Sielu

Määritelmä: Raamatussa ”sielu” on käännetty heprealaisesta sanasta neʹfeš ja kreikkalaisesta sanasta psy·khēʹ. Se, miten Raamattu käyttää tätä sanaa, osoittaa, että se tarkoittaa ihmistä tai eläintä tai elämää, joka ihmisellä tai eläimellä on. Monille ihmisille ”sielu” merkitsee kuitenkin ihmisolennon aineetonta tai henkiosaa, joka jää eloon liharuumiin kuollessa. Toiset ymmärtävät sen olevan elämän periaate. Viimeksi mainitut näkemykset eivät kuitenkaan ole raamatullisia.

Miten Raamattu auttaa meitä ymmärtämään, mikä sielu on?

1. Moos. 2:7: ”Jehova Jumala muodosti ihmisen maan tomusta ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen, ja ihmisestä tuli elävä sielu.” (Huomaa: tässä ei sanota, että ihmiselle annettiin sielu vaan että hänestä tuli sielu, elävä persoona.) (Tässä ”sieluksi” käännetty heprealainen sana on neʹfeš. Myös KR-38 ja KR-1776 sekä Väl käyttävät sanaa ”sielu”; KR-92:ssa on ”olento”.)

1. Kor. 15:45: ”Niin on myös kirjoitettu: ’Ensimmäisestä ihmisestä Aadamista tuli elävä sielu.’ Viimeisestä Aadamista tuli elämää antava henki.” (Raamatun kreikkalaiset kirjoitukset ovat siis samaa mieltä Heprealaisten kirjoitusten kanssa siitä, mikä sielu on.) (Tässä ”sieluksi” käännetty kreikkalainen sana on sanan psy·khēʹ akkusatiivi. Myös KR-38 ja KR-1776 käyttävät sanaa ”sielu”. KR-92 ja UTN käyttävät sanaa ”olento”.)

1. Piet. 3:20: ”Nooan päivinä – – muutamat, toisin sanoen kahdeksan sielua, vietiin turvallisesti veden läpi.” (Tässä ”sieluksi” käännetty kreikkalainen sana on sanan psy·khēʹ monikkomuoto psy·khaiʹ.) (”Sielua”, KR-38; ”henkeä”, UTN; ”ihmistä”, EU.)

1. Moos. 9:5: ”Lisäksi minä vaadin takaisin teidän sielunne [eli ”elämänne”, hepr. neʹfeš] veren.” (Tässä sielulla sanotaan olevan veri.)

Joos. 11:11: ”He löivät miekan terällä jokaisen siellä olevan sielun [hepr. neʹfeš].” (Sielun ilmaistaan tässä olevan jotakin, jota voidaan koskettaa miekalla, joten nämä sielut eivät voineet olla henkiä.) Ks. myös Hes. 33:6.

Missä Raamattu sanoo, että eläimet ovat sieluja?

1. Moos. 1:20, 21, 24, 25: ”Jumala sanoi edelleen: ’Viliskööt vedet eläviä sieluja* parvittain – –.’ Ja Jumala ryhtyi luomaan suuria merihirviöitä ja kaikkia liikkuvia eläviä sieluja, joita vilisi vesissä lajiensa mukaan, ja kaikkia siivekkäitä lentäviä luomuksia lajiensa mukaan. – – Ja Jumala sanoi edelleen: ’Tuottakoon maa eläviä sieluja lajiensa mukaan’ – – Ja Jumala ryhtyi tekemään maan villieläimiä lajiensa mukaan ja kotieläimiä lajiensa mukaan sekä kaikkia muita maan liikkuvia eläimiä lajiensa mukaan.” (*Heprean kielessä tässä käytetty sana on neʹfeš.)

3. Moos. 24:17, 18: ”Mikäli joku mies lyö ihmissielua [hepr. neʹfeš] kuolettavasti, hänet tulee ehdottomasti surmata. Ja sen, joka lyö kotieläimen sielun [hepr. neʹfeš] kuoliaaksi, tulee korvata se, sielu sielusta.” (Huomaa, että sekä ihmisistä että eläimistä käytetään samaa heprealaista sielua vastaavaa sanaa.)

Ilm. 16:3: ”Se tuli kuin kuolleen vereksi, ja jokainen elävä sielu* kuoli, kaikki, mitä meressä oli.” (Raamatun kreikkalaiset kirjoituksetkin siis osoittavat eläinten olevan sieluja.) (*Tässä käytetty kreikkalainen sana on psy·khēʹ. Myös KR-1776 ja Väl kääntävät sen tässä ”sieluksi”. Jotkin käännökset käyttävät ilmauksia ”olento” tai ”elollinen”.)

Tunnustavatko muut oppineet, jotka eivät ole Jehovan todistajia, että Raamattu opettaa sielusta juuri näin?

”Sielu ei – – merkitse mitään sellaista, mikä ihmisellä olisi, mutta eläimiltä puuttuisi. Heprealaisessa tekstissä käytetään eläimistäkin samaa sanaa, vaikka se onkin suomennettu toisin – –. Tavallisimmin nǽfæš merkitsee elävää ja toimivaa olentoa – –. Uudessa testamentissa vastaava kreikan sana – – [ei] tarkoita Platonin filosofiasta tunnettua sielua, sitä ikuiseen ideamaailmaan kuuluvaa osaa ihmisestä, jolle kuolema merkitsee vapautumista ruumiin kahleista. ’Kuolemattoman sielun’ käsite kuuluu kreikkalaiseen filosofiaan, ei Vanhaan eikä Uuteen testamenttiin.” (Heikki Palva, Raamatun tietosanasto, Porvoo 1974, s. 246.)

”Nykyajan teologisessa antropologiassa esitetään enää harvemmin erillistä oppia sielusta. Ihminen ymmärretään Jumalan luomaksi, ainutkertaiseksi kokonaispersoonaksi. Kuolema merkitsee ihmisen henkisten ja fyysisten elintoimintojen totaalista päätöstä ja ruumiin ylösnousemus ihmisen kokonaispersoonan astumista tuomiolle.” (Otavan suuri ensyklopedia, Keuruu 1980, 8. osa, s. 6199.)

”Heprean nefeš ei merkitse ruumiista erotettavissa olevaa henkistä olentoa, vaan ihmisen elävää, tietoista olemusta, persoonallisuutta, ’itseä’.” (Jussi Aro, Psalmit nykysuomeksi, Pieksämäki 1973, s. 233.)

Voiko ihmissielu kuolla?

Hes. 18:4: ”Katso! Kaikki sielut – minulle ne kuuluvat. Niin kuin isän sielu, niin pojankin sielu – minulle ne kuuluvat. Se sielu*, joka tekee syntiä, se tulee kuolemaan.” (*Hepr. neʹfeš. KR-38 kääntää sen ”sieluksi”, ja KR-92 käyttää ilmausta ”se”.)

Matt. 10:28: ”Älkää alkako pelätä niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua [eli ”elämää”], vaan pelätkää ennemmin häntä, joka voi tuhota sekä sielun* että ruumiin Gehennassa.” (*Kreikan kielessä sanan psy·khēʹ akkusatiivi. Myös KR-38, KR-92, UTN ja EU käyttävät tässä sanaa ”sielu”.)

Apt. 3:23: ”Niin, jokainen sielu [kreik. psy·khēʹ], joka ei kuuntele sitä Profeettaa, tullaan täysin tuhoamaan kansan keskuudesta.”

Ks. myös Job 36:14; Ps. 78:50; Hes. 13:19.

Onko ihmissielujen (ihmisten) mahdollista elää ikuisesti?

Ks. pääaihetta ”Elämä”, s. 49–53.

Onko sielu sama kuin henki?

Saarn. 12:7: ”Silloin tomu palaa maahan, niin kuin se on ollutkin, ja henki [eli elinvoima, hepr. ruʹaḥ] palaa tosi Jumalan luo, joka sen antoi.” (Huomaa, että henkeä vastaava heprealainen sana on ruʹaḥ, kun taas sieluksi käännetty sana on neʹfeš. Tämä raamatunkohta ei merkitse sitä, että henki kulkee kuolemassa maasta Jumalan henkilökohtaiseen läsnäoloon saakka; pikemminkin kaikki ihmisen tulevat elämän odotteet jäävät Jumalan käsiin. Samoin voidaan sanoa, että jollei esimerkiksi jonkin kiinteistön ostaja suorita häneltä vaadittuja maksuja, kiinteistö ”palaa” alkuperäiselle omistajalleen.) (KR-38 ja KR-92 kääntävät tässä sanan ruʹaḥ ”hengeksi”.)

Saarn. 3:19: ”Lopullinen seuraamus kohtaa ihmisten poikia ja lopullinen seuraamus kohtaa eläimiä, ja niille koituu sama lopullinen seuraamus. Niin kuin toinen kuolee, niin toinenkin kuolee; ja niillä kaikilla on sama henki [hepr. ruʹaḥ].” (Sekä ihmisillä että eläimillä osoitetaan siis olevan sama ruʹaḥ eli henki. Ks. ajatuksia jakeista 20 ja 21 sivuilta 78, 79.)

Hepr. 4:12: ”Jumalan sana on elävä ja voimaa uhkuva ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse jopa erottamaan sielun [kreik. psy·khēsʹ; ”elämän”, NE] ja hengen [kreik. pneuʹma·tos] ja nivelet ja niiden ytimen ja kykenee havaitsemaan sydämen ajatukset ja aikomukset.” (Huomaa, että ”henkeä” vastaava kreikkalainen sana ei ole sama kuin ”sielua” vastaava sana.)

Elääkö ihminen edelleen tietoisessa tilassa, kun henki lähtee ruumiista?

Ps. 146:4: ”Hänen henkensä [hepr. sanasta ruʹaḥ] lähtee, hän palaa maaperäänsä; sinä päivänä hänen ajatuksensa häviävät.” (KR-38 ja KR-92 kääntävät tässä sanan ruʹaḥ ”hengeksi”. Jotkut kääntäjät käyttävät sanaa ”hengitys”.) (Myös Ps. 104:29.)

Mistä kristikunnan usko aineettomaan, kuolemattomaan sieluun on lähtöisin?

”Kristillinen käsitys siitä, että Jumala loi hengellisen sielun ja istutti sen ruumiiseen hedelmöityshetkellä tehdäkseen ihmisestä elävän kokonaisuuden, on kristillisessä filosofiassa tapahtuneen pitkän kehityksen tulos. Vasta Origeneen [kuoli n. 254] vaikutuksesta idässä ja pyhän Augustinuksen [kuoli 430] vaikutuksesta lännessä sielu alettiin käsittää hengelliseksi olioksi ja sen luonteesta muodostettiin filosofinen käsitys. – – Hänen [Augustinuksen] oppinsa – – (ja myös jotkin sen puutteet) perustuivat paljolti uusplatonilaisuuteen.” (New Catholic Encyclopedia, 1967, XIII osa, s. 452, 454.)

”Käsitys kuolemattomuudesta on kreikkalaisen ajattelun tuotetta, kun sitä vastoin ylösnousemustoivo kuuluu juutalaiseen ajatteluun. – – Aleksanterin valloitusten jälkeen juutalaiset omaksuivat vähitellen kreikkalaisia käsityksiä.” (Dictionnaire Encyclopédique de la Bible, toim. Alexandre Westphal, Valence, Ranska, 1935, 2. osa, s. 557.)

”Usko sielun kuolemattomuuteen – – eräässä suhteessa muodostaa hänen [kreikkalaisen filosofin Platonin, 427–347 eaa.] filosofiansa keskuksen. ’On uskottava’, sanoo Platon, ’niihin vanhoihin ja pyhiin perimätietoihin, jotka julistavat sielun kuolemattomuutta.’” (J. E. Salomaa, Filosofian historia I, Porvoo 1935, s. 69.)

Platonin teoksessa Faidon sanotaan: ”Otaksummeko kuolemasta puhuessamme tarkoittavamme jotain tiettyä? – – Emme suinkaan muuta kuin sielun eroamista ruumiista? Eikä kuolleena oleminen suinkaan merkitse muuta kuin että ruumis on erillään, sielusta erotettuna, ja sielu omana itsenään, ruumiista vapautuneena. Eihän kuolema ole mitään muuta? – – ’Eihän sielu siedä kuolemaa?’ ’Ei.’ ’Sielu on siis kuolematon.’ ’On.’” (Viisi tutkielmaa, käänt. P. Oksala ja J. A. Hollo, 1961, s. 241, 307.)

”Olemme nähneet, että kuolemattomuuden ongelma sai osakseen babylonialaisten teologien vakavan huomion. – – Ei kansa eivätkä liioin uskonnolliset johtajat milloinkaan ottaneet huomioon mahdollisuutta, että sellainen, joka kerran oli kutsuttu olemassaoloon, tuhoutuisi kokonaan. Kuolema oli portti toisenlaiseen elämään.” (M. Jastrow jr, The Religion of Babylonia and Assyria, Boston 1898, s. 556.)

Ks. myös pääaihetta ”Kuolema”, s. 193–195.