimme Raamatun maissa sekä useissa Etelä-Amerikan maissa, muun muassa Boliviassa, jossa Gretel oli palvellut lähetystyöntekijänä yli yhdeksän vuotta. Veli Franzin kanssa matkustaminen on poikkeuksetta merkinnyt lisäpalvelusetuja, sillä hän on aina halunnut ehdottomasti myös tovereittensa tulevan lavalle kanssaan. Nyt myöhemmin meillä on ollut yhteisiä palvelusetuja Euroopassa ja Keski-Amerikassa pidetyissä konventeissa. Kun ajattelen mennyttä, näyttää siltä, että veli Franz on aina ollut minua tasapainottava tekijä. Esimerkiksi kun olimme matkalla Raamatun maissa, eräs ryhmämme veli joutui suuriin vaikeuksiin poliisin kanssa otettuaan valokuvia kielletyistä kohteista ja aiheutti meille näin viivytyksiä. Ilmaisin olevani hyvin närkästynyt tästä, mutta veli Franz vain hymyili ja sanoi: ”Luulenpa että hän oppii parhaillaan läksynsä.” Ja niin hän tietenkin oppikin! Ei ole siis epäilystäkään siitä, että yhteistoimintani veli Franzin kanssa on ollut jälleen yksi tapa, jolla Jehova on kohdellut minua hyvin.

Ei pelkkää myötätuulta

En voi myöskään jättää huomiotta sitä, miten hyvin Jehova on kohdellut minua työni suhteen. Moni hanke on onnistunut erityisen hyvin juuri sellaisten tekijöiden vuoksi, joihin itse en todellisuudessa ole voinut vaikuttaa. (Vrt. Psalmit 127:1; 1. Korinttolaisille 3:7.) Olen nähnyt näin tapahtuvan usein myös järjestötasolla. Esimerkiksi noin 40 vuotta sitten Seura osti Willow Streetin varrella sijaitsevan vaunusuojan autotalliksi. Jos emme olisi omistaneet tuota tonttia, emme olisi voineet rakentaa tunnelia, joka yhdistää Towers-rakennuksen muihin Beetelin rakennuksiin. Kun tarvitsimme lisää asuintilaa, saatoimme ostaa Towers-hotellin. Kun tarvitsimme lisää toimistotilaa, saatoimme ostaa Squibbin rakennukset. Ja kaikki nämä tilat sijaitsevat kävelymatkan päässä Beetelistä. Samanlaista on tapahtunut Jehovan järjestön hyödyksi muissa maissa.

Perinnöllisten heikkouksieni ja impulsiivisen luonteeni vuoksi olen saanut elämäni aikana kokea oman osani koettelemuksista ja ahdistuksista, muun muassa hermoromahduksen oltuani Beetelissä yhdeksän vuotta. Tuohon aikaan Psalmi 103 lohdutti minua suuresti, samoin kuin Roomalaiskirjeen 7:15–25:ssä olevat Paavalin sanat. Voitaisiin lisätä, että olen saanut enemmän kuin oman osani myös onnettomuuksista: polvilumpioni on murtunut, samoin selkänikamani, ynnä muuta sellaista. Omien sekä toisten virheitten vuoksi elämäni ei ole aina ollut pelkkää myötätuulta. Mutta Jehovan avulla olen oppinut ymmärtämään, että ’jos hän kerran sallii jonkin koetuksen, niin voin kestää sen’, kuten osoitetaan 1. Korinttolaiskirjeen 10:13:ssa. Lisäksi mitä vähemmän elän itselleni sitä enemmän voin antaa toisille. Minun on muun muassa täytynyt oppia ’odottamaan pelastukseni Jumalaa’ ja olemaan halukas käyttäytymään ”vähäisempänä”. – Miika 7:7; Luukas 9:48.

Lisäksi minulla on ollut toistuvasti syytä tuntea samoin kuin Daavid tunsi Naabalin tapauksessa. (1. Samuelin kirja 25:2–34) Hän oli sekä Jehovalle että Abigailille kiitollinen siitä, että he estivät häntä hävittämästä koko Naabalin huonekuntaa ja joutumasta siten verivelkaiseksi. Jehova on todellakin estänyt minua tekemästä hyvin vakavia virheitä. Hän on tehnyt tämän enkeliensä ja huolenpitonsa välityksellä. Lisäksi apua ovat antaneet paitsi kypsät veljet myös monet oivalliset kristityt ”Abigailit”. Olen lisäksi kiitollinen Jehovalle siitä, että silloin kun olin hengellisesti heikko, eteeni ei tullut tilaisuutta langeta kiusaukseen, ja silloin kun sellainen tilaisuus tuli eteeni, olin hengellisesti kyllin vahva vastustaakseni sitä. Toisin sanoen taipumus väärintekemiseen ja tilaisuus siihen eivät sattuneet kohdalle yhtaikaa, sillä Jehova tiesi että sydämessäni todella halusin jatkaa oikein tekemistä. Kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että Jehova ei pidä mielessään syntejä! – Psalmit 130:3.

En halua myöskään jättää huomiotta sitä, miten hyvin Jehova on kohdellut minua ja toisia antaessaan erinomaista hengellistä ravintoa läpi vuosien. (Matteus 24:45–47) Ei ole epäilystäkään siitä, että totuuden valkeus loistaa vanhurskaille yhä kirkkaammin. (Psalmit 97:11) Siitä ajasta, jolloin aloin nauttia ’sanan maitoa’, Jehovan kansa on oppinut ymmärtämään monia suurenmoisia totuuksia, joista tässä muutamia: Jumalan järjestön ja Saatanan järjestön välinen ero, se että Jehovan kunniaansaattaminen on tärkeämpää kuin luomusten pelastus, että ennallistusprofetiat soveltuvat hengelliseen Israeliin, että kristillinen käytös ja saarnaaminen ovat yhtä tärkeitä ja että meidän kaltaisemme heikot, epätäydelliset luomukset voivat ilahduttaa Jumalamme sydämen, jonka verratonta nimeä meillä Jehovan todistajina on etu kantaa. – 1. Pietari 2:2; Sananlaskut 27:11; Jesaja 43:10–12.

Onko minulla syytä laulaa Jehovalle, koska hän on kohdellut minua niin hyvin? On totisesti!

[Alaviitteet]

[Kuva s. 24]

WBBR:n orkesteri vuonna 1926, mukana K. F. Klein ja C. W. Barber

[Kuva s. 25]

J. F. Rutherford oli minulle kuin isä

[Kuva s. 26]

Vaimoni Gretelin vierellä – yksi lahja Jehovalta

[Kuva s. 27]

N. H. Knorr oli kuin vanhempi veli

[Kuva s. 28]

F. W. Franz – tosi ystävä ja tasapainottava tekijä