Taas täynnä elinvoimaa

Maaliskuun 26. päivänä 1919 Vartiotorni-seuran presidentti ja hänen toverinsa vapautettiin epäoikeudenmukaisesta vankeudestaan. Jumalan valtakunnan hyvän uutisen viemiseksi eteenpäin tehtiin nopeasti suunnitelmia.

Tuon vuoden syyskuussa Cedar Pointissa Ohiossa pidetyssä yleiskonventissa Seuran silloinen presidentti J. F. Rutherford tähdensi puheessaan sitä, että Jumalan messiaanisen valtakunnan loistoisan tulemisen julistaminen on Jehovan palvelijoille todella tärkeää työtä.

Silloin tuohon työhön osallistuvien todellinen määrä oli kuitenkin pieni. Jotkut, jotka olivat vuonna 1918 vetäytyneet pois pelon vuoksi, alkoivat taas toimia, ja muutamat muut liittyivät heidän riveihinsä. Mutta käytettävissä olevien numerotietojen mukaan oli vuonna 1919 vain noin 5700 aktiivista todistajaa 43 maassa. Jeesus oli kuitenkin ennustanut: ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansoille.” (Matt. 24:14.) Miten se voitaisiin toteuttaa? Sitä he eivät tienneet eivätkä myöskään sitä, miten pitkään todistaminen jatkuisi. Jumalan uskolliset palvelijat olivat kuitenkin halukkaita ja innokkaita jatkamaan työtä. He luottivat siihen, että Jehova ohjaisi asioita tahtonsa mukaisesti.

He tarttuivat työhön haluten palavasti toimia niin kuin Jumalan sanassa selvästi ilmaistiin. Käytettävissä olevien raporttien mukaan Jumalan valtakunnasta julkisesti julistavien määrä lähes kolminkertaistui kolmessa vuodessa, ja vuonna 1922 he olivat ulottaneet ahkeran saarnaamisensa 15 sellaiseen maahan, joissa ei ollut vielä vuonna 1919 saarnattu.

Kiehtova aihe

He julistivat todella sähköistävää sanomaa: ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan.” Veli Rutherford oli puhunut tästä aiheesta vuonna 1918. Se oli myös vuonna 1920 julkaistun 128-sivuisen kirjasen nimi. Vuosina 1920–25 tuota samaa aihetta käsiteltiin yli 30 kielellä yhä uudelleen eri puolilla maailmaa yleisökokouksissa kaikilla niillä alueilla, joilla oli käytettävissä puhujia. Sen sijaan että tässä esitelmässä olisi sanottu kaikkien hyvien ihmisten menevän taivaaseen, niin kuin kristikunta opettaa, siinä kiinnitettiin huomio Raamattuun perustuvaan toivoon, jonka mukaan tottelevaiset ihmiset voivat elää ikuisesti paratiisimaassa (Jes. 45:18; Ilm. 21:1–5). Siinä ilmaistiin myös ehdoton luottamus siihen, että tuon toivon toteutuminen oli hyvin lähellä.

Noita esitelmiä mainostettiin sanomalehdissä ja mainostauluilla. Aihe oli kiehtova. Helmikuun 26. päivänä 1922 oli yli 70000 henkeä läsnä 121 paikassa pelkästään Saksassa. Ei ollut epätavallista, että yhteen paikkaan kokoontui tuhansia ihmisiä. Esimerkiksi Kapkaupungin oopperatalossa Etelä-Afrikassa esitelmää oli kuuntelemassa 2000 henkeä. Oslon yliopiston juhlasali oli viimeistä sijaa myöten täynnä, ja lisäksi jouduttiin käännyttämään pois niin paljon ihmisiä, että ohjelma oli esitettävä uudelleen puolitoista tuntia myöhemmin – ja jälleen sali oli tupaten täynnä.

Klagenfurtissa Itävallassa Richard Heide sanoi isälleen: ”Aion mennä kuuntelemaan tuota puhetta, sanokoot muut mitä tahansa. Haluan tietää, onko tämä vain hämäystä vai onko siinä perää!” Se, mitä hän kuuli, teki häneen syvän vaikutuksen, ja pian hän ja hänen sisarensa samoin kuin heidän vanhempansa kertoivat siitä toisille.

Raamatun sanoma ei kuitenkaan ollut tarkoitettu vain niille, jotka kävivät kuuntelemassa esitelmiä. Muidenkin oli saatava tietää siitä. Suuren yleisön lisäksi myös poliittisten ja uskonnollisten johtajien piti kuulla siitä. Miten asia hoidettaisiin?

Voimakkaiden julistusten levitys

Painatteet löysivät tiensä miljoonien sellaisten ihmisten käsiin, jotka ennestään tunsivat raamatuntutkijat ja heidän julistamansa sanoman vain kuulopuheiden perusteella. Vuosina 1922–28 annettiin tehokasta todistusta seitsemän voimakkaan julistuksen, raamatuntutkijoiden vuotuisissa konventeissa hyväksyttyjen päätösten, avulla. Noiden konventtien jälkeen useimpia päätöksistä levitettiin 45–50 miljoonaa kappaletta – todella hämmästyttävä suoritus silloiselta Valtakunnan julistajien pieneltä joukolta!

Vuoden 1922 päätös oli nimeltään ”Varoittava kehoitushuuto maailman johtajille”. Se haastoi heidät perustelemaan väitettään, että he voisivat vakiinnuttaa ihmiskunnalle rauhan, menestyksen ja onnellisuuden, tai elleivät he onnistuisi siinä, myöntämään, että vain Jumalan valtakunta, jota hänen Messiaansa hallitsee, voi saada tämän aikaan. Saksassa tuo päätös lähetettiin kirjattuna kirjeenä Saksan maanpaossa olevalle keisarille, presidentille ja kaikille valtiopäivämiehille, ja noin 4,5 miljoonaa kappaletta levitettiin yleisölle. Etelä-Afrikassa Edwin Scott kävi kirjallisuusreppu selässään ja vihaisten koirien hätistämiseen tarkoitettu keppi kädessään 64 kaupungissa ja levitti 50000 päätöstä. Kun Etelä-Afrikan hollantilaiset papit kävivät sen jälkeen seurakuntalaisten kodeissa keräämässä rahaa, monet seurakuntalaiset heristivät päätöstä vasten pappinsa kasvoja ja sanoivat: ”Teidän pitäisi lukea tämä, ettette enää tulisi pyytämään meiltä rahaa.”

Vuonna 1924 päätös nimeltä ”Syytös väärää kristillisyyttä vastaan” ilmaisi pappien epäraamatulliset opetukset ja tavat, paljasti heidän maailmansodanaikaisen roolinsa ja kehotti ihmisiä tutkimaan Raamattua, jotta he saisivat itse tietoa niistä suurenmoisista järjestelyistä, joihin Jumala on ryhtynyt ihmiskunnan siunaamiseksi. Siihen aikaan Italiassa painajia vaadittiin panemaan nimensä kaikkiin painotuotteisiin, ja heitä pidettiin vastuullisina niiden sisällöstä. Italian raamatuntutkijoiden työn valvoja toimitti jäljennöksen päätöksestä hallitusviranomaisille, jotka tarkastivat sen ja antoivat heti luvan sen painamiseen ja levittämiseen. Myös painajat suostuivat julkaisemaan sen. Italian veljet levittivät sitä 100000 kappaletta. He varmistautuivat erityisesti siitä, että myös paavi ja Vatikaanin korkeat virkailijat saivat sen.

Ranskassa tämän päätöksen levitys nostatti papeissa kiihkeän ja usein väkivaltaisen reaktion. Saksassa eräs pommerilainen pappi nosti epätoivoissaan oikeusjutun Seuraa ja sen johtajaa vastaan mutta hävisi jutun, kun oikeus kuuli koko päätöksen sisällön. Saadakseen työskennellä niiden häiritsemättä, jotka eivät halunneet ihmisten tietävän totuutta, Kanadan Québecin provinssin raamatuntutkijat jättivät päätöksiä koteihin aamun varhaisina tunteina, kello kolmesta lähtien. Ne olivat jännittäviä aikoja!

Tyydyttävät vastaukset synnyttävät kiitollisuutta

Ensimmäisen maailmansodan aikana monia armenialaisia ajettiin julmasti pois kotoaan ja synnyinmaastaan. Vain parikymmentä vuotta aiemmin oli satojatuhansia armenialaisia surmattu, ja monet olivat paenneet henkensä edestä. Jotkut näistä ihmisistä olivat lukeneet Vartiotorni-seuran julkaisuja kotimaassaan. Useimmat heistä saivat kuitenkin todistusta niissä maissa, joihin he päätyivät pakolaisiksi.

Kovien kokemustensa vuoksi monet pohtivat vakavia kysymyksiä: Miksi Jumala on sallinut pahuutta? Miten pitkään se jatkuu? Milloin se päättyy? Jotkut heistä olivat kiitollisia kuullessaan Raamatusta löytyvistä tyydyttävistä vastauksista. Armenialaisten raamatuntutkijoiden ryhmiä muodostui nopeasti Lähi-idän kaupunkeihin. Heidän intonsa Raamatun totuuden puolesta vaikutti muidenkin elämään. Myös Etiopiassa, Argentiinassa ja Yhdysvalloissa jotkut armenialaiset ottivat hyvän uutisen vastaan ja omaksuivat iloiten vastuun kertoa siitä toisille. Yksi heistä oli Krikor Hatzakortzian, joka levitti 1930-luvun puolivälissä yksinäisenä tienraivaajana Valtakunnan sanomaa Etiopiaan. Kerran kun vastustajat syyttivät häntä väärin, hänellä oli tilaisuus todistaa jopa keisari Haile Selassielle.

Arvokkaiden totuuksien vieminen takaisin synnyinseuduille

Palava halu kertoa elintärkeistä Raamatun totuuksista sai monet palaamaan synnyinmaahansa tekemään evankelioimistyötä. He reagoivat samalla tavoin kuin ne useista maista tulleet, jotka olivat Jerusalemissa vuonna 33 ja joista tuli uskovia, kun pyhä henki sai apostolit ja heidän toverinsa puhumaan monilla kielillä ”Jumalan suurenmoisuuksista” (Apt. 2:1–11). Ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden uskovien tavoin nämä nykyajan opetuslapsetkin veivät totuuden mukanaan kotimaahansa.

Sekä miehiä että naisia, jotka olivat oppineet totuuden ulkomailla, palasi Italiaan. Heitä tuli Amerikasta, Belgiasta ja Ranskasta, ja he julistivat innokkaasti Valtakunnan sanomaa kaikkialla, minne he asettuivat asumaan. Sveitsin italiankielisestä Ticino-nimisestä kantonista muutti kolporteeraajia Italiaan. Vaikka heitä oli vähän, he olivat yksimielisiä, ja siksi heidän toimintansa hyvin pian ulottuikin lähes kaikkiin Italian huomattaviin kaupunkeihin ja moniin kyliin. He eivät laskeneet tähän työhön uhraamiaan tunteja. Vakuuttuneina siitä, että he saarnasivat totuuksia, jotka Jumala halusi ihmisten tietävän, he työskentelivät usein aamusta iltaan tavoittaakseen mahdollisimman monia ihmisiä.

Myös kreikkalaiset, joista oli tullut raamatuntutkijoita Kreikan lähinaapurissa Albaniassa ja kaukaisessa Amerikassa saakka, käänsivät katseensa kotimaahansa. He olivat innoissaan saadessaan tietää, että ikonien palvonta on epäraamatullista (2. Moos. 20:4, 5; 1. Joh. 5:21), että syntisiä ei kärvennetä tulisessa helvetissä (Saarn. 9:5, 10; Hes. 18:4; Ilm. 21:8) ja että Jumalan valtakunta on ihmiskunnan todellinen ja ainoa toivo (Dan. 2:44; Matt. 6:9, 10). He olivat innokkaita kertomaan näitä totuuksia maanmiehilleen – suusanallisesti tai kirjeitse. Se johti siihen, että Jehovan todistajien ryhmiä alkoi muodostua manner-Kreikkaan sekä Kreikan saaristoon.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen virtasi tuhansia puolalaisia työhön Ranskan hiilikaivoksiin. Ranskalaiset seurakunnat eivät sivuuttaneet heitä siksi, että he puhuivat eri kieltä. He keksivät keinoja kertoa Raamatun totuuksia näille kaivosmiehille ja heidän perheilleen, ja suopeasti suhtautuvia puolalaisia oli pian enemmän kuin ranskalaisia todistajia. Se, että hallitus karkotti 280 heistä takaisin Puolaan vuonna 1935, vain vauhditti Valtakunnan sanoman leviämistä siellä. Niinpä vuonna 1935 Puolassa osallistui todistamiseen 1090 Valtakunnan julistajaa.

Oli muitakin, jotka vastasivat kutsuun lähteä kotimaastaan ryhtyäkseen palvelukseen ulkomailla.

Innokkaat eurooppalaiset evankelistat auttavat ulkomaisilla kentillä

Kansainvälisen yhteistoiminnan ansiosta Baltian maat (Viro, Latvia ja Liettua) kuulivat Jumalan valtakuntaa koskevista sydäntälämmittävistä totuuksista. Englannista, Saksasta, Suomesta ja Tanskasta tuli 1920- ja 1930-luvulla innokkaita veljiä ja sisaria, jotka todistivat laajalti tällä alueella. Paljon kirjallisuutta levitettiin, ja tuhannet kuulivat raamatullisia puheita. Raamatullisia radio-ohjelmia, joita esitettiin säännöllisesti Virossa useilla kielillä, kuultiin silloisessa Neuvostoliitossa saakka.

Saksasta lähti 1920- ja 1930-luvulla avuliaita työntekijöitä esimerkiksi Alankomaihin, Belgiaan, Bulgariaan, Espanjaan, Itävaltaan, Jugoslaviaan, Luxemburgiin, Ranskaan ja Tšekkoslovakiaan. Heidän joukossaan oli Willy Unglaube. Palveltuaan jonkin aikaa Magdeburgin Beetelissä Saksassa hän huolehti kokoaikaisena evankelistana eri tehtävistä Ranskassa, Algeriassa, Espanjassa, Singaporessa, Malesiassa ja Thaimaassa.

Kun Ranska pyysi 1930-luvulla apua, Ison-Britannian kolporteeraajat osoittivat olevansa selvillä siitä, että kristillinen saarnaamistehtävä vaati evankelioimaan oman maan lisäksi myös muissa maailman osissa (Mark. 13:10). John Cooke oli yksi niistä innokkaista työntekijöistä, jotka vastasivat makedonialaisen kutsuun (vrt. Apt. 16:9, 10). Kuuden seuraavan vuosikymmenen aikana hän huolehti palvelustehtävistä Ranskassa, Espanjassa, Irlannissa, Portugalissa, Angolassa, Mosambikissa ja Etelä-Afrikassa. Hänen veljensä Eric jätti työnsä, joka hänellä oli ollut Barclays Bankissa, ja lähti Johnin kanssa kokoajanpalvelukseen Ranskaan; sen jälkeen hänkin palveli Espanjassa ja Irlannissa sekä osallistui lähetystyöhön Etelä-Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa) ja Etelä-Afrikassa.

Toukokuussa 1926 George Wright ja Edwin Skinner, jotka olivat kotoisin Englannista, ottivat vastaan kutsun auttaa laajentamaan Valtakunnan työtä Intiassa. Heillä oli suunnaton alue! Siihen sisältyivät Afganistan, Burma (nykyinen Myanmar), Ceylon (nykyinen Sri Lanka), Intia ja Persia (nykyinen Iran). Heidän saapuessaan Bombayhin heitä olivat vastassa monsuunisateet. Huolehtimatta liiemmälti omasta mukavuudestaan he kuitenkin matkustivat pian maan etäisimpiinkin osiin etsimään tiedossa olleita raamatuntutkijoita ja rohkaisemaan heitä. He levittivät myös suuret määrät kirjallisuutta herättääkseen kiinnostusta muissa. Työtä tehtiin tehokkaasti. Niinpä vuonna 1928 Travancoressa (Keralassa) Intian eteläosassa työskentelevät 54 Valtakunnan julistajaa järjestivät 550 yleisökokousta, joissa oli läsnä noin 40000 henkeä. Vuonna 1929 muutti Ison-Britannian kentältä neljä muuta tienraivaajaa Intiaan auttamaan työssä. Vuonna 1931 saapui Englannista Bombayhin vielä kolme uutta tienraivaajaa. Yhä uudelleen he ponnistelivat matkustaakseen tuon suuren maan eri osiin ja levittivät sekä englanninkielistä että myös Intian kielille käännettyä kirjallisuutta.

Mitä sillä välin tapahtui Itä-Euroopassa?

Hengellistä satoa

Ennen ensimmäistä maailmansotaa oli eri puolille Itä-Eurooppaa kylvetty Raamatun totuuden siemeniä, ja jotkin niistä olivat juurtuneet. Vuonna 1908 muuan nöyrä unkarilainen nainen, Andrásné Benedek, oli palannut Itävalta-Unkariin kertomaan toisille oppimistaan hyvistä asioista. Kaksi vuotta myöhemmin myös Károly Szabó ja József Kiss olivat tulleet takaisin tuohon maahan, ja he levittivät Raamatun totuutta erityisesti alueilla, jotka tunnettiin myöhemmin Romaniana ja Tšekkoslovakiana. Hurjistuneen papiston väkivaltaisesta vastustuksesta huolimatta tutkisteluryhmiä muodostettiin ja laajakantoista todistusta annettiin. Toisia liittyi heidän seuraansa julistamaan julkisesti uskoaan, ja vuonna 1935 Valtakunnan julistajien määrä oli noussut Unkarissa 348:aan.

Romanian koko lähes kaksinkertaistui, kun voittajat piirsivät Euroopan kartan uudelleen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Raporttien mukaan tässä laajennetussa maassa oli vuonna 1920 noin 150 raamatuntutkijoiden ryhmää ja niiden yhteydessä 1700 henkeä. Seuraavana vuonna Herran illallisen vietossa lähes 2000 otti osaa muistonvieton vertauskuviin ja ilmaisi siten tunnustautuvansa Kristuksen hengellävoidelluiksi veljiksi. Tuo määrä kasvoi jyrkästi neljän seuraavan vuoden aikana. Vuonna 1925 muistonvietossa oli läsnä 4185, ja silloisen tavan mukaan epäilemättä useimmat ottivat osaa vertauskuviin. Heidän kaikkien usko pantaisiin kuitenkin koetukselle. Osoittautuisivatko he aidoksi ”vehnäksi” vai ainoastaan sen jäljitelmäksi? (Matt. 13:24–30, 36–43.) Tekisivätkö he todella sitä todistustyötä, jonka Jeesus oli määrännyt seuraajilleen? Olisivatko he siinä hellittämättömiä kohdatessaan kiivasta vastustusta? Olisivatko he uskollisia silloinkin, kun toiset ilmaisisivat samanlaista henkeä kuin Juudas Iskariot?

Vuodelta 1935 koottu raportti ilmaisee, ettei kaikilla ollut sellaista uskoa, joka olisi auttanut heitä kestämään. Sinä vuonna oli Romaniassa vain 1188 henkeä osallistunut todistuksen antamiseen jossakin määrin, vaikka muistonvieton vertauskuviin oli ottanut osaa yli kaksinkertainen määrä. Uskolliset ahersivat kuitenkin Herran palveluksessa. He kertoivat toisille nöyrille ihmisille Raamatun totuuksista, jotka ilahduttivat suuresti heidän omaa sydäntään. He välittivät tätä tietoa varsinkin levittämällä kirjallisuutta. Vuosina 1924–35 he olivat levittäneet kiinnostuneille jo yli 800000 kirjaa ja kirjasta ja lisäksi traktaatteja.

Entä miten työ eteni Tšekkoslovakiassa, josta oli vuonna 1918 tullut itsenäinen tasavalta Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian kukistuttua? Täällä tuotti vieläkin tehokkaampi todistaminen hengellistä satoa. Aiemmin oli saarnattu unkarin, venäjän, romanian ja saksan kielellä. Sitten vuonna 1922 useat raamatuntutkijat palasivat Amerikasta kiinnittääkseen huomiota slovakkia puhuvaan väestöön, ja seuraavana vuonna muuan Saksasta tullut pariskunta alkoi keskittyä tšekkien alueeseen. Säännölliset konventit, vaikka ne olivatkin pieniä, rohkaisivat ja yhdistivät veljiä. Sen jälkeen kun seurakunnat vuonna 1927 järjestäytyivät entistä paremmin talosta-taloon-evankelioimista varten, kasvu tuli ilmeisemmäksi. Vuonna 1932 työhön saatiin voimakasta kannustusta kansainvälisestä konventista, joka pidettiin Prahassa ja jossa oli läsnä noin 1500 henkeä Tšekkoslovakiasta ja sen naapurimaista. Tämän lisäksi näytettiin suurille ihmisjoukoille ”Kuvanäytös Luomisesta” nelituntinen versio, joka kulki maan halki päästä päähän. Tässä maassa levitettiin sen eri kieliryhmille vain kymmenen vuoden aikana yli 2,7 miljoonaa raamatullista julkaisua. Kaikki tämä hengellinen istuttaminen, kasvattaminen ja kasteleminen tuotti satoa, jota vuonna 1935 korjasi 1198 Valtakunnan julistajaa.

Jugoslavia (jota sanottiin ensin Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunnaksi) oli syntynyt silloin, kun Euroopan karttaa piirrettiin uudelleen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Erään raamatuntutkijoiden ryhmän kerrottiin todistaneen jo vuonna 1923 Belgradissa. Myöhemmin esitettiin ”Kuvanäytös Luomista” suurille ihmisjoukoille kautta maan. Kun Saksassa alettiin ankarasti vainota Jehovan todistajia, sieltä tuli tienraivaajia vahvistamaan Jugoslavian julistajien rivejä. Ajattelematta omaa mukavuuttaan he näkivät vaivaa päästäkseen saarnaamaan tämän vuoristoisen maan syrjäisimpiinkin osiin. Toiset näistä tienraivaajista menivät Bulgariaan. Hyvää uutista koetettiin saarnata myös Albaniassa. Kaikissa näissä paikoissa kylvettiin Valtakunnan totuuden siemeniä. Jotkin siemenistä kantoivat hedelmää. Suurempi sato korjattaisiin näissä paikoissa kuitenkin vasta vuosien päästä.

Kauempana etelässä sijaitsevalla Afrikan mantereellakin ne, jotka arvostivat syvästi etua olla Korkeimman todistajia, levittivät hyvää uutista.

Hengellinen valo loistaa Länsi-Afrikkaan

Noin seitsemän vuotta sen jälkeen kun muuan barbadosilainen raamatuntutkija meni Länsi-Afrikkaan ansiotyönsä vuoksi, hän kirjoitti Vartiotorni-seuran New Yorkin -toimistoon, että melko monet ihmiset olivat kiinnostuneita Raamatusta. Muutamaa kuukautta myöhemmin, 14. huhtikuuta 1923, saapui Trinidadissa palvellut W. R. Brown perheineen veli Rutherfordin pyynnöstä Freetowniin Sierra Leoneen.

Aikailematta järjestettiin niin, että veli Brown piti puheen Wilberforce Memorial Hallissa. Läsnä oli 19. huhtikuuta noin 500 henkeä, heidän joukossaan useimmat Freetownin papit. Seuraavana sunnuntaina veli Brown esiintyi jälleen. Hän puhui samasta aiheesta, josta C. T. Russell oli usein puhunut: ”Helvettiin ja takaisin! Ketkä ovat siellä?” Veli Brown mainitsi puheissaan tämän tästä raamatunkohtia, jotka hän heijasti yleisön nähtäväksi valkokankaalle. Hänellä oli tapana sanoa useasti: ”Brown ei sano, vaan Raamattu sanoo.” Siksi hän tuli tunnetuksi ”Raamattu-Brownina”. Hänen johdonmukaisen, raamatullisen esityksensä ansiosta jotkut huomattavat kirkonjäsenet erosivat kirkosta ja ryhtyivät palvelemaan Jehovaa.

Brown matkusti laajalti käynnistääkseen Valtakunnan työn uusilla alueilla. Hän piti siksi lukuisia raamatullisia esitelmiä ja levitti paljon kirjallisuutta sekä rohkaisi muita toimimaan samoin. Hänen evankelioimisensa vei hänet Kultarannikolle (nykyiseen Ghanaan), Liberiaan, Gambiaan ja Nigeriaan. Nigeriasta muut veivät Valtakunnan sanoman Beniniin (joka tunnettiin silloin Dahomeyna) ja Kameruniin. Veli Brown tiesi, että afrikkalaiset eivät juuri kunnioittaneet ”valkoisen miehen uskontoa”, ja siksi hän puhuikin Glover Memorial Hallissa Lagosissa kristikunnan uskonnon laiminlyönneistä. Innostunut yleisö hankki kokouksen jälkeen 3900 kirjaa luettavaksi ja toisille vietäväksi.

Kun veli Brown alkuaan meni Länsi-Afrikkaan, vain kourallinen ihmisiä oli kuullut Valtakunnan sanoman. Kun hän lähti sieltä 27 vuotta myöhemmin, alueella oli yli 11000 toimeliasta Jehovan todistajaa. Uskonnolliset valheet oli paljastettu; tosi palvonta oli vakiintunut ja levisi nopeasti.

Afrikan itärannikolle

Hyvin varhain 1900-luvulla joitakin C. T. Russellin julkaisuja olivat levittäneet Afrikan kaakkoisosaan ihmiset, jotka olivat omaksuneet muutamia näissä kirjoissa esitettyjä ajatuksia, mutta sitten sekoittaneet niihin omaa filosofiaansa. Tuloksena oli ollut useita niin sanottuja Vartiotorni-liikkeitä, joilla ei ollut mitään yhteyttä Jehovan todistajiin. Jotkin niistä olivat luonteeltaan poliittisia ja herättivät syntyperäisten afrikkalaisten keskuudessa levottomuuksia. Noiden ryhmien aiheuttama huono maine nostatti vuosikausia esteitä Jehovan todistajien työlle.

Monet afrikkalaiset kuitenkin tajusivat oikean ja väärän välisen eron. Matkatyöläiset veivät Jumalan valtakunnan hyvän uutisen lähimaihin ja kertoivat siitä afrikkalaisia kieliä puhuville ihmisille. Kaakkois-Afrikan englanninkielisellä väestöllä oli yhteyksiä Etelä-Afrikkaan, ja se kuuli sanoman enimmäkseen sitä kautta. Joissakin maissa se, että kristikunnan papisto nostatti virkavallan voimakkaaseen vastarintaan, kuitenkin esti eurooppalaisia todistajia saarnaamasta afrikkalaisia kieliä puhuvien ryhmien keskuudessa. Siitä huolimatta totuus levisi, vaikka monet Raamatun sanomaa kohtaan kiinnostusta osoittaneet tarvitsivatkin lisäapua voidakseen soveltaa oppimiaan asioita oikein käytäntöön.

Jotkut ennakkoluulottomat hallitusviranomaiset eivät oikopäätä hyväksyneet niitä ilkeämielisiä syytöksiä, joita kristikunnan papit esittivät todistajia vastaan. Heihin kuului muuan poliisipäällikkö Njassamaassa (nykyisessä Malawissa). Hän tekeytyi tuntemattomaksi ja meni paikallisten todistajien kokouksiin katsomaan itse, millaisia ihmisiä nämä olivat. Tilaisuudet tekivät häneen myönteisen vaikutuksen. Kun hallitus antoi hyväksymyksensä eurooppalaisen edustajan saapumiselle, Bert McLuckie ja myöhemmin hänen veljensä Bill lähetettiin sinne 1930-luvun puolivälissä. He pitivät yhteyttä poliisiin ja piiripäälliköihin, niin että nämä viranomaiset olivat täysin selvillä heidän toiminnastaan eivätkä sekoittaneet Jehovan todistajia liikkeisiin, jotka väärin yhdistettiin Vartiotorniin. Samalla he työskentelivät kärsivällisesti yhdessä kypsän paikallisen todistajan, Gresham Kwazizirahin, kanssa auttaakseen satoja seurakuntien yhteyteen haluavia ymmärtämään, että sukupuolisella moraalittomuudella, alkoholijuomien väärinkäytöllä ja taikauskolla ei voi olla sijaa Jehovan todistajien elämässä (1. Kor. 5:9–13; 2. Kor. 7:1; Ilm. 22:15).

Vuonna 1930 koko Afrikan eteläosassa oli vain noin sata Jehovan todistajaa. Heidän alueeseensa kuului silti suunnilleen koko se Afrikan alue, joka oli päiväntasaajan eteläpuolella, ja joitakin alueita, jotka ulottuivat sen pohjoispuolelle. Vain todelliset tienraivaajat pystyivät viemään Valtakunnan sanoman näin laajalle alueelle. Frank ja Gray Smith olivat juuri sellaisia.

He purjehtivat lähes 5000 kilometriä itään ja pohjoiseen Kapkaupungista ja ajaa rytyyttelivät sitten neljä päivää autolla pitkin kuoppaisia teitä Nairobiin Keniaan (Brittiläiseen Itä-Afrikkaan). Vajaassa kuukaudessa he levittivät 40 pahvilaatikollista raamatullista kirjallisuutta. Valitettavasti Frank kuitenkin kuoli paluumatkalla malariaan. Tästä huolimatta vähän myöhemmin Robert Nisbet ja David Norman lähtivät – tällä kertaa mukanaan 200 laatikollista kirjallisuutta – saarnaamaan Keniaan ja Ugandaan sekä Tanganjikaan ja Zanzibariin (molemmat nykyään Tansaniaa) tavoittaakseen mahdollisimman monia ihmisiä. Muut samanlaiset retket levittivät Valtakunnan sanoman Intian valtameressä sijaitseviin Mauritiuksen ja Madagaskarin saariin sekä Atlantin valtameressä sijaitsevaan Saint Helenan saareen. Totuuden siemeniä kylvettiin, mutta ne eivät heti nousseet oraalle eivätkä kasvaneet kaikkialla.

Etelä-Afrikasta hyvän uutisen saarnaaminen levisi myös Basutomaahan (nykyiseen Lesothoon), Betšuanamaahan (nykyiseen Botswanaan) ja Swazimaahan jo vuonna 1925. Kun tienraivaajat noin kahdeksan vuotta myöhemmin saarnasivat jälleen Swazimaassa, kuningas Sobhuza II järjesti heille kerrassaan upean vastaanoton. Hän kutsui koolle sadan sotilaan henkivartiostonsa, kuunteli perusteellisen todistuksen ja hankki sitten kaikki ne Seuran julkaisut, jotka veljillä oli mukanaan.

Vähitellen Jehovan todistajien määrä kasvoi maailmanlaajuisen pellon tässä osassa. Ne harvat, jotka olivat raivanneet tietä Afrikassa tehtävälle työlle 1900-luvun alussa, saivat rinnalleen muita, ja vuonna 1935 Afrikan mantereella raportoi 1407 henkeä osallistuneensa Jumalan valtakunnasta todistamiseen. Melko monet näistä olivat Etelä-Afrikassa ja Nigeriassa. Muita suuria Jehovan todistajien ryhmiä oli Njassamaassa (nykyisessä Malawissa), Pohjois-Rhodesiassa (nykyisessä Sambiassa) ja Etelä-Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa).

Samoihin aikoihin kiinnitettiin huomiota myös espanjaa ja portugalia puhuviin maihin.

Espanjalaisten ja portugalilaisten peltojen viljeleminen

Ensimmäinen maailmansota oli vielä käynnissä, kun espanjankielistä Vartiotornia alettiin julkaista. Siinä mainittiin Los Angelesissa Kaliforniassa sijaitsevan toimiston osoite. Tuo toimisto oli perustettu nimenomaan espanjankielistä aluetta varten, ja siinä työskentelevät veljet antoivat paljon henkilökohtaista apua sekä Yhdysvalloissa että sen eteläpuolella olevissa maissa asuville kiinnostuneille.

Veli Rutherford kannusti vuonna 1920 Juan Muñizia, josta oli tullut Jehovan palvelija vuonna 1917, palaamaan Yhdysvalloista synnyinmaahansa Espanjaan ja organisoimaan Valtakunnan saarnaamistyötä siellä. Hän ei kuitenkaan saanut paljon aikaan, mikä ei suinkaan johtunut hänen innottomuudestaan, vaan siitä, että poliisi oli jatkuvasti hänen kannoillaan. Siksi hänet siirrettiin muutaman vuoden kuluttua Argentiinaan.

Jokunen Jehovan palvoja saarnasi jo Brasiliassakin. Kahdeksan nöyrää merimiestä oli oppinut totuuden ollessaan maissa New Yorkissa. Palattuaan alkuvuodesta 1920 Brasiliaan he saarnasivat uutterasti Raamatun sanomaa toisille.

Kanadalainen George Young lähetettiin Brasiliaan vuonna 1923. Hän tosiaan vauhditti työtä. Tulkkien välityksellä hän piti lukuisia esitelmiä ja osoitti, mitä Raamattu sanoo kuolleiden tilasta, paljasti spiritismin olevan demonismia ja selitti Jumalan tarkoitusta maan kaikkien sukukuntien siunaamiseksi. Hänen esitelmänsä vetosivat ihmisiin, koska hän heijasti käsiteltäviä raamatunkohtia aika ajoin valkokankaalle, niin että kuulijat saattoivat nähdä ne omalla kielellään. Kun George Young oli Brasiliassa, São Paulossa asuva Bellona Ferguson pääsi lopulta kasteelle yhdessä neljän lapsensa kanssa. Tuo sisar oli odottanut tätä tilaisuutta 25 vuotta. Totuuden omaksuneiden joukossa oli joitakuita, jotka tarjoutuivat silloin auttamaan kirjallisuuden kääntämisessä portugalin kielelle. Pian tuolla kielellä oli saatavissa melko monia julkaisuja.

Brasiliasta veli Young meni vuonna 1924 Argentiinaan ja järjesti 300000 espanjankielisen julkaisun levittämisen ilmaiseksi maan 25 tärkeimmässä kaupungissa. Samana vuonna hän matkusti myös Chileen, Peruun ja Boliviaan levittämään traktaatteja.

Pian George Young oli taas matkalla huolehtimaan uudesta tehtävästä. Tällä kertaa hänen alueinaan olivat Espanja ja Portugali. Ison-Britannian suurlähettilään esiteltyä hänet paikallisille hallitusviranomaisille hän saattoi järjestää niin, että veli Rutherford puhui ihmisille Barcelonassa ja Madridissa sekä Portugalin pääkaupungissa. Näiden puheiden jälkeen ainakin 2350 henkeä antoi nimensä ja osoitteensa saadakseen lisää tietoa. Sitten puhe julkaistiin yhdessä Espanjan suurimmista sanomalehdistä ja lähetettiin traktaattina ihmisille kaikkialle maahan. Se ilmestyi myös portugalinkielisissä lehdissä.

Näin sanoma kulkeutui kauas Espanjan ja Portugalin rajojen ulkopuolelle. Vuoden 1925 loppuun mennessä hyvä uutinen oli tunkeutunut Kap Verden saarille (nykyiseen Kap Verden tasavaltaan), Madeiraan, Portugalin Itä-Afrikkaan (nykyiseen Mosambikiin), Portugalin Länsi-Afrikkaan (nykyiseen Angolaan) ja Intian valtameren saarille.

Seuraavana vuonna tehtiin järjestelyjä voimakkaan päätöksen ”Todistus maailman hallitsijoille” painamiseksi espanjalaisessa lehdessä La Libertad. Radiolähetykset, kirjojen, kirjasten ja traktaattien levitys sekä ”Kuvanäytös Luomisen” esitykset tehostivat todistusta. Vuonna 1932 monet englantilaiset tienraivaajat vastasivat kutsuun auttaa tällä kentällä, ja he levittivät järjestelmällisesti raamatullista kirjallisuutta laajoilla alueilla, kunnes Espanjan sisällissota pakotti heidät lähtemään maasta.

Sillä välin oli veli Muñiz heti Argentiinaan saavuttuaan alkanut saarnata, samalla kun hän hankki elatuksensa korjaamalla kelloja. Sen lisäksi että hän palveli Argentiinassa, hän kiinnitti huomiota myös Chileen, Paraguayhin ja Uruguayhin. Hänen pyynnöstään jotkut eurooppalaiset veljet tulivat todistamaan saksaa puhuvalle väestölle. Monta vuotta myöhemmin Carlos Ott kertoi, että he aloittivat päivän palveluksen aamuneljältä jättämällä traktaatteja jokaisen oven alle alueellaan. Myöhemmin päivällä he tulivat antamaan lisää todistusta ja tarjoamaan muuta raamatullista kirjallisuutta kiinnostuneille asukkaille. Buenos Airesista kokoajanpalvelijat levittäytyivät yli koko maan seuraten ensin rautatielinjoja, jotka lähtivät kuin levitetyt sormet säteittäin pääkaupungista satojen kilometrien päähän, ja käyttivät sitten kaikkia muita löytämiään kulkuneuvoja. Heillä ei ollut paljon aineellista, ja he kokivat kovia, mutta he olivat rikkaita hengellisesti.

Yksi näistä Argentiinan innokkaista työntekijöistä oli kreikkalainen Nicolás Argyrós. Kun hän 1930-luvun alussa hankki Vartiotorni-seuran julkaisemaa kirjallisuutta, häneen teki erityisen suuren vaikutuksen kirjanen nimeltä Helvetti, jonka alaotsikkoina oli kysymyksiä: ”Mikä se on? Ketkä ovat siellä? Voivatko he päästä sieltä pois?” Hän oli hämmästynyt havaitessaan, että tämä kirjanen ei kuvaillut syntisten kärventyvän hiljaisella tulella. Millainen yllätys hänelle olikaan todeta, että helvetintuli oli uskonnollinen valhe, joka oli keksitty ihmisten pelottelemiseksi – häntäkin oli peloteltu sillä! Hän ryhtyi nopeasti kertomaan totuutta: ensin kreikkalaisille ja sitten, kun hänen espanjantaitonsa parani, muillekin. Hän omisti joka kuukausi 200–300 tuntia hyvän uutisen kertomiseen toisille. Hän liikkui jalkaisin ja millä tahansa käytettävissä olevalla kulkuvälineellä levittäessään Raamatun totuuksia 14:ään Argentiinan 22 provinssista. Siirtyessään paikasta toiseen hän nukkui vuoteessa, silloin kun vieraanvaraiset sen hänelle tarjosivat, mutta hän nukkui usein paljaan taivaan alla ja jopa tallissa, jossa herätyskellon virkaa toimitti kiljuva aasi!

Todellista tienraivaushenkeä oli myös Richard Traubilla, joka oli oppinut totuuden Buenos Airesissa. Hän paloi halusta saada kertoa hyvää uutista Andien toisella puolella asuville chileläisille. Vuonna 1930, viisi vuotta kasteensa jälkeen, hän saapui Chileen – hän oli ainoa Jehovan todistaja tuossa neljän miljoonan asukkaan maassa. Vaikka hänellä ei aluksi ollut muuta työvälinettä kuin Raamattu, hän alkoi käydä talosta taloon. Ei ollut seurakunnankokouksia, joihin hän olisi voinut mennä, ja siksi hän sunnuntaisin tavanomaiseen kokousaikaan käveli San Cristóbalin vuorelle, istuutui puun siimekseen ja syventyi henkilökohtaiseen tutkimiseen ja rukoilemiseen. Vuokrattuaan asunnon hän alkoi kutsua ihmisiä sinne kokouksiin. Ensimmäiseen kokoukseen tuli yksi ainoa ihminen, Juan Flores, joka kysyi: ”Milloin toiset tulevat?” Veli Traub vastasi yksikantaan: ”Kyllä he tulevat.” Ja tulivathan he. Vajaassa vuodessa 13 chileläisestä tuli Jehovan kastettuja palvelijoita.

Neljä vuotta myöhemmin kaksi todistajaa, jotka eivät olleet koskaan ennen tavanneet toisiaan, ryhtyi yhteistuumin saarnaamaan hyvää uutista Kolumbiassa. Vietettyään siellä tuottoisan vuoden Hilma Sjöberg joutui palaamaan Yhdysvaltoihin. Mutta Kathe Palm nousi Chileen menevään laivaan ja todisti merellä nuo 17 matkapäivää sekä miehistölle että matkustajille. Seuraavien kymmenen vuoden aikana hän työskenteli Chilen pohjoisimmasta satamasta, Aricasta, sen eteläisimmälle alueelle, Tulimaahan, saakka. Hän kävi liiketaloissa ja todisti hallitusviranomaisille. Kantaen satulalaukussa olkapäillään kirjallisuutta ja kuljettaen mukanaan joitakin välttämättömyystarvikkeita, esimerkiksi huopaa, johon hän saattoi kääriytyä mennessään nukkumaan, hän taivalsi kaukaisimpiinkin kaivosleireihin ja syrjäisimmillekin lammasfarmeille. Se oli todellisen tienraivaajan elämää. Samanlainen henki oli joillakuilla muillakin naimattomilla ja naimisissa olevilla, nuorilla ja vanhoilla.

Vuonna 1932 ponnisteltiin erityisesti Valtakunnan sanoman viemiseksi niihin Latinalaisen Amerikan maihin, joissa ei ollut vielä juuri lainkaan saarnattu. Sinä vuonna levitettiin hyvin paljon kirjasta Valtakunta, maailman toivo. Kirjasessa oli esitelmä, joka oli jo kuultu kansainvälisessä radiolähetyksessä. Nyt puhetta levitettiin painatteena Chileen noin 40000 kappaletta, Boliviaan 25000, Peruun 25000, Ecuadoriin 15000, Kolumbiaan 20000, Santo Domingoon (nykyiseen Dominikaaniseen tasavaltaan) 10000 ja vielä Puerto Ricoon 10000 kappaletta. Valtakunnan sanomaa todella julistettiin hyvin voimaperäisesti.

Vuonna 1935 oli Etelä-Amerikassa ainoastaan 247 ihmistä liittänyt äänensä julistamaan, että vain Jumalan valtakunta tuo todellisen onnellisuuden ihmiskunnalle. Mutta miten suuren todistuksen he antoivatkaan!

Syrjäseutujen asukkaiden tavoittaminen

Jehovan todistajat eivät suinkaan ajatelleet, että he täyttäisivät velvollisuutensa Jumalaa kohtaan puhumalla vain niille harvoille, jotka sattuivat asumaan heidän naapureinaan. He pyrkivät viemään hyvän uutisen kaikille.

Sellaisissa paikoissa asuvat, joihin todistajat eivät pystyneet silloin itse matkustamaan, voitiin tavoittaa muilla keinoin. Niinpä Kapkaupungin todistajat Etelä-Afrikassa lähettivät 1920-luvun lopussa 50000 kirjasta kaikille maanviljelijöille, majakan- ja metsänvartijoille sekä muille syrjäseutujen asukkaille. Myös Lounais-Afrikan (nykyisen Namibian) asukkaista hankittiin tuore osoitekirja, ja kirjanen Kansan Ystävä lähetettiin kaikille, joiden nimi oli tuossa luettelossa.

F. J. Fransken huostaan uskottiin vuonna 1929 Vartiotorni-seuran kuunari Morton, ja hänen ja Jimmy Jamesin tehtäväksi annettiin ottaa yhteys Labradorissa ja kaikissa Newfoundlandin ulkosatamissa asuviin. Talvella veli Franske ajeli pitkin rannikkoa koiravaljakolla. Eskimot ja newfoundlandilaiset antoivat hänen heille jättämästään raamatullisesta kirjallisuudesta korvaukseksi esimerkiksi nahkatavaroita ja kalaa. Muutaman vuoden kuluttua hän pyrki tavoittamaan kaivostyöläisiä, metsureita, turkismetsästäjiä, karjapaimenia ja intiaaneja Brittiläisen Columbian vaikeakulkuisessa Cariboovuoristossa. Matkan varrella hän metsästi riistaa syödäkseen, poimi marjoja ja paistoi leipänsä paistinpannussa nuotiolla. Kerran hän ja hänen toverinsa matkustivat lohenkalastusveneellä viedessään Valtakunnan sanomaa jokaiseen Kanadan länsirannikon saareen, lahteen, metsätyöleiriin, majakkaan ja siirtokuntaan. Hän oli vain yksi niistä monista, jotka ponnistelivat erityisesti tavoittaakseen kaukaisissa maan kolkissa asuvia ihmisiä.

Frank Day lähti 1920-luvun lopulla kohti pohjoista. Hän kulki läpi Alaskan kylien, saarnasi, jätti kirjallisuutta ja hankki elatuksensa myymällä silmälaseja. Vaikka hänellä oli tekojalka ja hän ontui, hän kävi läpi alueen, joka ulottui Ketchikanista lähes 2000 kilometrin päässä sijaitsevaan Nomeen saakka. Jo vuonna 1897 eräs kullankaivaja oli Kaliforniassa ollessaan hankkinut itselleen Tuhatvuotissarastus-sarjan osia ja Vartiotorneja, ja hän aikoi viedä ne mukanaan Alaskaan. Vuonna 1910 kapteeni Beams, erään valaanpyyntialuksen päällikkö, oli levittänyt kirjallisuutta niihin Alaskan satamiin, joissa hän poikkesi. Mutta saarnaamistoiminta alkoi laajentua vasta sitten, kun veli Day teki kesäisin matkojaan Alaskaan yhä uudelleen yli 12 vuoden aikana.

Kaksi muuta todistajaa, jotka liikkuivat 12-metrisellä Esther-nimisellä moottoriveneellä, työskenteli Norjan rannikolla kaukana napapiirin pohjoispuolella. He todistivat saarilla, majakoissa, rannikkokylissä ja syrjäisissä paikoissa etäällä vuoristoissa. Monet toivottivat heidät tervetulleeksi, ja vuoden kuluessa he onnistuivat levittämään 10000–15000 kirjaa ja kirjasta, joissa selitettiin Jumalan tarkoitusta ihmiskunnan suhteen.

Saaret kuulevat Jehovan ylistystä

Todistusta ei annettu ainoastaan niillä saarilla, jotka olivat mannerten läheisyydessä. Keskellä Tyyntämerta Sydney Shepherd vietti 1930-luvun alussa kaksi vuotta matkustaen laivalla ja saarnaten Cookinsaarilla ja Tahitissa. Kauempana lännessä George Winton meni Uusille-Hebrideille (nykyiseen Vanuatuun) viemään hyvää uutista.

Suunnilleen samoihin aikoihin lähti myös amerikanportugalilainen Joseph Dos Santos liikkeelle päästäkseen koskemattomalle alueelle. Hän todisti ensin Havaijin ulkosaarilla ja suuntasi sitten saarnamatkansa maailman ympäri. Päästyään Filippiineille hän kuitenkin sai veli Rutherfordilta kirjeen, jossa häntä pyydettiin jäämään sinne edistämään ja organisoimaan Valtakunnan saarnaamistoimintaa. Hän viipyi siellä 15 vuotta.

Näihin aikoihin Seuran Australian-haaratoimisto kohdisti huomiota Tyynenmeren eteläosissa tehtävään työhön. Kaksi Australiasta lähetettyä tienraivaajaa todisti laajalti Fidžissä vuosina 1930–31. Samoa sai todistusta vuonna 1931. Uuteen-Kaledoniaan mentiin vuonna 1932. Muuan australialainen tienraivaajapariskunta lähti palvelemaan jopa Kiinaan vuonna 1933 ja todisti muutaman seuraavan vuoden aikana 13:ssa sen huomattavimmista kaupungeista.

Australian veljet tajusivat, että he voisivat saada enemmän aikaan, jos heillä olisi vene käytettävissään. Aikanaan he varustivat 16 metrin pituisen purjealuksen, jolle he antoivat nimen Lightbearer (Valonkantaja), ja käyttivät sitä alkuvuodesta 1935 lähtien useita vuosia innokkaiden veljien ryhmän tukikohtana näiden todistaessa Alankomaiden Itä-Intiassa (nykyisessä Indonesiassa), Singaporessa ja Malaijassa. Veneen saapuminen herätti aina paljon huomiota ja antoi veljille usein mahdollisuuden saarnata ja levittää paljon kirjallisuutta.

Samoihin aikoihin maapallon toisella puolella kaksi tanskalaista tienraivaajasisarta päätti vuonna 1935 tehdä lomamatkan Atlantin valtameren pohjoisosassa sijaitseville Färsaarille. He eivät kuitenkaan lähteneet vain katselemaan maisemia. Heillä oli mukanaan tuhansia julkaisuja, ja he käyttivät niitä hyvin. Uhmaten tuulta, sadetta ja pappien vihamielisyyttä he kävivät läpi niin suuren osan asutuista saarista kuin ehtivät siellä oleskelunsa aikana.

Lännempänä kanadanislantilainen Georg Lindal ryhtyi hankkeeseen, joka kesti paljon pitempään. Veli Rutherfordin ehdotuksesta hän muutti vuonna 1929 tienraivaajaksi Islantiin. Millaista kestävyyttä hän osoittikaan! Seuraavien 18 vuoden ajan hän palveli enimmäkseen yksin. Hän kävi kaupungeissa ja kylissä yhä uudelleen. Hän levitti kymmeniätuhansia julkaisuja, mutta tuohon aikaan ei yksikään islantilainen alkanut palvella hänen kanssaan Jehovaa. Ennen vuotta 1947 hänellä ei ollut – yhtä vuotta lukuun ottamatta – toverinaan Islannissa keitään todistajia. Vuonna 1947 sinne saapui kaksi Gileadissa valmennettua lähetystyöntekijää.

Kun ihmiset kieltävät sen mitä Jumala käskee

Erityisesti 1920-luvulta 1940-luvun loppuun saakka ei ollut lainkaan harvinaista, että todistajat kohtasivat julkisessa sananpalveluksessaan vastustusta, jota tavallisesti paikalliset papit ja joskus hallitusviranomaiset olivat nostattaneet.

Itävallan maaseudulla Wienin pohjoispuolella todistajat kohtasivat kyläläisten vihamielisen joukon, jonka poliisien tukema paikallinen pappi oli saanut liikkeelle. Papit olivat päättäneet, että Jehovan todistajat eivät saarnaisi heidän kylissään. Todistajat, jotka olivat puolestaan päättäneet huolehtia Jumalalta saamastaan tehtävästä, valitsivat kuitenkin uuden reitin ja palasivat toisena päivänä kyliin kiertoteitä pitkin.

Jehovan todistajat ymmärsivät, että Jumala velvoitti heidät julistamaan hänen Valtakuntaansa ihmisten uhkailuista ja vaatimuksista huolimatta. He päättivät totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä (Apt. 5:29). Jos paikalliset viranomaiset yrittivät evätä Jehovan todistajilta uskonnonvapauden, niin todistajat vain toivat paikalle vahvistusjoukkoja.

Kun eräässä Baijerin osassa Saksassa oli vuonna 1929 tehty toistuvasti pidätyksiä, todistajat vuokrasivat kaksi erikoisjunaa, joista toinen lähti Berliinistä ja toinen Dresdenistä. Ne kohtasivat Reichenbachissa, ja kello kaksi aamuyöllä lähti yksi juna Regensburgin alueelle mukanaan 1200 matkustajaa, jotka olivat innokkaita osallistumaan todistuksen antamiseen. Matkustaminen oli kallista, ja kunkin piti maksaa oma matkansa. Jokaisella rautatieasemalla jotkut jäivät pois junasta. Monet olivat ottaneet mukaan polkupyörän päästäkseen sillä maaseudulle. Koko alue käytiin läpi yhdessä päivässä. Nähdessään yksimielisten ponnistelujensa tulokset julistajat eivät voineet olla muistamatta lupausta, jonka Jumala antoi palvelijoilleen: ”Jokainen ase, joka valmistetaan sinun varallesi, on oleva tehoton.” (Jes. 54:17.)

Saksan todistajat olivat niin innokkaita, että he levittivät vuosina 1919–33 arviolta ainakin 125 miljoonaa kirjaa, kirjasta ja lehteä sekä miljoonia traktaatteja. Saksan väestö kuitenkin käsitti siihen aikaan vain noin 15 miljoonaa perhettä. Noihin aikoihin Saksassa annettiin yhtä perusteellinen todistus kuin kaikkialla muuallakin. Hyvin suuri osa niistä, jotka tunnustautuivat Kristuksen hengellävoidelluiksi seuraajiksi, asui tuossa osassa maailmaa. Seuraavina vuosina he kuitenkin kokivat myös mitä julmimpia nuhteettomuuden koetuksia (Ilm. 14:12).

Vuonna 1933 virkavalta alkoi paljon entistä ankarammin vastustaa Saksan Jehovan todistajien työtä. Gestapo teki toistuvasti etsintöjä todistajien koteihin ja Seuran haaratoimistoon. Jehovan todistajien toiminta kiellettiin useimmissa Saksan osavaltioissa, ja joitakuita pidätettiin. Heidän Raamattujaan ja raamatullista kirjallisuuttaan poltettiin julkisesti tonneittain. Huhtikuun 1. päivänä 1935 hyväksyttiin kansallinen laki, joka kielsi ryhmän Ernste Bibelforscher (vilpittömät raamatuntutkijat eli Jehovan todistajat), ja heiltä pyrittiin järjestelmällisesti riistämään heidän toimeentulomahdollisuutensa. Todistajat puolestaan alkoivat kokoontua vain pienissä ryhmissä, järjestivät raamatuntutkisteluaineistonsa jäljentämisen niin, ettei Gestapo päässyt siitä helposti perille, ja ottivat käyttöön vähemmän huomiota herättäviä saarnaamismenetelmiä.

Jo ennen tätä, vuodesta 1925 lähtien, Italian veljet olivat eläneet fasistidiktatuurin alaisuudessa. Katolisen kirkon ja tuon fasistivaltion välillä oli vuonna 1929 allekirjoitettu konkordaatti. Tosi kristittyjä vainottiin armotta. Jotkut tapasivat toisiaan talleissa ja heinäparvilla välttyäkseen pidätykseltä. Italiassa oli siihen aikaan hyvin vähän Jehovan todistajia, mutta he saivat vuonna 1932 lisävoimia Valtakunnan sanoman levitykseen, kun 20 sveitsiläistä todistajaa tuli rajan yli Italiaan levittämään salamavauhtia 300000 kirjasta Valtakunta, maailman toivo.

Painostus alkoi kasvaa myös Kaukoidässä. Jehovan todistajia pidätettiin Japanissa. Soulin (nykyisessä Korean tasavallassa) ja Pjöngjangin (nykyisessä Korean demokraattisessa kansantasavallassa) viranomaiset hävittivät suuret määrät todistajien raamatullista kirjallisuutta.

Keskellä tätä voimistuvaa painostusta Jehovan todistajat saivat vuonna 1935 Raamatusta selvän ymmärryksen siitä, mitä Ilmestyksen 7:9–17:n ”suuri joukko” tarkoittaa. Tämä ymmärrys sai heidät tajuamaan odottamattoman ja kiireellisen tärkeän työn (Jes. 55:5). He eivät enää ajatelleet, että kaikilla, jotka eivät olleet taivaallisen Valtakunnan perillisten ”pienen lauman” jäseniä, olisi joskus tulevaisuudessa tilaisuus saattaa elämänsä sopusointuun Jehovan vaatimusten kanssa (Luuk. 12:32). He tajusivat, että oli tullut aika tehdä opetuslapsia sellaisista ihmisistä nyt, jotta he säilyisivät elossa Jumalan uuteen maailmaan. He eivät tienneet, miten pitkään tämän kaikista kansoista tulevan suuren joukon kokoaminen jatkuisi, mutta heistä tuntui, että pahan järjestelmän lopun täytyi olla hyvin lähellä. He eivät olleet varmoja siitä, millä nimenomaisella tavalla työ tehtäisiin huolimatta siitä vainosta, joka parhaillaan levisi ja kävi yhä raaemmaksi. He luottivat kuitenkin täydellisesti siihen, että koska Jehovan käsi ei ole liian lyhyt, hän avaisi heille tien hänen tahtonsa toteuttamiseen (Jes. 59:1).

Jehovan todistajia oli vuonna 1935 suhteellisen vähän – koko maailmassa vain 56153.

He saarnasivat tuona vuonna 115 maassa, mutta lähes puolessa näistä maista oli alle kymmenen todistajaa. Vain kahdessa maassa oli aktiivisia Jehovan todistajia 10000 tai enemmän (Yhdysvalloissa 23808 ja Saksassa arviolta 10000 niistä 19268:sta, jotka olivat voineet raportoida kaksi vuotta aiemmin). Seitsemän muuta maata (Australia, Iso-Britannia, Kanada, Puola, Ranska, Romania ja Tšekkoslovakia) raportoivat kukin yli 1000 mutta alle 6000 todistajaa. Tiedot 21 muun maan toiminnasta osoittavat, että niissä kussakin oli 100–1000 todistajaa. Tuona yhtenä vuotena tämä innokas todistajajoukko käytti kuitenkin koko maailmassa 8161424 tuntia sen julistamiseen, että Jumalan valtakunta on ihmiskunnan ainoa toivo.

Niiden maiden lisäksi, joissa todistajat ahersivat vuonna 1935, he olivat jo levittäneet hyvää uutista muihinkin paikkoihin, niin että Valtakunnan sanoma oli siihen mennessä viety 149 maahan ja saariryhmään.

[Huomioteksti s. 424]

Vankilaan teljettyinäkin he löysivät tilaisuuksia saarnata

[Huomioteksti s. 425]

Halukkaita ja innokkaita jatkamaan työtä!

[Huomioteksti s. 441]

He uhmasivat tuulta, sadetta ja pappien vihamielisyyttä

[Huomioteksti s. 442]

Saksassa oli annettu valtava todistus, ennen kuin ryhmä ”Ernste Bibelforscher” (vilpittömät raamatuntutkijat) kiellettiin siellä

[Kartta/Kuvat s. 423]

Maailman jouduttua sodan pyörteisiin R. R. Hollister ja Fanny Mackenzie ahersivat rauhan sanoman viemiseksi Kiinan, Japanin ja Korean asukkaille

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

KOREA

JAPANI

KIINA

TYYNIMERI

[Kartta s. 428]

(Ks. painettu julkaisu)

Kun tähän karttaan merkityistä maista lähteneet siirtolaiset saivat 1900-luvun alussa tietää Jumalan suurenmoisesta tarkoituksesta siunata ihmiskuntaa, heistä tuntui, että heidän piti viedä tuo uutinen kotimaahansa

AMERIKKA

↓ ↓

ITÄVALTA

BULGARIA

KYPROS

TŠEKKOSLOVAKIA

TANSKA

SUOMI

SAKSA

KREIKKA

UNKARI

ITALIA

ALANKOMAAT

NORJA

PUOLA

PORTUGALI

ROMANIA

ESPANJA

RUOTSI

SVEITSI

TURKKI

JUGOSLAVIA

[Kartta s. 432]

(Ks. painettu julkaisu)

Saksasta muutti 1920- ja 1930-luvulla evankelistoja moniin maihin antamaan todistusta

SAKSA

↓ ↓

ETELÄ-AMERIKKA

POHJOIS-AFRIKKA

AASIA

[Kartta/Kuvat s. 435]

Sellaiset innokkaat tienraivaajat kuin Frank Smith ja hänen veljensä Gray (yläkuvassa) levittivät hyvää uutista Afrikan itärannikolla

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

UGANDA

KENIA

TANSANIA

ETELÄ-AFRIKKA

[Kartta/Kuva s. 439]

Lounais-Afrikan (nykyisen Namibian) asukkaat saivat vuonna 1928 postitse tämän kirjasen

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

NAMIBIA

[Kartta/Kuvat s. 440]

Innokkaat tienraivaajat levittivät Valtakunnan sanomaa Kaakkois-Aasiaan ”Lightbearer” -nimisestä purjelaivasta käsin

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

MALAIJA

BORNEO

CELEBES

SUMATRA

JAAVA

TIMOR

UUSI-GUINEA

AUSTRALIA

TYYNIMERI

[Kuvat s. 426]

Esitelmään ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan” tuli monissa maissa runsaasti kuulijoita

[Kuvat s. 427]

Etelä-Afrikassa toiminut Edwin Scott levitti 50000 kappaletta päätöstä ”Varoittava kehoitushuuto maailman johtajille”

[Kuva s. 429]

Willy Unglaube vastasi evankelistoille esitettyyn kutsuun ja palveli Euroopassa, Afrikassa ja itämailla

[Kuvat s. 430]

Vuoteen 1992 mennessä Eric Cooke ja hänen veljensä John (istumassa) olivat kumpikin olleet kokoajanpalveluksessa yli 60 vuotta ja nauttineet sykähdyttävistä kokemuksista Euroopassa ja Afrikassa

[Kuva s. 431]

Kun Edwin Skinner meni Intiaan vuonna 1926, hän sai alueekseen viisi maata; hän jatkoi siellä uskollisesti saarnaamista 64 vuoden ajan

[Kuva s. 433]

Alfred ja Frieda Tuček – mukanaan elämän välttämättömyydet ja todistustyöhön tarvittavaa kirjallisuutta – palvelivat tienraivaajina vanhassa Jugoslaviassa

[Kuvat s. 434]

”Raamattu-Brown” osallistui tarmokkaasti väärän palvonnan paljastamiseen kautta Länsi-Afrikan

[Kuva s. 436]

George Young osallistui Jumalan valtakunnan laajakantoiseen julistamiseen Etelä-Amerikassa, Espanjassa ja Portugalissa

[Kuva s. 437]

Juan Muñiz (vasemmalla), joka oli saarnannut Etelä-Amerikassa vuodesta 1924 lähtien, tuli toivottamaan N. H. Knorrin tervetulleeksi, kun tämä yli 20 vuotta myöhemmin vieraili ensi kerran Argentiinassa

[Kuva s. 438]

Nicolás Argyrós levitti Raamatun vapauttavaa totuutta 14:ään Argentiinan provinssiin

[Kuvat s. 439]

F. J. Franske, joka matkusti sekä maitse että vesiteitse, pyrki viemään Raamatun totuuden kaukaisiin siirtokuntiin

Luku 22

Osa 3 – Todistajia maan ääriin asti

Sivuilla 444–461 esitetään raportti siitä, miten Valtakunnan sanomaa saarnattiin ympäri maailman vuosina 1935–45. Vuosi 1935 on erittäin merkityksellinen, koska silloin tunnistettiin Ilmestyksen 7:9:n suuri joukko. Samalla kun tuota ryhmää ruvettiin kokoamaan, Jehovan todistajat alkoivat tajuta, että Raamattu asetti heidän eteensä niin mittavan työn, ettei sen vertaista ollut vielä koskaan tehty. Miten he huolehtivat siitä, kun kansat kietoutuivat toiseen maailmansotaan ja useimmat maat asettivat kieltoja heille tai heidän raamatulliselle kirjallisuudelleen?

KUN Jehovan todistajat osallistuivat sananpalvelukseensa 1930-luvulla, he pyrkivät viemään Valtakunnan sanoman mahdollisimman monille ihmisille. Tavatessaan poikkeuksellisen kiinnostuneen ihmisen jotkut heistä saattoivat viipyä myöhään yöhön saakka selittämässä Raamatun totuuksia ja vastaamassa kysymyksiin ihmisten hengellisen nälän tyydyttämiseksi. Mutta useimmiten todistajat käyttivät vain lyhyitä esityksiä, joiden tarkoitus oli herättää puhuteltavien kiinnostus, ja antoivat sitten kirjallisuuden tai raamatullisten luentojen huolehtia lopusta. Heidän tarkoituksensa oli valistaa ihmisiä, kylvää Valtakunnan totuuden siemeniä.

Hyvän uutisen viemiseksi monille ihmisille ponnistellaan kovasti

Työn ymmärrettiin olevan kiireellisen tärkeää. Esimerkiksi kun Córdobassa Argentiinassa asuva Armando Menazzi oli 1930-luvun alussa lukenut Raamatun totuuden selkeitä paljastuksia kirjasista Helvetti ja Missä ovat kuolleet?, hän ryhtyi päättäväisesti toimintaan (Ps. 145:20; Saarn. 9:5; Apt. 24:15). Oppimastaan liikuttuneena ja Nicolás Argyrósin osoittaman innon rohkaisemana hän myi autokorjaamonsa omistautuakseen kokonaan totuuden saarnaamiseen tienraivaajana. 1940-luvun alkupuolella Córdoban todistajat sitten hänen kannustuksestaan ostivat vanhan linja-auton, asensivat siihen vuoteita ja veivät tällä ajoneuvolla kymmenen tai useampia julistajia viikon, kahden viikon tai jopa kolmen kuukauden pituisille saarnamatkoille. Kun näitä matkoja suunniteltiin, seurakunnassa tarjottiin aina eri veljille ja sisarille tilaisuutta lähteä mukaan. Jokaisella ryhmään kuuluvalla oli oma tehtävänsä: siivous, ruoanvalmistus tai elintarpeiden hankkiminen kalastamalla ja metsästämällä. Tämä innokas ryhmä saarnasi talosta taloon ainakin kymmenessä Argentiinan provinssissa, kävi niin kaupungeissa kuin kylissäkin ja näki vaivaa päästäkseen hajallaan sijaitseville maatiloille.

Samanlaista henkeä ilmaistiin Australian kentällä. Väekkäissä rannikkokaupungeissa todistettiin paljon. Mutta nuo todistajat pyrkivät tavoittamaan myös syrjäseutujen asukkaita. Arthur Willis ja Bill Newlands lähtivätkin 31. maaliskuuta 1936 lähes 20000 kilometrin matkalle saadakseen yhteyden takamaiden lammas- ja karjafarmeilla asuviin. Paahtavaa kuumuutta ja ulvovia hiekkamyrskyjä uhmaten he kulkivat suuren osan matkastaan pahaisia kärryteitä pitkin läpi puuttoman erämaan. Mutta he jatkoivat sinnikkäästi. Jokaiselle, joka osoitti kiinnostusta, he soittivat levytettyjä raamatullisia puheita ja jättivät kirjallisuutta. Joillakin kerroilla John E. (Ted) Sewell lähti heidän mukaansa; sittemmin hän tarjoutui palvelemaan Kaakkois-Aasiassa.

Seuran Australian-haaratoimiston valvoma alue ulottui kauas Australian rajojen ulkopuolelle. Siihen sisältyivät Kiina ja idästä Tahitista länteen Burmaan (nykyiseen Myanmariin) 13700 kilometrin matkalla olevat saariryhmät ja maat. Tuolla alueella sijaitsivat esimerkiksi Hongkong, Indo-Kiina (nykyinen Kambodža, Laos ja Vietnam), Alankomaiden Itä-Intia (johon kuului sellaisia saaria kuin Sumatra, Jaava ja Borneo), Uusi-Seelanti, Siam (nykyinen Thaimaa) ja Malaija. Ei ollut harvinaista, että skotlantilainen haaratoimistonvalvoja Alexander MacGillivray kutsui jonkun innokkaan nuoren tienraivaajan toimistoonsa, näytti hänelle karttaa haaratoimistolle kuuluvasta alueesta ja kysyi: ”Haluaisitko olla lähetystyöntekijä?” Sitten hänellä oli tapana osoittaa jotakin aluetta, jolla oli saarnattu vain vähän tai ei ollenkaan, ja kysyä: ”Mitä ajattelisit työn aloittamisesta tällä alueella?”

Jotkut näistä tienraivaajista olivat jo 1930-luvun alussa tehneet paljon työtä Alankomaiden Itä-Intiassa (nykyisessä Indonesiassa) ja Singaporessa. Vuonna 1935 uusiseelantilainen Frank Dewar matkusti tällaisen tienraivaajaryhmän kanssa Lightbearer-aluksella Singaporeen saakka. Juuri ennen veneen rantautumista Malaijan luoteisrannikolle sen kapteeni Eric Ewins sanoi: ”No niin, Frank, täällä ollaan. Tämän pitemmälle emme voi sinua viedä. Päätit mennä Siamiin. Terve menoa!” Mutta Frank oli jo melkein unohtanut koko Siamin. Hän oli nauttinut palveluksestaan veneen miehistön kanssa. Nyt hänen oli tultava toimeen omin neuvoin.

Hän päätti jäädä Kuala Lumpuriin, kunnes hän saisi koottua tarpeeksi rahaa loppumatkaa varten, mutta siellä ollessaan hän joutui liikenneonnettomuuteen – kuorma-auto töytäisi hänet polkupyörän selästä. Toivuttuaan siitä hän nousi Singaporesta Bangkokiin menevään junaan vain viisi dollaria taskussaan. Luottaen Jehovan huolenpitoon hän kuitenkin jatkoi työtä. Claude Goodman oli saarnannut Bangkokissa lyhyen aikaa vuonna 1931, mutta Frankin saapuessa heinäkuussa 1936 siellä ei ollut ketään todistajaa toivottamassa häntä tervetulleeksi. Seuraavien vuosien aikana työhön kuitenkin osallistui muitakin: Willy Unglaube, Hans Thomas ja Kurt Gruber Saksasta ja Ted Sewell Australiasta. He levittivät paljon kirjallisuutta, mutta suurin osa siitä oli englannin-, kiinan- ja japaninkielistä.

Kun Seuran päätoimistoon kirjoitettiin, että veljet tarvitsisivat thainkielistä kirjallisuutta, mutta heillä ei ollut kääntäjää, veli Rutherford vastasi: ”Minä en ole Thaimaassa; te olette siellä. Luottakaa Jehovaan ja työskennelkää ahkerasti, niin löydätte kääntäjän.” Niin he löysivätkin. Chomchai Inthaphan, joka oli toiminut presbyteerisen tyttökoulun johtajattarena Chiang Maissa, omaksui totuuden, ja vuodesta 1941 lähtien hän käänsi raamatullista kirjallisuutta thain kielelle.

Viikon kuluttua siitä, kun Frank Dewar ryhtyi saarnaamaan Bangkokissa, Frank Rice, joka oli pannut Valtakunnan työn alulle Jaavassa (nykyään osa Indonesiaa), kulki tätä kautta matkalla uudelle alueelleen silloiseen Ranskan Indo-Kiinaan. Samoin kuin aiemmalla alueellaan hän saarnasi täälläkin niille, jotka puhuivat englantia, ja opetteli samalla paikallista kieltä. Käytyään läpi Saigonin (nykyisen Ho Chi Minhin kaupungin) hän antoi englannin tunteja pystyäkseen ostamaan vanhan auton, jolla hän voisi matkustaa maan pohjoisosaan. Hän ei ollut kiinnostunut aineellisista mukavuuksista, vaan Valtakunnan eduista (Hepr. 13:5). Hän kulki ostamallaan autolla ja todisti kaupungeissa ja kylissä sekä syrjäseutujen taloissa pitkin matkaa Hanoihin saakka.

Rohkeaa mainostusta

Herättääkseen kiinnostusta Valtakunnan sanomaa kohtaan ja auttaakseen ihmisiä näkemään, että heidän piti ryhtyä päättäväiseen toimintaan, todistajat käyttivät monissa maissa huomiota herättäviä keinoja. Glasgow’ssa Skotlannissa otettiin vuonna 1936 käyttöön tapa mainostaa konventtipuheita rinta- ja selkäpuolella kannettavilla mainoskilvillä ja jakeluilmoituksilla, joita levitettiin ostoskeskuksissa. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1938 Lontoossa pidetyn konventin aikaan, otettiin käyttöön vielä yksi huomiota herättävä tapa. Nathan H. Knorr ja Albert D. Schroeder, jotka palvelivat myöhemmin yhdessä hallintoelimen jäseninä, johtivat lähes tuhannen todistajan kulkuetta läpi Lontoon keskustan liikealueen. Joka toisen marssijan kilvessä mainostettiin esitelmää ”Katso tosiasioita suoraan silmiin”, jonka J. F. Rutherford pitäisi Royal Albert Hallissa. Näiden välissä kulkevien kilvissä taas luki ”Uskonto on ansa ja kiristysryöstöä”. (Siihen aikaan he ymmärsivät uskonnon tarkoittavan kaikkea sellaista palvontaa, joka ei ollut sopusoinnussa Jumalan sanan, Raamatun, kanssa.) Sen vihamielisen reaktion vaimentamiseksi, jonka tämä aiheutti joissakuissa, joukkoon lisättiin loppuviikolla vielä uusia kilpiä, joissa luki ”Palvele Jumalaa ja Kristus-Kuningasta”. Tällainen toiminta ei ollut helppoa monille Jehovan todistajille, mutta he pitivät sitä yhtenä tapana palvella Jehovaa, yhtenä asiana, joka koetteli heidän uskollisuuttaan häntä kohtaan.

Se, että Jehovan todistajat mainostivat sanomaansa näin rohkeasti, ei ollut kaikkien mieleen. Australian ja Uuden-Seelannin papit painostivat radioasemien johtajia lopettamaan kaikki Jehovan todistajien rahoittamat radiolähetykset. Huhtikuussa 1938, kun veli Rutherford oli matkalla Australiaan pitämään radiopuhetta, viranomaiset taipuivat painostukseen ja peruuttivat hänen kanssaan tekemänsä sopimuksen Sydneyn kaupungintalon ja radiolaitteiden käytöstä. Nopeasti vuokrattiin Sydneystä urheilupuisto, ja veli Rutherfordin vierailun vastustuksen synnyttämä kohu toi entistä enemmän ihmisiä kuuntelemaan hänen puhettaan. Muilla kerroilla, kun todistajilta evättiin radiolaitteiden käyttö, he vastasivat mainostamalla tehokkaasti kokouksia, joissa veli Rutherfordin luentoja esitettiin uudelleen äänentoistolaitteiden avulla.

Belgiassa papit lähettivät lapsia kivittämään todistajia, ja papeilla oli tapana itse käydä kodeissa keräämässä pois niihin levitettyä kirjallisuutta. Mutta jotkut kyläläiset pitivät siitä, mitä he oppivat Jehovan todistajilta. He sanoivat monesti: ”Antakaa minulle useita kirjasianne. Kun pappi tulee, voin antaa hänelle hänen mielikseen yhden ja pitää loput lukeakseni ne itse.”

Seuraavina vuosina alettiin kuitenkin yhä enemmän vastustaa Jehovan todistajia ja Valtakunnan sanomaa, jota he julistivat.

Saarnaaminen Euroopassa sodanaikaisesta vainosta huolimatta

Koska Jehovan todistajat eivät luopuneet uskostaan eivätkä lakanneet saarnaamasta, tuhansia Alankomaissa, Belgiassa, Itävallassa, Ranskassa ja Saksassa asuvia todistajia vangittiin tai heitettiin natsien keskitysleireihin. Julma kohtelu kuului niiden päiväjärjestykseen. Ne, jotka eivät vielä olleet vankilassa, jatkoivat palvelustaan varovaisesti. Heillä oli usein mukanaan ainoastaan Raamattu, ja he tarjosivat muuta kirjallisuutta vain käydessään uudelleen kiinnostuneiden luona. Välttyäkseen pidätykseltä todistajilla oli tapana käydä ainoastaan yhdellä kerrostalon ovella ja sitten mennä kenties toiseen rakennukseen tai käydä vain yhdessä talossa ja siirtyä sitten jonkin toisen kadun varrella olevaan taloon. Mutta he eivät suinkaan arkailleet todistamista.

Joulukuun 12. päivänä 1936, vain muutamia kuukausia sen jälkeen, kun Gestapo oli pidättänyt tuhansia todistajia ja kiinnostuneita yrittäessään pysäyttää heidän työnsä koko maassa, todistajat itse aloittivat rynnistyksen. He levittivät salamavauhtia kymmeniätuhansia päätöksiä postilaatikoihin ja ihmisten ovien alle eri puolilla Saksaa. Päätöksessä esitettiin vastalause sille julmalle tavalle, jolla heidän kristittyjä veljiään ja sisariaan oli kohdeltu. Tunnin kuluttua levityksen alkamisesta poliisi yritti kuumeisesti saada levittäjät pidätettyä, mutta he saivat koko maasta käsiinsä vain kymmenkunta todistajaa.

Viranomaisia järkytti se, että tällainen rynnistys voitiin järjestää kaiken sen jälkeen, mitä natsihallitus oli tehnyt työn tukahduttamiseksi. Heitä pelotti myös ihmisten suhtautuminen, sillä kun poliisit ja muut virkapukuiset viranomaiset menivät koteihin ja kysyivät, olivatko niiden asukkaat saaneet kyseisen lehtisen, useimmat kielsivät saaneensa sen. Todellisuudessa enemmistö heistä ei ollutkaan saanut. Lehtisiä oli jaettu joka rakennuksessa vain pariin kolmeen asuntoon. Mutta poliisit eivät tienneet sitä. He olettivat, että se oli jätetty joka ovelle.

Seuraavina kuukausina natsiviranomaiset äänekkäästi kielsivät tuossa painetussa päätöksessä esitetyt syytökset. Siksi ne todistajat, jotka olivat vielä vapaana, levittivät 20. kesäkuuta 1937 toisen sanoman, avoimen kirjeen, jossa kerrottiin yksityiskohtaisesti vainosta ja mainittiin nimeltä viranomaisia sekä tapahtuma-aikoja ja -paikkoja. Gestapo oli tyrmistynyt tästä paljastuksesta ja siitä, että todistajat pystyivät järjestämään tällaisen levityksen.

Bad Lippspringessä Saksassa asuneen Kusserowin perheen lukuisista kokemuksista ilmeni samanlainen päättäväisyys antaa todistusta. Yksi esimerkki koskee tapahtumia, jotka sattuivat sen jälkeen kun natsihallitus oli teloittanut julkisesti Wilhelm Kusserowin Münsterissä, koska hän kieltäytyi sovittelemasta uskossaan. Wilhelmin äiti Hilda meni heti vankilaan ja vaati ruumista itselleen hautausta varten. Hän sanoi perheelleen: ”Annamme suuren todistuksen niille, jotka tunsivat hänet.” Hautajaisissa Wilhelmin isä Franz piti rukouksen, joka ilmaisi uskoa Jehovan rakkaudellisiin anteihin. Haudalla Wilhelmin veli Karl-Heinz esitti raamatullisia lohdutuksen sanoja. Heitä rangaistiin tästä, mutta heille oli tärkeää tuottaa kunniaa Jehovalle todistamalla hänen nimestään ja Valtakunnastaan.

Kun painostus sodan aikana kasvoi Alankomaissa, todistajat muuttivat siellä viisaasti kokousjärjestelyjään. Kokouksia pidettiin nyt yksityiskodeissa enintään kymmenen hengen ryhmissä. Kokouspaikkoja vaihdettiin usein. Kukin todistaja kävi vain omassa ryhmässään, eikä kukaan ilmaissut tutkistelupaikan osoitetta edes luotettavalle ystävälleen. Tuohon aikaan, jolloin suuria ihmisryhmiä karkotettiin sodan vuoksi kotoaan, Jehovan todistajat tiesivät ihmisten kaipaavan kipeästi sitä lohduttavaa sanomaa, joka löytyy vain Jumalan sanasta, ja he kertoivat siitä heille pelottomasti. Haaratoimistosta tulleessa kirjeessä kuitenkin muistutettiin veljiä siitä varovaisuudesta, jota Jeesus oli osoittanut eri tilanteissa ollessaan tekemisissä vastustajien kanssa (Matt. 10:16; 22:15–22). Siksi kun he kohtasivat vihamielisen ihmisen, he merkitsivät huolellisesti muistiin hänen osoitteensa, niin että voitiin noudattaa erityistä varovaisuutta työskenneltäessä tuolla alueella tulevaisuudessa.

Kreikan väestö kärsi natsimiehityksen aikana paljon. Pahimmat vainot Jehovan todistajille aiheutti kuitenkin se, että kreikkalaiskatolisen kirkon papisto esitti heistä ilkeämielisesti vääriä tietoja ja vaati poliiseja ja tuomioistuimia ryhtymään toimiin heitä vastaan. Monia todistajia vangittiin tai karkotettiin kotikaupungistaan ja lähetettiin syrjäisiin kyliin tai karuille saarille ankeisiin oloihin. Siitä huolimatta he jatkoivat todistamista. (Vrt. Apt. 8:1, 4.) Usein he antoivat todistusta siten, että he puhuttelivat ihmisiä puistoissa ja yleisissä puutarhoissa, istuutuivat heidän viereensä penkille ja kertoivat heille Jumalan valtakunnasta. Kun tavattiin joku aidosti kiinnostunut, hänelle lainattiin kallisarvoista raamatullista kirjallisuutta. Julkaisu saatiin myöhemmin takaisin, ja sitä käytettiin yhä uudelleen. Monet totuutta rakastavat ottivat kiitollisina vastaan todistajien tarjoaman avun ja jopa liittyivät heidän kanssaan julistamaan hyvää uutista toisille, vaikka tämä aiheuttikin heille katkeraa vainoa.

Todistajien rohkeuteen ja kestävyyteen vaikutti suuresti se, että hengellinen ravinto oli vahvistanut heitä. Vaikka joissakin Euroopan osissa oli sodan aikana lopulta hyvin vähän muille levitettäväksi tarkoitettua kirjallisuutta, he onnistuivat kierrättämään keskuudessaan uskoavahvistavaa aineistoa, jota Seura oli valmistanut Jehovan todistajien tutkittavaksi kautta maailman. August Kraft, Peter Gölles, Ludwig Cyranek, Therese Schreiber ja monet muut vaaransivat henkensä osallistuessaan sellaisen tutkisteluaineiston kopioimiseen ja levittämiseen, jota salakuljetettiin Itävaltaan Italiasta, Sveitsistä ja Tšekkoslovakiasta. Alankomaissa eräs ystävällinen vanginvartija auttoi Arthur Winkleriä toimittamalla tälle Raamatun. Vihollisen kaikista varokeinoista huolimatta Vartiotornista saatavat Raamatun totuuden virvoittavat vedet tavoittivat jopa Saksan keskitysleirit ja kulkivat siellä todistajien keskuudessa.

Vankiloihin ja keskitysleireihin sulkeminen ei estänyt Jehovan todistajia olemasta todistajia. Apostoli Paavali kirjoitti ollessaan vangittuna Roomassa: ”Kärsin pahaa vankilakahleisiin asti – –. Jumalan sana ei kuitenkaan ole kahlehdittu.” (2. Tim. 2:9.) Sama piti paikkansa Euroopan Jehovan todistajista toisen maailmansodan aikana. Vartijat tarkkailivat heidän käytöstään, jotkut tekivät kysymyksiä, ja muutamista tuli uskovia, vaikka se merkitsi heille heidän oman vapautensa menettämistä. Monet todistajien kanssa pidätettyinä olleet vangit olivat tulleet Venäjän kaltaisista maista, joissa hyvää uutista oli saarnattu varsin vähän. Sodan jälkeen jotkut näistä palasivat kotimaahansa Jehovan todistajina, innokkaina levittämään Valtakunnan sanomaa siellä.

Julma vaino ja totaalisen sodan vaikutukset eivät voineet estää ihmisten ennustettua kokoamista Jehovan suureen hengelliseen palvontahuoneeseen (Jes. 2:2–4). Vuosina 1938–45 niiden määrä, jotka osallistuivat julkisesti sellaiseen palvontaan julistamalla Jumalan valtakuntaa, kasvoi huomattavasti useimmissa Euroopan maissa. Isossa-Britanniassa, Ranskassa, Suomessa ja Sveitsissä todistajien määrä lisääntyi noin sata prosenttia. Kreikassa tapahtui lähes seitsenkertainen kasvu. Alankomaissa kasvu oli kaksitoistakertainen. Saksasta ja Romaniasta ei ollut vuoden 1945 lopussa vielä saatu yksityiskohtaisia tietoja, ja useista muista maista oli tullut vain summittaisia raportteja.

Sotavuodet Euroopan ulkopuolella

Myös itämaissa maailmansota aiheutti Jehovan todistajille hyvin suuria vaikeuksia. Japanissa ja Koreassa heitä pidätettiin, piestiin ja kidutettiin, koska he kannattivat Jumalan valtakuntaa eivätkä palvoneet Japanin keisaria. Lopulta kaikki heidän yhteytensä muiden maiden todistajiin katkaistiin. Monet heistä eivät voineet antaa todistusta muulloin kuin ollessaan kuulusteltavina tai syytettyinä oikeudessa. Sodan loppuun mennessä Jehovan todistajien julkinen palvelus oli näissä maissa lähes tyrehtynyt.

Kun sota laajeni Filippiineille, sekä japanilaiset että heitä vastustavat joukot kohtelivat todistajia huonosti, koska nämä eivät kannattaneet kumpaakaan puolta. Välttyäkseen pidätykseltä monet todistajat jättivät kotinsa. Siirtyessään paikasta toiseen he kuitenkin saarnasivat. He lainasivat kirjallisuutta, silloin kun sitä oli jäljellä, ja myöhemmin käyttivät vain Raamattua. Kun sotarintama siirtyi kauemmaksi heistä, he jopa varustivat useita veneitä kuljettaakseen suuria todistajaryhmiä saarille, joilla oli annettu vain vähän tai ei lainkaan todistusta.

Burmassa (nykyisessä Myanmarissa) Jehovan todistajien kirjallisuutta ei kielletty toukokuussa 1941 japanilaisten hyökkäyksen vuoksi, vaan siksi, että anglikaaniset, metodistiset, roomalaiskatoliset ja amerikkalaiset baptistipapit painostivat siirtomaaviranomaisia. Kaksi lennätintoimistossa työskentelevää todistajaa näki sähkösanoman, joka antoi heille vihiä siitä, mitä oli tulossa, ja niinpä veljet siirsivät nopeasti kirjallisuuden pois Seuran varastosta, jottei sitä takavarikoitaisi. Sitten ryhdyttiin ponnisteluihin suuren kirjallisuuserän lähettämiseksi maitse Kiinaan.

Siihen aikaan Yhdysvaltain hallitus kuljetutti suuria määriä sotatarvikkeita Burman tien kautta Kiinan kansallisen tasavallan tukemiseksi. Veljien yritykset mahduttaa kirjallisuus yhteen näistä kuorma-autoista torjuttiin töykeästi. Singaporestakaan ei saatu ajoneuvoa. Mutta kun Mick Engel, jonka vastuulla oli Seuran Rangoonin (nykyisen Yangonin) kirjallisuusvarasto, meni erään korkea-arvoisen yhdysvaltalaisen viranomaisen puheille, hän sai luvan tuon kirjallisuuden kuljettamiseen armeijan kuorma-autoilla.

Kuitenkin kun Fred Paton ja Hector Oates esittivät asiansa Kiinaan menevää saattuetta valvovalle virkailijalle ja pyysivät tilaa kirjallisuudelle, tämä raivostui silmittömästi! ”Mitä?” hän huusi. ”Miten voin antaa kuorma-autoistani kallisarvoista tilaa teidän viheliäisille traktaateillenne, kun sitä ei kerta kaikkiaan riitä edes sota- ja lääketarvikkeille, joista on huutava puute ja jotka mätänevät täällä paljaan taivaan alla?” Mitään sanomatta Fred otti laukustaan valtuutuskirjeen ja näytti sitä hänelle. Sitten hän huomautti, että olisi hyvin vakava asia, jos tuo mies jättäisi huomioon ottamatta Rangoonin viranomaisten antaman määräyksen. Silloin saattueen valvoja järjesti kuljetuksen kahden tonnin kirjakuormalle ja vieläpä antoi veljien käyttöön pienen kuorma-auton kuljettajineen ja tarvikkeineen päivineen. He lähtivät kallisarvoisen lastinsa kanssa koilliseen, Kiinaan vievälle vaaralliselle vuoristotielle. Todistettuaan Baoshanissa he jatkoivat Chongqingiin (Pahsieniin). He levittivät Kiinassa viettämänsä vuoden aikana tuhansia Jehovan valtakunnasta kertovia julkaisuja. Niiden joukossa, joille he henkilökohtaisesti todistivat, oli Tšiang Kai-šek, Kiinan kansallisen tasavallan presidentti.

Kun pommitukset kiihtyivät Burmassa, todistajat kolmea lukuun ottamatta lähtivät maasta, useimmat heistä Intiaan. Noiden kolmen maahan jääneen toiminta oli pakostakin vähäistä. He jatkoivat kuitenkin vapaamuotoista todistamista, ja heidän ponnistelunsa kantoivat hedelmää sodan jälkeen.

Pohjois-Amerikassakin Jehovan todistajien tielle nousi sodan aikana vaikeita esteitä. Laajalle levinneet väkivaltaisuudet ja paikallisten lakien soveltaminen perustuslain vastaisesti vaikeuttivat suuresti saarnaamistyötä. Tuhansia vangittiin siksi, että he omaksuivat kristillisen puolueettomuuden. Tämä ei kuitenkaan hidastanut todistajien palvelusta talosta taloon. Helmikuusta 1940 lähtien heitä alettiin lisäksi nähdä liikekeskusten kaduilla tarjoamassa Vartiotornia ja Lohdutus-lehteä (nykyään Herätkää!). Heidän intonsa vain kasvoi. Vaikka todistajat kärsivät kiivaimmasta tuossa maailman osassa koskaan koetusta vainosta, heidän määränsä yli kaksinkertaistui sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa vuosina 1938–45, ja heidän julkiseen palvelukseen käyttämänsä ajan määrä kolminkertaistui.

Monissa Brittiläisen kansainyhteisön maissa (Pohjois-Amerikassa, Afrikassa, Aasiassa, Karibianmeren ja Tyynenmeren saarilla) hallitus kielsi joko Jehovan todistajat tai heidän kirjallisuutensa. Yksi näistä maista oli Australia. Kenraalikuvernöörin käskystä siellä 17. tammikuuta 1941 julkaistun virallisen ilmoituksen mukaan Jehovan todistajien oli laitonta kokoontua palvontaa varten, levittää mitään julkaisujaan tai edes pitää niitä hallussaan. Lain mukaan oli mahdollista kiistää kielto oikeudessa, ja näin tehtiin heti. Kuitenkin vasta kahden vuoden kuluttua korkeimman oikeuden tuomari Starke julisti, että säännökset, joihin tuo kielto perustui, olivat ”mielivaltaisia, harkitsemattomia ja epäoikeudenmukaisia”. Korkein oikeus poisti kiellon. Mitä Jehovan todistajat tekivät sillä välin?

Jeesuksen Kristuksen apostoleita jäljitellen he tottelivat ”Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä” (Apt. 4:19, 20; 5:29). He jatkoivat saarnaamista. Lukuisista esteistä huolimatta he jopa järjestivät konventin pidettäväksi Hargrave Parkin puistoalueella lähellä Sydneyä 25.–29. joulukuuta 1941. Kun hallitus kieltäytyi kuljettamasta junalla joitakuita konventin osanottajia, ryhmä länsiaustralialaisia asensi ajoneuvoihinsa puukaasuttimet eli ”häkäpöntöt”, jotka toimivat puuhiilellä. He lähtivät maan halki kaksiviikkoiselle matkalle, johon sisältyi viikon taivallus armottomalla Nullarborin tasangolla. He saapuivat turvallisesti perille ja nauttivat ohjelmasta yhdessä 6000 muun osanottajan kanssa. Seuraavanakin vuonna pidettiin konventti, mutta tällä kertaa se jaettiin 150 pienemmäksi ryhmäksi seitsemään suureen kaupunkiin eri puolille maata, ja puhujat matkustivat paikasta toiseen.

Kun Euroopan tilanne huononi vuonna 1939, jotkut Jehovan todistajien tienraivaajajulistajat tarjoutuivat palvelemaan muilla kentillä (vrt. Matt. 10:23; Apt. 8:4). Kolme saksalaista tienraivaajaa lähetettiin Sveitsistä Shanghaihin Kiinaan. Useita tienraivaajia lähti Etelä-Amerikkaan. Brasiliaan siirrettyjen joukossa oli Otto Estelmann, joka oli vieraillut Tšekkoslovakian seurakunnissa ja auttanut niitä, ja Erich Kattner, joka oli palvellut Vartiotorni-seuran Prahan-toimistossa. Heidän uusi alueensa ei ollut helppo. He totesivat, että joillakin maaseutualueilla todistajilla oli tapana nousta ylös varhain ja saarnata aamuseitsemään saakka ja sitten jatkaa kenttäpalvelusta myöhään illalla. Veli Kattner muistelee, että kun hän siirtyi paikasta toiseen, hän usein nukkui taivasalla ja piti kirjalaukkuaan tyynynä (vrt. Matt. 8:20).

Natsien salainen poliisi oli ahdistellut sekä veli Estelmannia että veli Kattneria Euroopassa. Vapauttiko muutto Brasiliaan heidät vainosta? Päinvastoin, sillä vain vuoden kuluttua he joutuivat pitkään kotiarestiin ja vankeuteen ilmeisesti natsimielisten viranomaisten yllytyksestä. Katoliset papitkin vastustivat todistajia yleisesti, mutta nämä olivat hellittämättömiä Jumalalta saamassaan työssä. He pyrkivät alituisesti pääsemään niihin Brasilian kaupunkeihin, joissa Valtakunnan sanomaa ei ollut vielä saarnattu.

Tarkasteltaessa maailmanlaajuista tilannetta huomataan, että valtaosassa maita, joissa Jehovan todistajia oli toisen maailmansodan aikana, hallitus kielsi joko heidän järjestönsä tai kirjallisuutensa. He olivat vuonna 1938 saarnanneet 117 maassa, mutta sotavuosina (1939–45) yli 60:ssä noista maista heidän järjestönsä tai kirjallisuutensa kiellettiin tai heidän sananpalvelijoilleen annettiin karkotusmääräys. Sielläkin missä ei ollut voimassa kieltoja, he joutuivat kärsimään ihmisjoukkojen heihin kohdistamasta väkivallasta ja heitä pidätettiin usein. Hyvän uutisen saarnaaminen ei kuitenkaan tästä kaikesta huolimatta pysähtynyt.

Suuri joukko alkaa tulla esiin Latinalaisessa Amerikassa

Keskellä sotavuosia, helmikuussa 1943, Vartiotorni-seura vihki Gilead-koulun New Yorkin osavaltiossa lähetystyöntekijöiden valmentamiseksi ulkomaiseen palvelukseen sodanjälkeisenä kautena tehtävää työtä silmällä pitäen. Ennen vuoden loppua 12 noista lähetystyöntekijöistä oli jo alkanut palvella Kuubassa. Kenttä osoittautui siellä hyvin tuottoisaksi.

Jo vuonna 1910 olivat jotkin Raamatun totuuden siemenet löytäneet tiensä Kuubaan. C. T. Russell oli pitänyt siellä puheen vuonna 1913. J. F. Rutherford oli puhunut Havannan radiossa vuonna 1932, ja aineisto radioitiin uusintalähetyksenä espanjaksi. Kasvu oli kuitenkin verkkaista. Siihen aikaan oli paljon lukutaidottomuutta ja valtavasti uskonnollista ennakkoluuloisuutta. Aluksi kiinnostuneita löydettiin eniten englanninkielisen väestön keskuudesta, joka oli tullut Jamaikasta ja muista paikoista. Vuonna 1936 Kuubassa oli vain 40 Valtakunnan julistajaa. Mutta silloin alkanut Valtakunnan totuuden siementen kylväminen ja kasteleminen kantoi hedelmää.

Vuonna 1934 oli ensimmäiset kuubalaiset kastettu; muita tuli mukaan myöhemmin. Vuodesta 1940 lähtien päivittäiset radiolähetykset ja rohkea kadulla todistaminen tehostivat siellä talosta-taloon-palvelusta. Jo ennen Gileadissa valmennettujen lähetystyöntekijöiden saapumista vuonna 1943 oli Kuubassa 950 henkeä ottanut hyvän uutisen vastaan ja saarnasi sitä toisille, vaikka he kaikki eivät olleetkaan säännöllisiä julistajia. Lähetystyöntekijöiden saapumista seuranneina kahtena vuotena todistajien määrä lisääntyi vieläkin nopeammin. Vuonna 1945 Kuubassa oli 1894 Jehovan todistajaa. Vaikka useimmat heistä olivat aiemmin kuuluneet uskontoon, joka opetti kaikkien kirkon uskollisten kannattajien menevän taivaaseen, valtaosa Jehovan todistajiksi tulleista omaksui innokkaasti odotteen ikuisesta elämästä maan päälle ennallistettavassa paratiisissa (1. Moos. 1:28; 2:15; Ps. 37:9, 29; Ilm. 21:3, 4). Vain 1,4 prosenttia heistä tunnustautui Kristuksen hengellävoidelluiksi veljiksi.

Seuran maailmankeskus auttoi Latinalaisen Amerikan kenttää muullakin tavoin. Vuoden 1944 alussa N. H. Knorr, F. W. Franz, W. E. Van Amburgh ja M. G. Henschel viettivät Kuubassa kymmenen päivää vahvistaakseen sikäläisiä veljiä hengellisesti. Sinä aikana pidettiin konventti Havannassa ja hahmoteltiin järjestelyjä saarnaamistyön koordinoimiseksi paremmin. Tällä matkalla veli Knorr ja veli Henschel kävivät myös Costa Ricassa, Guatemalassa ja Meksikossa auttamassa noiden maiden Jehovan todistajia.

Vuosina 1945 ja 1946 N. H. Knorr ja F. W. Franz tekivät matkoja, joilla he saattoivat puhua todistajille ja työskennellä heidän kanssaan 24 maassa – Meksikosta Etelä-Amerikan eteläkärkeen saakka sekä Karibianmeren saarilla. He viettivät tuossa osassa maailmaa viisi kuukautta ja antoivat rakkaudellista apua ja ohjausta. Joissakin paikoin he tapasivat vain kourallisen kiinnostuneita ihmisiä. Säännöllisen kokous- ja kenttäpalvelustoiminnan järjestämiseksi he olivat itse organisoimassa ensimmäisiä seurakuntia Limaan Peruun ja Caracasiin Venezuelaan. Kaikkialla missä jo pidettiin seurakunnankokouksia, he olivat niissä läsnä ja toisinaan antoivat neuvoja siitä, miten voitiin parantaa niiden käytännöllistä arvoa evankelioimistyötä ajatellen.

Mahdollisuuksien mukaan näiden vierailujen aikana pidettiin raamatullisia esitelmiä. Todistajat mainostivat puheita tehokkaasti pitämällä esillä mainoskilpiä ja levittämällä kaduilla jakeluilmoituksia. Sen ansiosta Brasilian 394 todistajaa saivat iloita siitä, että heidän São Paulossa pidetyssä konventissaan oli läsnä 765 henkeä. Chilessä, jossa oli 83 Valtakunnan julistajaa, 340 henkeä tuli kuuntelemaan erityisesti mainostettua puhetta. Costa Rican 253 todistajaa olivat mielissään siitä, että heidän kahdessa konventissaan oli läsnä yhteensä 849 henkeä. Veljet saivat näissä tilaisuuksissa nauttia lämpimästä toveruudesta.

Päätavoitteena ei kuitenkaan ollut vain pitää muistettavia konventteja. Päätoimiston edustajat korostivat näiden matkojen aikana erityisesti kiinnostuneiden luo tehtävien uusintakäyntien ja heille johdettavien Raamatun kotitutkistelujen tärkeyttä. Jotta ihmisistä voisi tulla todellisia opetuslapsia, heille piti antaa säännöllistä opetusta Jumalan sanasta. Se johti siihen, että Raamatun kotitutkistelujen määrä nousi nopeasti tässä maailman osassa.

Veli Knorrin ja veli Franzin tehdessä näitä palvelusmatkoja saapui uusia Gileadissa valmennettuja lähetystyöntekijöitä alueilleen. Vuoden 1944 lopulla muutamat palvelivat Costa Ricassa, Meksikossa ja Puerto Ricossa. Vuonna 1945 jotkut lähetystyöntekijät auttoivat organisoimaan saarnaamistyötä entistä paremmin Barbadosissa, Brasiliassa, Brittiläisessä Hondurasissa (nykyisessä Belizessä), Chilessä, El Salvadorissa, Guatemalassa, Haitissa, Jamaikassa, Kolumbiassa, Nicaraguassa, Panamassa ja Uruguayssa. Kun ensimmäiset kaksi lähetystyöntekijää saapuivat Dominikaaniseen tasavaltaan vuonna 1945, he olivat tuon maan ainoat todistajat. Varhaisten lähetystyöntekijöiden palveluksen vaikutus tuntui pian. Trinidad Paniagua sanoi ensimmäisistä Guatemalaan määrätyistä lähetystyöntekijöistä: ”Juuri sitä tarvitsimme – Jumalan sanan opettajia, jotka auttoivat meitä ymmärtämään, miten työ tuli tehdä.”

Näin luotiin siis perustusta maailman kentän tässä osassa tapahtuvalle laajennukselle. Karibianmeren saarilla oli vuoden 1945 lopussa 3394 Valtakunnan julistajaa. Meksikossa oli 3276 ja Keski-Amerikassa vielä 404. Etelä-Amerikassa julistajia oli 1042. Se merkitsee sitä, että täälläpäin maailmaa kasvuprosentti oli ollut 386 noina seitsemänä vuotena, jotka olivat olleet hyvin melskeistä aikaa ihmiskunnan historiassa. Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Todella räjähdysmäinen kasvu oli vielä edessä! Raamattu oli ennustanut, että ”suuri joukko – – kaikista kansakunnista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä” koottaisiin Jehovan palvojiksi ennen suurta ahdistusta (Ilm. 7:9, 10, 14).

Toisen maailmansodan alkaessa vuonna 1939 vain 72475 Jehovan todistajaa saarnasi 115 maassa (1990-luvun alussa voimassa olleen valtiollisen jaon mukaan laskettuna). Vaikka heitä vainottiin kiivaasti kautta maailman, heidän määränsä yli kaksinkertaistui sodan loppuun mennessä. Niinpä vuoden 1945 raportin mukaan 156299 todistajaa toimi niissä 107 maassa, joista on ollut mahdollista koota raportteja. Siinä vaiheessa Valtakunnan sanoma oli kuitenkin todellisuudessa viety jo 163 maahan.

Vuosina 1936–45 annettu todistus oli todella hämmästyttävä. Tuona maailmanlaajuisen kuohunnan vuosikymmenenä nämä Jehovan innokkaat todistajat käyttivät yhteensä 212069285 tuntia julistaakseen maailmalle, että Jumalan valtakunta on ihmiskunnan ainoa toivo. He levittivät myös 343054579 kirjaa, kirjasta ja lehteä, jotta ihmiset voisivat ymmärtää tuon luottamuksen raamatulliset perusteet. Auttaakseen vilpittömästi kiinnostuneita he johtivat vuonna 1945 keskimäärin 104814:ää ilmaista Raamatun kotitutkistelua.

[Huomioteksti s. 455]

Vaikka he joutuivat pakenemaan sodan jaloista, he jatkoivat saarnaamista

[Tekstiruutu/Kuvat s. 451–453]

He eivät lakanneet todistamasta, vaikka heidät vangittiin

Näissä kuvissa on vain muutamia niistä tuhansista, jotka kärsivät uskonsa takia vankiloissa ja keskitysleireissä toisen maailmansodan aikana

1. Adrian Thompson, Uusi-Seelanti. Vangittiin vuonna 1941 Australiassa; hänen anomuksensa asevelvollisuudesta vapautumiseksi hylättiin, kun Australia kielsi Jehovan todistajat. Päästyään vankilasta hän toimi matkavalvojana ja vahvisti seurakuntia niiden julkisessa palveluksessa. Palveli lähetystyöntekijänä ja ensimmäisenä matkavalvojana sodanjälkeisessä Japanissa; jatkoi innokkaasti saarnaamista, kunnes kuoli vuonna 1976.

2. Alois Moser, Itävalta. Seitsemässä vankilassa ja keskitysleirissä. Vuonna 1992 edelleen aktiivinen, 92-vuotias todistaja.

3. Franz Wohlfahrt, Itävalta. Isän ja veljen teloitus ei saanut Franzia luopumaan. Oli Rollwaldin leirissä Saksassa viisi vuotta. Todisti yhä vuonna 1992, jolloin oli 70-vuotias.

4. Thomas Jones, Kanada. Hänet vangittiin vuonna 1944 ja häntä pidettiin sen jälkeen kahdessa työleirissä. Kun hän oli palvellut 34 vuotta koko ajallaan, hänet nimitettiin vuonna 1977 Kanadan saarnaamistyötä valvovan haaratoimistokomitean jäseneksi.

5. Maria Hombach, Saksa. Pidätettiin toistuvasti; yksinäissellissä kolme ja puoli vuotta. Hän vaaransi henkensä viedessään kuriirina raamatullista kirjallisuutta todistajatovereilleen. Vuonna 1992 uskollinen, 90-vuotias Beetel-perheen jäsen.

6. Max ja Konrad Franke, Saksa. Isä ja poika, molemmat vangittiin toistuvasti useiksi vuosiksi. (Myös Konradin vaimo Gertrud oli vankilassa.) Kaikki pysyivät uskollisina ja innokkaina Jehovan palvelijoina, ja Konrad oli eturintamassa vauhdittamassa uudelleen todistajien saarnaamistyötä sodanjälkeisessä Saksassa.

7. A. Pryce Hughes, Englanti. Tuomittiin kahteen otteeseen Lontoon Wormwood Scrubs -vankilaan; oli ollut uskonsa vuoksi vangittuna myös ensimmäisen maailmansodan aikana. Isossa-Britanniassa Valtakunnan saarnaamistyön eturintamassa vuoteen 1978 asti, jolloin hän kuoli.

8. Adolphe ja Emma Arnold sekä heidän tyttärensä Simone, Ranska. Adolphen vangitsemisen jälkeen Emma ja Simone jatkoivat todistamista ja kirjallisuuden viemistä toisille todistajille. Emma joutui vankilassa yksinäisselliin, koska hän ei lakannut todistamasta muille vangeille. Simone lähetettiin kasvatuslaitokseen. Kaikki ovat jatkaneet todistamista innokkaasti.

9. Ernst ja Hildegard Seliger, Saksa. Yhteensä yli 40 vuotta vankiloissa ja keskitysleireissä uskonsa takia. Vankilassakaan he eivät lakanneet kertomasta Raamatun totuuksista toisille. Vapaana ollessaan he omistivat kaiken aikansa hyvän uutisen saarnaamiseen. Veli Seliger kuoli Jumalan uskollisena palvelijana vuonna 1985, sisar Seliger vuonna 1992.

10. Carl Johnson, Yhdysvallat. Vangittiin kaksi vuotta kasteen jälkeen satojen muiden todistajien kanssa Ashlandissa Kentuckyssa. Palvellut tienraivaajana ja kierrosvalvojana; vuonna 1992 otti yhä johdon kenttäpalveluksessa ja palveli vanhimpana.

11. August Peters, Saksa. Erotettiin vaimostaan ja neljästä lapsestaan; vankilassa vuosina 1936–37 ja 1937–45. Sen sijaan että hän olisi vapauduttuaan vähentänyt saarnaamista, hän lisäsi sitä ja palveli koko ajallaan. Vuonna 1992 hän oli 99-vuotias, palveli yhä Beetel-perheen jäsenenä ja oli nähnyt Jehovan todistajien määrän kasvavan Saksassa 163095:een.

12. Gertrud Ott, Saksa. Vangittiin Łódźissa Puolassa ja joutui sitten Auschwitzin keskitysleiriin, seuraavaksi Gross-Roseniin ja Belseniin Saksaan. Palveli sodan jälkeen innokkaasti lähetystyöntekijänä Indonesiassa, Iranissa ja Luxemburgissa.

13. Katsuo Miura, Japani. Kun hän oli ollut pidätyksensä jälkeen seitsemän vuotta vangittuna Hiroshimassa, kaupungin autioittanut atomipommi tuhosi suuren osan vankilasta, johon hänet oli suljettu. Lääkärit eivät kuitenkaan havainneet mitään todisteita siitä, että säteily olisi vahingoittanut häntä. Käytti elämänsä viimeiset vuodet tienraivaukseen.

14. Martin ja Gertrud Pötzinger, Saksa. Muutamaa kuukautta avioitumisensa jälkeen heidät pidätettiin ja erotettiin toisistaan yhdeksäksi vuodeksi. Martin lähetettiin Dachauhun ja Mauthauseniin, Gertrud Ravensbrückiin. Julma kohtelu ei horjuttanut heidän uskoaan. Vapautumisensa jälkeen he omistivat kaikki voimansa Jehovan palvelukseen. Martin palveli 29 vuotta matkavalvojana eri puolilla Saksaa, sitten hallintoelimen jäsenenä, kunnes hän kuoli vuonna 1988. Gertrud oli vuonna 1992 edelleen innokas evankelista.

15. Jizo ja Matsue Ishii, Japani. Heidän levitettyään kymmenen vuoden ajan raamatullista kirjallisuutta eri puolilla Japania heidät vangittiin. Vaikka Jehovan todistajien työ tukahdutettiin sodan aikana Japanissa, veli ja sisar Ishii todistivat innokkaasti taas sodan jälkeen. Vuoteen 1992 mennessä Matsue Ishii oli nähnyt Japanissa toimivien todistajien määrän kasvavan yli 171000:een.

16. Victor Bruch, Luxemburg. Teljettiin Buchenwaldiin, Lubliniin, Auschwitziin ja Ravensbrückiin. Toimi 90-vuotiaana yhä Jehovan todistajien vanhimpana.

17. Karl Schurstein, Saksa. Matkavalvoja ennen Hitlerin valtaan tuloa. Vangittuna kahdeksan vuotta, kunnes SS surmasi hänet Dachaussa vuonna 1944. Leirissä ollessaankin hän jatkoi toisten rakentamista hengellisesti.

18. Kim Bong-nyu, Korea. Vankilassa kuusi vuotta. Kertoi 72-vuotiaana yhä toisille Jumalan valtakunnasta.

19. Pamfil Albu, Romania. Julman kohtelun jälkeen hänet lähetettiin työleiriin Jugoslaviaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Sodan jälkeen hänet vangittiin vielä kahdesti, 12 vuodeksi. Hän ei lakannut puhumasta Jumalan tarkoituksesta. Hän auttoi ennen kuolemaansa tuhansia romanialaisia palvelemaan Jehovan todistajien maailmanlaajuisessa järjestössä.

20. Wilhelm Scheider, Puola. Natsien keskitysleireissä vuosina 1939–45. Kommunistien vankiloissa 1950–56 sekä 1960–64. Omisti horjumatta tarmonsa Jumalan valtakunnan julistamiseen, kunnes kuoli vuonna 1971.

21. Harald ja Elsa Abt, Puola. Sodan aikana ja sen jälkeen Harald vietti 14 vuotta vankilassa ja keskitysleireissä uskonsa takia, mutta jatkoi saarnaamista niissäkin. Elsalta vietiin heidän pikku tyttärensä, ja hän joutui sitten olemaan kuudessa keskitysleirissä Puolassa, Saksassa ja Itävallassa. Vaikka Jehovan todistajat olivat sodan jälkeenkin 40 vuoden ajan kielletty ryhmä Puolassa, koko perhe jatkoi edelleen innokkaasti Jehovan palvelusta.

22. Ádám Szinger, Unkari. Sai kuudessa oikeudenkäynnissä 23 vuoden tuomiot, joista kärsi kahdeksan ja puoli vuotta vankilassa ja työleireissä. Palveli vapauduttuaan matkavalvojana yhteensä 30 vuotta. Toimi 69-vuotiaana yhä uskollisena seurakunnan vanhimpana.

23. Joseph Dos Santos, Filippiinit. Oli ennen vangitsemistaan vuonna 1942 käyttänyt 12 vuotta Valtakunnan sanoman kokoaikaiseen julistamiseen. Elvytti sodan jälkeen Jehovan todistajien toimintaa Filippiineillä ja jatkoi itse tienraivauspalvelusta, kunnes kuoli vuonna 1983.

24. Rudolph Sunal, Yhdysvallat. Vangittiin Mill Pointissa Länsi-Virginiassa. Omisti vapautumisensa jälkeen kaiken aikansa Jumalan valtakunnasta kertomiseen – tienraivaajana, Beetel-perheen jäsenenä ja kierrosvalvojana. Vuonna 1992 oli 78-vuotias ja toimi edelleen tienraivaajana.

25. Martin Magyarosi, Romania. Ollessaan vankilassa vuosina 1942–44 johti hyvän uutisen saarnaamista Transilvaniassa. Matkusteli vapauduttuaan laajalti rohkaisemassa todistajatovereitaan saarnaamaan ja oli itse peloton todistaja. Joutui jälleen vankilaan vuonna 1950, kuoli työleirissä vuonna 1953 uskollisena Jehovan palvelijana.

26. R. Arthur Winkler, Saksa ja Alankomaat. Lähetettiin ensin Esterwegenin keskitysleiriin, jossa jatkoi saarnaamista. Myöhemmin Alankomaissa Gestapo pieksi hänet niin muodottomaksi, että häntä oli mahdoton tunnistaa. Lopulta hänet lähetettiin Sachsenhauseniin. Uskollinen ja innokas todistaja kuolemaansa saakka, vuoteen 1972.

27. Park Ock-hi, Korea. Kolme vuotta Sodaemunin vankilassa Soulissa; joutui kärsimään sanoin kuvaamatonta kidutusta. Todisti vuonna 1992 yhä innokkaasti 91-vuotiaana erikoistienraivaajana.

[Kartta/Kuva s. 446]

Australian haaratoimiston valvoja Alexander MacGillivray auttoi suunnittelemaan moniin maihin ja saariin tehtäviä saarnamatkoja

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

AUSTRALIA

UUSI-SEELANTI

TAHITI

TONGA

FIDŽI

UUSI-GUINEA

JAAVA

BORNEO

SUMATRA

BURMA

HONGKONG

MALAIJA

SINGAPORE

SIAM

INDO-KIINA

KIINA

TYYNIMERI

Paikannimet ovat 1930-luvulla käytössä olleita

[Kartta/Kuvat s. 460]

Gilead-koulusta tulleet lähetystyöntekijät olivat vuoden 1945 lopussa ryhtyneet palvelukseen jo 18 maassa tässä osassa maailmaa

Charles ja Lorene Eisenhower

Kuuba

John ja Adda Parker

Guatemala

Emil Van Daalen

Puerto Rico

Olaf Olson

Kolumbia

Don Burt

Costa Rica

Gladys Wilson

El Salvador

Hazel Burford

Panama

Louise Stubbs

Chile

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

KUUBA

COSTA RICA

MEKSIKO

PUERTO RICO

TRINIDAD

BELIZE

BRASILIA

CHILE

KOLUMBIA

DOMINIKAANINEN TASAVALTA

EL SALVADOR

GUATEMALA

HAITI

JAMAIKA

NICARAGUA

PANAMA

[Kuva s. 444]

Jotkut kolporteeraajat levittivät monta laatikollista kirjallisuutta; jokaisessa kirjassa oli useita raamatullisia saarnoja, jotka kulkeutuivat näin ihmisten käsiin

[Kuva s. 445]

Armando Menazzi (keskellä edessä) ja onnellinen ryhmä, joka kiersi hänen kanssaan eräällä saarnamatkalla pyörillä kulkevassa tienraivauskodissaan

[Kuva s. 445]

Arthur Willis, Ted Sewell ja Bill Newlands – kolme veljeä, jotka veivät Valtakunnan sanoman Australian takamaille

[Kuva s. 447]

Frank Dewar (tässä vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa) meni vuonna 1936 Thaimaahan yksinäisenä tienraivaajana ja työskenteli vuonna 1992 yhä erikoistienraivaajana

[Kuva s. 447]

Kääntäjä Chomchai Inthaphan, jonka taidoista oli hyötyä, kun Raamatun hyvää uutista vietiin thaimaalaisille

[Kuva s. 448]

Saksassa Jehovan todistajat levittivät laajalti tätä avointa kirjettä vuonna 1937, vaikka hallitus oli kieltänyt heidän palvontansa

[Kuva s. 449]

Franz ja Hilda Kusserowin perhe – jokainen Jehovan uskollinen todistaja, vaikka kaikki perheenjäsenet (yhtä onnettomuudessa kuollutta poikaa lukuun ottamatta) joutuivat uskonsa takia keskitysleireihin, vankiloihin tai kasvatuslaitoksiin

[Kuvat s. 450]

Joitakuita Itävallassa ja Saksassa asuneita, jotka vaaransivat henkensä jäljentääkseen tai levittääkseen sen kaltaista Raamatun tutkimiseen tarkoitettua kallisarvoista aineistoa, jota näkyy taustalla

Therese Schreiber

Peter Gölles

Elfriede Löhr

Albert Wandres

August Kraft

Ilse Unterdörfer

[Kuva s. 454]

Todistajia Shanghaissa Kiinassa vuonna 1936 pidetyssä konventissa; yhdeksän tähän ryhmään kuuluvaa kastettiin tuossa tilaisuudessa

[Kuva s. 456]

Palvontansa kieltämisestä huolimatta nämä todistajat pitivät konventin Hargrave Parkin puistoalueella Sydneyn lähellä Australiassa vuonna 1941

[Kuva s. 458]

Kuubalaisia todistajia Cienfuegosin konventissa vuonna 1939

[Kuva s. 459]

N. H. Knorr (vasemmalla) São Paulon konventissa vuonna 1945 tulkkinaan Erich Kattner

Luku 22

Osa 4 – Todistajia maan ääriin asti

Toinen maailmansota oli yhä käynnissä, kun Jehovan todistajat suunnittelivat toiminnan tehostamista sodanjälkeistä kautta silmällä pitäen. Sivuilla 462–501 oleva selostus esittää kiinnostavia yksityiskohtia siitä, mitä oikein tapahtui vuosina 1945–75, jolloin heidän määränsä kasvoi, jolloin he ulottivat toimintansa moniin maihin sekä saarnasivat ja opettivat Jumalan sanaa perusteellisemmin kuin koskaan aiemmin.

VALTAKUNNAN sanomaa oli vuoteen 1945 mennessä tavalla tai toisella viety useimpiin Länsi-Intian saariin. Perusteellisempaa todistusta piti kuitenkin vielä antaa. Gilead-koulussa valmennetuilla lähetystyöntekijöillä olisi tässä tärkeä osa.

Lähetystyöntekijät tehostavat todistamista Länsi-Intiassa

Vuoteen 1960 mennessä nämä lähetystyöntekijät olivat palvelleet Karibianmerellä 27 saaressa tai saariryhmässä. Puolessa näistä paikoista ei lähetystyöntekijöiden saapuessa ollut Jehovan todistajien seurakuntaa. Lähetystyöntekijät alkoivat johtaa Raamatun kotitutkisteluja kiinnostuneille ja järjestivät säännölliset kokoukset. Siellä missä oli jo seurakuntia, he antoivat arvokasta valmennusta paikallisille julistajille. Se johti siihen, että kokousten taso parani ja palvelus tehostui.

Varhaiset raamatuntutkijat olivat todistaneet Trinidadissa ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä ajasta lähtien, mutta lähetystyöntekijöiden saavuttua Gileadista vuonna 1946 keskityttiin erityisesti Raamatun kotitutkistelujen johtamiseen kiinnostuneille. Jamaikassa oli saarnattu hyvää uutista lähes puoli vuosisataa, ja siellä oli ensimmäisten lähetystyöntekijöiden tullessa tuhat paikallista todistajaa, mutta nämä iloitsivat saadessaan apua, kun he kävivät koulusivistystä saaneiden luona, joita asui erityisesti pääkaupunkia ympäröivällä esikaupunkialueella. Toisaalta Arubassa oli jo todistettu paljon englanninkieliselle yhteisölle, ja siksi lähetystyöntekijät kohdistivat huomionsa saaren syntyperäiseen väestöön. Kaikkien oli tarpeellista kuulla hyvä uutinen.

Varmistautuakseen siitä, että Jumalan valtakunnasta kuultaisiin kaikissa maapallon tämän osan saarissa, Vartiotorni-seura teki 18-metrisestä kuunarista Sibiasta uivan lähetyskodin vuonna 1948. Sen miehistön tehtäväksi annettiin viedä Valtakunnan sanomaa jokaiseen sellaiseen Länsi-Intian saareen, jossa ei toiminut yhtään hyvän uutisen saarnaajaa. Gust Maki oli kapteenina, ja hänen kanssaan työskentelivät Stanley Carter, Ronald Parkin ja Arthur Worsley. He aloittivat Bahamasaarten ulkosaarista (Out Islands) ja etenivät sitten Leeward- ja Windwardsaarten kautta kaakkoon. Miten heidän käyntinsä vaikuttivat? Saint Martinissa muuan liikemies sanoi heille: ”Aiemmin ihmiset eivät koskaan puhuneet Raamatusta, mutta teidän tulonne jälkeen Raamattu on ollut kaikkien huulilla.” Sibian tilalle hankittiin myöhemmin suurempi vene, Light. Miehistöäkin vaihdettiin. Kymmenessä vuodessa saatiin tehtyä erikoistyö näiden veneiden avulla, ja maissa työskentelevät hyvän uutisen julistajat huolehtivat jatkosta.

Todistaminen ensin suurissa kaupungeissa

Länsi-Intiassa, kuten Keski- ja Etelä-Amerikassakin, monien alueiden ihmisillä oli jo joitakin Vartiotorni-seuran julkaisuja, ennen kuin Gilead-koulun käyneet lähetystyöntekijät saapuivat. Hyvän uutisen viemiseksi kaikille ja vilpittömien ihmisten auttamiseksi tulemaan aidoiksi opetuslapsiksi oli työ kuitenkin organisoitava paremmin.

Toisen maailmansodan loppuessa vuonna 1945 Argentiinassa ja Brasiliassa oli satoja Jehovan todistajia, Meksikossa kolmisentuhatta, muutamia hyvin pieniä seurakuntia Alankomaiden Guayanassa (nykyisessä Surinamissa), Brittiläisessä Guayanassa (nykyisessä Guyanassa), Chilessä, Paraguayssa ja Uruguayssa, ja kourallinen julistajia Guatemalassa, Kolumbiassa ja Venezuelassa. Mutta Boliviassa, Ecuadorissa, El Salvadorissa, Hondurasissa ja Nicaraguassa ei Jehovan todistajien toimintaa ollut vakiinnutettu ennen Gilead-koulussa valmennettujen lähetystyöntekijöiden saapumista.

Lähetystyöntekijät kiinnittivät aluksi erikoishuomiota suurehkoihin asutuskeskuksiin. On huomattavaa, että apostoli Paavali saarnasi ensimmäisellä vuosisadalla enimmäkseen Vähän-Aasian ja Kreikan tärkeimpien liikennereittien varrella olevissa kaupungeissa. Korintossa, joka oli muinaisen Kreikan huomattavimpia kaupunkeja, Paavali opetti Jumalan sanaa puolentoista vuoden ajan (Apt. 18:1–11). Efesoksessa, joka oli muinaisen maailman matka- ja kauppareittien risteyspaikka, hän julisti Jumalan valtakuntaa yli kaksi vuotta (Apt. 19:8–10; 20:31).

Samoin, kun Gilead-koulun käyneet lähetystyöntekijät Edward Michalec ja Harold Morris saapuivat vuonna 1945 Boliviaan, he eivät etsineet paikkaa, jossa olisi miellyttävin ilmasto. Sen sijaan he kiinnittivät ensin huomionsa pääkaupunkiin La Paziin, joka sijaitsee Andien vuoristossa noin 3700 metrin korkeudessa. Uusien tulokkaiden on vaikea kavuta jyrkkiä katuja näin korkealla; usein heidän sydämensä jyskyttää haljetakseen. Lähetystyöntekijät tapasivat kuitenkin monia ihmisiä, joita Raamatun sanoma kiinnosti. Pääkaupungissa he kuulivat usein lausahduksen: ”Kuulun apostoliseen roomalaiskatoliseen kirkkoon, mutta en pidä papeista.” Vain kahden kuukauden kuluttua nuo kaksi lähetystyöntekijää johtivat 41:tä Raamatun kotitutkistelua.

Kun seuraavan vuosikymmenen aikana saapui lisää lähetystyöntekijöitä ja paikallisten todistajien määrä kasvoi, kiinnitettiin huomiota Bolivian muihin kaupunkeihin: Cochabambaan, Oruroon, Santa Cruziin, Sucreen, Potosíin ja Tarijaan. Sen jälkeen voitiin keskittyä pikkukaupunkeihin ja maaseutuunkin.

Myös Kolumbiassa lähetystyöntekijät aloittivat järjestelmällisen saarnaamisen pääkaupungista Bogotásta vuonna 1945 ja ryhtyivät työhön Barranquillan rannikkokaupungissa seuraavana vuonna. Sen jälkeen huomiota suunnattiin vähitellen Cartagenaan, Santa Martaan, Caliin ja Medellíniin. Työskentelemällä ensin suurehkoissa kaupungeissa voitiin tavata useita ihmisiä lyhyessä ajassa. Niiden avulla, jotka oppivat totuuden, sanoma voitiin pian viedä ympäristöalueillekin.

Jos jossakin kaupungissa ilmeni hyvin vähän kiinnostusta, lähetystyöntekijät siirrettiin muualle. Niinpä kun Ecuadorissa 1950-luvun puolivälissä ei kolmen vuoden työstä huolimatta yksikään ihminen kiihkouskonnollisessa Cuencassa ollut uskaltanut asennoitua totuuden puolelle, Carl Dochow siirrettiin Machalan kaupunkiin, jossa asui suvaitsevaisia, ennakkoluulottomia ihmisiä. Kymmenkunta vuotta myöhemmin Cuencan asukkaille annettiin kuitenkin uusi tilaisuus. Ilmapiiri oli muuttunut, esteet voitettiin, ja vuoteen 1992 mennessä oli yli 1200:sta Cuencan ja sen ympäristön asukkaasta tullut Jehovan todistajia, ja heidät oli järjestetty 25 seurakunnaksi.

Lampaankaltaisten ihmisten kärsivällinen etsiminen

Todella lampaankaltaisten ihmisten etsiminen on vaatinut paljon kärsivällisyyttä. Löytääkseen heitä Surinamista Jehovan todistajat ovat saarnanneet indonesialaisille, intiaaneille, juutalaisille, kiinalaisille, libanonilaisille, hollantilaisten uudisasukkaiden jälkeläisille ja viidakkoheimoihin kuuluville metsäneekereille, joiden esi-isät olivat karanneita orjia. Heidän joukostaan on löytynyt satoja totuudennälkäisiä ihmisiä. Joidenkuiden on täytynyt murtautua vapaaksi animismin ja spiritististen tapojen kahleista. Yksi heistä oli poppamies Paitu. Omaksuttuaan Raamatun sanoman hän heitti epäjumalankuvansa, amulettinsa ja myrkkyjuomansa jokeen. (Vrt. 5. Moos. 7:25; 18:9–14; Apt. 19:19, 20.) Vuonna 1975 hän vihkiytyi Jehovalle, tosi Jumalalle.

Melko monet perulaiset asuvat pienissä hajallaan sijaitsevissa kylissä Andeilla ja Amazonin latvavesiä ympäröivässä viidakossa. Miten heidät voitaisiin tavoittaa? Vuonna 1971 yhdysvaltalainen todistajaperhe, Leydigit, matkusti Peruun vieraillakseen lähetystyöntekijäpoikansa Joen luona. Kun heille selvisi vuoristolaaksoissa siellä täällä olevien kylien paljous, heidän huolensa näistä ihmisistä sai heidät tekemään jotakin. He auttoivat hankkimaan ensin yhden asuntoauton ja sitten vielä kaksi muuta sekä maastoajoon soveltuvia moottoripyöriä, joilla voitaisiin tehdä pitkiä saarnamatkoja näille kaukaisille alueille.

Ponnisteluista huolimatta näytti monin paikoin siltä, että vain perin harvat osoittivat kiinnostusta Raamatun sanomaa kohtaan. Voit hyvin kuvitella, miltä Barquisimetossa Venezuelassa 1950-luvun alussa työskennelleistä kuudesta nuoresta lähetystyöntekijästä tuntui, kun he kokonaisen vuoden ahkeran saarnaamisen jälkeen näkivät tuskin lainkaan edistystä. Vaikka ihmiset olivat hyvin ystävällisiä, useimmat heistä olivat erittäin taikauskoisia ja heidän mielestään yhdenkin jakeen lukeminen Raamatusta oli syntiä. Sukulaiset tai naapurit lannistivat pian jokaisen, joka osoitti kiinnostusta (Matt. 13:19–21). Lähetystyöntekijät jatkoivat kuitenkin talosta-taloon-työtään luottaen siihen, että Barquisimetossa olisi varmasti joitakuita lampaankaltaisia ihmisiä ja että Jehova kokoaisi heidät omana aikanaan. Penny Gavetten sydäntä lämmitti siksi suuresti se, että eräänä päivänä muuan harmaatukkainen nainen kuunteli häntä ja sanoi sitten:

”Señorita, olen nuoresta tytöstä saakka odottanut, että joku tulisi ovelleni selittämään asioita, joita olette juuri kertonut minulle. Siivosin nimittäin tyttönä erään papin kotia, ja hänellä oli Raamattu kirjastossaan. Tiesin, että meitä oli kielletty lukemasta sitä, mutta olin utelias tietämään syyn siihen, ja siksi eräänä päivänä, kun kukaan ei nähnyt, otin sen mukaani kotiin ja luin sitä salaa. Lukemani perusteella tajusin, että katolinen kirkko ei ollut opettanut meille totuutta ja ettei se siis ollut oikea uskonto. En uskaltanut puhua asiasta kenellekään, mutta olin varma siitä, että jonakin päivänä kaupunkiimme tulisi ihmisiä, jotka opettaisivat tosi uskontoa. Protestanttisen uskonnon tullessa ajattelin ensin, että sen täytyi olla tosi uskonto, mutta huomasin pian, että se opetti monia valheita, joita katolinen kirkkokin oli opettanut. Te olette juuri kertonut minulle samoista asioista, joista luin tuosta Raamatusta monen monta vuotta sitten.” Hän suostui kernaasti tutkimaan Raamattua, ja hänestä tuli Jehovan todistaja. Perheensä vastustuksesta huolimatta hän palveli Jehovaa uskollisesti kuolemaansa asti.

Näiden lampaankaltaisten ihmisten kokoaminen seurakuntiin ja heidän valmentamisensa osallistumaan Jehovan palvelukseen vaati melkoisesti vaivannäköä. Esimerkiksi Argentiinassa Rosendo Ojeda matkusti säännöllisesti noin 60 kilometriä General San Martínista Chacosta johtamaan kokousta, joka pidettiin erään kiinnostuneen, Alejandro Sozoñiukin, kodissa. Matka kesti usein kymmenen tuntia. Osan siitä hän kulki polkupyörällä, osan jalkaisin, ja joskus hänen oli kahlattava vedessä kainaloitaan myöten. Hän teki tuon matkan kerran kuussa viiden vuoden ajan, viipyi perillä aina viikon ja todisti alueella. Kannattiko se? Siitä hänellä ei ole epäilystäkään, sillä tuloksena oli Jehovan ylistäjien onnellinen seurakunta.

Elämään johtavan koulutuksen tehostaminen

Meksikossa Jehovan todistajat tekivät työtään sikäläisiä kulttuurijärjestöjä koskevien lakien mukaisesti. Todistajien tarkoitus ei ollut vain pitää kokouksia, joissa esitettiin puheita. He halusivat ihmisten olevan niiden apostoli Paavalin aikana eläneiden berealaisten kaltaisia, jotka tutkivat huolellisesti Raamatun kirjoituksia saadakseen selville, pitivätkö heille opetetut asiat todella paikkansa (Apt. 17:11). Meksikossa samoin kuin monissa muissakin maissa tämä on usein merkinnyt sitä, että on pitänyt antaa erikoisapua ihmisille, jotka eivät ole käyneet lainkaan koulua, mutta jotka haluavat osata itse lukea Jumalan henkeytettyä sanaa.

Jehovan todistajat ovat opettaneet kymmeniätuhansia meksikolaisia lukemaan ja kirjoittamaan. Meksikon opetusministeriö arvostaa tätä työtä, ja vuonna 1974 yksi maan aikuiskoulutusviraston johtajista kirjoitti Jehovan todistajien käyttämälle lailliselle yhdistykselle (La Torre del Vigía de México) kirjeen, jossa sanottiin: ”Käytän tätä tilaisuutta hyväkseni kiittääkseni teitä lämpimästi – – siitä oivallisesta yhteistoiminnallisuudesta, jota yhdistyksenne on vuodesta toiseen osoittanut ja joka on koitunut kansalaistemme hyödyksi.”

Samalla kun todistajien antama opetus valmistaa ihmisiä elämään ikuisesti Jumalan valtakunnan alamaisina, se kohottaa myös heidän perhe-elämänsä tasoa tänä aikana. Kun muuan El Saltossa Durangon osavaltiossa työskennellyt tuomari oli vihkinyt useita Jehovan todistajia avioliittoon, hän sanoi vuonna 1952: ”Me väitämme olevamme hyviä isänmaanystäviä ja kansalaisia, mutta Jehovan todistajat saattavat meidät häpeään. He näyttävät meille esimerkkiä, koska he eivät suvaitse järjestössään ainoatakaan, joka viettää yhdyselämää laillistamatta suhdettaan. Ja te katolilaiset, te vietätte melkein kaikki moraalitonta elämää ettekä ole laillistaneet avioliittoanne.”

Tämä koulutusohjelma auttaa ihmisiä myös siten, että he oppivat asumaan yhdessä rauhassa, rakastamaan toinen toistaan, sen sijaan että he vihaisivat ja tappaisivat toisiaan. Alkaessaan saarnata Venadossa Guanajuaton osavaltiossa muuan todistaja huomasi, että kaikki ihmiset olivat aseistautuneet kiväärein ja pistoolein. Sukuriidat johtivat kokonaisten perhekuntien häviämiseen. Raamatullinen opetus sai kuitenkin aikaan suuria muutoksia. Kiväärejä myytiin rahan saamiseksi Raamattujen ostoon. Tuolta alueelta tuli pian yli 150 Jehovan todistajaa. Kuvaannollisesti puhuen he takoivat ”miekkansa vantaiksi” ja alkoivat kulkea rauhan teitä (Miika 4:3).

Monet Jumalaa pelkäävät meksikolaiset ovat suhtautuneet vakavasti siihen, mitä Jehovan todistajat ovat opettaneet heille Jumalan sanasta. Se johti siihen, että Meksikossa toimivien julistajien määrä nousi nopeasti toisen maailmansodan jälkeen muutamasta tuhannesta 10000:een, sitten 20000:een, 40000:een ja yli 80000 julistajaan, kun todistajat osoittivat toisille, miten voidaan soveltaa Jumalan sanan neuvoja ja opettaa niitä toisille.

Yhteen kokoontuminen vaikeissa oloissa

Kun Jehovan todistajien määrä kasvoi, he kuitenkin havaitsivat joutuvansa maassa toisensa jälkeen voittamaan suuria esteitä voidakseen pitää konventteja, joissa annetaan kristillistä opetusta. Argentiinassa hallitus kielsi heidän työnsä vuonna 1950. Tottelevaisuudesta Jumalaa kohtaan he siitä huolimatta jatkoivat saarnaamista ja yhteen kokoontumista. Järjestelyt olivat hiukan monimutkaisia, mutta konventteja pidettiin.

Esimerkiksi vuoden 1953 lopulla veli Knorr ja veli Henschel vierailivat Argentiinassa palvellakseen koko maan laajuisessa konventissa. Veli Knorr saapui maahan lännestä, ja veli Henschel aloitti vierailunsa etelästä. He puhuivat ryhmille, jotka olivat kokoontuneet maatiloille, hedelmätarhaan, retkelle erään vuoristopuron rannalle ja yksityiskoteihin. Heidän oli usein matkustettava pitkiä matkoja ryhmän luota toisen luo. Saavuttuaan Buenos Airesiin kummallakin oli ohjelmaa yhden päivän aikana yhdeksässä paikassa ja seuraavan päivän aikana 11 kodissa. Kaikkiaan he puhuivat 56 ryhmälle, ja läsnä oli yhteensä 2505 henkeä. Aikataulu oli rasittava, mutta he palvelivat mielellään veljiään tuolla tavoin.

Valmistellessaan Kolumbiassa vuonna 1955 pidettävää konventtia todistajat sopivat erään Barranquillassa olevan salin käyttämisestä. Piispan painostuksesta pormestari ja kuvernööri kuitenkin puuttuivat asiaan, ja sopimus purettiin. Vaikka veljillä oli vain yksi päivä aikaa, he järjestivät konventille uuden paikan Seuran haaratoimistoon. Ensimmäisen iltaohjelman alkaessa paikalle tuli kuitenkin aseellisia poliiseja, joiden oli käsketty hajottaa konventti. Veljet eivät antaneet periksi. Seuraavana aamuna pormestarille jätetty vetoomus sai hänen sihteerinsä esittämään anteeksipyynnön, ja lähes tuhat henkeä ahtautui Seuran tiloihin kuuntelemaan tuon ”Voittoisan Valtakunnan” konventin viimeisen päivän ohjelmaa. Huolimatta silloin vallinneista oloista veljiä vahvistettiin näin antamalla heille heidän tarvitsemaansa hengellistä opastusta.

Palveleminen siellä missä tarvitaan kipeästi julistajia

Kenttä oli laaja ja työntekijöiden tarve suuri niin Latinalaisessa Amerikassa kuin monissa muissakin paikoissa. Vuoden 1957 konventeissa eri puolilla maailmaa kannustettiin yksilöitä ja perheitä, jotka olivat kypsiä Jehovan todistajia, harkitsemaan, voisivatko he muuttaa alueille, joilla tarvittiin kipeästi julistajia, asettua sinne asumaan ja palvella siellä. Samanlaista kannustusta annettiin eri tavoin sen jälkeen. Heille esitetty kutsu muistutti suuresti sitä kutsua, jonka Jumala esitti apostoli Paavalille. Tämä näki näyssä miehen pyytävän häntä: ”Tule yli Makedoniaan ja auta meitä.” (Apt. 16:9, 10.) Miten nykyaikana esitettyyn kutsuun vastattiin? Jehovan palvelijat tarjoutuivat alttiisti käytettäviksi (Ps. 110:3).

Perheeltä, jossa on pieniä lapsia, vaatii melkoisesti uskoa lähteä asuinsijoiltaan, jättää sukulaiset, koti ja ansiotyö ja matkustaa kokonaan uudenlaiseen elinympäristöön. Muutto voi merkitä aivan erilaisen elintason hyväksymistä ja joissakin tapauksissa myös uuden kielen opettelemista. Tuhannet perheettömät ja perheelliset todistajat ovat kuitenkin tehneet tällaisia muutoksia auttaakseen toisia saamaan tietoa niistä rakkaudellisista järjestelyistä, joita Jehova on tehnyt ikuista elämää varten.

Monet Jehovan todistajat vastasivat nopeasti kutsuun muuttamalla 1950-luvun lopussa, toiset muuttivat 1960-luvulla ja jotkut 1970-luvulla. Muuttoliike alueille, joilla on pulaa todistajista, jatkuu vielä nykyäänkin.

Mistä he ovat lähtöisin? Heitä on muuttanut sankoin joukoin Australiasta, Kanadasta, Uudesta-Seelannista ja Yhdysvalloista. Monia on lähtenyt Isosta-Britanniasta, Ranskasta ja Saksasta. Joitakuita on muuttanut myös Belgiasta, Espanjasta, Italiasta, Itävallasta, Japanista, Korean tasavallasta, Norjasta, Ruotsista, Suomesta, Sveitsistä, Tanskasta ja muista maista. Kun Jehovan todistajien määrä on kasvanut Argentiinassa, Brasiliassa, Meksikossa ja muissa Latinalaisen Amerikan maissa, niistäkin on lähtenyt työntekijöitä, jotka ovat halukkaita palvelemaan muualla, missä tarvitaan kipeästi julistajia. Samoin Afrikassa innokkaat työntekijät ovat muuttaneet maasta toiseen auttaakseen todistuksen antamisessa.

Mille alueille he ovat muuttaneet? Sellaisiin maihin kuin Afganistaniin, Malesiaan ja Senegaliin ja sellaisiin saariin kuin Réunioniin ja Saint Luciaan. Noin tuhat henkeä muutti Irlantiin, jossa he palvelivat eripituisia aikoja. Melko moni meni Islantiin huolimatta sen pitkistä ja pimeistä talvista, ja jotkut jäivät sinne seurakuntien tukipilareiksi ja antoivat rakkaudellista apua uudemmille. Paljon hyvää on tehty erityisesti Keski- ja Etelä-Amerikassa. Yli 1000 todistajaa muutti Kolumbiaan, runsaat 870 Ecuadoriin ja yli 110 El Salvadoriin.

Harold ja Anne Zimmerman olivat muuttajien joukossa. He olivat jo palvelleet lähetystyöntekijä-opettajina Etiopiassa. Mutta vuonna 1959, heidän viimeistellessään suunnitelmiaan muuttaa Yhdysvalloista Kolumbiaan osallistuakseen Valtakunnan sanoman levittämiseen siellä, heillä oli kasvatettavanaan neljä lasta, jotka olivat iältään viidestä kuukaudesta viiteen vuoteen. Harold lähti etukäteen työnhakuun. Hänen saapuessaan maahan paikalliset uutiset herättivät hänessä levottomuutta. Oli käynnissä epävirallinen sisällissota, ja maan sisäosissa surmattiin joukoittain ihmisiä. ”Haluanko tosiaankin tuoda perheeni elämään tällaisissa oloissa?” hän kysyi itseltään. Hän yritti muistella jotakin suuntaa-antavaa raamatullista esimerkkiä tai periaatetta. Hänen mieleensä tuli Raamatun kertomus pelokkaista vakoojista, jotka toivat Israelin leiriin palatessaan huonon raportin Luvatusta maasta (4. Moos. 13:26–14:4, 11). Se auttoi häntä tekemään ratkaisun; hän ei halunnut olla heidän kaltaisensa! Hän järjesti nopeasti niin, että hänen perheensä tuli maahan. Hän löysi tarvitsemaansa ansiotyötä vasta sitten, kun heidän varansa olivat huvenneet vaivaisiin kolmeen dollariin – mutta heillä oli kaikki tarpeellinen. Se, missä määrin hän joutui tekemään työtä perheensä elättämiseksi, vaihteli vuosien mittaan, mutta hän on aina pyrkinyt pitämään Valtakunnan edut ensi sijalla. Kun he menivät Kolumbiaan, maassa oli noin 1400 todistajaa. He ovat sen jälkeen nähneet todella hämmästyttävän kasvun.

Palveleminen siellä, missä todistajia tarvitaan kipeästi, ei aina vaadi muuttamaan toiseen maahan. Tuhannet todistajat ja todistajaperheet ovat muuttaneet toisille alueille omassa maassaan. Muuan Bahian osavaltiossa Brasiliassa asunut perhe muutti Pradon kaupunkiin, jossa ei ollut todistajia. Pappien vastalauseista huolimatta he asuivat ja työskentelivät tuossa kaupungissa ja sen ympäristössä kolme vuotta. Hylätty kirkkorakennus ostettiin ja muutettiin valtakunnansaliksi. Ennen pitkää alueella palveli toistasataa toimeliasta todistajaa. Ja se oli vasta alkua.

Vanhurskautta rakastavat ihmiset ovat Latinalaisessa Amerikassa vastanneet kasvavin joukoin psalmissa 148 esitettyyn kutsuun: ”Ylistäkää Jahia! Ylistäkää Jehovaa maasta, te – – kaikki kansalliset ryhmät.” (Jakeet 1, 7–11, UM.) Vuonna 1975 olikin Jehovan ylistäjiä jokaisessa Latinalaisen Amerikan maassa. Tuon vuoden raportin mukaan Meksikossa palveli 80481 julistajaa, jotka oli järjestetty 2998 seurakunnaksi. Keski-Amerikassa puhui Jehovan kuninkuudesta 24703 henkeä, jotka kuuluivat 462 seurakuntaan. Ja Etelä-Amerikassa Jehovalla oli 206457 ylistäjää 3620 seurakunnassa.

Tyynenmeren saarille

Samaan aikaan kun Etelä-Amerikassa tapahtui nopeaa laajennusta, Jehovan todistajat kohdistivat huomiota myös Tyynenmeren saariin. Australian ja Amerikan välillä on satoja saaria, ja monet niistä hädin tuskin näkyvät valtameren pinnan yläpuolella. Joissakin saarissa asuu vain muutamia perheitä; toisissa on kymmeniätuhansia ihmisiä. Viranomaisten ennakkoluuloisuuden vuoksi Vartiotorni-seuran oli 1950-luvun alussa mahdotonta lähettää lähetystyöntekijöitä moniin näistä saarista. Mutta näidenkin ihmisten piti saada kuulla Jehovasta ja hänen Valtakunnastaan. Tämä on sopusoinnussa Jesajan 42:10–12:n (UM) ennustuksen kanssa, jossa sanotaan: ”Laulakaa Jehovalle uusi laulu, hänen ylistystään maan äärestä – – kertokoot saarilla hänen ylistystään.” Niinpä vuonna 1951 Sydneyn konventissa Australiassa tienraivaajia ja kierrosvalvojia, jotka olivat kiinnostuneita osallistumaan Valtakunnan sanoman levittämiseen saarille, kehotettiin ottamaan yhteyttä veli Knorriin. Sillä kertaa noin 30 henkeä tarjoutui saarnaamaan noissa trooppisissa saarissa.

Heidän joukkoonsa kuuluneet Tom ja Rowena Kitto olivat pian Papuassa, jossa ei siihen aikaan ollut lainkaan todistajia. He aloittivat työnsä Port Moresbyssa asuvien eurooppalaisten keskuudesta. Ennen pitkää he viettivät iltoja Hanuabadassa (’isossa kylässä’), jossa 30–40 papualaisen ryhmä tunsi hengellisen totuuden nälkää. Heidän kauttaan sana levisi muihin kyliin. Vähän ajan kuluttua Kereman asukkaat lähettivät lähetystön pyytämään, että heille johdettaisiin raamatuntutkistelua. Sitten tuli Haiman päällikkö anomaan: ”Tulisitteko opettamaan minun heimolleni totuutta?” Ja niin totuus levisi.

Toinen pariskunta, John ja Ellen Hubler, meni Uuteen-Kaledoniaan vakiinnuttamaan työtä. Heidän saapuessaan sinne vuonna 1954 heillä oli vain kuukauden turistiviisumi. Mutta John sai ansiotyötä, ja sen johdosta heidän viisumiensa voimassaoloaikaa pidennettiin. Aikanaan saareen muutti muitakin todistajia – kaikkiaan 31 henkeä. Ensin he palvelivat syrjäseuduilla ollakseen herättämättä liiaksi huomiota. Myöhemmin he alkoivat saarnata pääkaupungissa Nouméassa. Muodostettiin seurakunta. Sitten vuonna 1959 muuan katolisen aktion jäsen pääsi avainasemaan hallituksessa. Todistajien viisumien voimassaoloaikaa ei enää pidennetty. Hublerit joutuivat lähtemään. Vartiotornin julkaisut kiellettiin. Valtakunnan hyvä uutinen oli kuitenkin saanut jalansijan, ja todistajien määrä kasvoi jatkuvasti.

Tahitissa olivat monet osoittaneet kiinnostusta Jehovan todistajien työtä kohtaan, kun veljet tekivät sinne lyhyitä vierailuja. Mutta vuonna 1957 siellä ei ollut lainkaan paikallisia todistajia, heidän työnsä kiellettiin, eivätkä Vartiotorni-seuran lähetystyöntekijät päässeet saareen. Agnes Schenckistä, silloin Yhdysvalloissa asuneesta Tahitin kansalaisesta, oli kuitenkin tullut Jehovan todistaja. Saatuaan tietää, että Tahitissa tarvittiin Valtakunnan julistajia, hän matkusti miehensä ja heidän poikansa kanssa sinne Kaliforniasta toukokuussa 1958. Pian sen jälkeen kaksi muuta perhettä liittyi heihin, vaikka he saattoivatkin hankkia vain kolmen kuukauden turistiviisumit. Seuraavana vuonna Papeeteen perustettiin seurakunta. Vuonna 1960 hallitus antoi hyväksymyksen paikalliselle Jehovan todistajien seuralle.

Levittääkseen Valtakunnan sanomaa kaksi lähetystyöntekijäsisarta, jotka olivat paluumatkalla alueelleen, poikkesivat tervehtimään erästä Niuessa asuvaa sukulaistaan. Heidän siellä viettämänsä kuukausi oli hyvin hedelmällinen; he löysivät paljon kiinnostusta. Mutta kun seuraava saarien välillä liikennöivä laiva saapui, heidän oli lähdettävä. Pian kuitenkin fidžiläinen Seremaia Raibe teki työsopimuksen Niuen yleisistä töistä huolehtivan viraston kanssa ja käytti sitten kaiken vapaa-aikansa saarnaamiseen. Mutta pappien painostuksesta veli Raiben oleskelulupa peruutettiin muutaman kuukauden kuluttua, ja lainsäädäntäelin päätti syyskuussa 1961 olla päästämättä enää keitään Jehovan todistajia maahan. Siitä huolimatta hyvän uutisen saarnaaminen jatkui siellä. Miten? Vaikka paikalliset todistajat olivat vasta hiljattain omaksuneet totuuden, he jatkoivat hellittämättä Jehovan palvelemista. Lisäksi paikallinen hallitus oli jo ottanut palvelukseensa William Lovinin, syntyperäisen niuelaisen, joka oli asunut Uudessa-Seelannissa. Miksi hän oli innokas palaamaan Niueen? Koska hänestä oli tullut Jehovan todistaja ja hän halusi palvella siellä, missä oli pulaa julistajista. Vuoteen 1964 mennessä todistajien määrä kohosi siellä 34:ään.

Vuonna 1973 Tongan kansalainen David Wolfgramm asui vaimonsa ja kahdeksan lapsensa kanssa mukavassa kodissa Uudessa-Seelannissa. He jättivät sen kuitenkin taakseen ja muuttivat Tongaan edistääkseen Valtakunnan asiaa. Sieltä käsin he osallistuivat työn laajentamiseen edelleen Tongan muille saarille, joista noin 30 on asuttuja.

Totuuden vieminen näille saarille on vaatinut paljon aikaa, vaivannäköä ja rahaa. Mutta Jehovan todistajat pitävät lähimmäistensä elämää kallisarvoisena eivätkä säästä vaivojaan auttaakseen heitä hyötymään Jehovan rakkaudellisesta järjestelystä ikuisen elämän saamiseksi hänen uudessa maailmassaan.

Muuan perhe, joka myi maatilansa Australiasta ja muutti yhdelle Tyynenmeren saarista, kuvaili vaikutelmiaan seuraavasti: ”Kuulemme näiden saarelaisten sanovan, että he ovat oppineet tuntemaan Jehovan, kuulemme heidän kutsuvan lapsiamme lapsikseen, koska he rakastavat heitä totuuden tähden, näemme kiinnostuksen Valtakunnan asiaa kohtaan lisääntyvän ja yhä useampien käyvän kokouksissa, kuulemme näiden rakastettavien ihmisten sanovan: ’Minun lapseni menevät naimisiin vain Herrassa’, vaikka he ovat eläneet vuosisataisten perinteiden piirissä ja tottuneet itämaisiin avioliittoihin, havaitsemme heidän korjaavan ja oikaisevan mutkikkaat avioliittoasiansa – – näemme heidän tutkivan samalla kun he paimentavat tienvarressa olevaa karjaa työskenneltyään rasittavan päivän riisipellolla, tiedämme heidän keskustelevan epäjumalanpalveluksen sopimattomuudesta ja Jehovan nimen suurenmoisuudesta kyläkaupassa ja muualla, kuulemme iäkkään intialaisen äidin sanovan meitä veljeksi ja sisareksi ja pyytävän päästä mukaamme kertomaan ihmisille tosi Jumalasta – –. Kaikki tämä sisältyy siitä askeleesta saatavaan mittaamattomaan palkkaan, jonka otimme vastatessamme Tyyneltämereltä tulleeseen kutsuun.”

Muutkin kuin nämä Tyynenmeren saarten asukkaat saivat huomiota osakseen. Vuodesta 1964 lähtien määrättiin kokeneita filippiiniläistienraivaajia niiden innokkaiden lähetystyöntekijöiden tueksi, jotka jo työskentelivät Hongkongissa, Indonesiassa, Korean tasavallassa, Laosissa, Malesiassa, Taiwanissa, Thaimaassa ja Vietnamissa.

Perheen ja yhdyskunnan painostaessa

Perhe ja yhdyskunta eivät aina jätä sitä, että jostakusta tulee Jehovan todistaja, vain hänen henkilökohtaiseksi asiakseen (Matt. 10:34–36; 1. Piet. 4:4).

Hongkongissa ovat useimmat Jehovan todistajiksi tulleet olleet nuoria. Nämä nuoret ovat kuitenkin saaneet osakseen suunnatonta painostusta järjestelmässä, jossa arvostetaan ennen kaikkea korkeaa koulutusta ja hyväpalkkaisia työpaikkoja. Vanhemmat pitävät lapsiaan sijoituksena, joka varmistaa heille mukavat vanhuudenpäivät. Niinpä kun erään Kwun Tongissa asuvan nuorukaisen vanhemmat tajusivat, että heidän poikansa Raamatun tutkiminen, kokouksissakäynti ja kenttäpalvelus vaikeuttaisivat hänen rahan ansaitsemistaan, he alkoivat vastustaa kiihkeästi. Hänen isänsä ajoi häntä takaa lihakirves kädessään; hänen äitinsä sylki hänen päälleen ihmisten nähden. Sanallinen väkivalta jatkui miltei keskeytyksettä kuukausikaupalla. Kerran nuorukainen kysyi vanhemmiltaan: ”Ettekö kasvattaneetkaan minua rakkaudesta?” He vastasivat: ”Emme, vaan rahan vuoksi!” Nuori mies piti kuitenkin jatkuvasti Jehovan palvonnan ensi sijalla, mutta kotoa lähdettyään hän myös avusti edelleen vanhempiaan taloudellisesti parhaan kykynsä mukaan, sillä hän tiesi, että se miellyttäisi Jehovaa (Matt. 15:3–9; 19:19).

Yhteisöissä, joiden jäsenet ovat hyvin tiiviissä yhteydessä toisiinsa, ankaraa painostusta aiheuttavat usein muutkin kuin oma perhe. Tämän koki muun muassa Fuaiupolu Pele, joka asui Länsi-Samoassa. Samoalaisten mielestä oli aivan käsittämätöntä, että joku heistä hylkäisi esi-isiensä tavat ja uskonnon, ja Pele tiesi, että hänet pantaisiin tästä tilille. Hän tutki uutterasti ja rukoili hartaasti Jehovaa. Kun suvun korkeaarvoinen päällikkö kutsui koolle kokouksen Faleasiuun, Peleä vastassa oli kuusi päämiestä, kolme puhujaa, kymmenen pappia, kaksi teologiaan perehtynyttä opettajaa, puheenjohtajana toiminut päällikkö ja suvun iäkkäitä miehiä ja naisia. He kirosivat ja tuomitsivat sekä hänet että suvun erään toisen jäsenen, joka oli osoittanut kiinnostusta Jehovan todistajia kohtaan. Syntyi väittely, joka kesti aamuneljään saakka. Pelen raamatunkäyttö ärsytti joitakuita läsnäolijoita, ja he huusivat: ”Pane se Raamattu pois! Jätä jo se Raamattu rauhaan!” Mutta lopulta korkea-arvoinen päällikkö sanoi voipuneella äänellä: ”Sinä voitit, Pele.” Tämä vastasi: ”En suinkaan, hyvä päällikkö, en minä voittanut. Tänä yönä te kuulitte Valtakunnan sanoman. Toivon vilpittömästi, että otatte siitä vaarin.”

Kun papit vastustavat kiihkeästi

Kristikunnan lähetystyöntekijät olivat tulleet Tyynenmeren saarille 1800-luvulla. Monin paikoin he olivat saapuneet rauhaisasti, toisaalla taas sotaväen tukemina. Joillakin alueilla he olivat jakaneet saaret keskenään herrasmiessopimuksella. Mutta oli myös käyty uskonsotia, joissa katolilaiset ja protestantit olivat taistelleet keskenään vallasta. Nämä uskonnolliset ”paimenet”, papit, turvautuivat nyt kaikkiin käytettävissään oleviin keinoihin pitääkseen Jehovan todistajat poissa sieltä, minkä he katsoivat omaksi valta-alueekseen. Joskus he painostivat viranomaisia karkottamaan todistajat joiltakin saarilta. Toisinaan he ottivat lain omiin käsiinsä.

Uuden-Britannian saaressa Vunabalin kylässä muuan sulka-heimoon kuuluva ryhmä osoitti suurta kiinnostusta Raamatun totuutta kohtaan. Mutta eräänä sunnuntaina vuonna 1959, kun John Davison johti ryhmälle raamatuntutkistelua, joukko katolilaisia tunkeutui katolisen katekeetan johdolla taloon ja keskeytti tutkimisen huudoillaan ja herjauksillaan. Tästä ilmoitettiin Kokopon poliisille.

Todistajat eivät suinkaan hylänneet lampaita, vaan palasivat seuraavalla viikolla jatkamaan hengellisen avun antamista Vunabalissa asuville arvostaville ihmisille. Katolinen pappikin oli siellä, vaikka kyläläiset eivät olleet kutsuneet häntä, ja hän oli tuonut mukanaan useita satoja erääseen toiseen heimoon kuuluvia katolilaisia. Papin kiihotuksesta nuo hänen kirkkonsa jäsenet kirosivat todistajia, sylkivät heidän päälleen, heristivät heille nyrkkiään ja repivät kappaleiksi kyläläisten Raamatut papin seisoessa hymyssä suin kädet puuskassa. Poliisit, jotka yrittivät pitää tilanteen hallinnassa, olivat silmin nähden järkyttyneitä. Monet kyläläisetkin pelästyivät. Mutta ainakin yksi kyläläisistä osoittautui rohkeaksi ja asennoitui sen puolelle, minkä hän tiesi olevan totuus. Sen jälkeen sadat muut tuon saaren asukkaat ovat tehneet samoin.

Kaikki uskonnolliset opettajat eivät kuitenkaan suhtautuneet Jehovan todistajiin vihamielisesti. Salomonsaarilla asuva Shem Irofa’alu tunsi todella olevansa vastuussa niistä, jotka pitivät häntä uskonnollisena johtajanaan. Luettuaan Vartiotorni-seuran kirjan Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin hän tajusi, että hänelle oli valehdeltu. Hän ja hänen alaisuudessaan toimivat uskonnolliset opettajat kuuntelivat todistajien kanssa käytyjä keskusteluja, tekivät kysymyksiä ja etsivät raamatunkohdat Raamatusta. Sitten he päättivät yksissä tuumin tulla Jehovan todistajiksi, ja niinpä he muuttivat 28 kylässä kirkkonsa valtakunnansaleiksi.

Totuuden tulvavedet virtaavat kohisten Afrikassa

Erityisesti 1920-luvun alusta lähtien ponnisteltiin kovasti, jotta ihmisillä kaikissa Afrikan osissa olisi tilaisuus oppia tuntemaan Jehova, tosi Jumala, ja hyötyä hänen rakkaudellisista lahjoistaan. Kun toinen maailmansota päättyi, aktiivisia Jehovan todistajia oli 14:ssä Afrikan mantereen maassa. Valtakunnan sanomaa oli lisäksi viety 14 muuhun Afrikan maahan, mutta ainoakaan todistaja ei raportoinut niissä toimintaansa vuonna 1945. Seuraavien 30 vuoden aikana, vuoteen 1975 mennessä, hyvän uutisen saarnaaminen oli ulottunut vielä 19:ään Afrikan maahan. Seurakuntia alkoi muodostua lähes kaikkiin näihin maihin sekä niiden lähisaariin – joihinkin maihin muutamia, Sambiaan yli tuhat ja Nigeriaan lähes kaksituhatta seurakuntaa. Miten kaikki tapahtui?

Valtakunnan sanoma levisi kuin kohiseva tulvavirta. Useimmiten vesi virtaa joenuomissa, vaikka se joskus tulviikin maalle, ja jos jokin este tukkii veden tien, se etsii toisen väylän tai kasaantuu ja kerää painetta, kunnes syöksähtää esteen yli.

Tavanomaisten järjestökanaviensa kautta Vartiotorni-seura määräsi kokoajanpalvelijoita – tienraivaajia, erikoistienraivaajia ja lähetystyöntekijöitä – maihin, joissa oli saarnattu hyvin vähän tai ei ollenkaan. Menivätpä he minne tahansa, he kehottivat ihmisiä ottamaan ”elämän vettä ilmaiseksi” (Ilm. 22:17). Esimerkiksi Pohjois-Afrikassa neljä Ranskasta tullutta erikoistienraivaajaa esitti tuota kutsua algerialaisille vuonna 1952. Pian muuan ennustajanainen otti siellä totuuden vastaan. Hän tajusi, että hänen piti luopua ammatistaan voidakseen miellyttää Jehovaa, ja hän alkoi todistaa entisille asiakkailleen (5. Moos. 18:10–12). Tienraivaajat käyttivät tehokkaasti kirjaa ”Olkoon Jumala totinen” auttaakseen vilpittömiä ihmisiä näkemään eron Pyhän Raamatun ja uskonnollisen perinteen välillä. Se vapautti niin monia ihmisiä väärien uskonnollisten tapojen orjuudesta, että eräs pappi näytti kirjaa saarnastuolistaan ja julisti kirouksen sille, sen levittäjille ja lukijoille.

Vuonna 1954 muuan lähetystyöntekijä karkotettiin katolisesta Espanjasta, koska hän opetti Raamatusta ilman papiston hyväksymystä. Niinpä hän ryhtyi seuraavana vuonna tienraivaajatoverinsa kanssa saarnaamaan Marokossa. Pian heihin liittyi viisihenkinen Jehovan todistaja -perhe, joka oli karkotettu Tunisiasta. Siellä oli syntynyt melkoista kuohuntaa, kun muuan juutalaispariskunta oli hyväksynyt Jeesuksen Messiaaksi ja alkanut nopeasti kertoa uudesta uskostaan toisille. Kauempana etelässä ghanalaisia tienraivaajia ohjattiin Maliin vuonna 1962. Myöhemmin myös Algeriassa palvelevia ranskalaisia tienraivaajia pyydettiin avuksi Maliin. Melko monet niistä, joista sittemmin tuli todistajia siellä, astuivat vuorostaan kokoajanpalvelijoiden riveihin. Vuonna 1966 kahdeksan Nigeriasta lähtenyttä erikoistienraivaajaa alkoi palvella Nigerissä, harvaan asutussa maassa, johon kuuluu osa Saharan autiomaata. Burundi sai tilaisuuden kuulla Valtakunnan sanomaa, kun kaksi erikoistienraivaajaa lähetettiin sinne Pohjois-Rhodesiasta (nykyisestä Sambiasta) vuonna 1963, ja myöhemmin sinne tuli neljä Gilead-koulussa valmennettua lähetystyöntekijää.

Etiopiassakin oli lähetystyöntekijöitä 1950-luvun alussa. Etiopian hallitus vaati heitä perustamaan vakinaisen lähetysaseman ja antamaan kouluopetusta, minkä he tekivätkin. Mutta sen lisäksi he opettivat ahkerasti Raamattua, ja pian ihmisiä tuli jatkuvana virtana lähetyskotiin. Joka päivä saapui uusia pyytämään, että joku auttaisi heitä ymmärtämään Raamattua. Toista maailmansotaa seuranneina kolmena vuosikymmenenä 39 Afrikan mantereen maata sai apua näiltä Gileadissa valmennetuilta lähetystyöntekijöiltä.

Samaan aikaan totuuden vesiä tulvehti hengellisesti rutikuiville alueille niiden Jehovan todistajien välityksellä, joiden ansiotyö saattoi heidät kosketukseen muiden ihmisten kanssa. Niinpä egyptiläiset todistajat, joiden työ vaati heitä muuttamaan Libyaan vuonna 1950, saarnasivat siellä innokkaasti vapaa-aikanaan. Samana vuonna muuan todistaja, joka oli villakauppias, muutti perheineen Egyptistä Khartumiin Sudaniin. Hän otti tavakseen todistaa asiakkaille ennen kuin hieroi heidän kanssaan kauppaa. Yksi Senegalin (kuului silloin Ranskan Länsi-Afrikkaan) ensimmäisistä todistajista meni maahan vuonna 1951 erään kaupallisen yrityksen edustajana. Hänkin ymmärsi, mikä velvollisuus hänellä oli Korkeimman todistajana. Vuonna 1959 muuan todistaja meni ansiotyönsä vuoksi Fort-Lamyn kaupunkiin (nykyiseen N’Djamenaan) ja käytti hyväkseen tilaisuutta levittää Valtakunnan sanomaa tuossa sittemmin Tšadina tunnetussa maassa. Nigerin naapurimaissa olivat eräät kauppiaat Jehovan todistajia, joten samalla kun erikoistienraivaajat ahersivat Nigerissä vuodesta 1966 lähtien, nämä kauppiaatkin saarnasivat niille nigeriläisille, joiden kanssa he kävivät kauppaa. Myös kaksi todistajasisarta, joiden aviomiehet saivat työtä Mauritaniasta vuonna 1966, tarttui tilaisuuteen todistaa tuolla alueella.

Ihmiset, joita ”elämän vesi” virvoitti, jakoivat sitä toisille. Esimerkiksi vuonna 1947 muuan mies, joka oli ollut läsnä joissakin kokouksissa, mutta ei itse ollut Jehovan todistaja, muutti Kamerunista Ubangi-Šariin (nykyiseen Keski-Afrikan tasavaltaan). Kuullessaan eräästä Banguissa asuvasta miehestä, joka oli hyvin kiinnostunut Raamatusta, hän järjesti huomaavaisesti niin, että Vartiotorni-seuran Sveitsin-haaratoimistosta lähetettiin tuolle miehelle kirja. Etienne Nkounkou, kirjan vastaanottaja, oli erittäin iloinen sen sisältämästä terveellisestä hengellisestä ravinnosta ja luki joka viikko tuota kirjaa kiinnostuneiden ryhmälle. He ottivat yhteyttä Seuran päätoimistoon. Kun tutkisteluryhmän tieto kasvoi, siitä tuli myös saarnaajien ryhmä. Vaikka papisto painosti hallituksen kieltämään Vartiotornin kirjallisuuden, nämä uudet todistajat jatkoivat saarnaamista käyttäen vain Raamattua. Tuossa maassa asuvat ihmiset kuuntelevat mielellään raamatullisia keskusteluja, joten kun joillekin Seuran julkaisuille asetettu kielto kumottiin vuonna 1957, siellä oli jo yli 500 todistajaa.

Kun nousi esteitä

Kun elämää antavan veden virtaamiselle asetettiin esteitä, vesi pulppusi pian jotakin uutta reittiä. Dahomeysta (nykyisestä Beninistä) tullut tienraivaaja Ayité Sessi oli saarnannut Ranskan Togossa (nykyisessä Togossa) vain lyhyen ajan vuonna 1949, kun hallitus pakotti hänet lähtemään. Mutta seuraavana vuonna Akakpo Agbetor, entinen nyrkkeilijä, palasi veljensä kanssa kotimaahansa Togoon. Koska se oli hänen synnyinmaansa, hän saattoi todistaa aivan vapaasti ja pitää jopa kokouksia. Vaikka tienraivaajat, jotka oli määrätty Fernando Poohon (nykyään osa Päiväntasaajan Guineaa) vuoden 1950 paikkeilla, karkotettiin pian uskonnollisen suvaitsemattomuuden takia, muut todistajat saivat tehtyä siellä myöhemmin työsopimuksia, joiden ansiosta he saattoivat asua tuolla alueella. Ja Jeesuksen käskyä noudattaen he tietysti saarnasivat (Mark. 13:10).

Ghanalainen kierrosvalvoja Emmanuel Mama lähetettiin vuonna 1959 muutamaksi viikoksi Ylä-Voltaan (nykyään Burkina Faso), ja hän saattoi todistaa paljon pääkaupungissa Ouagadougoussa. Maassa ei kuitenkaan asunut keitään Jehovan todistajia. Neljä vuotta myöhemmin seitsemän todistajaa, jotka olivat kotoisin Togosta, Dahomeysta (nykyisestä Beninistä) ja Kongosta, muutti Ouagadougouhun ja etsi sieltä työpaikan voidakseen palvella tällä alueella. Muutaman kuukauden kuluttua heihin liittyi joitakuita Ghanasta tulleita erikoistienraivaajia. Papiston viranomaisiin kohdistama painostus johti kuitenkin vuonna 1964 siihen, että todistajien oltua maassa vajaan vuoden heidät pidätettiin, heitä pidettiin vangittuina 13 päivää ja heidät karkotettiin sitten maasta. Olivatko heidän ponnistelunsa olleet vaivan arvoisia? Maassa asuva Emmanuel Johnson oli oppinut, mistä Raamatun totuus voitiin löytää. Hän jatkoi kirjeitse Jehovan todistajien kanssa tutkimista, ja hänet kastettiin vuonna 1969. Valtakunnan työ oli siis saanut jalansijan taas uudessa maassa.

Kun Gileadissa valmennusta saaneille lähetystyöntekijöille anottiin viisumeita, jotta he voisivat palvella Norsunluurannikolla, Ranskan viranomaiset kieltäytyivät myöntämästä niitä. Sen vuoksi Alfred Shooter Kultarannikolta (nykyisestä Ghanasta) lähetettiin vuonna 1950 tienraivaajaksi Norsunluurannikon pääkaupunkiin. Hänen asetuttuaan aloilleen hänen vaimonsakin muutti sinne ja muutamaa kuukautta myöhemmin tuli lähetystyöntekijäpariskunta, Gabriel ja Florence Paterson. Sitten ilmaantui ongelmia. Eräänä päivänä heidän kirjallisuutensa takavarikoitiin, koska sillä ei ollut hallituksen hyväksyntää, ja veljien maksettavaksi määrättiin sakko. Myöhemmin he kuitenkin havaitsivat, että heidän kirjojaan oli myynnissä torilla, ja niin he ostivat ne takaisin ja käyttivät niitä jälleen palveluksessaan.

Sillä välin nämä veljet kävivät useissa valtion virastoissa yrittäessään saada pysyvän oleskeluluvan. Houphouët-Boigny-niminen mies, josta tuli myöhemmin Norsunluurannikon presidentti, tarjoutui auttamaan. Hän huomautti: ”Totuutta ei pysty kahlitsemaan. Se on kuin voimakas virta. Jos sen patoaa, se tulvii padon yli.” Kun muuan katolinen pappi ja metodistipappi yrittivät sekaantua asiaan, hallituksen edustaja Ouezzin Coulibaly sanoi: ”Minä edustan tämän maan väestöä. Me olemme kansa, ja me pidämme Jehovan todistajista ja siksi haluamme heidän jäävän tähän maahan.”

Opetuslapsia jotka todella ymmärtävät

Antaessaan käskyn ”tehdä opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä” Jeesus sanoi myös, että ne, joista tulisi opetuslapsia, toisin sanoen ne, jotka uskoisivat Kristuksen opetuksiin ja soveltaisivat niitä, tulisi kastaa (Matt. 28:19, 20). Tämän mukaisesti konventeissa, joita Jehovan todistajat pitävät määrävälein, järjestetään kastetilaisuus uusille opetuslapsille. Joissakin konventeissa kastettavia voi olla suhteellisen vähän. Mutta Nigeriassa vuonna 1970 pidetyssä konventissa kastettiin veteen upottamalla 3775 uutta todistajaa. Tavoitteena ei ole kuitenkaan ihmisjoukkojen haaliminen.

Kun vuonna 1956 havaittiin, että jotkut Kultarannikolla kasteelle menevät eivät olleet rakentaneet uskoaan riittävän vahvalle pohjalle, tehtiin järjestely kasteelle aikovien seulomiseksi. Kultarannikon paikallisseurakuntien valvojien tehtäväksi annettiin ottaa henkilökohtaisesti selvää siitä, oliko jokaisella kasteelle aikovalla varmasti vankat tiedot Raamatun perustotuuksista ja elikö hän Raamatun normien mukaisesti ja ymmärsikö hän selvästi, mitä velvollisuuksia liittyy Jehovan vihkiytyneenä ja kastettuna todistajana olemiseen. Aikanaan samanlainen käytäntö astui voimaan koko maailmassa. Vuonna 1967 englanniksi ilmestyneessä kirjassa ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu” oli yksityiskohtaista aineistoa, jonka avulla voitiin kerrata Raamatun perusopetuksia kasteelle aikovien kanssa. Kun vuosien varrella saatiin lisää kokemusta, aineistoa vielä paranneltiin, ja se julkaistiin vuonna 1983 kirjassa Järjestetyt suorittamaan palveluksemme.

Otettiinko näitä järjestelyjä tehtäessä huomioon sellaiset ihmiset, joilla on hyvin vähän tai ei lainkaan koulutusta?

Lukutaidottomuuden voittaminen

Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unesco arvioi vuonna 1957, että noin 44 prosenttia maailman 15-vuotiaasta tai sitä vanhemmasta väestöstä ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Sen tietojen mukaan 42:ssa Afrikan maassa, 2:ssa Amerikan maassa, 28:ssa Aasian maassa ja 4:ssä Oseanian maassa oli 75 prosenttia aikuisista luku- ja kirjoitustaidottomia. Silti heidänkin oli saatava mahdollisuus oppia tuntemaan Jumalan laki voidakseen valmistautua hänen Valtakuntansa alamaisiksi. Monet lukutaidottomat olivat teräväjärkisiä ja saattoivat muistaa kuulemastaan paljon, mutta he eivät kuitenkaan pystyneet itse lukemaan kallisarvoista Jumalan sanaa eivätkä käyttämään painettuja Raamatun tutkimisen apuneuvoja.

Jotkut todistajat olivat vuosien mittaan auttaneet henkilökohtaisesti niitä, jotka halusivat oppia lukemaan. Vuosina 1949 ja 1950 Jehovan todistajat kuitenkin perustivat monissa Afrikan maissa jokaiseen seurakuntaan lukukoulun. Sitä pidettiin yleensä valtakunnansalissa, ja joissakin paikoin kokonaisia kyliä kutsuttiin saamaan oppia.

Siellä missä hallitus on pyrkinyt edistämään kansan lukutaitoa, Jehovan todistajat ovat mielihyvin olleet yhteistoiminnassa sen kanssa. Monilla alueilla todistajat ovat kuitenkin joutuneet kehittämään ja käyttämään omaa opetusmateriaaliaan. Näiden Jehovan todistajien pitämien koulujen avulla kymmenettuhannet ihmiset, heidän joukossaan tuhansia naisia ja vanhuksia, ovat oppineet lukemaan. Oppikurssi on suunniteltu niin, että sillä paitsi oppii lukemaan ja kirjoittamaan, myös saman tien perehtyy Jumalan pyhän sanan perustotuuksiin. Tämä on auttanut ihmisiä pätevöitymään siihen opetuslasten tekemiseen, jonka Jeesus antoi tehtäväksi. Monet ovat ponnistelleet hartaasti oppiakseen lukemaan, koska he haluavat olla tehokkaita tässä työssä.

Kun muuan ovenavaaja Länsi-Afrikassa sijaitsevassa Dahomeyssa (nykyisessä Beninissä) käännytti pois uuden todistajan, koska tämä ei osannut lukea, tuo todistaja päätti voittaa ongelman. Sen lisäksi että hän kävi lukukoulua, hän ponnisteli uutterasti asian hyväksi. Kuuden viikon kuluttua hän meni samalle ovelle, ja mies oli niin hämmästynyt kuullessaan tämän vastikään lukutaidottoman todistajan lukevan hänelle kohtia Jumalan sanasta, että hänkin kiinnostui todistajien opetuksesta. Joistakuista näissä kouluissa opetusta saaneista on aikanaan tullut jopa matkavalvojia, jotka opettavat useita seurakuntia. Näin kävi Nigeriassa Ezekiel Ovbiagelelle.

Koulutusta elokuva- ja diaesitysten välityksellä

Vuonna 1954 julkaistiin elokuva Raamatusta kiinnostuneiden auttamiseksi ymmärtämään Jehovan näkyvän järjestön valtavuus. Tämä elokuva, Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa, on myös auttanut murtamaan ihmisten ennakkoluuloja.

Nykyisessä Sambiassa tarvittiin usein elokuvaesityksiä varten kannettavaa generaattoria. Kahden puun väliin pingotettu valkoinen kangas toimitti valkokankaan virkaa. Barotsemaan päällikkö katsoi elokuvan jalosukuisen perheensä kanssa, ja sitten hän halusi, että se näytetään kansalle. Seuraavana iltana sen näkikin 2500 henkeä. Sambiassa oli näissä elokuvaesityksissä 17 vuoden aikana läsnä yhteensä yli miljoona ihmistä. Yleisö piti näkemästään. Läheisestä Tanganjikasta (kuuluu nykyään Tansaniaan) kerrottiin, että näytännön jälkeen ilma oli sakeanaan ”Ndaka, ndaka” (Kiitos, kiitos) -huutoja.

Elokuvan Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa jälkeen esitettiin muita elokuvia: Onnellisuus uuden maailman yhteiskunnassa, ”Iankaikkisen hyvän uutisen” julistamista ympäri maailman, Jumala ei voi valehdella ja Heritage (Perintö). Lisäksi on ollut diaesityksiä selostuksineen, joissa on käsitelty Raamatun käytännöllisyyttä meidän ajallemme, kristikunnan oppien ja tapojen pakanallisia juuria ja maailman olosuhteiden merkitystä Raamatun profetioiden valossa. Jehovan todistajien järjestöstä kertovissa diaesityksissä on vierailtu heidän maailmankeskuksessaan ja sellaisiin maihin järjestetyissä sykähdyttävissä konventeissa, joissa heidät oli aiemmin kielletty, sekä tarkasteltu heidän lähihistoriaansa. Tämä kaikki on auttanut ihmisiä ymmärtämään, että Jehovalla on tosiaan kansa maan päällä ja että Raamattu on Hänen henkeytetty Sanansa.

Todellisten lampaiden tunnistaminen

Joissakin maissa sellaiset, joilla vain oli joitakin Vartiotornin julkaisuja, väittivät olevansa Jehovan todistajia tai käyttivät nimeä Vartiotorni. Mutta olivatko he muuttaneet uskonkäsityksensä ja elintapansa Raamatun normien mukaisiksi? Osoittautuisivatko he tarpeellista opetusta saatuaan todella lampaankaltaisiksi ihmisiksi, jotka kuuntelevat Herran, Jeesuksen Kristuksen, ääntä? (Joh. 10:4, 5.)

Vartiotorni-seuran Etelä-Afrikan-haaratoimistoon tuli vuonna 1954 hätkähdyttävä kirje ryhmältä afrikkalaisia, jotka olivat Baía dos Tigresin rangaistussiirtolassa Angolan eteläosassa. Kirjoittaja João Mancoca sanoi: ”Jehovan todistajien ryhmään kuuluu Angolassa tuhat jäsentä. Näiden johtajana on Simão Gonçalves Toco.” Kuka oli Toco? Olivatko hänen seuraajansa todella Jehovan todistajia?

Järjestettiin niin, että John Cooke, portugalin kieltä osaava lähetystyöntekijä, vierailisi Angolassa. Erään siirtomaaviranomaisen kanssa käydyn pitkän keskustelun jälkeen veli Cookelle myönnettiin lupa vierailla Mancocan luona. Veli Cooke sai tietää, että ollessaan 1940-luvulla erään baptistien lähetysaseman yhteydessä Belgian Kongossa (nykyisessä Zairessa) Toco oli saanut jonkin verran Vartiotornin kirjallisuutta ja kertonut oppimistaan asioista läheisille tovereilleen. Mutta sitten spiritistit vaikuttivat ryhmään, ja aikanaan Toco lakkasi tyystin käyttämästä Vartiotornin kirjallisuutta ja Raamattua. Sen sijaan hän etsi opastusta meedioilta. Hallitus palautti hänen toverinsa Angolaan, ja he hajaantuivat sitten maan eri osiin.

Mancoca oli kuulunut Tocon toveripiiriin, mutta Mancoca yritti taivuttaa muut luopumaan spiritismin harjoittamisesta ja pitämään kiinni Raamatusta. Jotkut Tocon seuraajista eivät pitäneet tästä ja antoivat Mancocan ilmi portugalilaisille viranomaisille valheellisten syytösten nojalla. Se johti siihen, että Mancoca ja hänen kanssaan samaa mieltä olleet karkotettiin rangaistussiirtolaan. Siellä hän pääsi yhteyteen Vartiotorni-seuran kanssa ja sai lisää raamatullista kirjallisuutta. Hän oli nöyrä, hengellismielinen mies ja hyvin kiinnostunut työskentelemään tiiviisti sen järjestön yhteydessä, jonka välityksellä hän oli oppinut totuuden. Keskusteltuaan tämän ryhmän kanssa useita tunteja Raamatun totuuksista veli Cookella ei ollut lainkaan epäilyksiä sen suhteen, että João Mancoca kuului todella Herran lampaisiin. Veli Mancoca on todistanut sen hyvin vaikeissa oloissa nyt jo monien vuosien mittaan.

Myös Tocoa ja joitakuita hänen seuraajiaan haastateltiin. He eivät kuitenkaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ilmaisseet Kristuksen seuraajille ominaisia lampaankaltaisia piirteitä. Angolassa ei siis siihen aikaan ollutkaan tuhatta Jehovan todistajaa, vaan ainoastaan noin 25.

Sillä välin oli Belgian Kongossa (nykyisessä Zairessa) syntynyt toinen sekaannus. Siellä vaikutti Kitawala-nimellä tunnettu uskonnollis-poliittinen liike, joka käytti toisinaan myös nimeä Vartiotorni. Joidenkuiden sen jäsenten kodeissa oli Jehovan todistajien julkaisuja, joita he olivat saaneet postitse. Kitawala-liikkeen uskonkäsitykset ja tavat (muun muassa rasistisuus, vallankumouksellinen toiminta poliittisen tai yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamiseksi ja palvonnan nimissä harjoitettu törkeä sukupuolinen moraalittomuus) eivät kuitenkaan missään tapauksessa edustaneet Jehovan todistajien käsityksiä ja tapoja. Siitä huolimatta Jehovan todistajien Vartiotorni-seura yritettiin joissakin julkaistuissa selonteoissa sekoittaa Kitawalaan.

Belgian viranomaiset torjuivat Jehovan todistajien toistuvat yritykset lähettää valmennettuja valvojia Belgian Kongoon. Tämä oli katolisten ja protestanttisten ryhmien mieleen. Erityisesti vuodesta 1949 lähtien kaikki yritykset tutkia Raamattua Vartiotorni-seuran kirjallisuuden avulla tukahdutettiin maassa julmasti. Yksi sikäläisistä uskollisista todistajista kuitenkin sanoi: ”Me olemme kuin säkki afrikkalaista viljaa. Vievätpä he meidät mihin tahansa, Sanaa tipahtaa, jyvä kerrallaan, kunnes alkaa sataa, ja he näkevät meidän nousevan jälleen kaikkialla.” Niinpä niiden määrä, jotka noista vaikeista oloista huolimatta raportoivat toimivansa Jehovan todistajina, kasvoi vuosina 1949–60 48:sta 1528:aan.

Vähitellen viranomaiset alkoivat ymmärtää, että Jehovan todistajat eroavat jyrkästi Kitawala-liikkeestä. Kun todistajille annettiin jossakin määrin kokoontumisvapautta, hallituksen tarkkailijat kommentoivat usein heidän hyvää käytöstään ja järjestyksellisyyttään. Kun poliittista riippumattomuutta vaadittiin väkivaltaisin mielenosoituksin, ihmiset tiesivät, etteivät Jehovan todistajat olleet sekaantuneet niihin. Vuonna 1961 maahan pääsi vihdoin belgialainen todistaja Ernest Heuse jr, joka oli pätevä valvoja. Uutterien ponnistelujen ansiosta veljiä voitiin vähitellen auttaa saattamaan seurakuntansa ja henkilökohtainen elämänsä yhä paremmin sopusointuun Jumalan sanan kanssa. Oppimista oli paljon, ja se vaati runsaasti kärsivällisyyttä.

Ajatellen parantelevansa asemiaan Kitawala-liike toimitti joiltakin alueilta pitkiä luetteloja ihmisistä, jotka halusivat tulla tunnetuiksi Jehovan todistajina. Viisaasti veli Heuse lähetti näille alueille päteviä veljiä ottamaan selvää siitä, millaisia nämä ihmiset olivat. Veljet eivät vain ottaneet vastaan suuria ryhmiä, vaan johtivat raamatuntutkisteluja yksilöille.

Aikanaan aidot lampaat, ne jotka todella pitivät Jeesusta Kristusta Paimenenaan, tulivat esiin. Heitä olikin paljon. He opettivat vuorostaan muita. Vuosien mittaan tuli kymmeniä Vartiotorni-seuran lähetystyöntekijöitä muista maista työskentelemään heidän kanssaan, auttamaan heitä hankkimaan Jumalan sanan täsmällisempää tuntemusta sekä valmentamaan heitä. Vuonna 1975 Zairessa oli 17477 Jehovan todistajaa, jotka ahkeroivat 526 seurakunnassa saarnaten ja opettaen Jumalan sanaa toisille.

Fetissin voiman murtaminen

Nigeriasta länteen sijaitsee Benin (aiemmin Dahomey). Sen väestö on jakautunut 60 etniseen ryhmään, jotka puhuvat noin 50:tä kieltä ja murretta. Kuten suuressa osassa Afrikkaa, täälläkin on animismi perinteinen uskonto, ja siihen liittyy esi-isien palvonta. Sellainen uskonnollinen ympäristö luo ihmisten elämään taikauskon ja pelon varjon. Monet kristityiksi tunnustautuvat harjoittavat myös animismia.

Nigerian Jehovan todistajat kylvivät 1920-luvun lopulta 1940-luvulle saakka monia Raamatun totuuden siemeniä Dahomeyyn käymällä aika ajoin levittämässä siellä raamatullista kirjallisuutta. Monet noista siemenistä tarvitsivat vain hiukan kastelemista tullakseen tuottoisiksi. Tällaista huolenpitoa saatiin vuonna 1948, kun veli Nouru Akintoundé, Nigeriassa asunut syntyperäinen dahomeylainen, palasi Dahomeyyn tienraivaajaksi. Neljän kuukauden kuluessa 300 henkeä omaksui nopeasti totuuden ja osallistui hänen kanssaan kenttäpalvelukseen. Tällainen reaktio ylitti kaikki kohtuulliset odotukset.

Tämä toiminta herätti nopeasti levottomuutta sekä kristikunnan papiston että animistien keskuudessa. Kun Porto Novossa toimineen fetissijärjestön sihteeri osoitti kiinnostusta totuutta kohtaan, fetissipäällikkö julisti, että sihteeri kuolisi viikon kuluessa. Mutta tämä entinen sihteeri sanoi määrätietoisesti: ”Jos fetissi teki Jehovan, minä kuolen. Mutta jos Jehova on korkein Jumala, hän voittaa fetissin.” (Vrt. 5. Moos. 4:35; Joh. 17:3.) Toteuttaakseen ennustuksensa fetissipäällikkö turvautui kuudennen päivän iltana kaikenlaiseen noituuteen ja julisti sitten, että tämä järjestön entinen sihteeri oli kuollut. Fetissinpalvojien suureksi tyrmistykseksi tuo nainen kuitenkin seuraavana päivänä asteli Cotonoun torille ilmielävänä. Eräs veli vuokrasi myöhemmin auton, jolla hän kuljetti sisarta läpi Porto Novon, jotta kaikki voisivat omin silmin nähdä, että tämä oli elossa. Sen jälkeen monet muut fetissinpalvojat asennoituivat lujasti totuuden puolelle. (Vrt. Jer. 10:5.)

Kiihkeä uskonnollinen painostus johti pian siihen, että Vartiotornin julkaisut kiellettiin Dahomeyssa. Tottelevaisuudesta Jehova Jumalaa kohtaan todistajat kuitenkin jatkoivat saarnaamista usein pelkän Raamatun avulla. Joskus he tekivät ovelta-ovelle-työtä ”kauppiaina”, joilla oli mukanaan kaikenlaisia tavaroita. Jos keskustelu sujui hyvin, he käänsivät huomion Raamattuun. He saattoivat jopa kaivaa vaatteittensa suuresta sisätaskusta jonkin kallisarvoisen raamatullisen julkaisun.

Kun poliisit ahdistelivat heitä kaupungeissa, he lähtivät saarnaamaan maaseudulle (vrt. Matt. 10:23). Kun heidät heitettiin vankilaan, he saarnasivat siellä. Vuonna 1955 vankilassa olleet todistajat löysivät ainakin 18 kiinnostunutta Abomeyn vankien ja vankilaviranomaisten joukosta.

Vain kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun tuo dahomeylainen tienraivaajaveli palasi kotimaahansa saarnaamaan, siellä osallistui sananpalvelukseen 1426 henkeä – vaikka hallitus oli kieltänyt heidän työnsä!

Useampia työntekijöitä mukaan elonkorjuuseen

Eri puolilla Afrikkaa oli ilmeisesti monia ihmisiä, jotka tunsivat totuuden nälkää. Eloa oli paljon, mutta työntekijöitä oli vähän. Veljistä oli siksi rohkaisevaa nähdä, miten elonkorjuun Herra, Jeesus Kristus, vastasi heidän rukouksiinsa saada lisää työntekijöitä auttamaan heitä hengellisessä korjuutyössä (Matt. 9:37, 38).

Matkustavat tienraivaajat olivat 1930-luvulla levittäneet Keniassa paljon kirjallisuutta, mutta jälkihuolto oli jäänyt hyvin vähiin. Vuonna 1949 muutti kuitenkin Mary Whittington kolmen pienen lapsensa kanssa Isosta-Britanniasta miehensä luo Nairobiin, koska tämä oli työssä siellä. Sisar Whittington oli ollut kasteella vain vuotta aiemmin, mutta hänellä oli tienraivaushenki. Vaikka hän ei tuntenut Keniasta keitään todistajia, hän ryhtyi opettamaan muille tällä laajalla alueella asuville totuutta. Esteet eivät häntä lannistaneet. Toisiakin todistajia tuli – Australiasta, Etelä-Afrikasta, Isosta-Britanniasta, Kanadasta, Ruotsista, Sambiasta ja Yhdysvalloista. He olivat itse järjestäneet asiansa niin, että saattoivat muuttaa kertomaan Valtakunnan toivosta näille ihmisille.

Lähetystyöntekijäpariskuntiakin lähetettiin auttamaan elonkorjuussa. Aluksi miehet joutuivat tekemään ansiotyötä voidakseen jäädä maahan, ja siksi heille jäi vain vähän aikaa palvelukseen. Mutta heidän vaimonsa saattoivat vapaasti palvella tienraivaajina. Ajan mittaan Keniaan tuli toistasataa Gileadissa valmennettua lähetystyöntekijää. Koska eurooppalaiset todistajat tiesivät, että maan itsenäistyminen lopettaisi pian Ison-Britannian siirtomaahallinnon voimassapitämän rotuerottelun, he opiskelivat suahilia ja laajensivat nopeasti toimintaansa saadakseen yhteyden syntyperäisiin afrikkalaisiin. Maapallon kentän tässä osassa toimivien todistajien määrä kohosi nopeasti.

Vuonna 1972 myös Botswana sai apua hengelliseen elonkorjuuseen, kun Etelä-Afrikasta, Isosta-Britanniasta ja Keniasta muutti todistajia sen suuriin kaupunkeihin. Kolmen vuoden kuluttua tuli lisäksi Gileadissa valmennettuja lähetystyöntekijöitä. Suurin osa väestöstä on kuitenkin hajaantunut maalaiskyliin. Päästäkseen niihin ovat Etelä-Afrikasta tulleet todistajat matkustaneet Kalaharin aavikkoalueen poikki. Syrjäisissä yhdyskunnissa he ovat todistaneet kyläpäälliköille, opettajille ja usein 10–20 arvostavan kuulijan ryhmille. Muuan iäkäs mies sanoi: ”Tulitteko te näin kauas puhumaan meille näistä asioista? Se oli ystävällisesti, hyvin ystävällisesti tehty.”

”Raamattu-Brown” oli pitänyt voimakkaita raamatullisia puheita Liberiassa 1920-luvulla, mutta vastustus tuossa maassa oli ollut melkoista. Hengellinen elonkorjuu ei päässyt siellä kunnolla vauhtiin ennen Gilead-koulussa valmennettujen lähetystyöntekijöiden saapumista. Ensimmäisenä tuli Harry Behannan vuonna 1946. Monet muut osallistuivat työhön seuraavina vuosina. Syntyperäiset liberialaiset liittyivät vähitellen työskentelemään heidän kanssaan, ja vuonna 1975 oli Jehovan ylistäjien määrä kohonnut yli tuhanteen.

”Raamattu-Brown” oli saarnannut vielä enemmän Nigeriassa. Tämä maa oli jakautunut lukuisiin kuningaskuntiin, kaupunkivaltioihin ja yhteiskuntajärjestelmiin, ja ihmiset puhuivat yli 250:tä kieltä ja murretta. Uskontokin oli yksi jakava tekijä. Ensimmäiset todistajat eivät olleet kovin tahdikkaita, vaan esittivät voimakkaita raamatullisia perusteluja paljastaessaan papiston ja sen väärät opetukset. Kun heidän kirjallisuutensa kiellettiin toisen maailmansodan aikana, veljet saarnasivat käyttäen vain Raamattua. Totuutta rakastavat ihmiset ilmaisivat arvostavaa vastakaikua. He erosivat kirkoista, ja luopuivat sitten moniavioisuudesta ja hylkäsivät taikakalunsa, joita kirkot olivat suvainneet. Vuonna 1950 Valtakunnan sanomaa julisti Nigeriassa 8370 Jehovan todistajaa. Vuoteen 1970 mennessä tuo määrä oli yli kymmenkertaistunut.

Etelä-Rhodesiassa (nykyään Zimbabwe) voimassa olleet lait hankaloittivat hengellisen avun antamista maassa asuville kiinnostuneille. Laillista tunnustusta oli yritetty saada 1920-luvun puolivälistä lähtien. Vuonna 1932 Etelä-Afrikasta tulleet tienraivaajat määrättiin lähtemään maasta, ja heille sanottiin mielivaltaisesti, etteivät he voisi valittaa asiasta. Mutta he valittivat sittenkin. Vartiotornin kirjallisuutta oli syytetty kumouksellisuudesta, ja asia piti viedä oikeuteen. Veljet joutuivat 1940-luvun alussa vankilaan siksi, että he olivat levittäneet Raamattua selittäviä julkaisuja. Vasta vuonna 1966 Jehovan todistajat tunnustettiin Zimbabwessa täysin lailliset vaatimukset täyttäväksi uskonnolliseksi järjestöksi. Hengellistä elonkorjuuta oli yli 40 vuoden ajan tehty melko vaikeissa oloissa, mutta rohkeat työntekijät olivat tuona aikana auttaneet yli 11000:ta ihmistä tulemaan Jehova Jumalan palvelijoiksi.

Todistusta maaherroille ja kuninkaille

Jeesus tiesi, että hänen opetuslapsensa kohtaisivat palveluksessaan vastustusta. Hän sanoi heille, että heitä luovutettaisiin ”paikallisiin oikeusistuimiin” ja vietäisiin jopa ”maaherrojen ja kuninkaittenkin eteen” ja että se koituisi ”todistukseksi heille ja kansoille” (Matt. 10:17, 18). Jehovan todistajat ovat kokeneet täsmälleen sen, minkä Jeesus ennusti, ja hänen sanojensa mukaisesti he ovat yrittäneet käyttää näitä tilaisuuksia todistuksen antamiseen.

Jotkut viranomaiset eivät ole uskaltaneet tehdä hyvää Kristuksen seuraajille (Joh. 12:42, 43). Llewelyn Phillips näki tästä todisteita vuonna 1948, kun hän keskusteli yksityisesti useiden Belgian Kongon hallitusviranomaisten kanssa yrittäessään huojentaa sikäläisten vainottujen todistajien oloja. Hän selosti näille miehille Jehovan todistajien uskonkäsityksiä ja toimintaa. Keskustelun aikana kenraalikuvernööri kuitenkin kysyi mietteissään: ”Mutta miten minun käy, jos autan teitä?” Hän tiesi, että roomalaiskatolisella kirkolla oli tuossa maassa paljon vaikutusvaltaa.

Swazimaan päällikkö, kuningas Sobhuza II, ei kuitenkaan ollut huolissaan pappien mielipiteestä. Hän oli usein keskustellut Jehovan todistajien kanssa, hänellä oli paljon heidän kirjallisuuttaan ja hän suhtautui heihin hyvin suopeasti. Joka vuosi hän kutsui pitkänäperjantaina afrikkalaisia pappeja kuninkaalliseen kyläänsä. Hän antoi heidän puhua, mutta hän pyysi myös yhden Jehovan todistajista puhumaan. Vuonna 1956 todistaja puhui sielunkuolemattomuusopista ja uskonnollisten johtajien kunnianimistä. Kun hän lopetti, päällikkö kysyi papeilta: ”Pitävätkö nämä Jehovan todistajien esittämät asiat paikkansa? Jos eivät, niin selittäkää, missä he ovat väärässä.” He eivät voineet kumota Jehovan todistajien lausuntoja. Kerran päällikkö jopa purskahti nauramaan nähdessään, miten todistajan puhe sai papit tyrmistymään.

Poliisit lähetettiin usein tiukkaamaan todistajilta syitä heidän toimintaansa. Tangerin seurakunnan todistajat tekivät säännöllisesti matkoja Marokosta Ceutaan, Espanjan valvomaan, Marokon rannikolla sijaitsevaan satamaan. Vuonna 1967 poliisit kerran pysäyttivät todistajat ja kuulustelivat heitä kaksi tuntia, joiden kuluessa annettiin erinomainen todistus. Yhdessä vaiheessa kaksi poliisikomisariota kysyi, uskoivatko todistajat ”neitsyt Mariaan”. Kun heille kerrottiin, että evankeliumien mukaan Maria sai Jeesuksen neitseellisen syntymän jälkeen muita lapsia ja että nämä olivat Jeesuksen veli- ja sisarpuolia, poliisit haukkoivat hämmästyneinä henkeään ja sanoivat, ettei sellaista varmasti löydy Raamatusta. Kun heille näytettiin Johanneksen 7:3–5:tä, toinen poliiseista katsoi jakeita pitkään sanomatta sanaakaan, mutta toinen sanoi: ”Anna minulle se Raamattu. Minä selitän sen kohdan.” Ensimmäinen poliisi vastasi: ”Älä turhaan vaivaudu. Tämä kohta on päivänselvä.” Monia muitakin kysymyksiä tehtiin ja niihin vastattiin rentoutuneen tunnelman vallitessa. Sen jälkeen todistajat saivat saarnata tuolla alueella viranomaisten juuri puuttumatta asiaan.

Jotkut huomattavat hallitusmiehet ovat oppineet tuntemaan hyvin Jehovan todistajat ja heidän sananjulistuksensa. Jotkut heistä ymmärtävät, että todistajien työ todella hyödyttää ihmisiä. Kun vuoden 1959 lopulla valmisteltiin Nigerian itsenäistymistä, kenraalikuvernööri Nnamdi Azikiwe pyysi, että W. R. Brown olisi läsnä Jehovan todistajien edustajana. Hän sanoi ministerineuvostolleen: ”Jos kaikki uskontokunnat olisivat Jehovan todistajien kaltaisia, ei olisi murhia, murtovarkauksia, rikollisuutta, vankeja eikä atomipommeja. Ovia ei pidettäisi yötä päivää lukossa.”

Afrikassa on korjattu todella suuri hengellinen sato. Vuonna 1975 hyvää uutista saarnasi 312754 todistajaa 44:ssä Afrikan mantereen maassa. Yhdeksässä noista maista oli alle 50 sellaista ihmistä, jotka olivat asennoituneet Raamatun totuuden puolelle ja osallistuivat evankelioimistyöhön. Todistajat pitävät kuitenkin jokaisen elämää kallisarvoisena. Tuhannet Jehovan todistajat osallistuivat talosta-taloon-palvelukseen 19:ssä näistä maista. Joillakin alueilla on raportoitu huikeaa kasvua. Esimerkiksi Angolassa todistajien määrä kasvoi vuosina 1970–75 355:stä 3055:een. Vuonna 1975 oli Nigeriassa 112164 Jehovan todistajaa. He eivät olleet sellaisia, jotka vain mielellään lukivat Vartiotornin kirjallisuutta, eivätkä sellaisia, jotka vain silloin tällöin kävivät kokouksissa valtakunnansalissa. He kaikki olivat Jumalan valtakunnan aktiivisia julistajia.

Itämailla valmennetaan Jehovan ylistäjiä

Toisen maailmansodan jälkeen Jehovan todistajien toiminta laajeni nopeasti Filippiineillä kuten monissa muissakin paikoissa. Vapauduttuaan vankilasta 13. maaliskuuta 1945 Joseph Dos Santos otti ensi tilassa yhteyden Vartiotorni-seuran toimistoon New Yorkiin. Hän halusi saada kaiken raamatuntutkisteluaineiston ja kaikki järjestöohjeet, jotka olivat jääneet Filippiinien veljiltä saamatta sodan aikana. Sitten hän vieraili henkilökohtaisesti seurakunnissa yhdistääkseen ja vahvistaakseen niitä. Samana vuonna pidettiin Lingayenissa Pangasinanissa kansallinen konventti, jossa neuvottiin, miten voidaan opettaa totuudennälkäisiä ihmisiä Raamatun kotitutkistelujen välityksellä. Seuraavina vuosina ponnisteltiin yhteisvoimin, jotta useampia julkaisuja saataisiin käännettyä ja julkaistua paikallisilla kielillä: tagalogiksi, ilokoksi ja sebuksi. Perustus laajennukselle oli luotu, ja tuo laajennus etenikin nopeasti.

Kymmenen vuoden kuluessa sodan päättymisestä todistajien määrä kasvoi Filippiineillä noin 2000:sta yli 24000:een. Seuraavien 20 vuoden kuluttua siellä oli yli 78000 Jehovan ylistäjää.

Ensimmäisiä itämaita, joihin Gilead-koulussa valmennettuja lähetystyöntekijöitä lähetettiin, oli Kiina. Harold King ja Stanley Jones saapuivat Shanghaihin vuonna 1947, Lew Ti Himm vuonna 1949. Kolme saksalaista tienraivaajaa, jotka olivat alkaneet työskennellä siellä vuonna 1939, olivat ottamassa heitä vastaan. Enemmistö tämän maan asukkaista oli buddhalaisia, joiden kanssa ei helposti virinnyt raamatullista keskustelua. Heidän kodeissaan oli pyhäinjäännöslippaita ja alttareita. Oviaukkojen yläpuolella riippuvilla peileillä yritettiin pelotella pois pahoja henkiä. Porttikäytävät oli koristeltu ”hyvän onnen” toivotuksia sisältävillä punaisilla papereilla ja buddhalaisuuden jumalien pelottavilla kuvilla. Kiinassa elettiin kuitenkin suurten muutosten aikaa. Kommunistihallinnon aikana kaikkia vaadittiin opiskelemaan ”Mao Tse-tungin ajatuksia”. Ansiotyönsä jälkeen kiinalaisten piti olla pitkissä kokouksissa, joissa heille selitettiin kommunismia. Kaiken tämän keskellä veljemme saarnasivat ahkerasti Jumalan valtakunnan hyvää uutista.

Monet niistä, jotka halusivat tutkia Jehovan todistajien kanssa, olivat aiemmin saaneet jonkin verran tietoa Raamatusta kristikunnan kirkkojen välityksellä. Tämä piti paikkansa Nancy Yuenista, kirkon työntekijästä ja perheenemännästä, joka oli kiitollinen siitä, mitä todistajat näyttivät hänelle Raamatusta. Pian hän osallistui innokkaasti talosta-taloon-työhön ja johti itsekin raamatuntutkisteluja. Toisilla, joille todistajat saarnasivat, oli tyypillinen kiinalais-buddhalainen tausta eikä lainkaan aiempaa Raamatun tuntemusta. Vuonna 1956 saavutettiin 57 julistajan huippu. Tuona vuonna Nancy Yuen kuitenkin joutui vankilaan sen jälkeen, kun hänet oli pidätetty saarnaamisen vuoksi kuusi kertaa. Toiset joko pidätettiin tai karkotettiin maasta. Stanley Jones ja Harold King pidätettiin 14. lokakuuta 1958. Ennen oikeudenkäyntiä he joutuivat olemaan vangittuina kaksi vuotta. Tuona aikana heitä kuulusteltiin jatkuvasti. Kun heidän tapauksensa vihdoin käsiteltiin oikeudessa vuonna 1960, heille langetettiin pitkät vankeustuomiot. Jehovan todistajien julkinen toiminta Kiinassa tyrehdytettiin siis väkipakolla lokakuussa 1958. Mutta heidän saarnaamisensa ei koskaan tyystin loppunut. Jopa vankilassa ja työleireissä oli mahdollisuuksia todistaa. Julistettaisiinko tuossa suuressa maassa enemmän tulevaisuudessa? Aika näyttäisi sen.

Mitä tapahtui sillä välin Japanissa? Ennen toista maailmansotaa siellä oli saarnannut vain noin sata Jehovan todistajaa. Kohdatessaan sotavuosina julmaa sortoa monet heistä sovittelivat. Vaikka jotkut säilyttivät nuhteettomuutensa, niin järjestelmällinen julkinen saarnaaminen loppui. Jehovan valtakunnasta julistaminen käynnistettiin kuitenkin uudelleen tuossa maailman osassa, kun Gileadissa valmennettu lähetystyöntekijä Don Haslett saapui Tokioon tammikuussa 1949. Kaksi kuukautta myöhemmin hänen vaimonsa Mabel saattoi tulla sinne hänen luokseen. Tällä kentällä monet ihmiset tunsivat totuuden nälkää. Keisari oli luopunut väitteestään, että hän oli jumala. Šinto, buddhalaisuus, katolisuus ja kyodan (joka koostui useista Japanin protestanttisista ryhmistä) olivat kaikki menettäneet kasvonsa ihmisten silmissä liityttyään Japanin sotaponnisteluihin, jotka olivat päättyneet tappioon.

Vuoden 1949 lopussa ahersi Japanissa 13 Gilead-koulun käynyttä lähetystyöntekijää. Heitä tuli vielä lisää – kaikkiaan yli 160. Kirjallisuutta oli hyvin niukalti. Jotkut lähetystyöntekijät olivat puhuneet Havaijissa vanhaa japanin kieltä, mutta heidän oli opittava nykyaikainen kieli. Toiset olivat opiskelleet jonkin verran kielen alkeita, mutta he joutuivat usein turvautumaan japanilais-englantilaisiin sanakirjoihinsa, kunnes he perehtyivät paremmin uuteen kieleensä. Ennen pitkää Ishiin ja Miuran perheet, jotka eivät olleet luopuneet uskostaan sotavuosina, ottivat yhteyttä järjestöön ja alkoivat jälleen osallistua julkiseen palvelukseen.

Lähetyskoteja avattiin vähitellen Kobessa, Nagoyassa, Osakassa, Jokohamassa, Kiotossa ja Sendaissa. Vuosina 1949–57 pyrittiin vakiinnuttamaan Valtakunnan työ ensisijaisesti Japanin pääsaaren suurissa kaupungeissa. Sitten työntekijät alkoivat muuttaa muihin kaupunkeihin. Kenttä oli valtava. Oli ilmeistä, että perusteellisen todistuksen antamiseksi kaikille japanilaisille tarvittaisiin paljon tienraivaajapalvelijoita. Tätä korostettiin, monet tarjoutuivat työhön, ja näiden uutterasti työskentelevien palvelijoiden yhteisponnisteluin saatiin erinomaisia tuloksia. Ensimmäinen vuosikymmen tuotti 1390 Jehovan ylistäjää. 1970-luvun puolivälissä oli eri puolilla Japania 33480 innokasta Jehovan ylistäjää. Ja kokoamisvauhti kiihtyi.

Samana vuonna, vuonna 1949, kun Don Haslett saapui Japaniin, Valtakunnan työ sai paljon vauhtia myös Korean tasavallassa. Korea oli ollut maailmansodan aikana Japanin vallan alaisuudessa, ja todistajia oli vainottu säälimättä. Vaikka muuan pieni ryhmä kokoontui tutkimaan sodan jälkeen, sillä ei ollut yhteyttä kansainväliseen järjestöön, ennen kuin Choi Young-won näki vuonna 1948 Yhdysvaltain armeijan sanomalehdessä Stars and Stripes selostuksen Jehovan todistajista. Seuraavana vuonna Souliin muodostettiin 12 julistajan seurakunta. Myöhemmin samana vuonna saapuivat ensimmäiset Gilead-koulun käyneet lähetystyöntekijät, Don ja Earlene Steele. Seitsemän kuukautta myöhemmin tuli kuusi muuta lähetystyöntekijää.

He saivat erinomaisia tuloksia: kullakin oli keskimäärin 20 raamatuntutkistelua ja kokouksissa kävi peräti 336 henkeä. Sitten puhkesi Korean sota. Tuskin oli kulunut kolmea kuukautta viimeksi tulleen lähetystyöntekijöiden ryhmän saapumisesta, kun heidät kaikki evakuoitiin Japaniin. Vasta runsaan vuoden kuluttua Don Steele pääsi palaamaan Souliin, ja kului vielä vuosi, ennen kuin Earlene saattoi tulla sinne hänen luokseen. Sillä välin Korean veljet olivat pysyneet lujina ja saarnanneet innokkaasti huolimatta siitä, että koteja oli tuhoutunut ja monet heistä olivat pakolaisia. Mutta nyt kun sota oli ohi, kiinnitettiin huomiota kirjallisuuden kääntämiseen korean kielelle. Konventit ja uusien lähetystyöntekijöiden saapuminen piristivät työtä. Vuonna 1975 oli Korean tasavallassa 32693 Jehovan todistajaa – melkein yhtä paljon kuin Japanissa – ja kasvun mahdollisuudet olivat erinomaiset, sillä siellä johdettiin yli 32000:ta Raamatun kotitutkistelua.

Millainen oli Euroopan tilanne?

Toisen maailmansodan jälkeen Jehovan todistajat eivät voineet tehdä täysin vapaasti ja vastustuksetta raamatullista opetustyötään Euroopassa. Joissakin paikoin viranomaiset kunnioittivat heitä heidän sodan aikana omaksumansa lujan asenteen vuoksi. Mutta muualla kansallismielisyyden ja uskonnollisen vihamielisyyden voimakkaat hyökyaallot aiheuttivat lisää vainoa.

Belgian todistajien joukossa oli joitakuita, jotka olivat tulleet sinne Saksasta saarnaamaan hyvää uutista. Koska he eivät kannattaneet natsihallitusta, Gestapo oli ajanut heitä takaa kuin villipetoja. Mutta nyt Belgian viranomaiset syyttivät joitakuita näistä samoista todistajista natseiksi, vangituttivat heidät ja karkottivat heidät sitten maasta. Kaikesta tästä huolimatta Belgiassa kenttäpalvelukseen osallistuvien todistajien määrä yli kolminkertaistui viidessä vuodessa sodan jälkeen.

Mistä vaino paljolti johtui? Roomalaiskatolisesta kirkosta. Jos sillä oli vähänkin valtaa, se taisteli itsepintaisesti tukahduttaakseen Jehovan todistajat.

Koska irlantilaisen Corkin kaupungin katolinen papisto tiesi monien lännessä pelkäävän kommunismia, se kiihotti vuonna 1948 ihmisiä Jehovan todistajia vastaan nimittämällä näitä jatkuvasti ”kommunistipaholaisiksi”. Kun Fred Metcalfe osallistui kenttäpalvelukseen, hän sai siksi kimppuunsa väkijoukon, joka löi ja potki häntä ja heitti hänen raamatullisen kirjallisuutensa hujan hajan kadulle. Onneksi juuri silloin tuli paikalle poliisi, joka hajotti mellakoitsijat. Kaiken tämän keskellä todistajat pysyivät lujina. Kaikki irlantilaiset eivät toki yhtyneet väkivaltaisuuksiin. Myöhemmin jopa jotkut niissä mukana olleetkin toivoivat, etteivät he olisi osallistuneet niihin. Useimmat Irlannin katolilaiset eivät olleet koskaan nähneet Raamattua. Rakkaudellisen kärsivällisyyden avulla joitakuita heistä kuitenkin autettiin omaksumaan totuus, joka vapauttaa ihmiset (Joh. 8:32).

Vaikka Italiassa oli vuonna 1946 vain satakunta todistajaa, maassa oli kolme vuotta myöhemmin 64 seurakuntaa – pieniä mutta uutteria. Papisto oli huolissaan. Koska katolinen papisto ei kyennyt kumoamaan Jehovan todistajien saarnaamia Raamatun totuuksia, se painosti hallitusviranomaisia raivaamaan heidät pois tieltä. Niinpä vuonna 1949 ryhmä todistajien lähetystyöntekijöitä määrättiin lähtemään maasta.

Roomalaiskatolinen papisto yritti toistuvasti keskeyttää Italian todistajien konventit tai estää niiden pitämisen. Vuonna 1948 pappien lähettämät häiriköt koettivat keskeyttää Sulmonan konventin esittämällä kärkeviä kysymyksiä. Milanon papit painostivat poliisipäällikköä eväämään luvan, joka oli annettu konventin pitämiseen Teatro dell’Artessa vuonna 1950. Vuonna 1951 he saivat jälleen poliisin peruuttamaan luvan pitää konventti Cerignolassa. Mutta kun poliisit vuonna 1957 määräsivät todistajat lopettamaan konventtinsa Milanossa, Italian lehdistö esitti vastalauseensa, ja asian johdosta esitettiin kysymyksiä parlamentissa. Roomassa ilmestyvä viikkolehti Il Mondo ei epäröinyt kirjoittaa 30. heinäkuuta 1957, että poliisit olivat toimineet ”miellyttääkseen arkkipiispaa”, Giovanni Battista Montinia, josta tuli myöhemmin paavi Paavali VI. Se, että katolinen kirkko oli vuosisatojen ajan kieltänyt Raamattujen levittämisen ihmisten yleisesti puhumilla kielillä, tiedettiin varsin hyvin. Jehovan todistajat halusivat kuitenkin vilpittömien katolilaisten itse näkevän, mitä Raamatussa sanotaan. Raamatun ja kirkon oppien välinen vastakohta oli ilmeinen. Katolisen kirkon kiihkeistä estely-yrityksistä huolimatta tuhannet erosivat kirkosta, ja vuonna 1975 oli Italiassa 51248 Jehovan todistajaa. Kaikki nämä olivat toimeliaita evankelistoja, ja heidän määränsä lisääntyi nopeasti.

Kun Jehovan todistajien järjestäytynyt toiminta vähitellen vuoden 1946 jälkeen elpyi katolisessa Espanjassa, ei ollut yllätys, että papisto sielläkin painosti maallisia viranomaisia pysäyttämään heidät. Jehovan todistajien seurakunnankokouksia keskeytettiin. Lähetystyöntekijöitä karkotettiin maasta. Todistajia pidätettiin vain sen perusteella, että heillä oli hallussaan Raamattu tai raamatullista kirjallisuutta. Heidät suljettiin usein saastaisiin vankiloihin pariksi kolmeksi päiväksi ja sitten vapautettiin, kunnes heidät jälleen pidätettiin, heitä kuulusteltiin ja heidät pantiin taas vankilaan. Monet tuomittiin kuukaudeksi tai pitemmäksi aikaa vankilaan. Papit yllyttivät viranomaisia etsimään käsiinsä kaikki ne, jotka tutkivat Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Senkin jälkeen kun uskonnonvapauslaki hyväksyttiin vuonna 1967, muutoksia tehtiin hitaasti. Siitä huolimatta Espanjassa oli jo 11000 Jehovan todistajaa, kun he lopulta vuonna 1970 saivat laillisen tunnustuksen. Viisi vuotta myöhemmin heidän määränsä nousi yli 30000:n, ja he olivat kaikki aktiivisia evankelistoja.

Entä miten oli Portugalin laita? Sieltäkin lähetystyöntekijöitä karkotettiin. Katolisen papiston kiihotuksesta poliisit tutkivat Jehovan todistajien kodit, takavarikoivat heidän kirjallisuutensa ja keskeyttivät heidän kokouksensa. Tammikuussa 1963 Caldas da Rainhan turvallisuuspoliisin päällikkö jopa julkaisi kirjallisen määräyksen, jolla heitä kiellettiin lukemasta Raamattua. Todistajat eivät kuitenkaan lakanneet palvelemasta Jumalaa. Kun he vuonna 1974 saivat laillisen tunnustuksen Portugalissa, heitä oli yli 13000.

Muissa Euroopan osissa maalliset viranomaiset nostivat esteitä hyvän uutisen saarnaamisen tielle luokittelemalla raamatullisen kirjallisuuden levityksen kaupalliseksi toiminnaksi, joka kuuluu kaupankäyntiä säätelevien lakien piiriin. Monissa Sveitsin kantoneissa sovellettiin kaupustelusäännöksiä Jehovan todistajiin, jotka levittivät kirjallisuutta vapaaehtoista korvausta vastaan. Todistajien jatkaessa toimintaansa heitä pidätettiin usein ja heitä vastaan nostettiin oikeusjuttuja. Oikeudenkäynneissä päädyttiin kuitenkin joskus, esimerkiksi vuonna 1953 Vaudin kantonin ylioikeudessa, sellaiseen ratkaisuun, että Jehovan todistajien toimintaa ei voida perustellusti luokitella kaupusteluksi. Sillä välin Tanskassa yritettiin rajoittaa sitä aikaa, jolloin todistajat voisivat tarjota kirjallisuutta, siten että heidän toimintansa sallittaisiin vain liikeaikoina. Tästäkin jouduttiin taistelemaan tuomioistuimissa. Esteistä huolimatta Jehovan todistajat jatkoivat sen julistamista, että Jumalan valtakunta on ihmiskunnan ainoa toivo.

Jehovan todistajiin sekä Euroopassa että muissa maailman osissa vaikuttivat myös kristilliseen puolueettomuuteen liittyvät kysymykset. Koska heidän kristillinen omatuntonsa ei sallinut heidän sekaantua maailman ryhmäkuntien välisiin selkkauksiin, heidät tuomittiin vankilaan maassa toisensa jälkeen (Jes. 2:2–4). Tämä vei nuoria miehiä pois säännöllisestä talosta-taloon-palveluksesta. Asian hyvä puoli oli kuitenkin se, että asianajajat, tuomarit, sotilasviranomaiset ja vanginvartijat saivat perusteellista todistusta. Vankilassakin todistajat löysivät jonkin keinon saarnaamiseen. Vaikka kohtelu oli joissakin vankiloissa raakaa, Cádizissa Espanjassa olevaan Santa Catalinan vankilaan suljetut todistajat saattoivat käyttää jonkin verran aikaansa todistuskirjeiden laatimiseen. Ja Ruotsissa sai paljon julkisuutta se, miten Jehovan todistajien puolueettomaan kantaan liittyviä tapauksia käsiteltiin. Siten levisi monin tavoin tieto siitä, että Jehovalla on todistajia maan päällä ja että nämä pitävät tiukasti kiinni Raamatun periaatteista.

Jokin muukin piti todistajat julkisuuden valokeilassa. Sillä oli myös voimakas, elvyttävä vaikutus heidän evankelioimistyöhönsä.

Konventit edistivät todistuksen antamista

Kun Jehovan todistajat pitivät kansainvälisen konventin Pariisissa vuonna 1955, televisiouutisissa esitettiin koko kansalle välähdyksiä siitä, mitä siellä tapahtui. Vuonna 1969 pidettiin toinen konventti lähellä Pariisia, ja todistajien palvelus oli ilmiselvästi tuottanut hedelmää. Konventissa kastettiin 3619 henkeä eli noin 10 prosenttia läsnäolijoiden keskimäärästä. Suositussa pariisilaisessa France-Soir-nimisessä iltapäivälehdessä sanottiin tästä 6. elokuuta 1969: ”Muiden uskontojen papistoa eivät huolestuta niinkään ne keinot, joilla Jehovan todistajien julkaisuja levitetään niin runsaasti, vaan pikemminkin heidän käännytystyönsä. Jokaisella Jehovan todistajalla on velvollisuus todistaa tai julistaa uskoaan käyttäen Raamattua talosta taloon.”

Tuona samana vuoden 1969 kesänä pidettiin Euroopassa kolmen viikon aikana neljä muutakin suurta kansainvälistä konventtia: Lontoossa, Kööpenhamissa, Roomassa ja Nürnbergissä. Nürnbergin konventissa oli läsnä 150645 henkeä 78 maasta. Osanottajien kuljettamiseen tuohon konventtiin tarvittiin lentokoneiden ja laivojen lisäksi noin 20000 henkilöautoa, 250 bussia ja 40 erikoisjunaa.

Sen lisäksi että konventit vahvistivat ja varustivat Jehovan todistajia sananpalvelukseen, ne antoivat ihmisille tilaisuuden nähdä omin silmin, millaisia Jehovan todistajat ovat. Kun Dubliniin Irlantiin suunniteltiin kansainvälinen konventti vuodeksi 1965, järjestelyjen peruuttamiseksi käytettiin kiihkeää uskonnollista painostusta. Konventti kuitenkin pidettiin, ja monet Dublinin asukkaat antoivat konventtivieraille majoituksen. Mihin se johti? ”Meille ei ole kerrottu totuutta teistä”, totesivat jotkut vuokraemännät konventin jälkeen. ”Papit valehtelivat meille, mutta nyt kun tunnemme teidät, olette aina tervetulleita luoksemme.”

Kun ihmiset puhuvat toista kieltä

Euroopan Jehovan todistajat ovat viime vuosikymmeninä havainneet, että ajatustenvaihto muihin kansallisuuksiin kuuluvien kanssa on asettanut erityishaasteen. Ihmiset ovat sankoin joukoin muuttaneet etsimään työtilaisuuksia muista maista. Joissakin Euroopan kaupungeissa on suuria kansainvälisiä laitoksia, joiden henkilökuntaan kuuluvat eivät kaikki puhu paikallista kieltä.

Joillakin seuduin on tietenkin jo satoja vuosia ollut monikielisiä alueita. Esimerkiksi Intiassa on 14 pääkieltä ja kenties tuhat pienempää kieltä ja murretta. Papua-Uudessa-Guineassa puhutaan yli 700:aa kieltä. Mutta Luxemburgin todistajat havaitsivat erityisesti 1960- ja 1970-luvulla, että heidän alueelleen oli kertynyt ihmisiä yli 30 maasta – ja sen jälkeen sinne on tullut edustajia vielä ainakin 70 kansallisuudesta. Ruotsista kerrotaan, että tuo maa on muuttunut lähes yksikielisestä maasta yhteiskunnaksi, jossa puhutaan sataa eri kieltä. Miten Jehovan todistajat ovat sopeutuneet tähän tilanteeseen?

Aluksi he usein vain pyrkivät saamaan selville puhuteltavan kielen ja yrittivät sitten hankkia sellaista kirjallisuutta, jota hän pystyisi lukemaan. Tanskassa tehtiin ääninauhoja vilpittömien turkkilaisten auttamiseksi kuulemaan sanomaa omalla kielellään. Sveitsissä oli runsaasti espanjalaisia ja italialaisia siirtotyöläisiä. Rudolf Wiederkehrin kokemus tällaisten ihmisten auttamisesta kuvailee hyvin sitä, miten kaikki yleensä alkaa. Hän yritti todistaa eräälle italialaismiehelle, mutta kumpikaan heistä ei juuri osannut toisensa kieltä. Mitä oli tehtävissä? Veljemme jätti hänelle italialaisen Vartiotornin. Kieliongelmasta huolimatta veli Wiederkehr palasi. Miehelle, hänen vaimolleen ja heidän 12-vuotiaalle pojalleen aloitettiin raamatuntutkistelu. Veli Wiederkehrillä oli saksankielinen tutkistelukirja, mutta hän toi perheelle italiankieliset kirjat. Jos sanat loppuivat, turvauduttiin eleisiin. Joskus perheen nuori poika, joka opiskeli koulussa saksan kieltä, toimi tulkkina. Koko perhe omaksui totuuden ja alkoi nopeasti kertoa siitä toisille.

Kirjaimellisesti miljoonia työläisiä muutti Espanjasta, Italiasta, Jugoslaviasta, Kreikasta, Portugalista ja Turkista Saksaan ja muihin maihin. Heitä voitiin tehokkaimmin auttaa hengellisesti heidän omalla kielellään. Pian jotkut paikalliset todistajat alkoivat opetella siirtotyöläisten kieliä. Saksan haaratoimisto järjesti jopa turkin kielen kursseja. Tarvittavia kieliä osaavia todistajia kehotettiin muuttamaan muista maista paikkoihin, joissa erityisesti kaivattiin apua.

Jotkut ulkomailta tulleet työntekijät eivät olleet koskaan ennen tavanneet Jehovan todistajia, ja he tunsivat todellista hengellistä nälkää. He olivat kiitollisia siitä, että heidän auttamisekseen nähtiin vaivaa. Muodostettiin monia vieraskielisiä seurakuntia. Aikanaan jotkut näistä siirtotyöläisistä palasivat kotimaahansa palvelemaan alueilla, joilla ei aiemmin ollut annettu perusteellista todistusta Jumalan valtakunnasta.

Runsas sato esteistä huolimatta

Jehovan todistajat käyttävät samoja saarnaamismenetelmiä kaikkialla maailmassa. Pohjois-Amerikassa he ovat evankelioineet aktiivisesti yli sadan vuoden ajan. Ei siksi ole yllättävää, että siellä on korjattu runsaasti hengellistä satoa. Vuonna 1975 oli Yhdysvaltain mantereella ja Kanadassa 624097 toimivaa Jehovan todistajaa. Hyvät tulokset eivät kuitenkaan johtuneet siitä, että he olisivat saaneet saarnata Pohjois-Amerikassa vastustuksetta.

Vaikka Kanadan hallitus oli poistanut Jehovan todistajia ja heidän laillisia yhdistyksiään koskevan kieltonsa vuonna 1945, tuon päätöksen hyödyllisiä tuloksia ei nähty heti Québecin provinssissa. Syyskuussa 1945 katoliset väkijoukot hyökkäsivät Jehovan todistajien kimppuun Châteauguayssa ja Lachinessa. Todistajia pidätettiin ja syytettiin kansankiihotuksesta, koska heidän levittämässään kirjallisuudessa arvosteltiin roomalaiskatolista kirkkoa. Toisia vangittiin, koska he levittivät raamatullista kirjallisuutta, jota poliisipäällikkö ei ollut hyväksynyt. Vuonna 1947 oli Québecin tuomioistuimissa vireillä 1700 juttua, jotka oli nostettu todistajia vastaan.

Samalla kun ennakkotapauksiksi muodostuvia juttuja vietiin tuomioistuimiin, todistajia kehotettiin saarnaamaan evankeliumia suusanallisesti käyttäen apunaan vain Raamattua – mikäli mahdollista katolista Douay-käännöstä. Jotkut muista Kanadan osista tulleet kokoajanpalvelijat tarjoutuivat opettelemaan ranskaa ja muuttivat Québeciin osallistuakseen tosi palvonnan levittämiseen siellä.

Monet vilpittömät katolilaiset kutsuivat todistajia kotiinsa ja tekivät heille kysymyksiä, vaikka he usein sanoivatkin: ”Olen roomalaiskatolilainen, enkä koskaan vaihda uskontoani.” Mutta kun he itse näkivät, mitä Raamatussa sanotaan, kymmenettuhannet heistä vaihtoivat uskontoaan, koska he rakastivat totuutta ja halusivat miellyttää Jumalaa.

Yhdysvalloissakin oli tarpeellista esittää todisteita tuomioistuimien edessä sen vahvistamiseksi, että Jehovan todistajilla on oikeus saarnata julkisesti ja talosta taloon. Vuosina 1937–53 vietiin 59 sellaista todistajia koskevaa tapausta aina Washingtonissa toimivaan Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen asti.

Huomion kiinnittäminen vapaisiin alueisiin

Jehovan todistajien tavoitteena ei ole vain tehdä jotakin hyvän uutisen saarnaamiseksi, vaan viedä Valtakunnan sanoma mahdollisimman monelle ihmiselle. Siksi Jehovan todistajien hallintoelin on määrännyt kunkin haaratoimiston vastuulliseksi jostakin nimenomaisesta maailman kentän osasta. Kun haaratoimiston alueelle muodostetaan seurakuntia, kunkin seurakunnan saarnaamisalueeksi annetaan osa tuosta alueesta. Seurakunta jakaa sitten alueensa osa-alueiksi, jotka voidaan määrätä seurakunnan ryhmille tai yksityisille sananpalvelijoille. Nämä pyrkivät ottamaan säännöllisesti yhteyttä jokaiseen alueen asukkaaseen. Mutta miten on sellaisten alueiden laita, joita ei ole vielä määrätty seurakunnille?

Vuonna 1951 tehtiin luettelo kaikista Yhdysvaltain piirikunnista sen selville saamiseksi, missä niistä Jehovan todistajat eivät käyneet säännöllisesti. Siihen aikaan lähes puolet niistä oli jäänyt käymättömäksi tai niitä käytiin läpi vain osittain. Järjestettiin niin, että todistajat palvelisivat näillä alueilla kesäkuukausina tai muina sopivina aikoina, ja tarkoitus oli muodostaa niille seurakuntia. Kun asukkaita ei tavattu kotoa, heille jätettiin joskus painettu viesti sekä jokin raamatullinen julkaisu. Raamatuntutkisteluja johdettiin kirjeitse. Myöhemmin lähetettiin erikoistienraivaajia tällaisille alueille huolehtimaan löydetyistä kiinnostuneista.

Tämä toiminta ei rajoittunut 1950-lukuun. Eri puolilla maailmaa maissa, joiden huomattavimmissa kaupungeissa annetaan todistusta, mutta joissa on edelleen vapaita alueita, ponnistellaan yhä innokkaasti yhteyden saamiseksi niihin ihmisiin, joita ei tavata säännöllisesti. Alaskan väestöstä asui 1970-luvulla noin 20 prosenttia syrjäkylissä. Monet ihmiset saattoi parhaiten tavoittaa talvella, jolloin kalastus pysähtyy lähes kokonaan. Mutta voimakas jäänmuodostus ja lumimyrskyt tekevät lentämisestä siihen aikaan vaarallista. Eskimoiden, intiaanien ja aleuttien täytyi kuitenkin saada tietää mahdollisuudesta elää ikuisesti Jumalan valtakunnan alaisuudessa. Heidän tavoittamisekseen 11 todistajan ryhmä lensi pienkoneilla kahden vuoden aikana noin 200 kylään, jotka sijaitsivat hajallaan 844000 neliökilometrin alueella. Kaikki rahoitettiin paikallisten todistajien vapaaehtoisilla lahjoituksilla.

Sen lisäksi, että kypsät todistajat ovat tehneet tällaisia saarnamatkoja, heitä on kannustettu harkitsemaan myös muuttamista omassa maassaan alueille, joilla on vähän Valtakunnan julistajia. Tuhannet ovat vastanneet kutsuun. Niiden joukossa, jotka ovat menetelleet näin Yhdysvalloissa, ovat Eugene ja Delia Shuster, jotka lähtivät Illinoisin osavaltiosta vuonna 1958 palvellakseen Hopessa Arkansasin osavaltiossa. He ovat olleet siellä yli 30 vuotta, etsineet kiinnostuneita, järjestäneet heidät seurakunnaksi ja auttaneet heitä kasvamaan kristilliseen kypsyyteen.

Kierrosvalvojansa kannustuksesta Alexander B. Green ja hänen vaimonsa lähtivät vuonna 1957 Daytonista Ohiosta palvelemaan Mississippiin. Heidät määrättiin ensin Jacksoniin ja kaksi vuotta myöhemmin Clarksdaleen. Ajan mittaan veli Green palveli viidessä muussa paikassa. Kaikissa niissä oli pieniä seurakuntia, joissa tarvittiin apua. Hän hankki elantonsa toimimalla talonmiehenä ja puutarhurina, kunnostamalla huonekaluja, korjaamalla autoja ja niin edelleen. Päähuomionsa hän kuitenkin kohdisti hyvän uutisen saarnaamiseen. Hän auttoi paikallisia todistajia kasvamaan hengellisesti, työskenteli heidän kanssaan saadakseen kosketuksen heidän alueellaan asuviin ihmisiin ja auttoi usein heitä valtakunnansalin rakentamisessa, ennen kuin hän muutti seuraavaan paikkaan.

Kun Gerald Cainista tuli vuonna 1967 todistaja Yhdysvaltain länsiosassa, hän ja hänen perheensä tajusivat evankelioimistyön kiireellisen tärkeyden. Jo ennen kasteelle menemistään he tekivät järjestelyjä palvellakseen siellä, missä tarvittiin kipeästi julistajia. He työskentelivät neljä vuotta Kaliforniassa Needlesin seurakunnassa. Sen vastuulla olevaan alueeseen kuului osia kolmesta osavaltiosta Yhdysvaltain länsiosassa. Joutuessaan terveyssyistä muuttamaan he valitsivat jälleen paikan, jossa tarvittiin erityisesti apua, ja kunnostivat osan kodistaan valtakunnansaliksi. Senkin jälkeen he ovat vaihtaneet asuinympäristöään, mutta he ovat aina pitäneet tärkeänä asettua paikkaan, jossa he voivat olla suurimmaksi avuksi todistustyössä.

Seurakuntien määrän moninkertaistuessa on joillakin alueilla kipeästi tarvittu päteviä vanhimpia. Voidakseen olla avuksi tuhannet vanhimmat ovatkin siksi suostuneet matkustamaan säännöllisesti (omalla kustannuksellaan) toisella paikkakunnalla toimiviin seurakuntiin. He tekevät tuon matkan kolmesti, neljästi, viidesti tai useammin viikon varrella – osallistuakseen seurakunnankokouksiin ja kenttäpalvelukseen ja myös paimentaakseen laumaa. Näin ei ole tehty ainoastaan Yhdysvalloissa, vaan myös Alankomaissa, El Salvadorissa, Espanjassa, Japanissa ja monissa muissa maissa. Joissakin tapauksissa vanhimmat ovat tämän vuoksi jopa muuttaneet perheineen toiselle paikkakunnalle.

Millaisia ovat olleet tulokset? Ajattelehan esimerkiksi yhtä maata. Kun vuonna 1951 ilmoitettiin ensi kerran mahdollisuudesta työskennellä vapaalla alueella, Yhdysvalloissa oli noin 3000 seurakuntaa ja keskimäärin 45 julistajaa seurakunnassa. Vuonna 1975 oli 7117 seurakuntaa, ja kunkin seurakunnan yhteydessä toimivien aktiivisten todistajien määrä oli noussut keskimäärin lähes 80:een.

Jehovan nimestä ja valtakunnasta vuosina 1945–75 annettu todistus oli paljon suurempi kuin kaikki siihen mennessä annettu todistus yhteensä.

Todistajien määrä oli kasvanut vuonna 1945 toimineista 156299:stä 2179256:een, jotka työskentelivät eri puolilla maailmaa vuonna 1975. Jokainen heistä saarnasi julkisesti Jumalan valtakunnasta.

Vuonna 1975 Jehovan todistajat ahersivat 212 maassa (maiden luku on laskettu 1990-luvun alussa vallinneen tilanteen mukaan). Yhdysvaltain mantereella ja Kanadassa palvelukseen osallistui 624097 henkeä. Euroopassa, silloista Neuvostoliittoa lukuun ottamatta, oli 614826 todistajaa. Afrikka kuuli Raamatun totuuden sanomaa niiltä 312754 todistajalta, jotka osallistuivat työhön siellä. Meksikossa, Keski- ja Etelä-Amerikassa palveli 311641 todistajaa, Aasiassa 161598, Australiassa ja monissa saarissa eri puolilla maailmaa 131707 todistajaa.

Vuotta 1975 edeltäneiden 30 vuoden kuluessa Jehovan todistajat käyttivät 4635265939 tuntia julkiseen saarnaamiseen ja opettamiseen. He levittivät lisäksi 3914971158 kirjaa, kirjasta ja lehteä kiinnostuneille auttaakseen heitä ymmärtämään, miten he voisivat hyötyä Jehovan rakkaudellisesta tarkoituksesta. Noudattaen Jeesuksen käskyä tehdä opetuslapsia he tekivät 1788147329 uusintakäyntiä kiinnostuneiden luo, ja vuonna 1975 he johtivat keskimäärin 1411256:ta ilmaista Raamatun kotitutkistelua yksilöille ja perheille.

Vuoteen 1975 mennessä oli hyvän uutisen saarnaaminen ulottunut 225 maahan. Niissä yli 80 maassa, joihin hyvää uutista oli viety vuoteen 1945 mennessä, mutta joissa tuona vuonna ei ollut seurakuntia, kukoisti vuonna 1975 innokkaiden todistajien seurakuntia. Esimerkiksi Korean tasavallassa oli 470 seurakuntaa, Espanjassa 513, Zairessa 526, Japanissa 787 ja Italiassa 1031 seurakuntaa.

Vuosina 1945–75 suuri enemmistö Jehovan todistajiksi tulleista ei tunnustautunut niiksi, jotka on voideltu Jumalan hengellä taivaallinen elämä silmämääränä. Vuoden 1935 keväällä niiden määrä, jotka ottivat osaa Herran illallisen vertauskuviin, oli 93 prosenttia kenttäpalvelukseen osallistuvista. (Myöhemmin samana vuonna tajuttiin Ilmestyksen 7:9:n ”suuren joukon” koostuvan niistä, jotka tulevat elämään ikuisesti maan päällä.) Vuonna 1945 niiden todistajien määrä, jotka odottivat elävänsä paratiisimaan päällä, oli lisääntynyt niin, että heitä oli 86 prosenttia hyvän uutisen saarnaamiseen osallistuneista. Vuonna 1975 oli hengellä voidelluiksi kristityiksi tunnustautuvia alle puoli prosenttia Jehovan todistajien koko maailmanlaajuisesta järjestöstä. Vaikka voidellut olivat siihen aikaan hajaantuneina noin 115 maahan, he jatkoivat palvelemista yhtenä ruumiina Jeesuksen Kristuksen alaisuudessa.

[Huomioteksti s. 463]

”Teidän tulonne jälkeen Raamattu on ollut kaikkien huulilla”

[Huomioteksti s. 466]

”Te olette juuri kertonut minulle samoista asioista, joista luin tuosta Raamatusta monen monta vuotta sitten”

[Huomioteksti s. 470]

Tuhannet muuttivat omassa maassaan alueille, joilla tarvittiin kipeästi todistajia

[Huomioteksti s. 472]

”Mittaamaton palkka”

[Huomioteksti s. 475]

Päteviä todistajia lähetettiin maihin, joissa heidän apuaan erityisesti tarvittiin

[Huomioteksti s. 486]

Nigerian ensimmäiset todistajat esittivät voimakkaita raamatullisia perusteluja paljastaessaan papiston ja sen väärät opetukset

[Huomioteksti s. 497]

Jos sanat loppuivat, turvauduttiin eleisiin

[Huomioteksti s. 499]

Tavoite? Viedä Valtakunnan sanoma mahdollisimman monelle ihmiselle

[Tekstiruutu/Kuva s. 489]

Jehovan valtakunnan hyvän uutisen viemiseksi kiinalaisille ponnisteltiin kovasti

Chefoosta lähetettiin vuosina 1891–1900 tuhansia kirjeitä, traktaatteja ja kirjoja

C. T. Russell puhui Shanghaissa ja vieraili 15 kaupungissa ja kylässä vuonna 1912

Kolporteeraajat levittivät paljon kirjallisuutta Kiinan rannikolla ja tekivät matkoja maan sisäosiin vuosina 1912–18

Japanilaiset kolporteeraajat palvelivat täällä vuosina 1930–31

Kiinankielisiä radio-ohjelmia lähetettiin 1930-luvulla Shanghaista, Pekingistä ja Tianjinista; niiden ansiosta saatiin monista Kiinan osista kirjeitä, joissa pyydettiin kirjallisuutta

Australiasta ja Euroopasta tulleet tienraivaajat todistivat Shanghaissa, Pekingissä, Tianjinissa, Qingdaossa, Beidaihessa, Chefoossa, Weihaissa, Kantonissa, Shantoussa, Amoyssa, Fuzhoussa, Hankoussa ja Nankingissa 1930- ja 1940-luvulla. Muita tuli Burman tietä pitkin, ja he todistivat Baoshanissa, Chongqingissa ja Chengdussa. Paikallisia tienraivaajia palveli Shaanxissa ja Ningbossa

[Kuva]

Gileadissa valmennetut lähetystyöntekijät, esimerkiksi Stanley Jones (vasemmalla) ja Harold King (oikealla), palvelivat täällä vuosina 1947–58 yhdessä innokkaiden paikallisten todistajaperheiden kanssa

[Kartta]

KIINA

[Kartta/Kuvat s. 462]

”Sibia” palveli lähetyskotina Länsi-Intian vesillä

G. Maki

S. Carter

R. Parkin

A. Worsley

[Kartta]

(Ks. painettu julkaisu)

BAHAMASAARET

LEEWARDSAARET

NEITSYTSAARET (USA)

NEITSYTSAARET (BRITT.)

WINDWARDSAARET

[Kartta s. 477]

(Ks. painettu julkaisu)

Elämää antavia totuuden vesiä tulvehti yli maiden rajojen eri puolille Afrikkaa

EGYPTI

SENEGAL

KENIA

ETELÄ-AFRIKKA

GHANA

KENIA

MALAWI

NIGERIA

SIERRA LEONE

SAMBIA

[Kuvat s. 464]

Ollessaan lähetystyöntekijöinä Boliviassa Edward Michalec (vasemmalla) ja Harold Morris (oikealla) saarnasivat ensin täällä La Pazissa

[Kuva s. 465]

Perulaisten todistajien rakentamalla ”El Refugio” -veneellä vietiin Valtakunnan sanoma Amazonin yläjuoksun varrella asuville ihmisille

[Kuva s. 467]

Todistajat ovat opettaneet kymmeniätuhansia meksikolaisia lukemaan Jumalan sanaa

[Kuva s. 468]

Veli Knorr (edessä oikealla) tapasi todistajia Argentiinan maatiloilla ja vuorilla pidetyissä pienissä konventeissa siihen aikaan, kun he eivät voineet kokoontua avoimesti

[Kuva s. 469]

Tuhansia todistajia, jopa kokonaisia perheitä, muutti muihin maihin palvelemaan siellä, missä tarvittiin kipeästi julistajia; kuvassa Harold ja Anne Zimmerman neljän pienen lapsensa kanssa (Kolumbia)

[Kuva s. 471]

Tom ja Rowena Kitto vastasivat vapaaehtoisille esitettyyn kutsuun ja muuttivat Papuaan opettamaan Raamatun totuutta

[Kuva s. 471]

John ja Ellen Hubler sekä heidän jälkeensä 31 muuta todistajaa muuttivat Uuteen-Kaledoniaan. Ennen heidän lähtöään sinne oli vakiinnutettu seurakunta

[Kuva s. 473]

Länsi-Samoassa Fuaiupolu Pele kohtasi nuorena miehenä suvun ja yhteisön kiihkeää painostusta, kun hän päätti tulla Jehovan todistajaksi

[Kuva s. 474]

Kun Shem Irofa’alu ja hänen toverinsa vakuuttuivat siitä, että Jehovan todistajat todella opettavat totuutta, 28:ssa Salomonsaarten kylässä muutettiin kirkot valtakunnansaleiksi

[Kuvat s. 476]

Voidakseen saarnata Etiopiassa 1950-luvun alussa todistajien piti perustaa lähetysasema ja antaa kouluopetusta

[Kuva s. 478]

Kun Gabriel Patersonia (kuvassa) uhattiin maastakarkotuksella, muuan huomattava viranomainen rohkaisi häntä sanomalla, että totuus ”on kuin voimakas virta. Jos sen patoaa, se tulvii padon yli”

[Kuvat s. 479]

Vuonna 1970 Nigeriassa pidetyssä konventissa kastettiin 3775 uutta todistajaa; siitä, että jokainen todella täytti kastettaville asetetut vaatimukset, varmistauduttiin huolellisesti

[Kuvat s. 481]

Elokuvaesitykset (Afrikassa ja eri puolilla maailmaa) antoivat yleisölle välähdyksen Jehovan näkyvän järjestön valtavuudesta

[Kuva s. 482]

João Mancoca (kuvassa vaimonsa Maryn kanssa) on hyvin vaikeista oloista huolimatta palvellut uskollisesti Jehovaa kymmenet vuodet

[Kuva s. 483]

Vuonna 1961 saattoi Ernest Heuse jr perheineen mennä Zaireen (silloiseen Kongoon) antamaan hengellistä opetusta niille, jotka todella halusivat palvella Jehovaa

[Kuvat s. 485]

Vaikka Mary Whittington oli kastettu vain vuotta aiemmin ja vaikkei hän tuntenut keitään todistajia Keniasta, hän ryhtyi opettamaan muille totuutta

[Kuva s. 487]

Mary Nisbet (edessä keskellä) vierellään poikansa Robert ja George, jotka olivat Itä-Afrikassa tienraivaajina 1930-luvulla. Hänen poikansa William (takana) ja tämän vaimo Muriel palvelivat Itä-Afrikassa vuosina 1956–73

[Kuvat s. 488]

Filippiinien konventissa vuonna 1945 neuvottiin, miten voidaan opettaa Raamatun kotitutkistelujen välityksellä

[Kuvat s. 490]

Don ja Mabel Haslett, ensimmäiset sodan jälkeen Japaniin tulleet lähetystyöntekijät, todistamassa kadulla

[Kuva s. 491]

Lloyd Barry (oikealla) palveli Japanissa 25 vuotta, ensin lähetystyöntekijänä ja sitten haaratoimiston valvojana

[Kuva s. 491]

Don ja Earlene Steele, ensimmäiset niistä monista lähetystyöntekijöistä, jotka palvelivat Korean tasavallassa

[Kuva s. 492]

Menneinä vuosina väkijoukot ahdistelivat joskus Fred Metcalfea tämän yrittäessä saarnata Raamatun sanomaa Irlannissa; mutta kun ihmiset myöhemmin pysähtyivät kuuntelemaan, tuhansista tuli Jehovan todistajia

[Kuva s. 493]

Papiston vastustuksesta huolimatta tuhannet kokoontuivat todistajien konventteihin Italiaan (Rooma, 1969)

[Kuva s. 494]

Kieltojen aikana seurakunnankokouksia pidettiin usein maaseudulla huviretkeksi lavastettuina, kuten täällä Portugalissa

[Kuvat s. 495]

Espanjassa Cádizissa sijaitsevaan vankilaan suljetut todistajat jatkoivat saarnaamista kirjoittamalla kirjeitä

[Kuvat s. 496]

Suuret konventit antoivat ihmisille tilaisuuden nähdä ja kuulla itse, millaista väkeä todistajat ovat

Pariisi, Ranska (1955)

Nürnberg, Saksa (1955)

[Kuvat s. 498]

Viedäkseen hyvää uutista jokaiselle Luxemburgissa asuvalle Jehovan todistajilla on pitänyt olla käytössään kirjallisuutta ainakin sadalla kielellä

Luku 22

Osa 5 – Todistajia maan ääriin asti

Vuonna 1975 tehtiin merkittäviä ratkaisuja sen suhteen, miten Jehovan todistajien toimintaa johdettaisiin heidän maailmankeskuksestaan. He eivät silloin tienneet, millä kentillä voitaisiin vielä antaa perusteellinen todistus ennen nykyisen maailmanjärjestelmän loppua tai miten paljon vielä saarnattaisiin maissa, joissa he olivat saarnanneet avoimesti useita vuosia. He halusivat kuitenkin käyttää kaikki tilaisuudet mahdollisimman hyvin. Sivuilla 502–520 kerrotaan joistakin jännittävistä kehitysvaiheista.

ETELÄ-AMERIKASSA on tapahtunut suuria muutoksia. Vain muutamia vuosia sitten katoliset mellakoitsijat ahdistelivat Ecuadorin Jehovan todistajia, Meksikon katoliset papit käyttivät monissa kylissä lähes kuninkaan valtaa ja Argentiinan ja Brasilian hallitukset olivat kieltäneet Jehovan todistajien toiminnan. Tilanne on kuitenkin merkittävästi muuttunut. Nyt monet sellaiset, joita opetettiin pelkäämään tai vihaamaan Jehovan todistajia, ovat itse todistajia. Toiset kuuntelevat mielellään todistajia, kun nämä tulevat kertomaan heille Raamatun rauhan sanomaa. Jehovan todistajat tunnetaan hyvin, ja heitä kunnioitetaan laajalti.

Heidän konventtiensa koko ja niissä käyvien ihmisten kristillinen käytös ovat herättäneet huomiota. Kaksi tällaista konventtia pidettiin samanaikaisesti São Paulossa ja Rio de Janeirossa Brasiliassa vuonna 1985, ja niissä oli enimmillään läsnä 249351 henkeä. Myöhemmin kun Brasilian toisissakin osissa asuvia kiinnostuneita varten järjestettiin 23 muuta konventtia, läsnäolijoiden kokonaismäärä nousi 389387:ään. Sen työn tulokset, jota Brasilian Jehovan todistajat olivat tehneet Jumalan sanan opettajina, näkyivät selvästi, kun 4825 henkeä meni tuossa konventtien sarjassa vesikasteelle Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi. Vain viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1990, jouduttiin eri puolilla Brasiliaa pitämään 110 konventtia, jotta kaikki 548517 läsnäolijaa olisivat mahtuneet niihin. Sillä kertaa tarjoutui 13448 henkeä vesikasteelle. Eri puolilla maata sadattuhannet yksilöt ja perheet halusivat Jehovan todistajien opettavan heille Jumalan sanaa.

Entä mitä on tapahtunut Argentiinassa? Jouduttuaan vuosikymmeniä kärsimään hallituksen asettamista rajoituksista tuon maan Jehovan todistajat saattoivat jälleen kokoontua vapaasti vuonna 1985. Heidän ensimmäisessä konventtisarjassaan läsnä olleet 97167 henkeä riemuitsivat! Paikallisessa Ahora-nimisessä sanomalehdessä oli otsikko ”Kasvava valtakunta – Jehovan todistajien valtakunta”, ja sen alla ihmeteltiin sitä, että Buenos Airesin konventtiin kokoontunut joukko oli niin järjestyksellinen, että siinä ei näkynyt häivääkään yhteiskunnallisista tai rotuennakkoluuloista ja että se oli rauhaisa ja ilmaisi rakkautta. Lehden johtopäätös oli: ”Hyväksymmepä heidän ajatuksensa ja oppinsa tai emme, koko tämä valtava joukko ansaitsee mitä suurimman kunnioituksemme.” Monet argentiinalaiset menivät kuitenkin vielä pitemmälle. He alkoivat tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa ja kävivät valtakunnansalissa pidettävissä kokouksissa tarkkailemassa, miten todistajat soveltavat Raamatun periaatteita elämäänsä. Sitten nämä huomioitsijat tekivät ratkaisunsa. Seitsemän seuraavan vuoden aikana kymmenettuhannet vihkivät elämänsä Jehovalle, ja Jehovan todistajien määrä kasvoi Argentiinassa 71 prosenttia!

Meksikossa Jumalan valtakunnan hyvä uutinen herätti vieläkin poikkeuksellisempaa vastakaikua. Menneinä vuosina pappien kiihottamat väkijoukot olivat siellä käyneet tämän tästä Jehovan todistajien kimppuun. Todistajat eivät kuitenkaan maksaneet samalla mitalla eivätkä hautoneet kostoa, ja se teki suuren vaikutuksen vilpittömiin ihmisiin (Room. 12:17–19). He panivat myös merkille, että kaikki todistajien uskonkäsitykset pohjautuivat Raamattuun, Jumalan henkeytettyyn sanaan, eivätkä ihmisten perinteisiin (Matt. 15:7–9; 2. Tim. 3:16, 17). He saattoivat havaita, että todistajien usko todella piti yllä heidän rohkeuttaan vastoinkäymisten tullen. Yhä useammat perheet toivottivat Jehovan todistajat tervetulleiksi, kun nämä ehdottivat niille ilmaista Raamatun kotitutkistelua. Vuonna 1992 olikin peräti 12 prosenttia todistajien koko maailmassa johtamista raamatuntutkisteluista käynnissä Meksikossa, ja melko monia niistä johdettiin suurille perheille. Tuloksena on ollut, että Jehovan todistajien määrä, johon lasketaan ainoastaan Jumalan valtakunnan aktiiviset julistajat, ei niitä jotka vain käyvät heidän kokouksissaan, on Meksikossa paisunut vuonna 1975 toimineista 80481 julistajasta 354023:een vuonna 1992!

Euroopassakin sattui jotakin epätavallista, mikä edisti Valtakunnan sanoman leviämistä.

Hämmästyttäviä kehitysvaiheita Puolassa

Jehovan todistajien työ oli ollut Puolassa kiellettyä vuosina 1939–45 (natsikaudella ja neuvostovallan aikana) ja jälleen heinäkuusta 1950 lähtien (neuvostovallan alaisuudessa), mutta silti Jehovan todistajat eivät olleet lakanneet saarnaamasta siellä. Vaikka heitä oli vuonna 1939 vain 1039, niin vuonna 1950 toimi 18116 Valtakunnan julistajaa, ja nämä jatkoivat evankelioimistyötä innokkaasti, mutta varovaisesti (Matt. 10:16). Konventit oli kuitenkin pidetty julkisuudelta piilossa – maaseudulla, ladoissa ja metsissä. Mutta vuodesta 1982 lähtien Puolan hallitus antoi heidän pitää kohtuullisen kokoisia yksipäiväisiä konventteja vuokratiloissa.

Sitten vuonna 1985 Jehovan todistajat saivat elokuun aikana pitää Puolan kookkaimmilla stadioneilla neljä suurta konventtia. Kun muuan Itävallan edustaja saapui maahan lentokoneella, hän kuuli yllätyksekseen kaiuttimista, miten Jehovan todistajat toivotettiin tervetulleiksi Puolan konventtiinsa. Iäkäs puolalainen todistaja, joka oli tullut vastaan tuota vierasta, tajusi, miten suurta muutosta hallituksen asenteessa tämä merkitsi, eikä hän pystynyt pidättelemään ilon kyyneleitään. Näissä konventeissa oli läsnä 94134 henkeä; joukossa oli ryhmiä 16 maasta. Tiesivätkö muut ihmiset tästä kaikesta? Totisesti tiesivät! Näiden konventtien aikana ja niiden jälkeen se sai lukea tilaisuudesta selostuksia suurimmista sanomalehdistä, nähdä konventin läsnäolijajoukkoja televisiosta ja kuulla ohjelman osia yleisradiosta. Monia miellytti se, mitä he näkivät ja kuulivat.

Vielä suurempia konventteja oli suunnitteilla Puolaan, kun hallitus 12. toukokuuta 1989 soi Jehovan todistajille laillisesti tunnustetun aseman uskonnollisena järjestönä. Vajaan kolmen kuukauden kuluttua oli meneillään kolme kansainvälistä konventtia – Chorzówissa, Poznańissa ja Varsovassa – ja niissä oli läsnä yhteensä 166518 henkeä. Yllättävää kyllä, tuhannet todistajat silloisesta Neuvostoliitosta ja Tšekkoslovakiasta saivat hankituksi tarvittavan matkustusluvan ja saattoivat olla konventissa mukana. Oliko Jehovan todistajien opetuslasten tekeminen tuloksellista näissä maissa, joissa valtio oli vuosikymmenet painokkaasti edistänyt ateismia? Selvä vastaus saatiin, kun 6093 henkeä, heidän joukossaan monia nuoria, tarjoutui vesikasteelle noissa konventeissa.

Oli päivänselvää, että todistajat poikkesivat suuresti – ja hyvin terveellä tavalla – muista ihmisistä. Lehdistössä oli seuraavankaltaisia lausuntoja: ”Ne, jotka palvovat Jehova Jumalaa, kuten he itse sanovat, arvostavat suuresti kokoontumistilaisuuksiaan, jotka totisesti ovatkin osoitus heidän ykseydestään. – – Konventin osanottajien hyvä järjestys, rauhallisuus ja puhtaus antavat hyvän esimerkin jäljiteltäväksi.” (Życie Warszawy.) Jotkut puolalaiset eivät tyytyneet vain tarkkailemaan konventtiväkeä. He halusivat, että Jehovan todistajat tutkisivat Raamattua heidän kanssaan. Tällaisen opetuksen antaminen Jumalan sanasta on johtanut siihen, että Jehovan todistajien määrä on noussut Puolassa 72887:stä vuonna 1985 aina 107876:een saakka vuonna 1992, ja viimeksi mainittuna vuonna he käyttivät yli 16,8 miljoonaa tuntia kertoessaan toisille siitä ihmeellisestä toivosta, joka Raamatussa esitetään.

Jännittäviä muutoksia on kuitenkin tapahtunut muuallakin kuin Puolassa.

Itä-Euroopassa avautuu uusia ovia

Unkari antoi Jehovan todistajille laillisen aseman vuonna 1989. Vuonna 1990, vain neljä kuukautta sen jälkeen kun Berliinin muuria alettiin purkaa, silloinen Saksan demokraattinen tasavalta (DDR) poisti todistajia koskeneen kiellon, joka oli ollut voimassa 40 vuotta. Seuraavassa kuussa Romanian uusi hallitus tunnusti virallisesti Romanian Jehovan todistajien kristillisen yhdistyksen. Vuonna 1991 Moskovan oikeusministeriö julisti, että ”SNTL:n Jehovan todistajien uskonnollisen järjestön” peruskirja oli virallisesti rekisteröity. Samana vuonna annettiin laillinen tunnustus Jehovan todistajien työlle Bulgariassa. Vuoden 1992 aikana Albanian Jehovan todistajat saivat laillisen aseman.

Mitä Jehovan todistajat tekivät saamallaan vapaudella? Eräs lehtimies kysyi DDR:n Jehovan todistajien työn koordinaattorilta, Helmut Martinilta: ”Aiotteko osallistua politiikkaan?” Monet kristikunnan papithan tekivät juuri niin. ”Emme”, vastasi veli Martin, ”Jeesus antoi opetuslapsilleen raamatullisen tehtävän, ja me ymmärrämme sen olevan päätyömme.” (Matt. 24:14; 28:19, 20.)

Jehovan todistajat eivät toki vasta aloitelleet tuon vastuun kantamista tässä osassa maailmaa. Vaikka he olivat joutuneet monet vuodet toimimaan hyvin vaikeissa oloissa, useimmissa näistä maista oli toiminut pienissä ryhmissä kokoontuvia seurakuntia, ja todistusta oli annettu. Mutta nyt aukeni aivan uusia mahdollisuuksia. Saatettiin pitää kokouksia, joihin voitiin vapaasti kutsua yleisöä. Oli mahdollista saarnata avoimesti talosta taloon pelkäämättä vangituksi tulemista. Näissä maissa, joiden väkiluku on yhteensä yli 390 miljoonaa, oli vielä paljon tehtävää. Jehovan todistajat toimivat nopeasti, koska he tajusivat selvästi, että me elämme nykyisen maailman asiainjärjestelmän viimeisissä päivissä.

Hallintoelimen jäsenet olivat jo ennen laillisen tunnustuksen myöntämistä vierailleet monissa maissa ottamassa selvää siitä, mitä oli tehtävissä heidän kristittyjen veljiensä auttamiseksi. Kieltojen poistuttua he matkustivat useammille tällaisille alueille auttamaan työn organisoinnissa. Muutaman vuoden kuluessa he olivat henkilökohtaisesti haastatelleet todistajia Puolassa, Unkarissa, Romaniassa, Tšekkoslovakiassa, Venäjällä, Ukrainassa, Virossa ja Valko-Venäjällä.

Konventteja järjestettiin vahvistamaan näissä maissa asuvia todistajia ja saattamaan Jumalan valtakunnan sanoma tehokkaasti ihmisten tietoon. Vajaan viiden kuukauden kuluttua silloisessa DDR:ssä olleen kiellon poistamisesta pidettiin tällainen konventti Berliinin Olympiastadionilla. Paikalla oli 64 muusta maasta todistajia, jotka olivat ilomielin ottaneet vastaan kutsun tulla konventtiin. Heistä oli etu saada olla tuossa tilaisuudessa yhdessä kristittyjen veljiensä ja sisartensa kanssa, jotka olivat vuosikymmeniä todistaneet uskollisuutensa Jehovaa kohtaan, silloinkin kun heitä vainottiin ankarasti.

Sekä vuonna 1990 että vuonna 1991 pidettiin muita konventteja eri puolilla Itä-Eurooppaa. Kun Unkarissa oli vuonna 1990 pidetty neljä paikallista konventtia, tehtiin järjestelyjä kansainvälisen konventin pitämiseksi Népstadionilla Budapestissa vuonna 1991. Läsnä oli 40601 henkeä 35 maasta. Jehovan todistajat saivat vuonna 1990 ensi kertaa yli 40 vuoteen järjestää julkisia konventteja Romaniassa. Tuona vuonna pidettiin sarja konventteja eri puolilla maata ja myöhemmin kaksi suurempaa konventtia. Vuonna 1991 järjestettiin kahdeksan konventtia, ja niissä oli läsnä 34808 henkeä. Vuonna 1990 pidettiin silloisessa Jugoslaviassa konventti maan kussakin tasavallassa. Seuraavana vuonna 14684 Jehovan todistajaa iloitsi saadessaan olla kansainvälisessä konventissa, joka sisällissodan uhasta huolimatta pidettiin Kroatian pääkaupungissa Zagrebissa. Poliisit olivat hämmästyksissään nähdessään kroaattien, montenegrolaisten, serbien, sloveenien ja muiden kokoontuneen rauhaisasti kuuntelemaan ohjelmaa.

Silloiseen Tšekkoslovakiaankin järjestettiin nopeasti konventteja. Vuonna 1990 oli Prahan kansallisessa konventissa läsnä 23876 henkeä. Stadionin johto oli niin tyytyväinen näkemäänsä, että se tarjosi todistajille heidän seuraavaan konventtiinsa maan suurimpia kokoontumistiloja. Tuossa historiallisessa tilaisuudessa vuonna 1991 täytti 74587 innokasta läsnäolijaa Prahan Stadión Strahovin. Kuulijakunnan joukossa olleet tšekit ja slovakit riemuitsivat ja taputtivat innokkaasti käsiään, kun ilmoitettiin koko ”Pyhän Raamatun Uuden maailman käännöksen” ilmestymisestä heidän kielillään. He voisivat nyt käyttää sitä sekä ollessaan julkisessa palveluksessa että tutkiessaan henkilökohtaisesti ja seurakunnassa.

Edelleen vuonna 1991 Jehovan todistajat saivat ensi kertaa historiassa järjestää avoimesti konventteja paikkoihin, jotka kuuluivat tuolloin Neuvostoliittoon. Ensin pidettiin konventti Tallinnassa Virossa ja sitten Siperiassa. Ukrainan suurissa kaupungeissa oli neljä konventtia ja Kazakstanissa yksi. Läsnä oli yhteensä 74252 henkeä. Jehovan todistajien viimeaikaiset ponnistelut opetuslasten tekemiseksi näillä alueilla kantoivat hedelmää, kun 7820 henkeä tarjoutui vesikasteelle. Tämä ei ollut konventin synnyttämässä innostuksessa tehty tunteellinen ratkaisu. Kasteelle aikovia oli huolellisesti valmennettu etukäteen kuukausien – joissakin tapauksissa vuosien – ajan.

Mistä kaikki nämä ihmiset olivat tulleet? Oli selvää, ettei Jehovan todistajien työ ottanut vasta ensi askeleitaan tuossa osassa maailmaa. Vartiotornin julkaisuja oli postitettu Venäjällä asuville kiinnostuneille jo vuonna 1887. Vartiotorni-seuran ensimmäinen presidentti oli itse vieraillut Kišinjovissa (nykyisessä Moldovassa) vuonna 1891. Jotkut raamatuntutkijat olivat menneet Venäjälle saarnaamaan 1920-luvulla, mutta viranomaisten vastustus oli ollut voimakasta, ja vain muutama pieni ryhmä oli osoittanut kiinnostusta Raamatun sanomaa kohtaan. Tilanne kuitenkin muuttui toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Maiden välisiä rajoja siirrettiin, ja suuria väestönosia sijoitettiin uusiin paikkoihin. Toistatuhatta ukrainankielistä entisen Itä-Puolan alueella asunutta todistajaa havaitsikin nyt asuvansa Neuvostoliitossa. Toiset todistajat, jotka olivat asuneet Romaniassa ja Tšekkoslovakiassa, totesivatkin asuinpaikkansa tulleen osaksi Neuvostoliittoa. Lisäksi venäläiset, joista oli tullut Jehovan todistajia Saksan keskitysleireissä, palasivat kotimaahansa ja toivat Jumalan valtakunnan hyvän uutisen tullessaan. Vuonna 1946 Neuvostoliitossa toimi 4797 todistajaa. Vuosien varrella hallitus siirrätti monia heistä paikasta toiseen. Jotkut toimitettiin vankileireihin. Menivätpä he minne tahansa, he todistivat. Heidän määränsä kasvoi. Jo ennen kuin hallitus soi heille laillisen tunnustuksen, heidän ryhmiään toimi kaikkialla lännessä sijaitsevasta Lvivista Neuvostoliiton itärajalla sijaitsevaan Vladivostokiin saakka, jonka vain meri erottaa Japanista.

Monet nyt halukkaita kuuntelemaan

Todistajien pitäessä vuonna 1991 konventteja silloisessa Neuvostoliitossa ihmisillä oli tilaisuus tarkkailla heitä lähemmin. Mitä he ajattelivat? Lvivissä Ukrainassa muuan poliisi sanoi yhdelle konventtivieraalle: ”Teette erinomaista työtä opettaessanne toisille sitä, mikä on hyvää, puhutte Jumalasta ettekä mellakoi. Olemme pohtineet sitä, miksi aiemmin vainosimme teitä, ja tulimme siihen tulokseen, että emme olleet kuunnelleet teitä emmekä olleet tienneet teistä mitään.” Mutta nyt monet kuuntelivat, ja Jehovan todistajat halusivat auttaa heitä.

Voidakseen tehdä työnsä mahdollisimman tehokkaasti näissä maissa he tarvitsivat raamatullista kirjallisuutta. Sen toimittamiseksi nopeasti ryhdyttiin suuriin ponnistuksiin. Taunuksen Seltersissä Saksassa Jehovan todistajat lähes kaksinkertaistivat painotilansa. Vaikka tämä laajennos ei silloin vielä ollutkaan aivan valmis, niin noin kaksi viikkoa silloisessa Itä-Saksassa voimassa olleen kiellon kumoamisen jälkeen tälle alueelle lähetettiin noin 23 tonnia kirjallisuutta Seltersin kirjapainosta. Itä-Euroopan maissa voimassa olleiden kieltojen poistuttua näihin maihin lähetettiin vuoteen 1992 mennessä 14 pääkielelle käännettyä kirjallisuutta yli 9000 tonnia Saksasta, 633 tonnia Italiasta ja paljon myös Suomesta.

Oltuaan vuosikaudet aivan eristyksissä joidenkin maiden todistajat tarvitsivat apua myös seurakuntien valvontaan ja järjestön hallintoon liittyvissä asioissa. Tämän vuoksi onkin Saksassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ja muualla otettu yhteyttä kokeneisiin vanhimpiin, jotka ovat mikäli mahdollista osanneet jonkin tällaisen maan kieltä. Olisivatko he halukkaita muuttamaan avuksi johonkin Itä-Euroopan maahan? Vastaus on ollut todella ilahduttava! Gilead-koulun tai palvelijoiden valmennuskoulun käyneitä vanhimpia on myös lähetetty näihin paikkoihin, milloin se on katsottu hyödylliseksi.

Sitten vuonna 1992 pidettiin Pietarissa, Venäjän toiseksi suurimmassa kaupungissa, huomattava kansainvälinen konventti. Siellä oli noin 17000 edustajaa 27 maasta Venäjän ulkopuolelta. Konventtia oli mainostettu laajalti. Tilaisuuteen tuli sellaisiakin, jotka eivät olleet koskaan aiemmin kuulleet Jehovan todistajista. Läsnäolijoiden huippu oli 46214. Osanottajia tuli eri puolilta Venäjää, jotkut idästä Japanin lähellä sijaitsevalta Sahalinin saarelta saakka. Suuria ryhmiä saapui Ukrainasta, Moldovasta ja muista maista, jotka olivat ennen kuuluneet Neuvostoliittoon. He toivat tullessaan hyviä uutisia. Raporttien mukaan esimerkiksi Kiovan, Moskovan ja Pietarin seurakuntien kokouksissa kävi keskimäärin ainakin kaksi kertaa niin paljon väkeä kuin niissä oli paikallisia todistajia. Monien sellaisten nimet, jotka halusivat Jehovan todistajien tutkivan Raamattua heidän kanssaan, piti panna jonotuslistoille. Latviasta oli saapunut noin 600 edustajaa ja Virosta vielä enemmän. Eräästä Pietarin seurakunnasta oli toistasataa valmiina kastettavaksi konventissa. Monet kiinnostuneista ovat nuoria tai hyvän koulutuksen saaneita. Todella suuri hengellinen elonkorjuutyö on käynnissä tällä valtavalla alueella, jota maailma kauan piti ateismin linnakkeena!

Pellot vaaleita elonkorjuuta varten

Kun suhtautuminen uskonnonvapauteen on muuttunut, ovat muutkin maat poistaneet Jehovan todistajia koskevia rajoituksia tai suoneet heille sen laillisen tunnustuksen, joka oli pitkään evätty heiltä. Monissa näistä paikoista on ollut runsas hengellinen sato valmis korjattavaksi. Olosuhteet ovat tuoneet mieleen Jeesuksen opetuslapsilleen lausumat sanat: ”Nostakaa silmänne ja katselkaa peltoja, kuinka ne ovat vaaleita elonkorjuuta varten.” (Joh. 4:35.) Ajattelehan vain muutamia Afrikan maita, joissa vallitsee juuri tällainen tilanne.

Jehovan todistajien talosta-taloon-työ kiellettiin Sambiassa vuonna 1969. Niinpä todistajat käyttivät siellä enemmän aikaa Raamatun kotitutkistelujen johtamiseen kiinnostuneille. Jotkut alkoivat ottaa yhteyttä todistajiin saadakseen opetusta. Vähitellen hallituksen rajoituksia lievennettiin, ja kokouksissa kävijöiden määrä kasvoi. Vuonna 1992 Herran illallisen vietossa Sambiassa oli läsnä 365828 – joka 23. sambialainen!

Sambian pohjoispuolella Zairessa tuhannet ihmiset halusivat tietää, mitä Jehovan todistajat opettavat kristillisestä elämäntavasta ja Jumalan tarkoituksesta ihmiskunnan suhteen. Vuonna 1990, kun olosuhteet sallivat todistajien jälleen avata valtakunnansalinsa, heidän kokouksiinsa tuli joillakin alueilla jopa 500 henkeä. Parin vuoden kuluttua Zairen 67917 todistajaa johtivat 141859:ää Raamatun kotitutkistelua tällaisille ihmisille.

Työ vapautui hämmästyttävän monessa maassa. Vuonna 1990 Vartiotornin lähetystyöntekijöille, jotka oli 14 vuotta aiemmin karkotettu Beninistä, annettiin virallisesti mahdollisuus palata, ja ovi avattiin myös muiden maahantulolle. Samana vuonna Kap Verden tasavallan oikeusministeri allekirjoitti päätöksen, jolla hyväksyttiin Jehovan todistajien paikallisen yhdistyksen ohjesäännöt ja jolla heille annettiin laillinen tunnustus. Sitten vuonna 1991 koitti Jehovan todistajille vapaus Mosambikissa (jossa entiset vallanpitäjät olivat ankarasti vainonneet heitä), Ghanassa (jossa heidän työnsä oli virallisesti lakkautettu) ja Etiopiassa (jossa he eivät olleet voineet saarnata avoimesti eivätkä pitää konventteja 34 vuoteen). Ennen vuoden loppua myös Niger ja Kongo olivat tunnustaneet heidät laillisesti. Alkuvuodesta 1992 Jehovan todistajia koskeneet kiellot oli kumottu tai he olivat saaneet laillisen tunnustuksen Tšadissa, Keniassa, Ruandassa, Togossa ja Angolassa.

Täällä olivat pellot valmiita hengelliseen elonkorjuuseen. Esimerkiksi Angolan todistajamäärä kasvoi nopeasti 31 prosenttia; maan lähes 19000 Valtakunnan julistajaa johtivat lisäksi melkein 53000:ta Raamatun kotitutkistelua. Tarvittavan ohjauksen saamiseksi tälle valtavalle raamatulliselle opetusohjelmalle, joka oli meneillään sekä Angolassa että Mosambikissa (missä monet puhuvat portugalia), kehotettiin Portugalissa ja Brasiliassa asuvia päteviä vanhimpia muuttamaan Afrikkaan ja jatkamaan palvelustaan siellä. Portugalia puhuvia lähetystyöntekijöitä määrättiin vasta avautuneelle alueelle Guinea-Bissauhun. Lisäksi sellaisia ranskalaisia ja muunmaalaisia todistajia, joilla oli siihen mahdollisuus, kehotettiin auttamaan kiireellisen tärkeässä saarnaamisessa ja opetuslasten tekemisessä Beninissä, Togossa ja Tšadissa, joissa monet puhuvat ranskaa.

Jotkin niistä alueista, joilla on saatu erityisen runsasta Jehovan ylistäjien satoa, ovat aiemmin olleet roomalaiskatolisuuden linnakkeita. Tämä on pitänyt paikkansa paitsi Latinalaisesta Amerikasta myös Ranskasta (jossa oli vuoden 1992 raportin mukaan 119674 todistaja-evankelistaa), Espanjasta (jossa heitä oli 92282), Filippiineistä (jossa oli 114335 todistajaa), Irlannista (jossa todistajien määrä on kasvanut 8–10 prosenttia vuodessa) ja Portugalista.

Kun Jehovan todistajien vuonna 1978 Lissaboniin järjestämään konventtiin tuli 37567 henkeä, uutislehdessä Opção sanottiin: ”Kuka tahansa, joka on ollut Fátimassa pyhiinvaeltajien aikaan, havaitsee tämän hyvin erilaiseksi. – – Täältä [Jehovan todistajien konventista] on mystiikka haihtunut tipotiehensä ja tehnyt tilaa kokoukselle, jossa uskovat keskustelevat yhteistuumin ongelmistaan, uskostaan ja hengellisestä katsantokannastaan. Heidän käytöksensä osoittaa heidän todella välittävän toisistaan.” Portugalin todistajien määrä kasvoi seuraavalla vuosikymmenellä lähes 70 prosenttia.

Entä mitä voimme kertoa Italiasta? Katolisiksi papeiksi haluavia on niin vähän, että jotkin pappisseminaarit ovat joutuneet sulkemaan ovensa. Monissa seurakunnissa ei ole enää pappia. Entisten kirkkorakennusten suojissa on nykyään usein kauppoja tai toimistoja. Tästä kaikesta huolimatta kirkko on kynsin hampain taistellut Jehovan todistajien pysäyttämiseksi. Takavuosina se painosti viranomaisia karkottamaan todistajien lähetystyöntekijät ja vaati poliiseja lopettamaan heidän kokouksensa. Joillakin alueilla paikalliset papit kiinnityttivät 1980-luvulla ihmisten (myös joidenkuiden Jehovan todistajien) oveen tarran, jossa luki: ”Älä koputa. Olemme katolilaisia.” Sanomalehdissä oli otsikoita: ”Kirkon hätähuuto Jehovan todistajia vastaan” ja: ”’Pyhä sota’ Jehovan todistajia vastaan.”

Kun juutalaispapisto yritti ensimmäisellä vuosisadalla vaientaa apostolit, lainopettaja Gamaliel antoi viisaan neuvon: ”Jos tämä hanke tai tämä työ on ihmisistä, niin se kukistuu, mutta jos se on Jumalasta, niin te ette voi kukistaa heitä.” (Apt. 5:38, 39.) Mikä oli tulos, kun roomalaiskatolinen papisto yritti 1900-luvulla vaientaa Jehovan todistajat? Italiassa vuonna 1946 toimineiden 120 todistajan työ ei kukistunut, vaan vuonna 1992 tuon maan 2462 seurakunnan yhteydessä toimi 194013 todistajaa. He ovat käytännöllisesti katsoen täyttäneet Italian Jumalan sanan opetuksellaan. Vuodesta 1946 lähtien he ovat käyttäneet yli 550 miljoonaa tuntia Jumalan valtakunnasta puhumiseen toisille italialaisille. Sen ohessa he ovat toimittaneet heidän käsiinsä miljoonia Raamattuja ja yli 400 miljoonaa kirjaa, kirjasta ja lehteä, joissa selitetään Raamattua. He haluavat pitää huolta siitä, että italialaisilla on varmasti tilaisuus asennoitua Jehovan puolelle ennen Harmagedonia. He haluavat samalla muistaa sen, mitä apostoli Paavali kirjoitti 2. Korinttolaiskirjeen 10:4, 5:ssä: ”Meidän sodankäyntiaseemme eivät ole lihallisia, vaan Jumalan avulla voimallisia kukistamaan linnoituksia. Sillä me kukistamme järkeilyt ja kaiken korkean, mikä kohotetaan Jumalan tuntemusta vastaan.”

Jehovan todistajat eivät kohdista huomiotaan vain katolisuuden entisiin linnakkeisiin. He tietävät, että Jeesus Kristus sanoi: ”Kaikissa kansoissa hyvä uutinen täytyy saarnata.” (Mark. 13:10.) Juuri tätä työtä todistajat tekevät. Vuonna 1992 heistä 12168 ahersi Intiassa kertoen ihmisille Jumalan valtakunnasta. 71428 saarnasi Korean tasavallassa. Japanissa oli 171438 todistajaa, ja heidän määränsä kasvoi joka kuukausi. He tähyilivät myös kaiken aikaa maihin, joissa oli siihen mennessä saarnattu vain vähän tai ei lainkaan.

He saattoivatkin 1970-luvun lopulla tutustuttaa Tyynessämeressä sijaitsevien Marquesassaarten ja Kosraen asukkaat Valtakunnan sanomaan. He kävivät myös Kiinan etelärajalla sijaitsevassa Bhutanissa ja Afrikan itärannikolla sijaitsevilla Komoreilla. 1980-luvulla saatiin ensi kertaa raportteja siitä, että Jehovan todistajat olivat saarnanneet Wallis- ja Futunasaarissa sekä Naurun ja Rotan saarissa, jotka kaikki sijaitsevat Tyynenmeren lounaisosassa. Jotkin näistä ovat suhteellisen pieniä paikkoja, mutta niissä asuu ihmisiä, ja ihmisten elämä on kallisarvoinen. Jehovan todistajat ovat varsin hyvin perillä siitä Jeesuksen profetiasta, että ennen lopun tuloa Valtakunnan sanoma saarnataan ”koko asutussa maassa” (Matt. 24:14).

Ihmisiin otetaan yhteyttä eri aikoina ja joka paikassa

Vaikka talosta-taloon-saarnaaminen onkin edelleen päämenetelmä, jota Jehovan todistajat käyttävät pyrkiessään saamaan kosketuksen ihmisiin, he tajuavat, etteivät he edes tällaisen järjestelmällisen menetelmän avulla tapaa kaikkia. Ymmärtäen asiansa kiireellisen tärkeäksi he jatkavat ihmisten etsimistä kaikkialta, mistä heitä vain voidaan löytää. (Vrt. Joh. 4:5–42; Apt. 16:13, 14.)

Kun Saksan ja Alankomaiden satamiin ankkuroituu laivoja, vaikka vain lyhyeksikin toviksi, Jehovan todistajat pyrkivät käymään niissä. He todistavat ensin laivan kapteenille ja sitten miehistölle, ja heillä on mukanaan erikielisiä raamatullisia julkaisuja. Keski-Afrikassa sijaitsevassa Tšadissa ei ole harvinaista, että 15–20 hengen ryhmä kokoontuu torilla jonkun Jehovan todistajan ympärille kuuntelemaan, kun tämä kertoo heille Jumalan valtakunnan toivosta. Uusiseelantilaiset todistajat ovat sopineet työvuoroista, joiden mukaan he puhuvat lauantaiaamuisin Aucklandin kirpputorien myyjille ja tuhansille asiakkaille. Guayaquilin linja-autoasemilla liikkuville ecuadorilaisille, joista monet ovat tulleet syrjäseuduilta, todistajat tarjoavat ajankohtaista kirjasta tai lehtiä La Atalaya ja ¡Despertad!. Niilläkin, jotka työskentelevät yövuorossa ympäri vuorokauden auki olevissa New Yorkin elintarvikemyymälöissä, on mahdollisuus kuulla hyvä uutinen, kun todistajat tulevat tapaamaan heitä heidän työpaikalleen.

Monet Jehovan todistajat kertovat kallisarvoisista Raamatun totuuksista toisille matkustaessaan lentokoneella, junalla, linja-autolla ja metrolla. He tarttuvat todistustilaisuuksiin työpaikan ja koulun lounastauoilla sekä silloin, kun joku kauppias tulee heidän ovelleen. He tietävät, että monet näistä eivät ehkä ole kotona silloin, kun todistajat käyvät tavalliseen tapaan heidän kotiovellaan.

Todistaessaan toisille he eivät unohda omaa perhettään eivätkä muita sukulaisiaan. Mutta kun eräs argentiinalainen todistaja, Maria Caamano, yritti kertoa perheensä jäsenille, miten suuresti hänen Raamatusta oppimansa asiat olivat vaikuttaneet häneen, he joko tekivät hänestä pilaa tai eivät piitanneet hänen puheistaan. Hän ei luovuttanut, vaan matkasi 1900 kilometrin päähän todistamaan toisille sukulaisilleen. Jotkut olivat vastaanottavaisia. Pikkuhiljaa muutkin alkoivat kuunnella. Nyt hänen sukulaisistaan on yli 80 aikuista ja runsaat 40 lasta omaksunut Raamatun totuudet, ja he kertovat niistä toisille.

Myös Michael Regan halusi auttaa sukulaisiaan ja muutti siksi takaisin kotikaupunkiinsa Boyleen, joka sijaitsee Roscommonin kreivikunnassa Irlannissa. Hän todisti heille kaikille. Michaelin lasten onnellisuus ja tervehenkinen elämäntapa tekivät suuren vaikutuksen näiden serkkuun. Pian hän ja hänen miehensä suostuivat raamatuntutkisteluun. Kun heidät kastettiin, vaimon isä kielsi tytärtään käymästä kotonaan. Vähän kerrassaan isän asenne kuitenkin pehmeni, ja hän suostui ottamaan jonkin julkaisun aikoen paljastaa todistajien ”harhaopin”. Mutta ei kestänyt kauan, kun isä totesi lukemansa olevan totuus, ja aikanaan hänetkin kastettiin. Yli 20 tuon suvun jäsentä on nyt seurakunnan yhteydessä, ja suurin osa heistä on jo käynyt kasteella.

Entä voisiko Jumalan valtakunnan sanomasta olla hyötyä vankilaan teljetyille? Jehovan todistajat eivät sivuuta heitä. Eräässä Pohjois-Amerikan vankilassa vangeille järjestetyt raamatuntutkistelut ja heidän läsnäolonsa kokouksissa, joita Jehovan todistajat ovat pitäneet säännöllisesti tuossa vankilassa, tuottivat niin hyviä tuloksia, että vankilan johto antoi heille mahdollisuuden konventtien pitämiseen siellä. Vankien lisäksi näissä konventeissa oli läsnä tuhansia todistajia vankilan ulkopuolelta. Muissakin maissa nähdään kovasti vaivaa vankilassa oleville miehille ja naisille todistamiseksi.

Jehovan todistajat eivät usko, että Raamatun tutkiminen saa kaikki vangit parantamaan tapansa. Kokemuksesta he kuitenkin tietävät, että joitakuita voidaan auttaa, ja he tahtovat antaa heille tilaisuuden tarttua Valtakunnan toivoon.

Toistuvia yrityksiä sydämen tavoittamiseksi

Jehovan todistajat käyvät kerran toisensa jälkeen ihmisten luona. Jeesuksen varhaisten opetuslasten lailla he menevät ”jatkuvasti” alueillaan olevien ihmisten luo sytyttääkseen heissä kiinnostuksen kipinän Jumalan valtakuntaa kohtaan (Matt. 10:6, 7). Joissakin paikoissa he ehtivät käydä kaikkien alueensa ihmisten luona vain kerran vuodessa; toisaalla he taas käyvät ihmisten luona harva se kuukausi. Portugalissa Suur-Lissabonin alueella, jossa on yksi todistaja 160:tä ihmistä kohti, todistajat käyvät joka kodissa osapuilleen kerran viikossa. Eräissä Venezuelan kaupungeissa jotkin alueet käydään vakituisesti läpi tiheämminkin kuin kerran viikossa.

Kun Jehovan todistajat käyvät ihmisten luona toistuvasti, he eivät yritä tyrkyttää ihmisille Raamatun sanomaa väkisin. He koettavat vain antaa heille mahdollisuuden tehdä järkevä ratkaisu. Jotkut saattavat tänään sanoa, ettei heitä kiinnosta, mutta heidän elämässään tai maailmantilanteessa voi tapahtua jyrkkiä muutoksia, joiden vuoksi he ovat toisella kertaa vastaanottavaisempia. Monet eivät ole todellisuudessa koskaan saaneet tietää, mitä todistajat opettavat, koska he ovat olleet ennakkoluuloisia tai koska he eivät yksinkertaisesti ole ehtineet kuunnella heitä. Tekemällä toistuvasti ystävällisiä käyntejä ihmiset voidaan saada kiinnittämään asiaan huomiota. Heihin tekee usein syvän vaikutuksen niiden todistajien rehellisyys ja moraalinen nuhteettomuus, jotka asuvat heidän naapureinaan tai ovat heidän työtovereitaan. Ajan mittaan jotkut kiinnostuvat niin paljon, että he ottavat selvää todistajien sanomasta. Juuri näin kävi Venezuelassa eräälle naiselle, joka otti mielihyvin vastaan kirjallisuutta ja ilmaisen Raamatun kotitutkistelun ja sanoi sitten: ”Kukaan ei ollut koskaan selittänyt minulle, mistä tässä oikein on kyse.”

Todistajat yrittävät ystävällisesti vedota niiden sydämeen, joille he puhuvat. Guadeloupessa oli vuonna 1992 yksi todistaja jokaista 57 asukasta kohti, ja siellä kuulee tämän tästä ihmisten sanovan: ”Minua ei kiinnosta.” Eric Dodotella on tapana vastata: ”Ymmärrän teitä, kun kuvittelen itseni teidän asemaanne.” Sitten hän lisää: ”Mutta ettekö haluaisikin elää nykyistä paremmissa oloissa?” Kuunneltuaan puhuteltavan vastauksen hän näyttää Raamatusta, miten Jumala luo sellaiset olosuhteet uudessa maailmassaan.

Alueen käyminen entistäkin perusteellisemmin

Viime vuosina on joissakin maissa käynyt yhä vaikeammaksi tavoittaa ihmisiä kotoa. Monesti sekä aviomies että vaimo käyvät ansiotyössä, ja viikonloppuisin he saattavat lähteä johonkin virkistäytymään. Monien maiden Jehovan todistajat ovat sopeutuneet tähän tilanteeseen lisäämällä ovelta-ovelle-todistamistaan iltaisin. Sen lisäksi että jotkut Ison-Britannian todistajat käyvät kello 18:n ja 20:n välillä tavoittamassa ihmisiä, joita ei ole tavattu kotoa, jotkut muut tekevät tällaisia käyntejä aamulla ennen kello kahdeksaa yrittäessään saada yhteyden ihmisiin ennen kuin nämä lähtevät työhön.

Silloinkin kun ihmiset ovat kotona, kutsumattomien vierailijoiden voi olla hyvin vaikea saada heihin yhteyttä, koska joissakin taloissa on rikollisuuden yleisyyden takia hyvin tiukat turvajärjestelyt. Mutta kun Brasiliassa jotkut, joita on vaikea tavoittaa, lähtevät aamulenkille Copacabanan hiekkarannalle, heitä saattaa tervehtiä innokas todistaja, joka on siellä yhtä varhain keskustelemassa toisten kanssa siitä, miten Jumalan valtakunta ratkaisee ihmiskunnan ongelmat. Pariisilaiset saattavat illalla kotiin palatessaan kohdata kerrostalojen ulko-oven seutuvilla pari ystävällistä todistajaa, jotka odottavat siellä voidakseen keskustella talon asukkaiden kanssa, jos nämä haluavat uhrata muutaman minuutin kuullakseen, mitä keinoja Jumala tulee käyttämään saadakseen aikaan tosi turvallisuuden. Honolulussa, New Yorkissa ja monissa muissa paikoissa koetetaan myös puhelimitse saada yhteys sellaisissa taloissa asuviin, joihin on turvajärjestelyjen vuoksi vaikea päästä sisään.

Vaikka todistajat onnistuisivat tapaamaan jonkun joka asunnosta, he eivät vieläkään ajattele, että he ovat tehneet tehtävänsä. He haluavat tavata joka talosta mahdollisimman monta asukasta. Joskus tässä onnistutaan käymällä kodeissa eri päivinä tai eri aikoina. Kun muuan nainen Puerto Ricossa sanoi, että häntä ei kiinnosta, todistajasisar kysyi, voisiko hän keskustella jonkun muun talonväkeen kuuluvan kanssa. Tämän ansiosta hän pääsi puhumaan talon isännälle, joka oli sairastellut 14 vuotta ja oli enimmäkseen vuoteenomana. Jumalan sanassa esitetty toivo lämmitti miehen sydäntä. Saatuaan elämäänsä kiinnostavaa sisältöä hän nousi pian vuoteestaan, tuli kokouksiin valtakunnansaliin ja alkoi kertoa vasta löytämästään toivosta toisille.

Todistaminen tehostuu lopun lähestyessä

Viime vuosina on todistamisvauhtia suuresti kiihdyttänyt tienraivaajina palvelevien todistajien määrän valtava kasvu. Koska he haluavat hartaasti käyttää mahdollisimman paljon aikaa Jumalan palvelukseen ja tuntevat rakkaudellista kiinnostusta lähimmäisiään kohtaan, he järjestävät elämänsä niin, että voivat käyttää kuukausittain 60, 90 tai 140 tuntia tai vieläkin enemmän aikaa kenttäpalvelukseen. Tienraivauspalvelukseen ryhtyvistä pitää paikkansa sama kuin apostoli Paavalista, jonka sanotaan Korintossa Kreikassa saarnatessaan ruvenneen ”ahertamaan sanan parissa”; hekin pyrkivät todistamaan mahdollisimman monille messiaanisesta Valtakunnasta (Apt. 18:5).

Vuonna 1975 oli koko maailmassa 130225 tienraivaajaa. Vuonna 1992 toimi kuukausittain keskimäärin 605610 tienraivaajaa (vakituiset, osaaikaiset ja erikoistienraivaajat mukaan luettuina). Samaan aikaan kun todistajien määrä koko maailmassa kasvoi 105 prosenttia, niiden määrä, jotka tekivät tilaa kokoajanpalvelukselle, lisääntyi 365 prosenttia! Sen ansiosta itse todistamiseen käytetyn ajan määrä on kohonnut noin 382 miljoonasta tunnista yli miljardiin tuntiin vuodessa!

Pienestä on tullut tuhat

Jeesus Kristus käski seuraajiaan olemaan hänen todistajiaan maan ääriin asti (Apt. 1:8). Jehova oli ennustanut profeetta Jesajan välityksellä: ”Pienestä tulee tuhat ja vähäisestä väkevä kansakunta. Minä, Jehova, joudutan sen aikanaan.” (Jes. 60:22, UM.) Todisteet osoittavat selvästi, että Jehovan todistajat tekevät sitä työtä, jonka Jeesus ennusti, ja että he ovat kokeneet sellaisen kasvun kuin Jumala itse lupasi.

Toisen maailmansodan päättyessä heitä oli etupäässä Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa; Afrikassa oli myös joitakuita, ja hajallaan eri puolilla maailmaa oli muita, pienehköjä ryhmiä. He eivät olleet vieneet Valtakunnan sanomaa läheskään jokaiseen maahan, eivätkä he olleet käyneet niiden maiden kaikissa osissa, joissa he jo saarnasivat. Kuva on kuitenkin muuttunut hämmästyttävän nopeasti.

Ajatellaanpa Pohjois-Amerikan tilannetta. Tuo manner ulottuu pohjoisesta Kanadasta Panamaan saakka, ja välissä on yhdeksän maata. Vuonna 1945 tällä valtavalla alueella oli 81410 Jehovan todistajaa. Neljässä näistä maista oli kussakin alle 20 todistajaa, ja yhdessä niistä ei saarnattu mitenkään järjestelmällisesti. Sen jälkeen on kaikissa näissä maissa todistettu tehokkaasti melko kauan. Vuonna 1992 oli tässä maailman osassa 1440165 Jehovan todistajaa. Useimmissa näistä maista jokaisen todistajan osalle jää nykyään keskimäärin vain muutama sata ihmistä. Valtaosan luona todistajat käyvät muutaman kuukauden välein, monien luona viikoittain. Kiinnostuneille yksilöille ja ryhmille johdetaan säännöllisesti yli 1240000:ta Raamatun kotitutkistelua.

Millainen on tilanne Euroopassa? Tämä maapallon osa ulottuu Pohjoismaista etelään Välimerelle saakka. Lukuun ottamatta suurinta osaa entisen Neuvostoliiton alueesta Euroopassa oli jo ennen toista maailmansotaa todistettu hyvin laajalti. Sittemmin on varttunut uusia sukupolvia, ja niillekin näytetään Raamatusta, miten Jumalan valtakunta korvaa pian kaikki ihmishallitukset (Dan. 2:44). Niistä muutamista tuhansista todistajista, joiden saarnaamista rajoitettiin ankarasti sodan aikana, on Valtakunnan julistajien määrä niissä 47 maassa, joiden raportit julkaistiin vuonna 1992, kohonnut 1176259:ään, kun mukaan lasketaan sekä Euroopan että Aasian alueiden entiseen Neuvostoliittoon kuuluneet maat. Viidessä maassa – Isossa-Britanniassa, Italiassa, Puolassa, Ranskassa ja Saksassa – oli kussakin paljon yli 100000 innokasta Jehovan todistajaa. Mitä kaikki nämä todistajat sitten tekivät? Heidän vuodesta 1992 antamiensa raporttien mukaan he käyttivät tuona vuonna yli 230 miljoonaa tuntia julkiseen saarnaamiseen, talosta-taloon-käyntien tekemiseen ja Raamatun kotitutkistelujen johtamiseen. Nämä todistajat eivät evankelioimistyössään sivuuttaneet edes San Marinon pientä tasavaltaa enempää kuin Andorran ja Liechtensteinin kaltaisia ruhtinaskuntia tai Gibraltariakaan. Ennustusten mukaista todistusta on totisesti annettu.

Afrikassakin todistetaan laajalti. Tietojemme mukaan oli hyvää uutista vuoteen 1945 mennessä viety tuolla mantereella 28 maahan, mutta useimmissa näistä maista oli varsinaista todistustyötä tehty hyvin vähän. Sittemmin siellä on kuitenkin saatu paljon aikaan. Vuonna 1992 oli Afrikan mantereella 545044 innokasta todistajaa, jotka saarnasivat hyvää uutista 45 maassa. Herran illallisen vietossa oli tuona vuonna läsnä 1834863 henkeä. Sen lisäksi että siellä siis on nähty hämmästyttävää kasvua, työn laajenemiseen on tavattoman hyvät edellytykset.

Etelä-Amerikan raportti ansaitsee yhtä lailla huomiomme. Vaikka Raamatun sanoma oli ennen toista maailmansotaa viety yhtä lukuun ottamatta kaikkiin sen 13 maahan, koko mantereella oli siihen aikaan vain 29 seurakuntaa, ja joissakin maissa ei saarnaamistoiminta ollut lainkaan suunnitelmallista. Suuri osa Valtakunnan saarnaamistyöstä tehtäisiin vasta tulevaisuudessa. Sen jälkeen sikäläiset todistajat ovat työskennelleet tarmokkaasti. Ne, joita elämän vesi on virkistänyt, kutsuvat iloiten toisia tulemaan ja ottamaan elämän vettä ilmaiseksi (Ilm. 22:17). Vuonna 1992 tähän työhön osallistui Etelä-Amerikassa 683782 Jehovan onnellista palvelijaa 10399 seurakunnassa. Jotkut heistä näkivät vaivaa päästäkseen alueille, joilla ei ollut todistettu perusteellisesti. Toiset kävivät yhä uudelleen ihmisten luona, joille oli jo todistettu, kannustamassa heitä: ”Maistakaa ja nähkää, että Jehova on hyvä.” (Ps. 34:9, UM.) He johtivat säännöllisesti 905132:ta Raamatun kotitutkistelua auttaakseen kiinnostuneita elämään Jehovan teiden mukaisesti.

Luokaamme silmäys myös Aasiaan ja maapallon moniin saariin ja saariryhmiin. Mitä on saatu aikaan näissä paikoissa? Monissa niistä oli sodanjälkeiseen kauteen tultaessa tuskin lainkaan julistettu Valtakunnasta. Mutta Jeesus Kristus ennusti, että tämä Valtakunnan hyvä uutinen saarnattaisiin ”koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansoille” (Matt. 24:14). Sen mukaisesti on hyvän uutisen saarnaaminen ulotettu toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä entisten 76 maan, saaren ja saariryhmän lisäksi 40 uuteen paikkaan, ja ensiksi mainituilla alueilla toimintaa on tehostettu. Tällä valtavalla alueella oli vuonna 1992 yli 627537 antaumuksellista todistajaa, jotka nauttivat suuresti voidessaan tehdä tunnetuksi Jehovan ”voimallisia töitä ja hänen valtakuntansa kirkkautta ja kunniaa” (Ps. 145:11, 12). Heidän palvelustyönsä ei ollut helppoa. Joissakin paikoin he joutuivat matkaamaan tuntikaupalla laivalla tai lentokoneella päästäkseen alueensa kaukaisille saarille. Vuoden 1992 aikana he kuitenkin käyttivät yli 200 miljoonaa tuntia evankelioimiseen ja johtivat 685211:tä säännöllistä Raamatun kotitutkistelua.

Lupaus, jonka mukaan ”pienestä tulee tuhat”, on totisesti täyttynyt, jopa ylenpalttisesti! Yli 50 maassa, joissa ei voitu puhua edes ”pienestä” – joissa ei ollut ainoatakaan Jehovan todistajaa vuonna 1919 eikä ollut todistettu lainkaan – on nykyään kussakin yli tuhat Jehovan ylistäjää. Joissakin näistä maista Jehovan todistajia on nyt kymmeniätuhansia, jopa yli satatuhatta, ja he julistavat innokkaasti Jumalan valtakuntaa! Koko maailmassa Jehovan todistajista on tullut ”väkevä kansakunta”, yhdistetty maailmanlaajuinen seurakunta, jonka väkiluku ylittää ainakin 80 itsenäisen kansakunnan väkiluvun.

Miten paljon ”muissa maissa” todistetaan?

Vuonna 1992 oli edellisten lisäksi vielä 24 ”muuta maata” – maat joissa hallitus on asettanut Jehovan todistajille huomattavia rajoituksia ja joista ei julkaista yksityiskohtaisia raportteja. Joissakin näistä maista on todistettu paljon. Toisissa maissa todistajia taas on hyvin vähän. Vieläkin on ihmisiä, jotka eivät ole kuulleet Valtakunnan sanomaa. Mutta Jehovan todistajat luottavat siihen, että tarpeellinen todistus annetaan. Miksi?

Koska Raamatun mukaan itse Jeesus Kristus valvoo taivaalliselta valtaistuimeltaan tätä työtä (Matt. 25:31–33). Keskitaivaalla lentävälle enkelille annetaan hänen johdollaan vastuu julistaa ikuista hyvää uutista ja kehottaa ”jokaista kansakuntaa ja sukukuntaa ja kieltä ja kansaa”: ”Pelätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia.” (Ilm. 14:6, 7.) Mikään mahti taivaassa tai maan päällä ei voi estää Jehovaa vetämästä luokseen niitä, jotka ovat asettuneet ”ehdolle ikuiseen elämään” (Apt. 13:48; Joh. 6:44).

Yksikään maailman kolkka ei ole niin syrjässä, ettei Valtakunnan sanoma voisi kantautua sinne. Sukulaiset vierailevat toistensa luona. Puhelimitse ja postin kautta kulkee viestejä. Liikemiehet, työläiset, opiskelijat ja turistit ovat kosketuksissa muihin kansoihin kuuluviin ihmisiin. Kuten ennenkin, myös nykyään kaiutetaan jatkuvasti näillä keinoin tuiki tärkeää uutista siitä, että Jehova on asettanut valtaistuimelle taivaallisen Kuninkaansa, jolla on valta hallita kansoja. Enkelit pystyvät huolehtimaan siitä, että totuuden ja vanhurskauden nälkää ja janoa tuntevat tavoitetaan.

Jos on Herran tahto, että joillakin alueilla, joilla hallitukset ovat tähän saakka estelleet työtämme, saarnataan Valtakunnan sanomaa suoranaisemmin, niin Jumala voi mullistaa olosuhteet niin, että hallitukset muuttavat toimintaperiaatteitaan (Sananl. 21:1). Ja siellä missä tilaisuuden ovet kukaties vielä avautuvat, Jehovan todistajat näkevät mielellään vaivaa huolehtiakseen siitä, että noiden maiden asukkaita autetaan mahdollisimman tehokkaasti saamaan tietoa Jehovan rakkaudellisesta tarkoituksesta. He ovat päättäneet jatkaa hellittämättä palvelustaan, kunnes Jehova Jeesuksen Kristuksen välityksellä sanoo, että työ on tehty!

Vuonna 1992 Jehovan todistajat saarnasivat ahkerasti 229 maassa. Jumalan valtakunnan hyvä uutinen oli tuohon vuoteen mennessä levinnyt eri teitä 235 maahan. Kymmenessä näistä maista työ aloitettiin vasta vuoden 1975 jälkeen.

Miten tehokkaasti todistusta annettiin? Ensimmäisten 30 vuoden kuluessa toisen maailmansodan jälkeen Jehovan todistajat käyttivät 4635265939 tuntia Jehovan nimestä ja valtakunnasta saarnaamiseen ja opettamiseen. Mutta kun todistajia oli enemmän ja suurempi osa heistä palveli koko ajallaan, käytettiin 15 seuraavan vuoden aikana (puolta lyhyemmässä ajassa) 7858677940 tuntia todistamiseen julkisesti ja talosta taloon sekä Raamatun kotitutkistelujen johtamiseen. Työ on jatkuvasti tehostunut, sillä palvelusvuonna 1990–91 tähän toimintaan käytettiin raporttien mukaan 951870021 tuntia ja seuraavana vuonna yli miljardi tuntia.

Todistajat ovat valmistaneet ja levittäneet Valtakunnasta kertovaa raamatullista kirjallisuutta niin paljon ja niin monella kielellä, ettei sille löydy vertaa miltään ihmisten toiminnan alueelta. Raportit eivät ole täydellisiä, mutta saatavissa olevien tietojen mukaan vuosina 1920–92 toimitettiin kiinnostuneiden käsiin 294 kielellä 10107565269 kirjaa, kirjasta ja lehteä sekä lukemattomia miljardeja traktaatteja.

Tämän kirjoittamisen aikaan ei maailmanlaajuista todistustyötä ole vielä saatettu loppuunsa. Se, mitä on tehty ja millaisissa olosuhteissa se on tehty, kuitenkin todistaa vakuuttavasti Jumalan hengen ohjaavan tätä työtä.

[Huomioteksti s. 502]

Suuret konventit ja niiden osanottajien kristillinen käytös herättivät huomiota

[Huomioteksti s. 505]

”Konventin osanottajien hyvä järjestys, rauhallisuus ja puhtaus antavat hyvän esimerkin jäljiteltäväksi”

[Huomioteksti s. 507]

Paikoissa, joissa Jehovan todistajien työ oli vuosikymmeniä ollut kiellettyä, pidettiin historiallisia konventteja

[Huomioteksti s. 508]

Itä-Euroopan maihin lähetettiin tuhansia tonneja raamatullista kirjallisuutta

[Huomioteksti s. 509]

Pätevät vanhimmat tarjoutuivat muuttamaan maihin, joissa heidän apuaan erityisesti tarvittiin

[Huomioteksti s. 516]

He haluavat tavata joka talosta mahdollisimman monta asukasta

[Huomioteksti s. 518]

Hämmästyttävää kasvua ja hyvät edellytykset työn laajenemiseen

[Kaaviot/Kuvat s. 513]

(Ks. painettu julkaisu)

Valtakunnan julistajien määrän kasvu itämailla

Intia

10000

5000

1950 1960 1970 1980 1992

Korean tasavalta

60000

30000

1950 1960 1970 1980 1992

Japani

150000

100000

50000

1950 1960 1970 1980 1992

[Kuva s. 503]

Brasiliassa tuli vuonna 1985 niin paljon väkeä Jehovan todistajien konventtiin, että oli käytettävä samanaikaisesti kahta stadionia – São Paulossa sijaitsevaa Morumbin stadionia (kuvassa) ja Rio de Janeiron Maracanãn stadionia

[Kuvat s. 504]

Kasteelle aikovia Chorzówissa Puolassa vuonna 1989

[Kuvat s. 506]

Joitakin vuoden 1991 historiallisia konventteja

Praha, Tšekkoslovakia

Tallinna, Viro (oikealla)

Zagreb, Kroatia (oikealla)

Budapest, Unkari (yllä)

Baia-Mare, Romania (oikealla)

Usolje-Sibirskoje, Venäjä (alla)

Alma-Ata, Kazakstan (yllä)

Kiova, Ukraina (vasemmalla)

[Kuvat s. 511]

Jehovan todistajien kansainvälinen konventti Pietarissa vuonna 1992

Lämmin kansainvälinen henki

Venäjältä

Moldovasta

Ukrainasta

Läsnä oli paljon nuoria

M. G. Henschel (vasemmalla) keskustelee tulkin avulla ohjelmasta Stepan Kožemban (keskellä) kanssa

Ulkomaiset osanottajat toivat venäläisiä Raamattuja eri puolilta Venäjää tulleiden todistajien käyttöön

[Kuvat s. 512]

Näiden italiankielisten lehtileikkeiden mukaan roomalaiskatolinen kirkko julisti 1980-luvulla sodan todistajia vastaan

[Kuva s. 514]

Kun laivat ankkuroituvat Rotterdamin satamaan, alankomaalaistodistajat kertovat niiden miehistölle Jumalan valtakunnasta

[Kuva s. 515]

Silloinkin kun alue käydään läpi usein, kuten täällä Guadeloupessa, todistajat yrittävät jatkuvasti vedota lähimmäistensä sydämeen kertoessaan hyvää uutista