Radiohiilikelloa tarkistetaan

RADIOHIILIKELLO on tunnetuin luonnontieteellinen työväline, mikä on suunniteltu tyydyttämään ihmisen uteliaisuutta menneisyytensä suhteen. Tämä muinaisesineissä olevan orgaanisen aineen iänmääritysmenetelmä perustuu sen radioaktiivisen hiilen mittaamiseen, jonka ilmakehän kosmiset säteet ovat muodostaneet ja jonka kasvillisuus on ottanut talteen. Se on käyttökelpoisin puusta, kivihiilestä ja kasvi- tai eläinkuiduista valmistettettujen esineiden iän määrittämiseen. Sen käyttökelpoisuus ulottuu taaksepäin yli 10000 vuotta.

Arkeologit ovat kovasti kiinnostuneita tällaisen iänmäärityksen tuloksista, koska he tutkivat muinaisia ihmisiä ja heidän töitään. Raamatun tutkijat ovat myös olleet kiinnostuneita tästä iänmäärityksestä, koska radiohiilikellon asteikko ylittää Raamattuun muistiin merkityn 6000-vuotisen ihmishistorian.

Ehkä tiedät, että radiohiilikelloa käytettiin läheltä Kuolluttamerta löydetyn erittäin vanhan Jesajan kirjan käsikirjoituksen pellavakääreen iän määrittämiseen.¹a Kääreen todettiin olevan 1800–2000 vuotta vanha, mikä vahvisti toiset todisteet, että käsikirjoitus on aito eikä taitava äskeinen väärennös.

Upsalan symposiumi

Upsalassa Ruotsissa vuonna 1969 pidetyn kahdennentoista Nobelin symposiumin asiakirjojen julkaiseminen hiljattain (vuonna 1971) herätti uudelleen kiinnostuksen radiohiili-iänmääritykseen. Siellä radiokemian asiantuntijat monista maista kokoontuivat geologien ja arkeologien kanssa. He keskustelivat uusimmista teorian ja käytännön tutkimuksistaan, jotka koskivat radiohiilen (hiili-14) käyttöä iänmäärityksessä. Kunniapuheenjohtaja oli Nobelin palkinnon saanut W. F. Libby Kalifornian yliopistosta Los Angelesista. Hän oli vuonna 1949 uranuurtaja radiohiili-iänmäärityksen käyttämisessä.

Konferenssiraportti ilmentää yleistä tyytyväisyyden tunnetta menetelmän nykyisen menestyksen johdosta. Ristiriitaiset tulokset, joita joskus saatiin eri laboratorioista, on suuressa määrin saatettu sopusointuun. Nykyään odotetaan iänmääritykseltä 50–100 vuoden tarkkuutta. Tosin suurempiakin poikkeamia on todettu radioaktiivisuuden perusteella lasketun ”radiohiili-iän” ja tunnettujen näytteiden todellisen iän välillä, mutta tämä voidaan ottaa huomioon lukuisissa laboratorioissa mitatun tarkistuskäyrän avulla.

Tämä käyrä perustuu etupäässä niistä hyvin vanhoista puista otettuun puuhun, joiden ikä on määritetty laskemalla niiden vuosirenkaat. Esimerkiksi jonkin puupalan ikä voi olla renkaiden laskemisen mukaan 7000 vuotta, mutta sen radiohiili-ikä voi olla vain 6000 vuotta. Niinpä tuon aikakauden näytteiden radiohiili-ikään lisätään korjaukseksi 1000 vuotta.

Teorian, jolla radiohiilimenetelmä lepää, on havaittu olevan paljon monimutkaisempi kuin 20 vuotta sitten luultiin, ja monia teoriaan tehtyjä korjauksia on tutkittu, jotta nähtäisiin, miten ne vaikuttaisivat mitattuun ikään. Tämän kaiken huomioon ottaen näyttäisi mahdolliselta saada selville milloin tahansa kuluneiden 7400 vuoden aikana muodostuneen orgaanisen aineen jokseenkin tarkka ikä.

On olemassa muinaisten ihmisten taloista ja tulisijoista otettuja näytteitä, jotka radiohiilimenetelmän mukaan ovat yli 6000 vuotta vanhoja. Sellaiset havainnot ovat ristiriidassa Raamatun ajanlaskun kanssa, jonka mukaan ensimmäinen ihminen luotiin vain 6000 vuotta sitten. Tämä synnyttää joitakin mahdollisesti levottomuutta herättäviä kysymyksiä. Onko parannettu radiohiilikello ja sen ilmeinen menestys tehnyt Raamatun ajanlaskun vanhentuneeksi? Voimmeko yhä panna luottamuksemme raamatulliseen vuosien laskemiseen, vai onko tiede osoittanut sen olevan epäluotettava?

Ennen kuin päättelemme mitään hätiköiden, olisi järkevää tarkastella hieman lähemmin joitakin Upsalan konferenssissa käsiteltyjä yksityiskohtia. Siten tehdessämme alamme kysellä, eivätkö radiohiilimenetelmään perustuvan iänmääritysteorian yksityiskohtaiset oikaisut, jotka aluksi näyttävät tekevän siitä tarkemman, itse asiassa paljasta lisää mahdollisuuksia vääriin iänmäärityksiin.

Välttämättömiä oletuksia

Suhteellisen yksinkertainen teoria sellaisena, kuin se kaksikymmentä vuotta sitten nähtiin, perustui seuraaville oletuksille:

1) Hiili-14, luonnon hiilen radioaktiivinen ainesosa, hajoaa, ja sen puoliintumisaika on 5568 vuotta, ts. puolet siitä hajoaa tässä ajassa.

2) Hiili-14:n atomien suhde pysyviin hiili-12:n atomeihin ”elävässä” hiilessä on aina ollut sama kuin se on nykyään. Tämä riippuu kahdesta muusta oletuksesta (2a ja 2b).

2a) Hiili-14:n atomien lukumäärä on ollut vakio; tämä merkitsee, että niitä muodostavat kosmiset säteet eivät ole saaneet vaihdella kuluneiden 15000–20000 vuoden aikana.

2b) Lisäksi pysyvän hiilen kokonaismäärä ”vaihtovarastossa” on ollut vakio saman ajan kuluessa. Tämä käsittää ilman hiilidioksidin samoin kuin elollisten orgaanisen hiilen, koska ne jatkuvasti ottavat hiilidioksidia fotosynteesin välityksellä ja vapauttavat sitä hengityksen välityksellä. Hiilidioksidi liukenee lisäksi meriveteen, missä se muodostaa hiilihappoa ja karbonaatteja, jotka sekoittuvat valtamereen liuenneisiin karbonaatteihin. Tämä prosessi on myös käänteinen, vaikkakin se voi viedä aikaa 50 vuotta. Kallioiden karbonaattimineraalien ei tietenkään ajatella olevan osa tästä vaihtovarastosta.

2c) Yhteydessä kohtaan kaksi on oletus, että hiili-14:n tuotanto on pysynyt koko tämän ajan vakiona, ja tämä antaa ymmärtää, että sen hajoaminen maailmanlaajuisessa mitassa on tasapainossa sen tuotannon kanssa.

3) Mikä tahansa elollinen, kasvi tai eläin, yhdistää kudoksiinsa radiohiiltä ollessaan elossa; sen kuoleman jälkeen aktiivisuus sitten vähenee matemaattisesti luonnollisen radioaktiivisen hajoamisen mukaan; se ei ota itseensä radiohiiltä kosketuksesta nuorempiin aineksiin eikä menetä sitä vaihtamalla atomeja vanhemman hiilen kanssa.

4) Näytteen täytyy soveltuakseen tarkoituksenmukaisesti käytettäväksi radiohiili-iänmääritykseen olla samanaikainen sen tapahtuman kanssa, jonka se ajoittaa, eikä jotakin kauan aikaisemmin kasvanutta.

Pitäkäämme nyt mielessämme, että kaikkien edellä olevien oletusten täytyy olla tosia, jotta radiohiilikello antaisi oikeita iänmäärityksiä. Jos niistä yksikin on virheellinen, menetelmä pettää eikä anna oikeaa ikää.

Libbyn laboratoriossa suoritetut vanhoista puista ja Egyptin kuninkaiden haudoista otettujen ensimmäisten puunäytteiden mittaukset olivat jokseenkin yhtäpitäviä näiden näytteiden hyväksyttyjen ikämäärien kanssa: ne olivat noin 4000 vuoden takaa. Niinpä ajateltiin oletusten kenties olevan oikeita, ainakin lähes oikeita. Mutta miltä kuva näyttää nykyään radiohiilikellon koneiston 20-vuotisen tutkimisen jälkeen? Vaikuttavatko oletukset yhä yhtä hyvin perustelluilta kuin silloin?

Kun lukee Upsalan konferenssin raportteja, tulee siihen johtopäätökseen, että nykyisen tiedon valossa ei todellisuudessa yksikään edellä luetelluista oletuksista ole oikea! Jotkut niistä ovat kenties vain vähän vääriä, mutta toiset ovat osoittautuneet aivan vääriksi. Katsokaamme jokaista niistä jälleen nykyisen tietämyksen – tai mahdollisesti jatkuvan tietämättömyyden – valossa.

Näytteen kelvollisuus

Radiohiilimenetelmän sangen ilmeisiä erehdysmahdollisuuksia on näytteen turmeltuneisuus. (Oletus 3) Jos kosketus sellaiseen aineeseen, joka sisältää nuorempaa tai vanhempaa radiohiiltä, muuttaa näytettä tai siihen tulee mukaan sellaisia epäpuhtauksia, analyysi ei voi antaa oikeaa vastausta. Mutta käytännön arkeologi on oppinut, mitä tehdä, kun näyte palaa laboratoriosta määritettynä eri ikäiseksi kuin hän odotti. Niinpä tri Evzen Neustupny Tšekkoslovakian tiedeakatemian arkeologian laitoksesta kertoi symposiumille: ”Näytteissä esiintyvät, joko nykyisestä tai muinaisesta hiilestä peräisin olevat epäpuhtaudet voidaan usein selvästi huomata, jos mittauksen tulos poikkeaa huomattavasti odotetusta arvosta.”²

Toisin sanoen hän ei havaitse näytteen epäpuhtauksia, ennen kuin hän lähettää sen tutkittavaksi, mutta kun hän katsoo sitä uudelleen, kun siihen on kiinnitetty epämiellyttävä vastaus, hän voi selvästi havaita siinä olleen epäpuhtauksia.

Sama asiantuntija huomautti myös samanaikuisten näytteiden valitsemisen tärkeyden johdosta (oletus 4): ”Pitäisi olla selvää, vaikka monet arkeologit näyttävät jättävän sen huomioon ottamatta, että radiohiilimittaukset määrittävät näytteen orgaanisen kudoksen iän, so. ajan, jolloin se sai alkunsa. Jonkin historiallisen (tai esihistoriallisen) tapahtuman ajoittava näytteen kudos on saattanut olla biologisesti kuollut useita vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja, kun muinainen ihminen käytti sitä. Tämä soveltuu rakennuspuuhun, tulisijojen puuhiileen ja useimpiin toisenlaisiinkin aineisiin.”²

Lukija tekisi hyvin pitäessään mielessään tämän seikan, kun hän näkee uutisen, jonka mukaan jostakin luolasta kaivetun puuhiilenpalasen iänmääritys radiohiilimenetelmällä todistaa luolaihmisten eläneen siellä niin ja niin monta tuhatta vuotta sitten. Nykyisinkin on paikkoja, joista leiriytyjä voisi kerätä polttopuuta, joka on kasvanut satoja, jopa tuhansia vuosia sitten.

Tällaisia virheitä on sattunut niin usein, että se estää arkeologeja hyväksymästä yleisesti radiohiilimenetelmällä saatuja iänmäärityksiä. Mutta ne liittyvät ainoastaan menetelmän soveltamiseen tiettyihin näytteisiin, niin että toinen näyte saatettaisiin iätä väärin mutta toinen oikein.

Näiden lisäksi niille, jotka tekevät iänmäärityksiä radiohiilimenetelmällä, esitetään vaikeampia kysymyksiä, jotka iskevät itse teorian ytimeen. Ellei näihin kysymyksiin anneta tyydyttäviä vastauksia, ne panevat epäilemään, voiko menetelmä ilmaista minkään näytteen oikeaa ikää.

Radiohiilen puoliintumisaika

Yksi kysymyksistä koskee aivan ensimmäistä oletusta. Kuinka varmaa on, että hiili-14:n puoliintumisaika on oikea? Pane merkille seuraava Pennsylvanian yliopiston radiohiililaboratorion kahden asiantuntijan huomautus:

”Eniten huolta näiden puoliintumisaikamääritysten totuudenmukaisuudesta aiheuttaa se, että ne kaikki riippuvat samoista perusmenetelmistä, nimittäin ominaishajoamisnopeuden määrittämiseen käytetyn kaasulaskurin mitta-asteikon ehdottoman oikeasta tarkistuksesta ja sitä seuraavasta lasketun C-14:n täsmällisen määrän massaspektrograafisesta mittauksesta. Edellisessä vaiheessa vaikeutena on kaasulaskurin mitta-asteikon ehdottoman oikea tarkistus, jälkimmäisessä taas ’kuuman’ C-14:n täsmällisen laimennuksen ja massaspektrografiin viemisen pulma. Virhe, joka aiheutuu C14:n adsorptiosta [tiivistymisestä] säiliöiden seinille, saattaa olla yleinen ja karkeasti samaa suuruusluokkaa kaikissa puoliintumisajan määrityksissä. Selvästikin tarvitaan jotakin täysin tästä riippumatonta menetelmää ja tekniikkaa, ennen kuin voidaan varmasti sanoa, mikä on C-14:n puoliintumisajan oikea arvo.”³

Libby oli itse tietoinen tästä puoliintumisajan tarkkuuden rajoituksesta. Kirjoittaessaan vuonna 1952 varmojen hajoamisnopeuksien mittaamisen ensiarvoisesta tärkeydestä hän sanoi: ”On toivottavaa, että tehdään radiohiilen puoliintumisajan lisämittauksia, mieluimmin täysin eri tekniikalla.”⁴ Vieläkään tämä toive ei ole toteutunut.

Hiili-14:n tuotanto

Entä kosmisen säteilyn muuttumattomuus (oletus 2a)? Havainnot ovat osoittaneet, ettei se ole lainkaan muuttumatonta. Nykyisin tunnetaan monia tekijöitä, jotka aiheuttavat suuria vaihteluja kosmisessa säteilyssä.

Yksi niistä on maan magneettikentän voimakkuus. Tämä vaikuttaa kosmisiin säteisiin, jotka ovat etupäässä protoneja (varautuneita vetyatomien ytimiä), saamalla vähemmän energiapitoiset hiukkaset poikkeamaan pois ilmakehästä. Kun maan magneettikenttä voimistuu, maahan saapuu kosmisia säteitä vähemmän ja syntyy vähemmän radiohiiltä. Kun maan magneettikenttä heikkenee, maahan saapuu enemmän kosmisia säteitä ja radiohiiltä syntyy enemmän.

Tutkimukset ilmaisevat magneettikentän voimakkuuden kaksinkertaistuneen ajanjakson, joka alkoi noin 5500 vuotta sitten ja päättyi noin 1000 vuotta sitten, ja olevan jälleen heikkenemässä. Yksistään tämä vaikutus voi selittää vanhoissa ajankohdissa tarvitun lähes 1000 vuoden korjauksen.

Myös auringon ilmiöt aiheuttavat suuria muutoksia. Auringon magneettikenttä ulottuu kauas avaruuteen, jopa maan radan ulkopuolelle. Sen voimakkuus vaihtelee, vaikkakaan ei kovin säännöllisesti, yhdessä noin 11-vuotisen auringonpilkkujakson kanssa, ja tämäkin vaikuttaa maahan saapuvien kosmisten säteiden määrään.

Sitten on olemassa auringonpurkauksia. Nämä suuret hehkuvan kaasun virrat purkautuvat sieltä täältä auringon pinnasta ja syöksevät avaruuteen suunnattomat määrät protoneja. Ne, jotka saapuvat maahan, synnyttävät hiili-14:ää. Tämä aiheuttaa sen varastoon lisäyksen, joka ei ole ennustettavissa. Raportin eräs taulukko ja diagrammi osoittavat tyypillisten purkausten hiili-14:n tuotannon. Helmikuun 23. päivänä 1956 esiintyi purkaus, joka tuotti muutamassa tunnissa yhtä paljon hiili-14:ää kuin keskimääräinen kosminen säteily kokonaisena vuotena. Tällaisen vaikutuksen huomioon ottaminen on ilmeisen mahdotonta radiohiilikellon oikaisuissa, sillä kukaan ei tiedä, onko purkausten toiminta kuluneina vuosituhansina ollut vilkkaampaa vai hitaampaa kuin nykyisin.

Linnunradasta aurinkokuntaan saapuvien kosmisten säteiden voimakkuus on myös yksi vähän tunnettu tekijä. Mittaamalla kosmisten säteiden meteoriiteissa synnyttämiä eri alkuaineiden erittäin heikkoja radioaktiivisuuksia geokemistit ovat yrittäneet saada jonkinlaisen käsityksen niiden keskimääräisestä voimakkuudesta menneisyydessä. Tulokset eivät kuitenkaan juuri auta antamaan toivottua varmuutta niiden muuttumattomuudesta kuluneiden yli 10000 vuoden aikana.

Radiohiiliteorian asema olisi vahvempi (vaikkakaan ei haavoittumaton) edellä mainittujen vastaväitteiden suhteen, jos voitaisiin osoittaa, että radiohiili nykyään hajoaa yhtä nopeasti kuin sitä muodostuu (oletus 2c). Jos havaitaan, että tämä ei ole totta, niin oletus hiili-14:n vakiovarastosta on silloin myös todistettu perättömäksi ja oletettu radiohiilen muuttumaton aktiivisuus on epävarmalla pohjalla.

Syntymisnopeutta on hyvin vaikea laskea. Libby yritti tehdä sen parhaiden vuonna 1952 saatavilla olleiden tietojen avulla. Hän havaitsi syntymisen vastaavan noin yhdeksäätoista atomia radiohiiltä sekunnissa jokaista varastossa olevaa hiiligrammaa kohti. Tämä oli jonkin verran enemmän kuin hänen mittaamansa kuusitoista hajoamista sekunnissa. Mutta ottaessaan huomioon ongelman mutkikkuuden ja karkeat arviot, jotka oli tehtävä niin monista tekijöistä, hän katsoi tämän sopivan kyllin hyvin oletuksiinsa.

Kun prosessista seitsemäntoista vuotta myöhemmin oli enemmän tietoa ja se ymmärrettiin paremmin, voidaanko se laskea täsmällisemmin? Symposiumin asiantuntijat eivät voineet sanoa mitään täsmällisempää, kuin että radiohiiltä syntyy nopeudella, joka todennäköisesti on 75–161 prosenttia siitä nopeudesta, jolla se hajoaa. Alempi luku merkitsisi, että radiohiilen määrä nykyisin vähenee; korkeampi luku, että se lisääntyy. Mittaus ei anna mitään varmuutta siitä, että se on vakio, kuten radiohiiliteoria edellyttää. Jälleen turvataan siihen käsitykseen, että ”C-14:n toiminnan suhteellinen muuttumattomuus menneisyydessä viittaa siihen, että [tämä suhde] täytyy rajoittaa paljon kapeammalle arvoasteikolle”⁵ Siten yhdellä oletuksella pönkitetään toista.

Hiili-12:n varasto

Ei ainoastaan hiili-14:n vaan myös vaihtovarastossa olevan pysyvän hiili-12:n määrän täytyy olla vakio radiohiilikellon pitämiseksi tahdissa (oletus 2b). Onko meillä syytä uskoa, että tämä oletus pätee?

Koska valtamerissä on hiiltä noin 60 kertaa niin paljon kuin ilmakehässä, olemme etupäässä kiinnostuneita tästä valtamerien hiilivarastosta. Tästä seikasta heräsi keskustelua Upsalan kokouksessa, missä oltiin yhtä mieltä siitä, että se, mitä he nimittävät ”jääkaudeksi”, saattaisi aiheuttaa suurehkoja häiriöitä. Libby oli huomauttanut tästä mahdollisuudesta vuonna 1952:

”Mahdollisuus, että vaihtovaraston hiilimäärä on muuttunut huomattavasti viimeisinä 10000–20000 vuotena, riippuu melkein täysin kysymyksestä, olisiko jääkausi, joka, kuten tulemme myöhemmin havaitsemaan, näyttää ulottuvan tähän ajanjaksoon, voinut huomattavasti vaikuttaa valtamerten tilavuuteen ja keskilämpötilaan.”⁶

Vedenpaisumuksen vaikutukset

Maininta valtamerten tilavuudesta herättää heti Raamattua tutkivan mielessä mahdollisuuden radiohiilikellon vakavista käyntihäiriöistä Nooan päivien maailmanlaajuisen vedenpaisumuksen aikaan 4340 vuotta sitten. Valtamerten on vedenpaisumuksen jälkeen varmasti täytynyt olla paljon suurempia laajuudeltaan ja syvyydeltään. Tämä ei itsessään lisäisi karbonaattien määrää valtameressä, se pelkästään laimentaisi sen. Hiili-14:n ja hiili-12:n määrät sekä niiden suhde, joka määrää ominaisaktiivisuuden, eivät olisi muuttuneet pelkästään veden putoamisen vuoksi. Valtamerten kasvanut tilavuus antaisi niille kuitenkin kyvyn sisältää lopulta paljon suuremman määrän liuenneita karbonaatteja.

Lisäksi maan kuoressa oli odotettavissa muutoksia valtamerien pohjaan kohdistuvan suuresti lisääntyneen veden painon vuoksi. Tämä paine olisi suurempi kuin mantereisiin kohdistuva. Se työntäisi alla lepäävän taipuisan vaipan pois valtamerten pohjalta kohti mantereita ja nostaisi ne siten uusiin korkeuksiin. Tämä paljastaisi kalliopintoja lisääntyneelle eroosiolle mukaanluettuna matalien merien pohjalla olevat kalkkikivikerrostumat, joiden geologit plioseenikauden kartoissaan esittävät sijaitsevan matalilla manneralueilla.

Näin ollen valtamerten karbonaattivarasto olisi alkanut välittömästi vedenpaisumuksen jälkeen tasaisesti kasvaa, kunnes se on saavuttanut nykyisen pitoisuutensa. Siis sen sijaan että otaksuisimme karbonaattivaraston olleen vakio, meidän tulisi ottaa huomioon mahdollisuus, että se on vähitellen kasvanut kuluneiden 4300 vuoden aikana.

Miten vedenpaisumus olisi vaikuttanut hiili-14:ään? Koska Raamattu ilmaisee vedenpaisumuksessa pudonneiden vesien riippuneen aikaisemmin jollakin tavoin maan ilmakehän yläpuolella, niiden on täytynyt estää kosmisten säteiden tunkeutumista ja niin muodoin radiohiilen syntymistä. Jos vedet olisivat olleet jakautuneina tasaisesti pallomaiseksi kuoreksi, ne olisivat voineet estää kokonaan radiohiilen muodostumisen. Sellainen oletus ei ole kuitenkaan välttämätön; vesivaippa olisi saattanut olla päiväntasaajan alueiden yllä paksumpi kuin navoilla, mikä olisi täten sallinut voimakkuudeltaan heikkoa kosmista säteilyä. Tämän kilven poistaminen pudottamalla se maan pinnalle olisi joka tapauksessa lisännyt hiili-14:n syntymisnopeutta.

Meidän tulisi näin ollen odottaa, että vedenpaisumuksen jälkeen sekä radioaktiivinen hiili-14 että pysyvä hiili-12 olisivat alkaneet valtamerten hiilivarastossa nopeasti lisääntyä. Muista, että juuri hiili-14:n suhde hiili-12:een määrää ominaisaktiivisuuden. Niinpä nimenomaan sen mukaan, miten nopeasti maan eroosio lisäsi karbonaatteja meriin, aktiivisuus saattoi joko lisääntyä tai vähetä. Olisi tosin mahdollista, vaikkakaan ei luultavaa, että toisen lisääntyminen tapahtuisi samassa suhteessa kuin toisenkin. Siinä tapauksessa radiohiilikello olisi jatkanut käyntiään tasaisesti suoraan läpi vedenpaisumuksen. Libby huomautti mahdollisuudesta, että sellainen satunnainen vakiosuhde voisi saattaa ”historiallisesti tunnetun aikakauden orgaanisten aineiden ennustetut ja havaitut radiohiilipitoisuudet keskenään sopusointuun”.⁷ Mutta hän ei pitänyt tätä selitystä hyvänä.

Koska hiili-14:n ja hiili-12:n varastot ovat toisistaan riippumattomia, on mahdollista oletella arvoja, jotka selittäisivät vanhoille näytteille esitetyt ylenmääräiset iät. Jos esimerkiksi oletamme, että ominaisaktiivisuus oli ennen vedenpaisumusta noin puolet nykyisestä arvostaan, kaikki vedenpaisumusta edeltävät näytteet vaikuttaisivat noin 6000 vuotta vanhemmilta kuin ne todellisuudessa ovat. Tämä olisi totta myös jonkin aikaa jälkeenpäin, mutta karbonaattien nopeasti liuetessa vedenpaisumuksen jälkeisinä vuosisatoina virhe pienenisi. Näyttää siltä, että noin vuonna 1500 eaa. aktiivisuus oli saavuttanut nykyisen arvonsa, koska radiohiili-iät näyttävät siitä lähtien olevan melkein oikeita.

Samanaikaisuuden periaate

Nämä ovat muutamia radiohiiliajanlaskuun liittyviä todettuja pulmia. On olemassa toisiakin, joita on tuskin tarkasteltu, ja mahdollisesti joitakin, joita ei ole ajateltukaan. Näistä syistä kaksikymmentä vuotta sitten esitetty teoria ei enää pidä paikkaansa. Ei kerta kaikkiaan ole mahdollista pelkästään mittaamalla näytteen radiohiili ja vertaamalla sitä nykyiseen aktiivisuuteen sanoa näytteen ikää mitenkään varmasti. Eräästä radiohiiliteorian piirteestä näkyy kuitenkin pidetyn kiinni tähän asti: samanaikaisuuden periaatteesta.

Tämä periaate esittää, että radiohiilitaso oli sama kaikkialla maailmassa minä tahansa ajankohtana menneisyydessä, niin että kaikissa samalta ajalta peräisin olevissa näytteissä oli sama aktiivisuus. Jos jätetään huomioon ottamatta muutokset ja epäpuhtaudet, niin ne ovat hajonneet samaan nykyisin mitattuun aktiivisuuteen. Vaikkakin kaikki muut oletukset on hylättävä, niin jos korjauskäyrän laatimiseksi voidaan mitata riittävästi näytteitä, joiden ikä tunnetaan ehdottomasti, radiohiilimittauksia voidaan sen jälkeen tehdä näytteen paikan löytämiseksi tällä käyrällä, ja siten sen ikä voidaan päätellä.

Eräs laboratorio on koonnut pitkäikäisten puiden puunäytteiden sarjan ja on määrännyt niiden iät laskemalla kasvurenkaat. Se on toimittanut sellaisia näytteitä radiohiililaboratorioille, ja nyt näiden iänmääritysten hyväksytään laajalti varaavan lujan perustan radiohiiliajanlaskulle. Ilman tätä varajalansijaa radiohiilikello olisi todellakin tähän mennessä niin mukiloitu, että tuskin voitaisiin luottaa sen antavan muuta kuin karkean käsityksen esineiden todellisesta iästä.

Jos aiomme uskoa oikaistuihin radiohiilimenetelmällä tehtyihin iänmäärityksiin, niin meidän täytyy nyt olla valmiit siirtämään uskomme vuosirengasmenetelmään pohjimmaisena mittapuuna. Miten luotettava tämä uusi menetelmä on? Tarkastelkaamme sitä seuraavassa kirjoituksessa.

Radiohiilimenetelmän kytkeminen puun vuosirenkaisiin

KAHDENNENTOISTA Nobelin symposiumin nimi oli ”Radiohiilen vaihtelut ja absoluuttinen ajanlasku”. Nimi antaa ymmärtää, että radiohiilimenetelmällä tehtyä iänmääritystä ei enää pidetä ehdottoman oikeana. Symposiumissa kiinnitettiin paljon huomiota radiohiili-iänmääritysten poikkeamiin ja yrityksiin selittää niitä, jotka yritykset ovat olleet vain osittain menestyksellisiä. Ehdottoman oikeaksi esitettiin puun vuosirenkaiden laskemiseen perustuva ajanlaskumenetelmä.

Onko se huono uutinen? Iänmääritys radiohiilimenetelmällä on loppujen lopuksi joidenkin pitkälle koulutettujen asiantuntijoiden erikoistuneen tekniikan alue, ja teoriaa on korjailtu ja muuteltu niin, että jopa toisten tiedemiestenkin on vaikea ymmärtää sitä. Mutta eikö jokainen tiedäkin, että kasvava puu lisää joka vuosi yhden renkaan runkonsa ympärille? Kun puu on kaadettu, voit sanoa miten vanha se oli pelkästään laskemalla vuosirenkaat. Mikä voisi olla sen yksinkertaisempaa? Epäilemättä monet ihmiset tulevat olemaan huojentuneita saadessaan kuulla, että radiohiilikello, jossa on aina ollut jonkinlainen tieteellisen noituuden vivahdus, pidetään nyt oikeassa ajassa niin helpon ja ymmärrettävän asian kuin puun vuosirenkaiden laskemisen avulla.

Tarkistuskäyrä oli liitetty mukaan symposiumin julkaistuun raporttiin (se on myös julkaistu Scientific Americanissa lokakuussa 1971). Se näyttää jokaisen vuoden kohdalta taaksepäin noin vuoteen 5200 eaa., kuinka monta vuotta radiohiili-ikään on lisättävä tai siitä on vähennettävä, jotta se saataisiin vastaamaan puun vuosirengasajoitusta.

Ensi silmäyksellä sitä saattaisi erehtyä luulemaan arvopaperipörssin kurssitaulukoksi. Sen täydellinen epäsäännöllisyys, sen umpimähkäiset lyhyen aikavälin hypähdykset ja se, että pitkän aikavälin kehityssuuntaa on mahdoton ennustaa, vain vahvistavat vaikutelmaa. Koska radiohiililaboratoriot käyttävät tätä korjauskäyrää, ne luottavat täysin vuosirengasajanlaskuun, jota nimitetään myös dendrokronologiaksi.

Näin ollen niiden, jotka ovat panneet uskonsa radiohiilimenetelmän iänmäärityksiin, täytyy nyt kysyä itseltään, vahvistuuko vai heikkeneekö tuo usko uudesta kytkemisestä vuosirengasiänmääritykseen. Vastaus tietenkin riippuu siitä, miten varma vuosirengasajanlasku on. Onko se radiohiilimenetelmän iänmäärityksille luja ankkuri, joka estää niitä ajelehtimasta muinaisuuden tuntemattomiin syvyyksiin?

Vihnemäntyyn perustuva ajanlasku

Harvat puut elävät tuhansia vuosia. Kalifornian vuorenrinteillä kasvavat suurenmoiset jättimäiset mammuttipetäjät ovat kuuluisia äärimmäisestä pitkäikäisyydestään. Viime vuosina on kuitenkin todettu, että vaatimaton, kitukasvuiselta näyttävä vihnemänty, joka kasvaa Lounais-Yhdysvaltain korkeilla kallioisilla rinteillä, joskus elää vielä kauemmin. Erään Nevadassa sijaitsevan puun kerrotaan olevan 4900 vuotta vanha.

Tämän pitkäikäisen puun hyödyllisyyden osoitti ensimmäisen kerran vuonna 1953 Edmund Schulman Arizonan yliopistosta. Hän löysi Itä-Kalifornian White-vuorilta joukon hyvin vanhoja puita, joista osa elää yhä, mutta toiset ovat nykyisin kuolleita kantoja tai tukkeja. Hän kokosi elävistä puista leikattuja ytimiä sekä metsikössä olevia kaatuneiden puiden jäännöksiä. Hän tutki ne laboratoriossaan ja käytti niitä laatiessaan puun vuosirengasajanlaskun. Hänen kuolemansa jälkeen professori C. W. Ferguson jatkoi tätä työtä samassa laboratoriossa. Ferguson selosti tutkimuksen nykyvaihetta Nobelin symposiumille. Hän väittää laskeneensa aikaa vihnemännyn vuosirenkaiden perusteella yhtäjaksoisesti vuoteen 5522 eaa. saakka. Tämä on melkein 7500 vuoden ajanjakso, mikä merkitsee todella vaikuttavaa suoritusta. Voiko olla mitään syytä epäillä sen olevan oikea?

Jotkut tutkijat epäilevät

Pankaamme merkille, että professori P. E. Damon, joka on saman yliopiston geologian osastolta kuin Ferguson, sanoi: ”Jotkut tutkijat saattavat epäillä vuosirengasajoituksen paikkansapitävyyttä.”⁸a Perehtykäämme siksi tarkemmin vuosirengasajanlaskun perusteisiin nähdäksemme, miksi se voi olla kyseenalainen.

Ensimmäinen asia, jota meidän pitäisi kysyä, on vuosirenkaista laskemisen perusoletus, että yksi rengas vastaa yhtä vuotta. Hämmästynet saadessasi tietää, että se ei pidä aina paikkaansa. Ferguson sanoo siitä: ”Joissakin tapauksissa vuosirenkaista voi puuttua 5 prosenttia tai enemmän tietyltä säteeltä, joka käsittää monia vuosisatoja. Sellaisten ’puuttuvien’ renkaiden sijainti näytteessä tarkistetaan vertaamalla sen rengaskuviota toisten puiden rengaskuvioon, jossa ’puuttuva’ rengas on paikallaan.”⁹ Koska tutkija lisää nämä ”puuttuvat renkaat” ajanlaskuunsa, sen lukema on jokaista sataa vuotta kohti viisi tai useampia vuosia suurempi kuin laskettujen vuosirenkaiden todellinen lukumäärä.

Vielä kiinnostavampi on Fergusonin huomautus siitä mahdollisuudesta, että puu saattaa yhdessä ainoassa vuodessa tuottaa kaksi tai kolme vuosirengasta: ”Tietyissä havupuulajeissa, varsinkin alemmissa korkeuksissa tai eteläisillä leveysasteilla, yhden kasvukauden kasvunlisäys saattaa muodostua kahdesta tai useammasta kasvuaallosta, joista jokainen saattaa suuresti muistuttaa vuosirengasta. Sellaiset moninkertaiset kasvurenkaat ovat vihnemännyllä kuitenkin äärimmäisen harvinaisia, ja lie ovat erityisen harvinaisia tutkittavina olevien paikkojen korkeudella ja leveysasteilla,”⁹

Moninkertaiset vuosirenkaat ovat näin ollen nykyisissä ilmasto-olosuhteissa harvinaisia. Olosuhteiden muuttumattomuuteen uskovien näkökannalta sellainen lausunto on kyllin tyynnyttävä. Mutta tämä näkökanta jättää huomioon ottamatta runsaat todisteet siitä, että ilmasto oli paljon lauhkeampi ennen vuoden 2370 eaa. vedenpaisumusta. Vihnemäntymetsikköjen nykyinen sijaintipaikka on myös saattanut silloin olla paljon matalammalla. Nämä molemmat eroavuudet sopusoinnussa lainatun mielipiteen kanssa olisivat voineet aiheuttaa silloin eläneisiin puihin enemmän moninkertaisia vuosirenkaita. Tämä ei olisi pitänyt paikkaansa ainoastaan ennen vedenpaisumusta vaan myös jonkin aikaa sen jälkeen, kun maan kuori mukautui uusiin paineisiin. Kuka voi sanoa, miten usein moninkertaisia vuosirenkaita muodostui noissa oloissa tai kuinka monta ylimääräistä vuosisataa sisältyy sen vuoksi ajanlaskuun?

Kuvioiden yhdistäminen

Seuraava huomionarvoinen seikka on se, että yhdessäkään puussa ei ole 7500 vuosirengasta. Vaikka joidenkin kasvavien puiden sanotaan olevan yli 3000 ja jopa 4000 vuoden ikäisiä, vanhin elävä puu, joka on otettu mukaan ajanlaskuun, on peräisin vain vuodelta 800. Löydettiin kuitenkin kuollut puu, jossa oli noin 2200 vuosirengasta, ja kuolleen puun ulkokerrosten ja elävän puun sisäkerrosten välillä todettiin yhtäläisyyksiä paksujen ja ohuiden vuosirenkaiden kuvioissa. Niinpä ajanjaksojen katsottiin olevan limittäisiä vuodesta 800 vuoteen 1285, ja vanhempi puu ajoitettiin vuoteen 957 eaa. Samaa menetelmää sovellettiin seitsemääntoista muuhun kaatuneen puun jäännökseen, joiden vuosirenkaiden määrä vaihteli 439:stä 3250:een, mikä ulotti renkaiden luvun taaksepäin yhteensä 7484 vuotta.

Saatat nyt kysyä, miten luotettavaa on limittäisten kuvioiden yhteen sopiminen. Ferguson vakuuttaa meille, että on vain yksi mahdollinen tapa, jolla jokainen seitsemästätoista näytteestä voidaan sovittaa yhteen, kun hän sanoo: ”Kaikkien kysymyksessä olevien näytteiden perusaikajärjestys on vuodesta toiseen jatkuvan kuvion tähden ainoa mahdollinen; missään kautta aikojen ei toistu leveiden ja kapeiden vuosirenkaiden sama pitkän aikavälin sarja, koska vuotuiset ilmaston vaihtelut eivät ole koskaan täsmälleen samat.”⁹ Jotkut ihmiset saattaisivat olla halukkaat hyväksymään tämän mielipiteen täydestä, toiset tutkijat saattaisivat, kuten Damon sanoo, olla niiden joukossa, jotka asettavat sen kyseenalaiseksi.

Toinen kysymys: jos olisi mahdollista sovittaa kuolleesta puusta otettu näyte useampaan kuin yhteen kohtaan, mitkä näkökohdat opastaisivat sovittamaan sen ”oikeaan” kohtaan? Seuraava Fergusonin lausunto voi antaa meille johtolangan: ”Toisinaan alistetaan näytteestä, jonka ikää ei ole vielä määrätty, otos radiohiilianalyysiin. Saatu tulos ilmaisee otoksen yleisen iän, ja tämä antaa vihjeen siitä, mitä osaa perusaikajärjestyksestä pitäisi tarkastella, ja täten vuosirengasajankohta voidaan tunnistaa helpommin.”¹⁰ Edelleen hän sanoo: ”Eräästä pienestä yksityisestä näytteestä, joka sisältää 400 vuoden korkealaatuisen vuosirengassarjan, tehty radiohiilianalyysi ilmaisee, että näyte on suunnilleen 9000 vuotta vanha. Tähän sisältyy suuri lupaus vuosirengasajanlaskun ulottamisesta ajassa kauemmas taaksepäin.”¹¹

Täten on ilmeistä, että hiili-14-iänmääritys toisinaan palvelee oppaana liitettäessä yhteen vuosirengaspalapelin osia. Antavatko nämä myönnytykset aiheen epäillä, että kenties vuosirengasajanlasku ei olekaan niin hyvin ankkuroitu kuin miltä näyttää, vaan että sen kannattajat etsivät tukea radiohiili-iänmäärityksestä? Sellainen epäilys ei ole perusteeton, sillä vakuutettuaan meille luottavansa henkilökohtaisesti vuosirengasiänmäärityksiin professori Damon lisää: ”Siitä huolimatta on tyynnyttävää tehdä esimerkiksi jokin objektiivinen vertailu toiseen iänmääritysmenetelmään. Tähän itse asiassa tarjoaa mahdollisuuden historiallisesti ajoitettujen näytteiden hiili-14-iänmääritys.”⁸

Jos vuosirengasiänmäärityksiä tarvitsee pönkittää vertailemalla niitä radiohiili-iänmäärityksiin ajanjaksona, jona historialliset ajankohdat tukevat näitä, siis vain 4000 vuotta taaksepäin, niin mitä on sanottava tästä tarpeesta 4000–5000 vuotta varhaisemmalta ajalta?

Puuaineen iänmäärityksen pulmia

Kahden ajanlaskun keskinäisen tuen vahvistamisyrityksiä vaivaa toinenkin pulma, joka aiheutti asiantuntijoiden keskuudessa melkoisesti keskustelua. Jopa niiden vihnemäntynäytteiden radiohiilianalyysissa, jotka nyt toimivat kaikkien muiden radiohiili-iänmääritysten perustana, täytyy ottaa huomioon näytteen muutoksen mahdollisuus. On tunnettua, että epäorgaaniset aineet kuten kuoriaiseläimen kalkkikivi ja luiden karbonaatti ovat sangen alttiita vaihtumaan joko itseään vanhempien tai nuorempien liuenneiden karbonaattien kanssa. Tämän vuoksi ne ovat melkein käyttökelvottomia iänmäärityksiin. Orgaanisten aineiden kuten selluloosan vaihtumista pidetään epätodennäköisenä. Puun tuore mahla voidaan pestä pois kuolleesta puusta, mutta jos se on kiertänyt puun läpi vuosisatoja tai -tuhansia, voimmeko olla varmoja, ettei se ole osittain korvannut hajoavaa hiili-14:ää?

Pihka, toisin kuin mahla, on vaikea poistaa. Ferguson on viitannut vihnemännyn puun ”kovin pihkaiseen luonteeseen”.¹² Asiantuntijat myönsivät, että nuoremmasta puuaineesta siirtyy pihkaa vanhempaan puuaineeseen, missä se voi aiheuttaa virheitä. ”On järkevää, että pihka tihkuu sisäänpäin.”¹³ Lisäksi: ”Tämä pihkaa koskeva pulma on tärkeä, etenkin kun korjauksen suuruus kasvaa, mitä syvemmälle puuhun mennään.”¹³ Eräässä kokeessa uutettu pihka oli ilmeisesti 400 vuotta nuorempaa kuin puuaine.

Asiantuntijat olivat kuitenkin eri mieltä siitä, kuinka tehokkaita heidän kemialliset käsittelynsä ovat. Eräs sanoi, että puun keittäminen peräkkäin hapossa ja emäksessä ”poistaa kaiken pihkan”¹⁴ Toinen sanoi: ”Minun mielestäni pihkaa ei voida täysin poistaa vihnemännyistä käsittelemällä niitä epäorgaanisilla kemikaaleilla. ”¹⁴ Mutta kun he käyttävät orgaanisia kemiallisia liuottimia, heidän on oltava huolissaan siitä, onko liuotin poistettu jälkeenpäin täydellisesti, koska hiukkanenkin siitä jäänyttä nykyistä hiiltä voisi nähtävästi nuorentaa muinaisen puunäytteen. Tietenkin he työskentelevät tunnontarkasti sulkeakseen pois kaikki nämä virheet, mutta onnistuvatko he täydellisesti? Miten varmoja me voimme olla siitä?

Jääkautisten savikerrostumien laskeminen

Kokouksessa keskusteltiin jossakin määrin samankaltaisesta menetelmästä laskea vuosia taaksepäin, menetelmästä, joka perustuu jääkautisiin savikerroksiin eli lustosavikerroksiin. Lustosavi on hiedan ja saven vuoroittaisia kerroksia, jotka jäätikkö otaksuttavasti sulaessaan vuosittain muodostaa. Näiden kerrosten väitetään varaavan jatkuvan kertomuksen erään Ruotsissa ulottuessa taaksepäin aina 12000 vuotta. Tätäkin suositeltiin ehdottoman oikeaksi ajanlaskumenetelmäksi, johon radiohiilimenetelmän iänmääritykset voitaisiin kytkeä. Mutta kuinka luja perusta se todellakin on?

Pohjoismainen lustosaviajanlasku on yhdistetty eri paikoista pitkin Ruotsia havaituista osista. Merkinnät osoittautuvat useista syistä paljon vähemmän käyttökelpoisiksi kuin vuosirengasajanlasku.

Ensiksikään nykyaikaan ei ole mitään yhdyssidettä, joka vastaisi puun kuorikerrosta. Arviot viimeisen lustosavikerroksen kerrostumisajankohdasta vaihtelevat suuresti. Myös vuotuisten kerrostumien toteamisongelma lisää epävarmuutta. Niinpä eräs geologi ajoitti Skoonessa olevien jaksojen aluksi vuoden 12950 eaa., toinen ainoastaan vuoden 10550 eaa. Tohtori E. Fromm Ruotsin geologisesta tutkimuslaitoksesta sanoi: ”Näissä tapauksissa geologinen ympäristö ei ennakolta rajoittanut iänmääritysten mahdollista vaihteluväliä, ja ’kaukoyhteydet’ ovat ilmeisesti antaneet varsin epäluotettavia tuloksia. Lisäksi näissä osissa Skoonea on epäilyksiä sen suhteen, ovatko kaikki pienissä sulamisvesijärvissä olleet sakkaa sisältäneet lustoiset kerrostumat todellakin vuotuisia kerrostumia.”¹⁵

Pane merkille tämä myönnytys, että savikerrokset eivät aina vastaa vuotuisia kerrostumia. Todellisuudessa ne kuvaavat veden nopean ja hitaan virtaamisen vuorottelua, joka saattaa esiintyä useita kertoja vuodessa tietyissä ilmasto-oloissa. ”Tohtori Hörnsten Ruotsin geologisesta tutkimuslaitoksesta huomautti, että jokainen lustosavikerros oli tutkittava hyvin huolellisesti, jotta vältettäisiin laskemasta yhden vuoden savikerrosta kahdeksi vuodeksi. Yhden vuoden kuluessa kerrostuneessa lustosavessa saattaa olla yksi tai kaksi valetalven kerrosta sulamisveden vapautumisen vaihteluiden vuoksi (vrt. kaksinkertaiset puun vuosirenkaat).”¹⁶ Yalen yliopiston tunnettu geologi professori R. F. Flint pyysi selvää lausuntoa perusteesta, jolla vuotuinen savikerros tunnistetaan, mutta sikäli kuin symposiumin muistiinmerkinnät ilmaisevat, sitä ei esitetty.¹⁷

Nämä siis ovat Nobelin symposiumissa esitetyt ”ehdottoman oikeat ajanlaskumenetelmät”. Kansantajuisten tieteellisten aikakauslehtien kirjoituksista saisi helposti sen vaikutelman, että radiohiilimenetelmän iänmääritykset on näytetty toteen varmemmin kuin koskaan. Mutta Upsalan konferenssin kulissientakaisten keskustelujen huolellinen lukeminen paljastaa epävarmojen seikkojen lisääntyneen. Radiohiiliteoria ei varaa enää vankkaa pohjaa iänmääritystensä hyväksymiselle. Kahdenkymmenen vuoden tutkimuksen tulokset ovat heikentäneet suuresti useimpia sen pohjimmaisia oletuksia.

Luottamus pannaan nykyisin yhden ainoan tutkimusryhmän uuteen menetelmään – vuosirengasiänmääritykseen – kohdistuvaan työhön. Mitä lisäheikkouksia eri laboratorioissa suoritettava kahdenkymmenen vuoden voimaperäinen tutkimus saattaisi paljastaa tästä tekniikasta? Olisitko halukas luottamaan siihen sen nykytilassa mieluummin kuin Raamattuun elintärkeissä ratkaisuissa, jotka sinun täytyy tehdä lähitulevaisuudessa:

[Alaviitteet]

Tieteellinen vai raamatullinen ajanlasku – kumpaan kannattaa uskoa?

USEIMMAT henkilöt, jotka lukevat Raamattua edes silloin tällöin, tietävät, että ihmissuku on noin kuusituhatta vuotta vanha. Mutta he eivät ehkä tiedä, mitkä raamatunkohdat viittaavat tuohon vuosimäärään. Kenties olet nähnyt joissakin Raamatuissa ajankohdan 4004 eaa. 1. Mooseksen kirjan ensimmäisen luvun reunahuomautuksissa.

Tiedätkö, onko tuo ajankohta oikea tai mihin todisteluun se perustuu? Entäpä jos näet uutisen uudesta radiohiilimittauksesta, joka osoittaa, että jokin arkeologinen paikka oli alkukantaisten ihmisten asuttama 8000–9000 vuotta sitten? Ihmetteletkö, kuinka varma luomisen raamatullinen ajankohta oikeastaan on? Vai johtuuko mieleesi ajatus, että ehkä kehitysopin kannattajat ovat sittenkin oikeassa?

Tunnolliset Raamatun tutkijat tietävät, että sen Tekijä on täsmällinen, tunnontarkka ajoittaja. He ovat seuranneet raamatunkohtia, jotka antavat vuosien tarkan luvun huomattavasta tapahtumasta toiseen. He tietävät, kuinka ihmiskunnan muinainen ajanlasku, joka löytyy vain Raamatusta, liittyy luotettavaan historialliseen ajanlaskuun, niin että muistiinmerkityt tapahtumat Aadamin luomisesta vuonna 4026 eaa. eteenpäin voidaan ajoittaa täsmällisesti.

Tämän lisäksi he tietävät, että Raamattu profeetallisena kirjana usein liitti aikapiirteitä tuleviin tapahtumiin, jotka sitten sattuivat tarkalleen edeltä kerrottuna vuotena. Monet nykyään elävät ovat henkilökohtaisesti todistaneet tähän 20. vuosisataan ulottuvia ”pakanain aikoja” koskevan kauaskantoisen ennustuksen täyttymisen. He näkivät ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen ennustettuna vuotena 1914, mistä alkoi ahdingon aika, josta tämä maailma ei ole koskaan toipuva. He luottavat nyt siihen, että tänä vuosikymmenenä ihmisen olemassaolon 6000. vuosi tulee täyteen. He ovat luottavaisen toiveikkaita sen suhteen, että seitsemäs 1000-vuotinen päivä tuo Rauhanruhtinaan tuhatvuotishallituksen.

Kypsät kristityt ovat tutkimisensa ja kokemuksensa kautta perehtyneet Raamatun täsmälliseen ajanlaskuun. Heistä ajatus, että Jumala olisi voinut erehtyä ihmisen luomisen ajassa tai että hän olisi ollut niin huolimaton varatessaan ja säilyttäessään muistiinmerkinnät, että meillä ei nykyään olisi tätä ensiarvoista tietoa, on uskomaton. Kun Raamatun ajanlaskun kanssa ristiriidassa olevia tieteellisiä ajanlaskumenetelmiä tuodaan esiin, he sanovat tyynen luottavaisina, että tiedemiesten täytyy olla väärässä, koska ’Jumala ei valhettele’. – Tiit. 1:2.

Mutta ehkä sinulla ei ole tällaista luottamusta. Saatat ihmetellä, voimmeko todella uskoa Raamatun kertomukseen ihmisen luomisesta, kun se ei näytä ollenkaan sopivan yhteen sen kanssa, mitä tiedemiehet toteavat. Jos radiohiilimenetelmällä tehdyt varhaisten ihmisasutusten iänmääritykset ovat oikeita, niin silloin Raamatun ajankohtien täytyy tavalla tai toisella olla vääriä, ja mistä me tiedämme, millä kohdalla ajan virtaa me olemme? Mikä vielä pahempaa, jos Raamatun aikataulu ei ole luotettava, niin ehkä muutkaan asiat Raamatussa eivät ole varmoja. Voimmeko siis todella luottaa siihen?

Jos radiohiilikellon iänmääritykset saavat sinut epäröimään, hyväksyäkö kokosydämisesti Raamatun lupaukset uudesta järjestelmästä, niin kehotamme sinua harkitsemaan huolellisesti kahdessa edellä olevassa kirjoituksessa esitettyä tietoa. Älä hyväksy herkkäuskoisesti tiedemiesten mielipiteitä lopullisena totuutena asioissa, jotka niin ratkaisevasti vaikuttavat tulevaisuuteesi. Muista kuinka usein seuraavan sukupolven tiedemiehet ovat hylänneet edeltävän sukupolven tieteelliset ”tosiasiat”. Katso, kuinka monta radiohiiliteorian perusoletusta on täytynyt muuntaa sen saamiseksi sopusointuun viimeaikaisten tutkimusten kanssa. Ilman toisin keinoin iättyjen näytteiden (joskus hyvin kyseenalaista) tukea radiohiilimenetelmän iänmääritys olisi nyt hyvin epävarmaa puuhaa. Pitäisitkö viisaana hylätä uskosi Raamattuun vain korvataksesi sen uskolla näin häilyvään tieteelliseen teoriaan?

Hiili-14-iänmääritykset huojuva rakennelma

Tiedemiehet, jotka osallistuivat vuonna 1969 Upsalassa pidettyyn symposiumiin, lähtivät pois tuntien, että heidän monien ongelmiensa ymmärtämisessä ja voittamisessa edistyttiin. He olivat erityisen tyytyväisiä radiohiili-iänmäärityksen ja vuosirengaslaskun vertailuun. Vaikka vuosirengasajanlasku on töytäissyt radiohiilimenetelmän iänmääritykset sangen pahasti paikoiltaan, niiden kannattajat pääsivät kuin pääsivätkin yksimielisyyteen. Heidän onnistui laatia kumpaankin teoriaan käypä korjauskäyrä ja antaa uskottavilta näyttävät selitykset suurehkoihin poikkeamiin.

Voi kuitenkin hyvin olla niin, että kumpikaan näistä tieteellisistä ajanlaskuista ei ole niin itsenäinen, kuin niiden kannattajat haluaisivat uskoa. He kenties turvautuvat kehäpäättelyyn. Uskovatko radiohiilen parissa työskentelevät, että heidän iänmäärityksensä on oikea, koska vuosirengaslaboratoriot varmentavat sen? Ja ovatko vuosirenkaitten tutkijat vakuuttuneita, että heidän perusaikajärjestyksensä on oikea, koska radiohiili-iänmääritykset sopivat yhteen sen kanssa? Niin kauan kuin molemmat ryhmät ovat historiallisilla poijuilla merkityssä uomassa, ne suuntaavat kulkunsa järkevästi, mutta sen takana olevien sumuisten syvyyksien päällä ne purjehtivat ilman muuta hillikettä kuin se, että pysyttelevät toinen toisensa näköpiirissä.

Jos pidät tätä epäoikeudenmukaisena arvosteluna, simäilehän joitakin ristituulia ja vastavirtoja, jotka radiohiililuotsin on kohdattava:

1) Radiohiilen puoliintumisaikaa ei tunneta niin varmasti kuin tiedemiehet haluaisivat.

2) Kosminen säteily, joka ei koskaan pysy tasaisena, on saattanut olla paljon voimakkaampaa tai heikompaa menneinä 10000 vuotena kuin yleisesti uskotaan.

3) Auringonpurkaukset muuttavat radiohiilen määrää – kuinka paljon menneisyydessä, sitä ei tiedä kukaan.

4) Maan magneettinen kenttä muuttuu puuskittain, lyhyin aikavälein ja niin jyrkästi tuhansien vuosien aikana, että pohjois- ja etelänapakin vaihtavat paikkaa. Tiedemiehet eivät tiedä miksi.

5) Radiohiilitiedemiehet myöntävät, että ”jääkausi” olisi voinut vaikuttaa ilman radiohiilipitoisuuteen muuttamalla valtamerten veden tilavuuden ja lämpötilan, mutta he eivät ole varmoja, kuinka suuria nämä muutokset olivat.

6) He jättävät huomioon ottamatta kaikki sekä tieteelliset että raamatulliset todisteet maailmanlaajuisesta 4300 vuotta sitten sattuneesta vedenpaisumuksesta; niinpä he eivät ole selvillä niistä voimakkaista vaikutuksista, jotka sellaisella mullistuksella on täytynyt olla heidän tuolta aikakaudelta mittaamiinsa näytteisiin.

7) Muutokset ilmastossa tai säässä voivat vaikuttaa ilmakehän ja valtamerten väliseen radiohiilen sekoittumiseen, mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon.

8) Valtameren pinta- ja pohjaveden välisellä radiohiilen sekoittumisella on vaikutus, jota ymmärretään hyvin puutteellisesti.

9) Mahdollisuus, että ilmastolliset olosuhteet menneinä aikoina olivat huomattavan erilaiset, saattaa epäilyksen alaiseksi puun vuosirenkaitten laskemisen, jota käytetään radiohiilikellon tarkistamiseen.

10) Mahlan ja pihkan tihkuminen sydänpuuhun saattaa muuttaa vanhojen puiden radiohiilipitoisuutta.

11) Hautautuneet näytteet voivat joko saada tai menettää radiohiiltä pohjaveden uuttaessa niitä tai epäpuhtauksien vuoksi.

12) Ei ole koskaan varmaa, että näyte, joka on valittu ajoittamaan tapahtumaa, todella vastaa sitä. Se on vain enemmän tai vähemmän luultavaa paikalta kerättyjen arkeologisten todisteitten valossa.

Tämä ei ole missään tapauksessa täydellinen luettelo niistä salahaudoista, jotka liittyvät radiohiilimenetelmän iänmäärityksiin, mutta sen pitäisi jo olla niin pitkä, että se saa ihmisen miettimään, ennen kuin hän heittää pois Raamattunsa. Monet niistä eivät vaikuta vakavasti iänmäärityksiin läheisessä menneisyydessä, mutta mitä pitemmästä ajasta on kysymys, sitä suurempi on niiden vaikutus. Niinpä radiohiilimenetelmä on jokseenkin käyttökelpoinen, kun on kysymys iän määrittämisestä 2500–3500 vuotta taaksepäin, mutta mitä kauemmas menneisyyteen menemme, sitä epäilyttävämpiä ovat tulokset. Emme voisi odottaa, että radiohiilikello kävisi samoin ennen vedenpaisumusta kuin se käy nykyään. Ja olisi hämmästyttävää, jos se saattoi vakiintua täysin tuhannen vuoden aikana sellaisen iskun jälkeen.

Huomaa erityisesti edellä olevan luettelon viimeinen kohta. Vaikkakin kaikki muu radiohiili-iänmäärityksessä olisi moitteetonta, niin jos joidenkin Jarmon paikalta Irakista esiin kaivettujen puuhiilensirujen ymmärretään olevan 6700 vuotta vanhoja, todistaako se Raamatun olevan väärässä? Eikö ajoitus perustu sen arkeologin tulkintaan, joka poimi näytteen? Onko hän erehtymätön? Vaikka hän vakuuttaisi sinulle, että hänen näytteensä on kiistattoman aito, niin onko hänen luottamuksensa vankka perusta sinun uskollesi?

Punnitessasi todistusaineistoa älä jätä huomioon ottamatta radiohiilimenetelmällä tehtyjen iänmääritysten tärkeintä tulosta: kaikista ihmisen läsnäoloon liittyvistä näytteistä suuri enemmistö, ehkä enemmän kuin 90 prosenttia, on osoittautunut alle 6000 vuotta vanhoiksi.

Jos kehitysopin kannattajien ajatukset ihmisen miljoona vuotta kestäneestä olemassaolosta olisivat oikeita, me odottaisimme varmasti löytävämme paljon suuremman määrän muinaisesineitä, joiden iäksi määritettäisiin hiili-14:n toimintakelpoisella alueella 10000 tai 20000 vuotta. Miksi lähes kaikki näytteet asettuvat juuri viimeisten 6000 vuoden rajoihin? Me emme odota tieteellisen mittauksen puhuvan yhtä arvovaltaisesti kuin luotettava silminnäkijä. Se voi tarjota vain aihetodistuksen. Mutta tilastojen valossa radiohiilikellon antaman ihmisen alkuperää koskevan todistuksen musertava paino lepää luomiskertomuksen puolella ja kehitysolettamusta vastaan.

Vuosirengasajanlaskun heikot liitokset

Edellä olevan vuoksi puun vuosirenkaiden laskemiseen perustuva menetelmä näyttää paljon mutkattomammalta kuin hiili-14:n mittaukset. Lähemmin asiaa tarkastellessamme havaitsemme kuitenkin, että limittäisten kuvioiden sarjassa on heikkoja kohtia. Millään kahdella puulla ei ole täsmälleen samaa paksujen ja ohuiden renkaiden kuviota. Kuvioiden sovittamiseksi yhteen niihin kaikkiin on lisättävä puuttuvia renkaita. Onko meidän uskottava, että tutkijan mielipide on aina oikea, kun ratkaistaan, mihin puuttuvat renkaat sijoitetaan? Jos ne sijoitettaisiin eri paikkoihin, niin onko mahdollista, että limittäminen onnistuisi paremmin tallennuksen toisessa kohdassa? Meille sanotaan, että toisinaan puusta jo tehty hiili-14-iänmääritys auttaa sijoittamaan sen oikeaan paikkaan. Onko mahdollista, että joku toinen tutkija olematta ennakkoluuloinen tämän tiedon johdosta tai kenties olemalla ennakkoluuloinen, niin että yrittää sovittaa koko tallennuksen lyhyempään aikaan, suorittaisi yhtä hyvän yhteensovittamisen? Nämä ovat ratkaisevia kysymyksiä, jos meidän on päätettävä, uskommeko enemmän vuosirenkaiden lukuun kuin Raamatun kirjoittajien muistiin merkitsemien vuosien lukuun.

Vuosirengasiänmäärityksen luotettavuudella on rajansa kuten kaikilla tieteellisillä johtopäätöksillä. Näyttää siltä, että jotkin puut voivat laskea vuosia, kun otetaan huomioon jonkinvertainen kompastelu puuttuviin ja kaksinkertaisiin vuosirenkaisiin, ja ne säilyttävät laskemansa kauan sen jälkeen kun ne ovat kuolleet. Mutta kuolleet puut eivät itsessään kerro, milloin ne alkoivat laskea tai milloin ne lopettivat laskemisen. Ihmisen, joka sovittaa kuviot yhteen, on ratkaistava se, ja hänen mielipiteitään ja ennakkoluulojaan ei voida erottaa tästä subjektiivisesta ratkaisusta. Olisitko halukas vaarantamaan henkesi sen väitteen puolesta, että hän ei ole tehnyt mitään erehdystä?

Olisitko valmis uskomaan johonkuhun tiedemieheen, vaikka hän olisi kuinka arvovaltainen, jos hän sanoisi, että vuosirengaslaskelmien vahvistama radiohiilimenetelmällä tehty iänmääritys on nyt varmistanut, että Nooan päivinä ei ollut mitään sellaista vedenpaisumusta kuin Raamattu kuvailee? Jeesus Kristus sanoi, että sellainen vedenpaisumus oli. (Matt. 24:37–39; Luuk. 17:26, 27) Jumala on itse muistiinmerkityttänyt tämän kertomuksen henkeytettyyn Sanaansa. Kumman arvovallan hyväksyisit mieluummin tehdessäsi ratkaisun, johon liittyy elämä tai kuolema?

Raamatun ajanlaskun paremmuus

Vertaa noita tieteellisiä ajanlaskumenetelmiä tähän Raamatun menetelmään: ”Kun Seem oli sadan vuoden vanha, syntyi hänelle Arpaksad kaksi vuotta vedenpaisumuksen jälkeen. . . . Kun Arpaksad oli kolmenkymmenen viiden vuoden vanha, syntyi hänelle Selah. . . . Kun Selah oli kolmenkymmenen vuoden vanha, syntyi hänelle Eeber.” (1. Moos. 11:10–26) Tämä on ajanlasku, jota pitivät laskutaitoiset ihmiset mitään vuosia kadottamatta tai laskematta mitään kahdesti, ja he kykenivät pitämään laskelmistaan kirjallisia muistiinpanoja. Myös me osaamme laskea ja voimme laskea yhteen heidän muistiinmerkinnöissään olevat 4340 vuotta vedenpaisumuksesta nykyhetkeen. Eikö tämä ole uskottavampaa kuin kauan sitten kuolleiden puiden vuosirenkaiden laskeminen ja niiden sovittaminen toisiaan vastaaviksi tai lustosavikerrosten laskeminen tai yritys tasapainottaa radiohiilikellon kaikkia epävarmuustekijöitä?

Raamatun ajanlasku ylittää tieteellisen ajanlaskun ainutlaatuisella tavalla. Se ulottuu tulevaisuuteen. Radiohiilikello pysähtyy käyden yhä hitaammin ja hitaammin mutta ilman mitään päätekohtaa. Puun vuosirengasajanlasku päättyy viime vuoden kasvuun. Mutta Raamatun ajanlasku kohdistaa huomiomme tiettyyn yhä tulevaisuudessa olevaan ajankohtaan – ihmisen historian kuuden tuhatvuotisen päivän loppuun, siten kuin hänen Luojansa on sen laskenut.

Menneisyyden todisteet Raamatusta tulevaisuuden ajankohtien ennustajana ovat vaikuttavia. Jehovan kristityt todistajat julkaisivat raamatullisen ajanlaskun, joka ennusti vuoden 1914 sen valtavan muutoksen ajankohdaksi maan asioissa, joka sitten tapahtui. New Yorkin World-lehti sanoi 30. elokuuta 1914. ”Kauhistava sodan puhkeaminen Euroopassa on täyttänyt epätavallisen ennustuksen. ’Kansainväliset raamatuntutkijat’ . . . ovat julistaneet maailmalle neljännesvuosisadan ajan saarnaajien ja painotuotteiden välityksellä, että Raamatussa ennustettu vihan päivä oli tuleva vuonna 1914. ’Tarkatkaa vuotta 1914!’ on ollut . . . evankelistojen huuto.”

Tuo vuosi 1914 on merkitty niin selvästi, että nykyajan historioijat eivät voi jättää sitä huomioon ottamatta. Eikä ole mikään pelkkä yhteensattuma, että monet eteenpäin katsovat tiedemiehet ovat leimanneet tämän vuosikymmenen siksi, joka tulee näkemään maailmaa kohtaavan sekasorron ja lopullisen tuhon, jonka aiheuttavat monet heltymättömät voimat, jotka jo kohtalokkaasti lähestyvät sitä. Mikä radiohiilikellon menestys voi olla verrattavissa tähän Raamatun maineeseen ajankohtien tarkassa määrittämisessä?

Tohtori Säve-Söderbergh Upsalan yliopiston egyptologian laitoksesta kertoi symposiumissa seuraavan kaskun:

”Hiili-14-iänmäärityksestä keskusteltiin eräässä Niilin laakson esihistoriaa käsittelevässä symposiumissa. Eräs kuuluisa yhdysvaltalainen kolleega, professori Brew, teki seuraavan lyhyen yhteenvedon arkeologien yleisestä asenteesta sitä kohtaan:

”’Jos hiili-14-iänmääritys tukee teorioitamme, me panemme sen varsinaiseen tekstiin. Jos se ei ole niiden kanssa täysin ristiriidassa, me panemme sen alaviitteeseen. Ja jos se on täydellisesti ”vanhentunut”, me vain jätämme sen pois.’

”Harvat ehdottoman oikeasta ajanlaskusta kiinnostuneet arkeologit ovat viattomia, mitä tulee edellä mainitun menettelyn ajoittaiseen soveltamiseen, ja monet epäröivät yhä hyväksyä varauksitta hiili-14-iänmäärityksiä.”¹⁸

Maailmalliset tiedemiehet ovat yhä vastahakoisia hyväksymään radiohiili-iänmäärityksen tuloksia, kun kysymyksessä on vain heidän hellimiensä teorioiden järkkyminen. Eikö sitten kristittyjen pitäisi olla paljon suuremmasta syystä vastahakoisia hyväksymään totuutena tieteellistä ajanlaskua, jonka perusteoriaa tarkistetaan alituiseen ja joka nojaa tukea saadakseen ensin toiseen kainalosauvaan ja sitten toiseen? Miksi heidän pitäisi hyväksyä se, kun sen tulokset ovat jyrkästi ristiriidassa raamatullisen ajanlaskun kanssa, jota tunnontarkat aikakirjan kirjoittajat ovat pitäneet yllä ja jonka jumalallinen kaitselmus on varjellut, joka on kestänyt sekä historiallisen että profeetallisen täsmällisyyden kokeet tuhansia vuosia? Varmasti juuri Raamattu osoittaa, että me elämme tämän jumalattoman järjestelmän ”viimeisissä päivissä” ja että Jumalan vanhurskas uusi järjestys on lähellä – ajanlasku, joka löytyy tästä kirjasta, on uskomme arvoinen.

LÄHDEVIITTEET

 1. W. F. Libby, Radiocarbon Dating, 1952, s. 72.

 2. Nobel Symposium 12: Radiocarbon Variations and Absolute Chronology, 1970, s. 25.

 3. E. K. Ralph ja H. N. Michael, Archaeometry, 10. vsk., 1967, s. 7.

 4. Radiocarbon Dating, s. 41.

 5. Nobel Symposium 12, s. 522.

 6. Radiocarbon Dating, s. 29.

 7. Sama, s. 32.

 8. Nobel Symposium 12, s. 576.

 9. C. W. Ferguson, Science, 159. vsk., 23. 2. 1968, s. 840.

10. Sama, s. 845.

11. Sama, s. 842.

12. Sama, s. 839.

13. Nobel Symposium 12, s. 272.

14. Sama, s. 273.

15. Sama, s. 167.

v16. Sama, s. 216.

17. Sama, s. 219.

18. Sama, s. 35.