Elämäni spitaalisena – iloa ja hengellisiä siunauksia
KERTONUT ISAIAH ADAGBONA
Olen varttunut Akuressa Nigeriassa. Perheeni viljeli jamssia, banaaneja, maniokkia ja kaakaota. Isäni ei halunnut päästää minua kouluun. Hän sanoi: ”Sinä olet maanviljelijä. Ei sinulta tulla koskaan pyytämään, että lukisit jamssia.”
HALUSIN silti oppia lukemaan. Iltaisin seisoin erään talon ikkunan luona kuuntelemassa, kun yksityisopettaja opetti joitakin lapsia. Oli vuosi 1940, jolloin olin noin 12-vuotias. Aina kun lasten isä näki minut, hän huusi ja ajoi minut tieheni. Mutta minä vain tulin takaisin. Toisinaan opettaja ei saapunut paikalle, ja silloin minä livahdin sisään katsomaan lasten kirjoja heidän kanssaan. Joskus he antoivat niitä minulle lainaksi. Näin opin lukemaan.
Liityn Jumalan kansaan
Myöhemmin sain Raamatun ja luin sitä säännöllisesti ennen nukkumaan menoa. Eräänä iltana luin Matteuksen 10. lukua, jossa osoitetaan, että ihmiset vihaisivat ja vainoaisivat Jeesuksen opetuslapsia.
Muistin, että Jehovan todistajat olivat käyneet meillä ja heitä oli kohdeltu huonosti. Minulle välähti, että he voisivat olla niitä, joista Jeesus oli puhunut. Kun todistajat tulivat seuraavan kerran käymään, otin heiltä lehden. Alettuani olla tekemisissä heidän kanssaan jouduin pilkan kohteeksi. Mutta mitä enemmän ihmiset yrittivät estää minua, sitä varmempi ja iloisempi olin siitä, että olin löytänyt tosi uskonnon.
Minuun teki todistajissa suuren vaikutuksen se, että päinvastoin kuin seudun muut uskontokunnat he eivät sekoittaneet palvontaansa tapoja ja perinteitä paikallisesta pakanauskonnosta. Esimerkiksi vaikka minun perheeni kävi anglikaanisessa kirkossa, isäni säilytti jorubien jumalalle Ogunille pyhitetyn alttarin.
Isän kuoltua ajateltiin, että alttari tulisi minulle. En halunnut sitä, sillä tiesin Raamatun tuomitsevan epäjumalanpalveluksen. Jehovan avulla edistyin hengellisesti, ja joulukuussa 1954 kävin kasteella.
Spitaali puhkeaa
Aiemmin tuona vuonna huomasin turvotusta ja tunnon menetystä jaloissani. En tuntenut kipua, jos astuin kuumille hiilille. Jonkin ajan kuluttua otsaani ja huuliini ilmestyi punertavia haavaumia. En minä eikä perheeni tiennyt, mikä oli vikana; luulimme, että kyseessä oli rohtuma. Kävin 12 kansanparantajan luona etsimässä apua. Lopulta yksi heistä kertoi, että kyseessä oli spitaali.
Mikä järkytys! Olin poissa tolaltani enkä nukkunut hyvin. Näin painajaisia. Raamatun totuuden tuntemukseni ja turvautuminen Jehovaan auttoivat minua kuitenkin katsomaan eteenpäin luottavaisin mielin.
Äidilleni sanottiin, että minä paranisin, jos menisin oraakkelin luo esittämään uhreja. En suostunut siihen, koska tiesin, ettei sellainen miellyttäisi Jehovaa. Nähdessään päättäväisyyteni äidin ystävät ehdottivat, että hän ottaisi koolapähkinän ja koskettaisi sillä otsaani. Silloin hän voisi tarjota tuota pähkinää oraakkelille käytettäväksi uhreissa minun puolestani. En halunnut olla missään tekemisissä tällaisen kanssa, ja sanoin sen äidille. Viimein hän luopui yrityksistään saada minut mukaan pakanalliseen palvontaan.
Sairaalaan mennessäni spitaali oli edennyt jo pitkälle. Minulla oli haavaumia joka puolella ruumistani. Sain siellä lääkitystä, ja vähitellen iho parani ennalleen.
Minua luultiin kuolleeksi
Ongelmani eivät suinkaan päättyneet tähän. Oikea jalkani tulehtui pahoin, ja vuonna 1962 se täytyi amputoida. Leikkauksen jälkeen sain komplikaatioita. Lääkärit eivät odottaneet minun jäävän henkiin. Luokseni tuli valkoihoinen lähetystyöntekijäpappi huolehtimaan viimeisistä seremonioista. Olin liian heikko puhumaan, mutta eräs hoitaja kertoi hänelle, että olin Jehovan todistaja.
Pappi sanoi minulle: ”Haluatko vaihtaa uskontoa ja tulla katolilaiseksi, jotta pääset taivaaseen?” Minua nauratti sisälläni. Rukoilin Jehovalta voimaa vastata. Suurin ponnistuksin onnistuin sanomaan: ”En!” Pappi kääntyi ja käveli tiehensä.
Tilani huononi siihen pisteeseen, että sairaalahenkilökunta luuli minua kuolleeksi. He peittivät kasvoni lakanalla. Minua ei kuitenkaan viety ruumishuoneelle, sillä lääkärin tai hoitajan oli ensin vahvistettava, että olin kuollut. Ketään lääkäriä ei ollut työvuorossa, ja kaikki hoitajat olivat lähteneet juhliin. Niinpä minut jätettiin osastolle yöksi. Kun lääkäri tuli kierrokselle seuraavana aamuna, kukaan ei tullut minun sänkyni luo, koska olin yhä peitettynä ja minua pidettiin kuolleena. Lopulta joku huomasi, että lakanan alla oleva ”ruumis” liikkui!
Minä toivuin, ja joulukuussa 1963 minut siirrettiin Abeokutan spitaaliparantolaan Lounais-Nigeriaan. Täällä olen asunut siitä pitäen.
Saarnaamistani vastustetaan
Parantolassa oli saapuessani nelisensataa spitaalista, ja minä olin ainoa Jehovan todistaja. Kirjoitin Seuralle, ja sieltä ohjattiin pikaisesti Akomojen seurakunta ottamaan minuun yhteyttä. En siis koskaan menettänyt kosketusta veljiin.
Aloin saarnata heti parantolaan päästyäni. Paikallinen pastori ei siitä ilahtunut, vaan kanteli minusta leiristä vastaavalle sosiaaliviranomaiselle. Tämä oli iäkkäänpuoleinen, saksalainen mies. Hän sanoi minulle, ettei minulla ollut oikeutta opettaa Raamatun asioita, koska minulla ei ollut sitä varten koulutusta eikä todistusta; epäpätevänä opettaisin ihmisille väärin. Mikäli itsepintaisesti jatkaisin, minut voitaisiin karkottaa parantolasta ja minulta voitaisiin evätä hoito. Hän ei antanut minun vastata sanallakaan.
Sitten hän määräsi, ettei kukaan saanut tutkia Raamattua kanssani. Siksi ne, jotka olivat osoittaneet kiinnostusta, lakkasivat tulemasta luokseni.
Puhuin asiasta Jehovalle rukouksessa ja pyysin viisautta ja ohjausta. Seuraavana sunnuntaina menin parantolan alueella olevaan baptistikirkkoon, joskaan en osallistunut siellä uskonnollisiin menoihin. Tilaisuuden aikana läsnäolijoille annettiin mahdollisuus esittää kysymyksiä. Minä viittasin ja kysyin: ”Jos kaikki hyvät ihmiset menevät taivaaseen ja kaikki pahat ihmiset menevät jonnekin muualle, niin miksi Jesajan 45:18:ssa sanotaan, että Jumala teki maan asuttavaksi?”
Seurakunnan keskuudesta kuului paljon supinaa. Lopulta lähetystyöntekijäpastori sanoi, ettemme voi ymmärtää Jumalan teitä. Silloin vastasin omaan kysymykseeni lukemalla raamatunkohtia, jotka osoittavat, että 144 000 menee taivaaseen, jumalattomat tuhoutuvat ja vanhurskaat elävät maan päällä ikuisesti (Psalmit 37:10, 11; Ilmestys 14:1, 4).
Kaikki taputtivat arvostuksesta vastausta kohtaan. Sitten pastori sanoi: ”Taputtakaa vielä toisen kerran, koska tämä mies todella tuntee Raamatun.” Tilaisuuden jälkeen jotkut tulivat luokseni sanomaan: ”Sinä tiedät enemmän kuin pastori!”
Karkottamiseen tähtäävä painostus jatkuu
Tämä katkaisi vainolta kärjen, ja ihmiset liittyivät jälleen seuraani tutkimaan Raamattua. Jäljelle jäi kuitenkin vastustajia, jotka painostivat sosiaaliviranomaista hankkiutumaan minusta eroon. Noin kuukausi tuon uskonnollisen tilaisuuden jälkeen hän kutsui minut luokseen ja sanoi: ”Miksi sinä aina vain saarnaat? Minun kotimaassani Jehovan todistajista ei pidetä, ja täällä on sama tilanne. Miksi aiheutat minulle ikävyyksiä? Etkö tiedä, että voin karkottaa sinut?”
Vastasin: ”Isä, kunnioitan sinua kolmesta syystä. Ensinnäkin olet vanhempi kuin minä, ja Raamatun mukaan meidän tulee osoittaa kunnioitusta harmaapäisen edessä. Toiseksi kunnioitan sinua siksi, että olet jättänyt oman maasi auttaaksesi meitä täällä. Kolmas syy on se, että olet huomaavainen ja antelias ja tuet ahdingossa olevia. Mutta millä oikeudella ajattelet voivasi karkottaa minut? Maan presidentti ei karkota Jehovan todistajia. Tämän seudun perinteinen hallitsija ei karkota meitä. Vaikka ajaisitkin minut pois tästä leiristä, Jehova pitää minusta silti huolen.”
En ollut koskaan puhunut hänelle näin suoraan, ja saatoin nähdä, että se teki häneen vaikutuksen. Hän käveli pois sanomatta sanaakaan. Kun joku valitti minusta myöhemmin, hän vastasi turhautuneena: ”Minä en aio enää puuttua tähän asiaan. Jos hänen saarnaamisensa tuottaa sinulle ongelmia, mene puhumaan siitä hänelle!”
Lukukoulu
Saarnaamistani vastustivat edelleen ne, jotka kävivät leirin baptistikirkossa. Sitten sain idean. Menin sosiaaliviranomaisen luo kysymään, saisinko perustaa lukukoulun. Kun hän kysyi palkkiotoiveitani, sanoin, että opettaisin ilmaiseksi.
Minulle annettiin käyttööni luokkahuone, liitutaulu ja liitua, ja niin aloin opettaa joitakin asukkeja lukemaan. Oppitunti pidettiin joka päivä. Ensimmäisen puolen tunnin ajan opetin lukemista, sitten kerroin ja selitin jonkin Raamatun kertomuksen, ja lopuksi luimme tuon kertomuksen Raamatusta.
Yksi oppilaista oli nainen nimeltä Nimota. Hän tunsi syvää kiinnostusta hengellisiä asioita kohtaan ja esitti uskonnollisia kysymyksiä sekä kirkossa että moskeijassa. Hän ei saanut sieltä vastauksia kysymyksiinsä, joten hän tuli kysymään niitä minulta. Lopulta hän vihki elämänsä Jehovalle ja kävi kasteella. Vuonna 1966 menimme naimisiin.
Useimmat nykyisestä seurakunnastamme ovat oppineet lukemaan ja kirjoittamaan tuossa koulussa. Minulla itselläni ei ollut viisautta ehdottaa sen perustamista. Jehovan siunaus oli päivänselvä. Kukaan ei yrittänyt estää minua saarnaamasta sen jälkeen.
Valtakunnansali leirissä
Siinä vaiheessa kun Nimota ja minä menimme naimisiin, meitä kokoontui säännöllisesti neljä tutkimaan yhdessä Vartiotornia. Noin vuoden verran kokoonnuimme huoneessa, jossa spitaalisten haavat pestiin. Sitten sosiaaliviranomainen, josta oli tähän mennessä tullut ystäväni, sanoi minulle: ”Ei ole hyvä, että te palvotte Jumalaanne toimenpidehuoneessa.”
Hän sanoi, että voisimme kokoontua tyhjässä puusepänverstaassa. Aikanaan tuo verstas muutettiin valtakunnansaliksi. Saimme sen valmiiksi vuonna 1992 kaupungista tulleiden veljien avustuksella. Kuten voit nähdä sivun 24 kuvasta, salimme on vankka rakennus; se on rapattu ja maalattu, ja siinä on sementtilattia ja hyvä katto.
Saarnaan spitaalisille
Spitaaliparantola on 33 vuoden ajan ollut alueenani. Millaista on saarnata spitaalisille? Täällä Afrikassa suurin osa ihmisistä uskoo, että kaikki tulee Jumalalta. Niinpä kun he sairastuvat spitaaliin, he uskovat Jumalan olevan siitä jollain tavalla vastuussa. Jotkut ovat syvästi masentuneita tilansa johdosta. Toiset ovat vihaisia ja sanovat: ”Älä puhu meille Jumalasta, joka on rakkaudellinen ja armollinen. Jos se olisi totta, tämä sairaus lähtisi pois!” Silloin luemme ja käsittelemme Jaakobin kirjeen 1:13:n, jossa sanotaan: ’Pahalla ei Jumala koettele ketään.’ Sen jälkeen selitämme, miksi Jehova sallii sairauksien piinata ihmisiä, ja kerromme hänen lupaamastaan paratiisimaasta, missä kukaan ei tule olemaan sairas (Jesaja 33:24).
Monet ovat osoittaneet vastakaikua hyvälle uutiselle. Leiriin tuloni jälkeen Jehova on käyttänyt minua auttamaan yli 30:tä ihmistä vihkiytymään ja käymään kasteella, kaikki spitaalisia. Monet ovat palanneet kotiinsa parannuttuaan, ja muutama on kuollut. Nykyään meillä on 18 Valtakunnan julistajaa, ja kokouksissa on säännöllisesti läsnä noin 25 henkeä. Kaksi meistä palvelee vanhimpana, ja meillä on yksi avustava palvelija ja yksi vakituinen tienraivaaja. Miten onnellinen olenkaan siitä, että näen niin monien palvelevan nyt uskollisesti Jehovaa tässä leirissä! Tänne tullessani pelkäsin jääväni yksin, mutta Jehova on siunannut minua suurenmoisella tavalla.
Ilo palvella veljiäni
Sain lääkitystä spitaaliini vuodesta 1960 lähtien, kunnes viitisen vuotta sitten se lopetettiin. Olen nyt täysin parantunut kuten muutkin seurakunnassamme. Spitaali jätti jälkensä – menetin toisen jalkani enkä pysty suoristamaan käsiäni – mutta sairaus on poissa.
Koska olen terve, minulta on kysytty, miksi en lähde leiristä ja palaa kotiin. Olen jäänyt tänne monestakin syystä, mutta pääsyy on se, että haluan edelleen auttaa täällä olevia veljiäni. Jehovan lampaiden kaitseminen tuo iloa, joka ylittää kaiken, mitä perheeni voisi antaa minulle, jos palaisin sen luo.
Olen hyvin kiitollinen siitä, että tunsin Jehovan ennen kuin sain tietää sairastavani spitaalia. Muuten olisin saattanut ottaa itseltäni hengen. Näihin vuosiin on mahtunut monia vaikeuksia ja ongelmia, mutta minua ei ole pitänyt elossa lääkitys, vaan Jehova. Tunnen iloa muistellessani mennyttä, ja vielä suurempaa iloa tunnen ajatellessani tulevaisuutta Jumalan valtakunnan alaisuudessa.
[Tekstiruutu s. 25]
Tietoa spitaalista
Millainen tauti se on?
Nykyajan spitaali eli lepra on tauti, jonka aiheuttavan bakteerin löysi Armauer Hansen vuonna 1873. Tunnustukseksi hänen työstään lääkärit puhuvat spitaalista myös Hansenin tautina.
Bakteeri vahingoittaa hermoja, luita, silmiä ja joitakin elimiä. Tunto katoaa, usein käsistä ja jaloista. Hoitamattomana tauti voi vaurioittaa vakavasti kasvoja ja raajoja. Siihen ei yleensä kuole.
Onko se hoidettavissa?
Ne joilla on jokin lievä spitaalin muoto, parantuvat ilman minkäänlaista hoitoa. Vakavampia tapauksia voidaan hoitaa lääkkeillä.
Ensimmäinen lepralääke, joka kehitettiin 50-luvulla, vaikutti hitaasti ja menetti jatkuvasti tehoaan, koska leprabakteeri kehittyi sille vastustuskykyiseksi. Kehitettiin uusia lääkkeitä, ja 80-luvun alusta lähtien on vakiohoitona ollut kolmen eri lääkkeen samanaikainen käyttö (Multi-Drug Therapy eli MDT): dapsonin, rifampisiinin ja klofatsimiinin. Tämä hoitomenetelmä tappaa bakteerin, mutta ei korjaa jo syntyneitä vaurioita.
Menetelmä on erittäin tehokas tämän taudin hoidossa. Sen ansiosta leprapotilaiden määrä putosi vuosina 1985–96 (kesäkuuhun mennessä) 12 miljoonasta noin 1,3 miljoonaan.
Kuinka tarttuvaa?
Spitaali ei tartu kovin helposti, koska useimpien vastustuskyky on tarpeeksi vahva. Jos se on tarttuakseen, se tavallisesti tarttuu ihmisiin, jotka elävät pitkään läheisessä yhteydessä bakteerinkantajiin.
Lääkärit eivät tiedä varmasti, miten bakteeri pääsee elimistöön, mutta he arvelevat sen tulevan ihon tai nenän kautta.
Tulevaisuudennäkymiä
Spitaali on tarkoitus ”hävittää yleisenä terveysongelmana” vuoteen 2000 mennessä. Tämä tarkoittaa, että spitaalitapausten määrä jossakin yhteisössä ei ylitä yhden suhdetta 10 000 henkeen. Jumalan valtakunnan alaisuudessa se hävitetään kokonaan (Jesaja 33:24).
Lähteet: Maailman terveysjärjestö, International Federation of Anti-Leprosy Associations ja Manson’s Tropical Diseases, vuoden 1996 laitos.
[Tekstiruutu s. 27]
Onko nykyajan spitaali sama kuin Raamatun ajan spitaali?
Lääketieteen oppikirjat määrittelevät spitaalin nykyään täsmällisesti; mikrobin tieteellinen nimi on Mycobacterium leprae. Raamattu ei tietenkään ole lääketieteen oppikirja. ”Spitaaliksi” monissa raamatunkäännöksissä käännetyt heprean ja kreikan sanat ovat merkitykseltään paljon laajempia. Raamatun spitaali ei esimerkiksi tuottanut havaittavia oireita ainoastaan ihmisissä vaan myös vaatteissa ja taloissa, mitä bakteerit eivät tee (3. Mooseksen kirja 13:2, 47; 14:34).
Lisäksi spitaalin nykyisin aiheuttamat oireet ihmisissä eivät sovi tarkalleen Raamatun ajan spitaalin kuvaukseen. Jotkut arvelevat selityksen piilevän siinä, että tautien luonne muuttuu ajan myötä. Toiset uskovat, että Raamatussa mainittu spitaali kuvaa monenlaisia tauteja, joihin saattaa kuulua M. lepraen aiheuttama tauti tai sitten ei.
Eräässä teologisessa sanakirjassa sanotaan, että niin kreikassa kuin hepreassakin spitaaliksi tavallisesti käännetyt sanat ”viittaavat samaan sairauteen tai sairauksien ryhmään – – On kyseenalaista, onko tämä sairaus sama kuin nykyajan spitaali. Sairauden täsmällinen lääketieteellinen määritys ei kuitenkaan vähennä arvostustamme [Jeesuksen ja hänen opetuslastensa] parantamista koskevia kertomuksia kohtaan.” (Theological Dictionary of the New Testament.)
[Kuva s. 24]
Seurakunnan jäsenet valtakunnansalin ulkopuolella spitaalisten leirissä
[Kuva s. 26]
Isaiah Adagbona ja hänen vaimonsa Nimota