Mikä on Talmud?

”Talmud on epäilemättä kaikkien aikojen merkittävimpiä kirjallisia teoksia.” (The Universal Jewish Encyclopedia)

”[Talmud on] ihmiskunnan suurimpia älyllisiä saavutuksia, niin tiivis, niin rikas, niin hienosyinen dokumentti, että loistavilla ajattelijoilla on riittänyt siinä pohtimista yli puolentoistatuhannen vuoden ajan.” (Juutalainen oppinut ja kirjoittaja Jacob Neusner)

”Talmud on – – [juutalaisuuden] keskuspilari, joka – – tukee juutalaisen elämän koko hengellistä ja älyllistä rakennusta.” (Talmudin oppinut, rabbi Adin Steinsaltz)

TALMUDILLA on eittämättä ollut valtava vaikutus juutalaiseen kansaan satojen vuosien ajan. Edellä lainattujen ylistysten ohella on Talmudia kuitenkin toisaalta mustattu ja sanottu ”epämääräiseksi suoksi”. Se on julistettu rienaavaksi Paholaisen työksi. Paavin määräyksestä sen niteitä toistuvasti sensuroitiin, takavarikoitiin ja jopa poltettiin suuria määriä Euroopan kaupunkien aukioilla.

Mikä täsmälleen sanottuna on tämä teos, joka on herättänyt näin paljon kiistaa? Mikä Talmudista tekee ainutlaatuisen juutalaisten kirjoitusten joukossa? Miksi se kirjoitettiin? Miten sen vaikutus juutalaisuuteen on kasvanut niin suureksi? Onko sillä merkitystä ei-juutalaiselle maailmalle?

Niiden 150 vuoden ajan, jotka seurasivat Jerusalemin temppelin hävittämistä vuonna 70, rabbien viisaiden akatemioissa kautta Israelin etsittiin kuumeisesti uutta perustaa juutalaisten tapojen säilymiselle. He väittelivät suullisen lakinsa eri perinteistä ja vahvistivat niitä. Tältä pohjalta he asettivat juutalaisuudelle uusia rajoja ja vaatimuksia, jotka ohjasivat jokapäiväistä elämää pyhyydessä ilman temppeliä. Tämä uusi hengellinen kehys hahmoteltiin Mišnassa, jonka kokosi Jehuda ha-Nasi 200-luvun alkuun mennessä.a

Mišna seisoi omilla jaloillaan eikä hakenut itselleen oikeutusta raamatunviitteiden välityksellä. Sen lähestymistapa ja jopa heprean kielen tyyli olivat omaa luokkaansa, erilaisia kuin Raamatun tekstin tarkastelutapa ja tyyli. Mišnassa lainatut rabbien päätökset vaikuttivat juutalaisten arkielämään kaikkialla. Jacob Neusner kommentoikin: ”Mišna oli Israelin perustuslaki. – – Se vaati sääntöjensä hyväksymistä ja niihin mukautumista.”

Mutta entä jos joku kysyi, oliko Mišnassa lainattujen viisaiden arvovalta tosiaan Jumalan ilmoittamien kirjoitusten arvovallan veroinen? Rabbien piti silloin osoittaa, että Mišnassa olevat tannaiittien (suullisen lain opettajien) opetukset olivat täysin sopusoinnussa Raamatun heprealaisten kirjoitusten kanssa. Tuli välttämättömäksi esittää lisähuomautuksia. Rabbeista tuntui tarpeelliselta selittää ja perustella Mišnaa ja todistaa, että se oli lähtöisin Laista, jonka Mooses sai Siinailla. Heistä tuntui, että heidän oli pakko todistaa suullisen ja kirjoitetun lain olevan hengeltään ja tarkoitukseltaan yhtä. Niinpä Mišna ei ollutkaan juutalaisuuden viimeinen sana, vaan siitä tuli uusi lähtökohta uskonnollisille keskusteluille ja väittelyille.

Talmudia valmistetaan

Tähän uuteen haasteeseen tarttuneet rabbit tunnettiin amoraiitteina, Mišnan ’tulkitsijoina’ tai ’selittäjinä’. Kukin akatemia keskittyi jonkun huomattavan rabbin ympärille. Pieni oppineiden ja oppilaiden piiri kävi keskusteluja pitkin vuotta. Tärkeimmät istunnot pidettiin kuitenkin kahdesti vuodessa, adar- ja elulkuussa, kun maanviljelyssä oli hiljaista ja sadat tai jopa tuhannet muut pääsivät tulemaan niihin.

Adin Steinsaltz selittää: ”Puheenjohtajana toimi akatemian pää, joka istui tuolilla tai erityisillä matoilla. Eturiveillä häntä vastapäätä istuivat tärkeät oppineet, muun muassa hänen kollegansa tai huomattavat oppilaansa, ja näiden takana kaikki muut oppineet. – – istumajärjestys perustui tarkoin määriteltyyn hierarkiaan [arvojärjestykseen].” Mišnaa luettiin ääneen jonkin matkaa. Sitten luettua verrattiin rinnakkais- tai lisäaineistoon, jonka tannaiitit olivat koonneet mutta jota ei ollut Mišnassa. Analysoiminen alkoi. Esitettiin kysymyksiä ja eriteltiin ristiriitoja, jotta opetusten välinen sisäinen sopusointu olisi löytynyt. Rabbien opetusten tueksi etsittiin todistejakeita Raamatun heprealaisista kirjoituksista.

Tarkasta ohjauksesta huolimatta nämä keskustelut olivat kiihkeitä, joskus kuohuviakin. Eräs Talmudissa lainattu viisas puhui ”tulikipinöistä”, joita rabbien välillä sinkoili väittelyn aikana (Hullin 137b, Babylonian Talmud). Steinsaltz kuvailee keskustelun etenemistä: ”Akatemian johtaja eli esitelmöivä viisas esitti oman tulkintansa ongelmista. Kuulijakunnassa olevat oppineet pommittivat häntä usein kysymyksillä, jotka perustuivat muihin lähteisiin, toisten selittäjien näkemyksiin tai heidän omiin päätelmiinsä. Toisinaan väittely oli hyvin lyhyt ja jäi yhteen vastaansanomattomaan ja tyhjentävään vastaukseen, joka esitettyyn kysymykseen annettiin. Joskus muulloin toiset oppineet tarjosivat vaihtoehtoisia ratkaisuja, ja seurasi mittava väittely.” Kaikki läsnäolijat saivat osallistua keskusteluun vapaasti. Näissä istunnoissa selvennettyjä kysymyksiä toimitettiin muille akatemioille toisten oppineiden tarkastettavaksi.

Istunnot eivät silti olleet vain loputtomia, tiukan lainopillisia väittelyjä. Juutalaisten uskonnollisen elämän sääntöihin ja säännöksiin liittyvää lakiaineistoa sanotaan halakhaksi. Ilmaus tulee heprealaisesta juurisanasta ’kulkea’ ja viittaa ’elämäntapaan jota tulee noudattaa’. Kaikki muu aineisto – kertomukset rabbeista ja Raamatun henkilöistä, viisaat lausumat, uskonnolliset ja filosofiset käsitykset – on nimeltään haggada, heprealaisesta juurisanasta ’kertoa’. Halakha ja haggada sekoittuivat keskenään rabbien väittelyssä.

Kirjassaan The World of the Talmud Morris Adler sanoo: ”Viisas opettaja keskeytti pitkän ja vaikean lainopillisen perustelun vaihtamalla aihetta helppotajuisemmaksi ja rakentavammaksi. – – Niinpä taru ja historia, aikakauden tiede ja kansanperinne, Raamatun selitysoppi ja elämäkerrat, saarna ja teologia nivoutuivat yhteen kokonaisuudeksi, joka akatemioiden tapoihin perehtymättömästä näytti järjestämättömien tietojen kummalliselta sekasotkulta.” Akatemioiden oppineille kaikilla noilla aiheen vaihdoilla oli tarkoituksensa ja ne liittyivät keskusteltavaan kohtaan. Halakha ja haggada olivat rakennuselementtejä uudessa rakenteessa, jota valmistettiin rabbien akatemioissa.

Kaksi Talmudia syntyy

Aikanaan Palestiinan tärkein rabbiininen keskus muutti Tiberiaaseen. Muita merkittäviä akatemioita oli Sepforiksessa, Kesareassa ja Lyddassa. Mutta heikkenevä talous, jatkuva poliittinen epävakaus ja viimein luopiokristittyjen harjoittama painostus ja vaino johtivat siihen, että juutalaisia muutti suurin joukoin toiseen huomattavaan juutalaisyhteisöön itään päin, Babyloniaan.

Oppilaita oli satojen vuosien ajan siirtynyt Babyloniasta Palestiinaan opiskelemaan suurten rabbien johdolla akatemioissa. Yksi noista oppilaista oli Abba ben Ibo, jota kutsutaan myös Abba Arikaksi – ’pitkäksi Abbaksi’ – mutta joka myöhemmin tunnettiin yksinkertaisesti nimellä Rab. Hän palasi Babyloniaan vuoden 219 tienoilla opiskeltuaan Jehuda ha-Nasin johdolla, ja tämä oli käännekohta Babylonian juutalaisyhteisön hengellisen tärkeyden kannalta. Rab perusti akatemian Suraan, alueelle jolla oli paljon juutalaisia mutta vähän oppineita. Hänen maineensa houkutteli akatemiaan 1 200 vakituista oppilasta, ja juutalaisten adar- ja elulkuun aikana läsnä oli tuhansia muita. Rabin huomattava aikalainen Samuel perusti akatemian Nehardeaan. Muita tärkeitä akatemioita ilmaantui Pumbeditaan ja Mehozaan.

Nyt ei enää ollut tarvetta matkustaa Palestiinaan, sillä opiskelu onnistui suurten oppineiden johdolla Babyloniassa. Mišnan valmistaminen omaksi tekstikseen tasoitti tietä Babylonian akatemioiden täydelliselle riippumattomuudelle. Vaikka Palestiinan ja Babylonian tutkimistyylit ja -menetelmät kehittyivät nyt eri suuntiin, akatemioiden ykseys säilyi tiheän yhteydenpidon ja opettajien vaihdon vuoksi.

300- ja 400-luvun taitteessa Palestiinan juutalaisten tilanne muuttui erityisen vaikeaksi. Luopiokristillisyyden kasvavan vallan alaisuudessa rajoitusten ja vainojen aallot johtivat lopulliseen iskuun, kun sekä sanhedrin että nasin (patriarkan) virka lakkautettiin noin vuonna 425. Sen vuoksi Palestiinan amoraiitit alkoivat koota yhdeksi yhtenäiseksi teokseksi akatemioissa käytyjen väittelyiden tiivistelmiä varmistaakseen niiden säilymisen. Tämä teos, joka laadittiin kiireesti 300-luvun loppupuoliskolla, tuli tunnetuksi nimellä Palestiinan Talmud.b

Palestiinan akatemioiden lähestyessä loppuaan alkoivat Babylonian amoraiittien kyvyt olla huipussaan. Abaje ja Raba kehittivät väittelyn monimutkaiseksi ja hienosyiseksi todisteluksi, josta tuli myöhemmin malli Talmudin analysoimiselle. Seuraavaksi Suran akatemian johtaja Aši (v. 371–427) alkoi koota ja toimittaa väittelyjen loppulausuntoja. Steinsaltzin mukaan hän teki niin, ”koska hän pelkäsi valtaosan suullista materiaalia olevan järjestämättömyytensä vuoksi vaarassa vaipua unohduksiin”.

Tämä suunnaton aineisto oli liian laaja yhden miehen tai edes yhden sukupolven järjestettäväksi. Amoraiittien aika päättyi Babyloniassa 400-luvulla, mutta Babylonian Talmudin lopullista toimittamista jatkoivat 500-luvulle asti saboraiitit, ryhmä jonka nimi tuli aramean sanasta ’selittäjät, mielipiteen haltijat’. Nämä viimeistelijät kokosivat yhteen tuhannet irralliset yksityiskohdat ja rabbien vuosisataiset väittelyt ja antoivat Babylonian Talmudille sellaisen tyylin ja rakenteen, joka erotti sen kaikista juutalaisten aiemmista kirjoituksista.

Mitä Talmud sai aikaan?

Talmudin rabbit ryhtyivät todistamaan, että Mišna oli peräisin samasta lähteestä kuin Raamatun heprealaiset kirjoitukset. Mutta miksi? Jacob Neusner kommentoi: ”Herätetty kysymys koski Mišnan asemaa. Mutta asian ytimessä näyttää olleen viisaan itsensä arvovalta.” Tämän arvovallan vahvistamiseksi joka ikinen Mišnan rivi ja joskus jopa sana tutkittiin, kyseenalaistettiin, selitettiin ja saatettiin sopusointuun jollakin tavalla. Neusner havainnoi, että näin rabbit ”vaihtoivat Mišnan suuntaa”. Vaikka Mišna oli luotu itsessään täydelliseksi teokseksi, se oli nyt analysoitu pienintä piirtoa myöten. Se oli tässä prosessissa luotu uudelleen, määritetty uudestaan.

Tämä uusi teos, Talmud, palveli rabbien tarkoitusta. He määräsivät analyysille säännöt, ja siksi teos opetti ihmisiä ajattelemaan rabbien tavalla. Rabbit uskoivat, että heidän tutkimis- ja analysoimismenetelmänsä heijastivat Jumalan mieltä. Talmudin tutkimisesta tuli itsetarkoitus, palvontamuoto – mielen käyttämistä oletetusti Jumalaa jäljitellen. Tulevien polvien aikana itse Talmudia analysoitaisiin samalla menetelmällä. Mihin tämä johti? Historioitsija Cecil Roth kirjoittaa: ”Talmud – – antoi [juutalaisille] heille ominaisen leiman, joka erotti heidät muista, sekä heidän huomattavan voimakkaan vastustuskykynsä ja yhteenkuuluvuudentunteensa. Sen dialektiikka teroitti heidän ajattelukykyään ja antoi heille – – tarkkanäköisyyttä. – – Talmud antoi keskiajan vainotulle juutalaiselle toisen maailman, johon paeta – –. Se antoi hänelle isänmaan, jota hän saattoi kuljettaa mukanaan, kun hän oli menettänyt oman maansa.”

Rabbien ajattelutavan opettajana Talmud on varmasti vaikuttanut ihmisiin. Kaikkia – juutalaisia yhtä lailla kuin ei-juutalaisia – koskee kuitenkin kysymys: heijastaako Talmud todella Jumalan mieltä? (1. Korinttilaisille 2:11–16.)

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 31]

Kaksi Talmudia – millaisia ne ovat toisiinsa verrattuina?

Heprean sana ”talmud” merkitsee ’opiskelemista’ tai ’oppimista’. Palestiinan ja Babylonian amoraiitit olivat ryhtyneet opiskelemaan eli analysoimaan Mišnaa. Molemmat Talmudit (Palestiinan ja Babylonian) ovat tällaisia analyyseja, mutta millaisia ne ovat toisiinsa verrattuina? Jacob Neusner kirjoittaa: ”Ensimmäinen Talmud analysoi todisteita, toinen tutkii edellytyksiä; ensimmäinen pysyy täysin asiassa, toinen irtautuu siitä laajalti.”

Babylonian Talmudin tiiviimpi ja perusteellisempi toimitustyö teki siitä paitsi paljon laajemman myös syvällisemmän ja terävämmän ajatusmaailmaltaan ja analysoinniltaan. Puhuttaessa Talmudista tarkoitetaan tavallisesti Babylonian Talmudia. Sitä on tutkittu ja kommentoitu eniten vuosisatojen saatossa. Neusnerin mielestä Palestiinan Talmud on ”pätevä” ja Babylonian Talmud ”nerokas”.