Olen ottanut mielelläni vastaan Jehovan ohjauksen
KERTONUT ULYSSES V. GLASS
Se oli poikkeuksellinen tilaisuus. Valmistuvalla kurssilla oli vain 127 oppilasta, mutta läsnä oli 126 387 innostunutta kuulijaa, jotka edustivat kymmeniä eri kansoja. Oli meneillään Vartiotornin raamattukoulun Gileadin 21. kurssin päättäjäiset, ja tuo tilaisuus pidettiin Yankee-stadionilla New Yorkin kaupungissa 19. heinäkuuta 1953. Miksi tuo oli niin merkittävä tapaus elämässäni? Annahan kun kerron hieman taustaa.
SYNNYIN Vincennesissä Indianassa Yhdysvalloissa 17. helmikuuta 1912, noin kaksi vuotta ennen messiaanisen Valtakunnan syntymää, jota kuvaillaan Ilmestyksen 12:1–5:ssä. Vanhempani olivat edellisenä vuonna alkaneet tutkia Raamattua Raamatun tutkielmia -nimisten julkaisujen avulla. Joka sunnuntaiaamu isä luki perheelle yhtä näistä kirjoista, minkä jälkeen keskustelimme lukemastamme.
Äiti käytti oppimaansa lastensa ajattelun muovaamiseen. Hän oli hyvin miellyttävä ihminen, ystävällinen ja auttavainen. Meitä lapsia oli kaikkiaan neljä, mutta äidin rakkaus ulottui myös naapureiden lapsiin. Hän vietti aikaa kanssamme. Hyvin mielellään hän kertoi meille Raamatun kertomuksia ja lauloi kanssamme.
Hän myös kutsui kotiimme monia kokoaikaisia sananpalvelijoita. He viipyivät luonamme vain päivän tai pari ja pitivät usein kokouksia ja puheita kodissamme. Pidimme erityisesti niistä, jotka käyttivät kuvauksia ja kertoivat meille tarinoita. Erään kerran vuonna 1919, noin vuosi ensimmäisen maailmansodan päättymisestä, muuan vieraileva veli kohdisti sanansa nimenomaan meille lapsille. Hän puhui vihkiytymisestä, ja auttoi meitä ymmärtämään, miten se vaikutti elämäämme. Kun myöhemmin samana iltana menin vuoteeseen, rukoilin taivaallista Isääni ja kerroin hänelle, että halusin palvella häntä aina.
Vuoden 1922 jälkeen muut elämän huolet olivat kuitenkin työntää tuon päätöksen taka-alalle. Muutimme paikasta toiseen emmekä olleet tekemisissä Jehovan kansan seurakunnan kanssa. Isä oli poissa kotoa, sillä hän työskenteli rautateillä. Raamatun tutkimisemme oli epäsäännöllistä. Minä opiskelin tavoitteenani tulla mainospiirtäjäksi ja suunnittelin meneväni erääseen huomattavaan yliopistoon.
Panen asiat tärkeysjärjestykseen
Maailma alkoi 1930-luvun puolivälissä ajautua jälleen kohti maailmanlaajuista sotaa. Asuimme Clevelandissa Ohiossa, kun muuan Jehovan todistaja tuli ovellemme. Aloimme ajatella vakavammin sitä, mitä olimme lapsena oppineet. Vanhempi veljeni Russell oli erityisen vakavamielinen, ja hän kävi kasteella ensimmäisenä. Minä olin pikemminkin kuin villivarsa, mutta 3. helmikuuta 1936 minäkin menin kasteelle. Opin ymmärtämään paremmin, mitä Jehovalle vihkiytymiseen sisältyy, ja ottamaan vastaan hänen ohjauksensa. Samana vuonna kävivät kasteella myös kaksi sisartani, Kathryn ja Gertrude. Aloitimme kaikki kokoaikaisen tienraivauspalveluksen.
Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, ettemme koskaan ajatelleet mitään muuta. Höristin oitis korviani, kun kälyni kertoi minulle eräästä hyvin sievästä Ann-nimisestä tytöstä, joka oli onnensa kukkuloilla kuultuaan totuudesta. Hän oli tulossa kodissamme pidettäviin kokouksiin. Ann työskenteli tuolloin sihteerinä eräässä lakitoimistossa, ja vuoden kuluessa hän meni kasteelle. En ollut suunnitellut avioitumista, mutta oli päivänselvää, että Ann oli sataprosenttisesti totuudessa. Hän halusi omistautua täysin Jehovan palvelukseen. Hän ei koskaan sanonut: ”Voinko tehdä sen?” Sen sijaan hän tapasi kysyä: ”Miten minun on parasta tehdä se?” Ja hän oli myös lujasti päättänyt toteuttaa sen. Hänen myönteinen asenteensa vetosi minuun. Sitä paitsi hän oli hyvin sievä ja on edelleenkin. Hänestä tuli vaimoni ja pian myös tienraivaustoverini.
Arvokasta valmennusta tienraivaajina
Tienraivaajina opimme, mikä oli tyytyväisyyden avain elettäessä sekä niukkuudessa että runsaudessa (Filippiläisille 4:11–13). Kerran päivän jo kallistuessa iltaan emme olleet syöneet vielä mitään koko päivänä. Rahaa oli yhteensä vain viisi senttiä. Menimme erääseen lihakauppaan, ja kysyin: ”Saisimmeko viidellä sentillä meetvurstia?” Myyjä katsoi meitä ja leikkasi sitten neljä siivua. Olen varma, että siinä oli meetvurstia enemmän kuin viiden sentin arvosta. Sillä tavoin saimme vähän syötävää.
Ei ollut mitenkään epätavallista, että kohtasimme ankaraa vastustusta sananpalveluksessamme. Olimme eräässä Syracusen lähellä sijaitsevassa kaupungissa New Yorkin osavaltiossa levittämässä kadulla jakeluilmoituksia, ja meillä oli rinta- ja selkäpuolella kannettavat kilvet, joissa mainostettiin erikoisesitelmää. Kaksi vantteraa miestä kävi minuun kovakouraisesti käsiksi. Toinen heistä oli poliisi, mutta hänellä ei ollut virkapukua yllään ja hän vähät välitti vaatimuksestani saada nähdä hänen virkamerkkinsä. Juuri silloin Grant Suiter Brooklynin Betelistä ilmaantui paikalle ja sanoi, että menisimme selvittämään asian poliisiasemalle. Sitten hän soitti Seuran toimistoon Brooklyniin, josta saimme neuvon, että kaksi meistä menisi kadulle vielä uudelleen samana päivänä mainoskilvet yllä levittämään jakeluilmoituksia, jotta saisimme lasketuksi perustan ennakkotapausta varten. Kuten odottaa saattoi, meidät pidätettiin. Mutta kun sanoimme poliisille, että he joutuisivat laittomasta pidätyksestä oikeuteen, he päästivät meidät menemään.
Seuraavana päivänä rähinöivä nuorisojoukko tunkeutui papin yllyttämänä kokouspaikkaamme, eikä poliisia näkynyt mailla halmeilla. Huligaanit hakkasivat baseballmailoilla puulattiaa, heittivät joitakuita kuulijoita alas katsomosta ja kiipesivät lavalle, missä he pitivät Amerikan lippua koholla ja huusivat: ”Tervehtikää sitä! Tervehtikää sitä!” Sitten he alkoivat laulaa ”Beer Barrel Polka” -nimistä laulua. He hajottivat kokouksen täydellisesti. Saimme ensi käden tuntumaa siihen, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan: ”Koska ette ole osa maailmasta, vaan minä olen valinnut teidät maailmasta, tämän vuoksi maailma teitä vihaa.” (Johannes 15:19.)
Mainitsemani esitelmä oli oikeastaan J. F. Rutherfordin, Vartiotorni-seuran silloisen presidentin, äänitetty puhe. Viivyimme Annin kanssa tuossa kaupungissa muutamia päiviä ja kävimme ihmisten luona tarjoamassa heille tilaisuutta kuulla tämä puhe kodissaan. Muutamat ottivat tarjouksen vastaan.
Tarjoudumme ulkomaiseen palvelukseen
Aikanaan avautui uusia palvelustilaisuuksia. Veljeni Russell ja hänen vaimonsa Dorothy kutsuttiin vuonna 1943 Gilead-koulun ensimmäiselle kurssille, minkä jälkeen heidät määrättiin lähetystyöntekijöiksi Kuubaan. Sisareni Kathryn kävi neljännen kurssin. Hänetkin lähetettiin Kuubaan. Myöhemmin hän sai siirron Dominikaaniseen tasavaltaan ja sieltä Puerto Ricoon. Entä Ann ja minä?
Kun kuulimme Gilead-koulusta ja siitä, että Seura halusi lähettää lähetystyöntekijöitä muihin maihin, olimme halukkaita tarjoutumaan ulkomaiseen palvelukseen. Ensin ajattelimme lähteä omin neuvoin, ehkäpä Meksikoon. Mutta päätimme sitten, että olisi kaiketi parempi odottaa ja antaa Seuran määrätä meidät jonnekin Gilead-koulun jälkeen. Ymmärsimme, että tämä oli Jehovan käyttämä järjestely.
Saimme kutsun Gilead-koulun neljännelle kurssille. Kuitenkin vähän ennen kurssin alkua N. H. Knorr, silloinen Vartiotorni-seuran presidentti, sai tietää lähemmin niistä rajoituksista, joita Annilla oli lapsuudessa sairastamansa polion vuoksi. Veli Knorr keskusteli asiasta kanssani ja päätti, ettei olisi viisasta lähettää meitä palvelemaan johonkin toiseen maahan.
Parisen vuotta myöhemmin, kun olin konventin valmistelutöissä, veli Knorr näki minut uudelleen ja kysyi, olimmeko yhä kiinnostuneita Gileadista. Hän sanoi, ettemme saisi määräystä ulkomaille mutta että hänellä oli mielessään jotain muuta. Niinpä 26. helmikuuta 1947 nimemme olivat yhdeksännen kurssin oppilasluettelossa.
Nuo Gileadissa viettämämme päivät olivat ikimuistoisia. Oppitunnit olivat hengellisesti antoisia. Solmimme elinikäisiä ystävyyssuhteita. Olin kuitenkin tekemisissä tuon koulun kanssa vielä pitkään tämän jälkeenkin.
Vuoroin Washingtonissa, vuoroin Gileadissa
Gilead-koulu oli yhä suhteellisen uusi. Yhdysvaltain hallitus ei ollut vielä perehtynyt kylliksi koulun päämääriin, joten heräsi monia kysymyksiä. Seura halusi edustajan Washingtoniin. Meidät lähetettiin sinne muutama kuukausi Gileadista valmistumisemme jälkeen. Minun oli määrä auttaa hankkimaan viisumeita niille, jotka kutsuttiin Gileadiin muista maista, samoin kuin järjestämään lupapapereita, jotta koulusta valmistuneet voitaisiin lähettää lähetystyöhön ulkomaille. Jotkut viranomaiset olivat erittäin ennakkoluulottomia ja avuliaita. Toiset taas tunsivat voimakasta antipatiaa todistajia kohtaan. Muutamat, joilla oli vahvat poliittiset näkemykset, väittivät, että meillä oli yhteyksiä ei-toivottuihin yhteiskunnallisiin aineksiin.
Muuan mies, jonka toimistoon menin, arvosteli meitä voimakkaasti sen vuoksi, ettemme tervehtineet lippua emmekä menneet sotaan. Kun mies oli pauhannut aikansa, sanoin viimein: ”Haluaisin muistuttaa teitä siitä, minkä jo tiedättekin, että Jehovan todistajat eivät sodi kenenkään kanssa maailmassa. Me emme sekaannu maailman asioihin. Emme sekaannu sen sotiin emmekä politiikkaan. Olemme täysin puolueettomia. Olemme jo voittaneet ne ongelmat, joiden kanssa te kamppailette; järjestössämme vallitsee ykseys. Mitä siis haluatte meidän tekevän? Haluatteko, että teemme asiat jälleen teidän tavallanne ja luovumme omasta tavastamme?” Hän ei sanonut tämän jälkeen enää mitään.
Kaksi päivää viikossa oli varattu kokonaan valtionvirastojen parissa työskentelyyn. Tämän lisäksi palvelimme erikoistienraivaajina. Silloin se merkitsi sitä, että kenttäpalvelukseen käytettiin kuukausittain 175 tuntia (myöhemmin määrä muutettiin 140 tunniksi), joten olimme palveluksessa usein iltamyöhään asti. Meillä oli mukavaa. Johdimme monia hienoja raamatuntutkisteluja kokonaisille perheille, ja he edistyivät hyvin. Olimme Annin kanssa päättäneet olla hankkimatta lapsia, mutta hengellisesti puhuen meillä on ollut paitsi lapsia myös lastenlapsia ja lastenlasten lapsia. Sydämemme todella iloitsee heistä!
Vuoden 1948 lopulla sain lisää tehtävää. Veli Knorr selitti, että veli Schroeder, Gilead-koulun rehtori ja yksi sen opettajista, olisi kiireinen erään toisen tärkeän työn vuoksi, joten minua pyydettiin opettamaan Gilead-luokkia tarpeen mukaan. Sydän kurkussa saavuin Annin kanssa takaisin Gileadiin South Lansingiin New Yorkiin 18. joulukuuta. Alkuun olimme Gileadissa vain muutaman viikon kerrallaan, ja sen jälkeen matkustimme taas takaisin Washingtoniin. Vähitellen kuitenkin vietin enemmän aikaa Gileadissa kuin Washingtonissa.
Näihin aikoihin oli Yankee-stadionilla New Yorkissa Gileadin 21. kurssin päättäjäiset, joista alussa kerroin. Niinpä sain opettajana tilaisuuden olla ohjelmassa mukana.
Palvelus maailmankeskuksessa
Helmikuun 12. päivänä 1955 saimme uuden palvelusmääräyksen. Meistä tuli Jehovan näkyvän järjestön maailmankeskuksessa työskentelevän Betel-perheen jäseniä. Mutta mitä se merkitsisi? Pohjimmiltaan sitä, että olisimme halukkaita tekemään mitä tahansa, mitä annettaisiin tehtäväksemme yhteistyössä toisten kanssa. Olimme tehneet niin tietysti jo aiemminkin, mutta nyt kuuluisimme paljon suurempaan ryhmään, päätoimiston Betel-perheeseen. Otimme iloiten vastaan tämän uuden tehtävän, jota pidimme merkkinä Jehovan ohjauksesta.
Työhöni kuului enimmäkseen tiedotusvälineisiin liittyviä asioita. Koska lehdistö oli sensaationnälkäinen ja sai tietonsa vihamielisistä lähteistä, se oli kirjoittanut joitakin ilkeitä asioita Jehovan todistajista. Yritimme kohentaa tilannetta.
Koska veli Knorr halusi huolehtia siitä, että meillä kaikilla oli runsaasti tehtävää, saimme muitakin töitä. Joissakin niistä sain hyödyntää mainospiirtäjän koulutustani. Toiset liittyivät Seuran radioasemaan, WBBR:ään. Työtä riitti myös Seuran tuottamien elokuvien parissa. Teokraattisen historian tarkastelu kuului tietenkin Gilead-kurssiin, mutta nyt ryhdyttiin monenlaisiin hankkeisiin sen hyväksi, että useammat Jehovan kansaan kuuluvat, ja myös yleisö, saisivat yksityiskohtaista tietoa nykyisen teokraattisen järjestön historiasta. Toinen Gilead-valmennuksen piirre liittyi julkiseen puhumiseen, ja oli tehtävä työtä, jotta seurakuntien veljet saisivat enemmän tietoa julkisen puhumisen perusasioista. Tehtävää oli siis runsaasti.
Pysyvästi Gileadiin
Vuonna 1961, kun matkavalvojien ja haaratoimistojen henkilökuntaan kuuluvien valmentaminen oli näköpiirissä, Gilead-koulu muutti Brooklyniin, missä sijaitsevat Vartiotorni-seuran tärkeimmät toimistot. Olin jälleen luokkahuoneessa, mutten tällä kertaa sijaisopettajana, vaan vakituisena opettajana. Mikä mahtava etu! Olen lujasti vakuuttunut siitä, että Gilead-koulu on Jehovan lahja, joka on hyödyttänyt koko hänen näkyvää järjestöään.
Nyt kun Gilead-koulu sijaitsi Brooklynissa, oppilailla oli mahdollisuuksia, joita ei ollut aiempien kurssien oppilailla. Vierailevien puhujien luentoja oli enemmän, yhteistoiminta hallintoelimen kanssa oli läheistä ja yhdessäoloa päätoimiston Betel-perheen kanssa oli enemmän. Oppilailla oli myös tilaisuus saada valmennusta, joka liittyi toimistotöihin, Betel-kodin toimintaan ja kirjapainoalaan.
Oppilaiden määrä on vuosien kuluessa vaihdellut, samoin opettajien. Myös koulun sijainti on muuttunut useita kertoja. Nyt se on kauniissa ympäristössä Pattersonissa New Yorkin osavaltiossa.
Työskentely oppilaiden kanssa
Näiden luokkien opettaminen on ollut todellinen ilo! Täällä on nuoria, joita eivät kiinnosta tässä vanhassa järjestelmässä tehtävät asiat. He jättävät taakseen perheensä, ystävänsä, kotinsa ja samaa kieltä puhuvat ihmiset. Ilmasto, ruoka – kaikki tulee olemaan erilaista. He eivät edes tiedä, mihin maahan he tulevat menemään, mutta heidän päämääränään on olla lähetystyöntekijöitä. Tällaisia ihmisiä ei tarvitse motivoida.
Joka kerta, kun menin luokkahuoneeseen, tavoitteenani oli saada oppilaat tuntemaan olonsa rentoutuneeksi. Jännittyneenä ja huolestuneena ei kukaan opi hyvin. Olin tosin opettaja, mutta tiesin, millaista oli olla oppilas. Istuinhan aikoinaan tuolla paikalla itsekin. Tietenkin he opiskelivat kovasti ja oppivat paljon Gileadissa ollessaan, mutta halusin, että heillä olisi myös mukavaa.
Tiesin tiettyjen asioiden olevan tarpeen, jotta oppilaat voisivat menestyä määräalueellaan. He tarvitsivat vahvan uskon. He tarvitsivat nöyryyttä – ja paljon. Heidän täytyi oppia tulemaan toimeen toisten kanssa, ottamaan vastaan eri tilanteet ja antamaan auliisti anteeksi. Heidän täytyi kehittää jatkuvasti hengen hedelmää. Heidän täytyi myös rakastaa ihmisiä ja sitä työtä, jota varten heidät oli lähetetty. Näistä asioista yritin jatkuvasti muistuttaa Gilead-koulun oppilaita.
En tosiaankaan tiedä, kuinka monia olen opettanut. Tiedän kuitenkin, mitä tunnen heitä kohtaan. En voinut olla kiintymättä heihin niiden viiden kuukauden aikana, jotka vietin heidän kanssaan luokkahuoneessa. Kun sitten päättäjäispäivänä näin heidän kävelevän puhujalavalle ja saavan diplominsa, tiesin, että he olivat suorittaneet kurssin menestyksellisesti ja että he lähtisivät pian. Tuntui siltä kuin osa perheestäni olisi lähdössä. Miten voisi olla rakastamatta ihmisiä, jotka halusivat antaa itseään ja tehdä työtä, jota nämä nuoret tulisivat tekemään?
Kun he vuosien jälkeen tulevat vierailulle, kuulen heidän kertovan palveluksensa tuomista iloista ja saan tietää, että he ovat edelleen määräalueellaan ja tekevät työtä, johon heidät valmennettiin. Miltä minusta silloin tuntuu? Voin vakuuttaa, että upealta.
Katse tulevaisuuteen
Silmäni ovat nyt hämärtyneet, ja se turhauttaa minua. En pysty enää opettamaan Gilead-koulussa. Aluksi tuohon ajatukseen oli vaikea sopeutua, mutta olen elämäni aikana oppinut hyväksymään tilanteet ja selviytymään niistä. Ajattelen usein apostoli Paavalia ja ’piikkiä hänen lihassaan’. Hän rukoili kolmeen otteeseen vapautusta tuosta vaivasta, mutta Herra sanoi hänelle: ”Minun ansaitsematon hyvyyteni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Korinttilaisille 12:7–10.) Paavali jatkoi elämäänsä tuosta ongelmasta huolimatta. Jos hän pystyi siihen, minunkin pitäisi yrittää. Vaikken enää pidäkään oppitunteja, olen kiitollinen, että voin nähdä oppilaiden tulevan ja menevän joka päivä. Joskus voin keskustella heidän kanssaan, ja sydäntäni ilahduttaa ajatella sitä hienoa henkeä, jota he osoittavat.
On suurenmoista mietiskellä sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Perustusta lasketaan parhaillaan. Gileadilla on ollut siinä merkittävä osa. Kun Ilmestyksen 20:12:ssa mainitut kirjakääröt avataan suuren ahdistuksen tuolla puolen, Jehovan teiden tiivis opiskelu jatkuu tuhannen vuoden ajan (Jesaja 11:9). Mutta ei se lopu siihenkään. Se on tosiaankin vasta alkua. Halki ikuisuuden meillä on Jehovasta lisää opittavaa, ja meillä on myös lisää tehtävää nähdessämme hänen tarkoitustensa paljastuvan. Luotan täysin siihen, että Jehova täyttää kaikki suurenmoiset lupauksensa, ja haluan olla silloin ottamassa vastaan hänen meille antamansa ohjauksen.
[Kuva s. 26]
Gileadin päättäjäiset New Yorkin Yankee-stadionilla vuonna 1953
[Kuva s. 26]
Gertrude, minä, Kathryn ja Russell
[Kuva s. 26]
Töissä konventtiorganisaatiossa N. H. Knorrin (reunimmaisena vasemmalla) ja M. G. Henschelin kanssa
[Kuva s. 26]
WBBR:n radioaseman studiossa
[Kuva s. 29]
Gileadin luokkahuoneessa
[Kuva s. 31]
Annin kanssa vähän aikaa sitten