”Taistelu ei ole teidän vaan Jumalan”
KERTONUT W. GLEN HOW
Kuudenkymmenen viime vuoden aikana Jehovan todistajat ovat käyneet monia oikeustaisteluja Kanadassa. Heidän saavuttamansa voitot eivät ole jääneet oikeusyhteisöltä huomaamatta. Sain äskettäin Amerikan Asianajajaliitolta ns. rohkean asianajon palkinnon tunnustukseksi siitä osuudesta, joka minulla on ollut joissakin näissä taisteluissa. Palkintojenjakotilaisuudessa mainittiin, että Jehovan todistajia koskevat oikeusjutut ”muodostivat tärkeän suojan valtion vallankäytön kohtuuttomuuksia vastaan – – sillä ne loivat oikeuskäytännössä tunnustetun perusoikeussäännöstön, joka tunnusti kaikkien kanadalaisten vapaudet ja suojeli niitä”. Kerron joitakin yksityiskohtia muutamista näistä oikeudenkäynneistä ja siitä, miten päädyin lakiasioiden pariin ja tulin kosketuksiin Jehovan todistajien kanssa.
VUONNA 1924 George Rix -niminen raamatuntutkija, kuten Jehovan todistajia tuolloin kutsuttiin, kävi vanhempieni luona Torontossa Kanadassa. Äitini Bessie How, pikkuinen nainen, pyysi hänet sisään. Olin tuolloin viiden vanha, ja veljeni Joe oli kolmivuotias.
Pian äiti alkoi käydä raamatuntutkijoiden kokouksissa Torontossa. Vuonna 1929 hänestä tuli tienraivaaja eli kokoaikainen sananpalvelija, ja hän jatkoi tuossa työssä vuoteen 1969 saakka, jolloin hän päätti maallisen vaelluksensa. Hänen päättäväinen ja väsymätön palveluksensa oli hieno esimerkki meille, ja lisäksi se auttoi monia tulemaan Raamatun totuuden tuntemukseen.
Isäni Frank How oli rauhallinen mies, ja aluksi hän vastusti äidin uskonnollista toimintaa. Äiti oli kuitenkin neuvokas ja kutsui matkapalvelijoita, muun muassa George Youngin, isän luo vierailulle keskustelemaan hänen kanssaan. Aikanaan isän asenne pehmeni. Kun hän näki, miten hyvä vaikutus Raamatun totuudella oli hänen perheeseensä, hän antoi voimakkaan tukensa, vaikka hänestä ei koskaan tullutkaan todistajaa.
Päätökseni palvella Jumalaa
Pääsin koulusta vuonna 1936. Teinivuosinani en ollut kovinkaan kiinnostunut hengellisistä asioista. Elettiin parhaillaan suurta lamakautta, ja työllisyysnäkymät olivat synkät. Niinpä menin Toronton yliopistoon. Vuonna 1940 päätin mennä opiskelemaan oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Päätös ei ollut äidille yllätys. Kun olin pieni, hän sanoi usein ärtyneenä: ”Tuo vintiö kiistelee aivan kaikesta! Hänestä tulee varmaan asianajaja!”
Aivan yllättäen 4. heinäkuuta 1940, juuri ennen kuin aloitin lakiopintoni, Kanadan hallitus kielsi Jehovan todistajat. Tämä oli elämäni käännekohta. Kun hallitus hyökkäsi koko voimallaan tämän pienen, viattomien ja nöyrien ihmisten muodostaman järjestön kimppuun, vakuutuin siitä, että Jehovan todistajat olivat Jeesuksen tosi seuraajia. Aivan kuten Jeesus oli ennustanut, he olivat ”kaikkien kansakuntien vihan kohteita – – [hänen nimensä] vuoksi” (Matteus 24:9). Päätin palvella tämän järjestön takana olevaa Jumalallista Voimaa. Jehova Jumalalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi kävin vesikasteella 10. helmikuuta 1941.
Halusin ryhtyä suoraa päätä tienraivaustyöhön. Jack Nathan, joka tuolloin johti saarnaamistyötä Kanadassa, kannusti minua kuitenkin suorittamaan lakiopintoni loppuun. Niin teinkin, ja valmistuttuani toukokuussa 1943 aloitin tienraivauksen. Elokuussa minut kutsuttiin Torontossa sijaitsevaan Vartiotorni-seuran haaratoimistoon auttamaan niiden oikeudellisten ongelmien käsittelyssä, joita Jehovan todistajat kohtasivat. Seuraavassa kuussa minut hyväksyttiin Ontarion asianajajakuntaan.
Hyvän uutisen puolustaminen lain keinoin
Toinen maailmansota raivosi, ja Jehovan todistajien järjestö oli Kanadassa edelleen kielletty. Miehiä ja naisia vangittiin yksinkertaisesti siksi, että he olivat Jehovan todistajia. Lapsia erotettiin koulusta, ja joitakuita jopa sijoitettiin kasvatuskoteihin. Näin tehtiin siksi, että he kieltäytyivät osallistumasta kansallismielisiin palvontamenoihin, muun muassa lipun tervehtimiseen tai kansallishymnin laulamiseen. Professori William Kaplan, joka on kirjoittanut kirjan State and Salvation: The Jehovah’s Witnesses and Their Fight for Civil Rights (Valtio ja pelastus – Jehovan todistajat ja heidän taistelunsa kansalaisoikeuksien puolesta), sanoi: ”Todistajia herjattiin julkisesti ja heitä vastaan hyökättiin sekä valtiollisella että yksityisellä tasolla – vastassa olivat suvaitsematon hallitus sekä avoimen vihamieliset kansalaiset, jotka olivat sodan nostattamien tunteiden ja isänmaallisuuden pauloissa.”
Todistajat olivat yrittäneet saada kiellon poistetuksi, mutta tuloksetta. Sitten yllättäen 14. lokakuuta 1943 kielto kumottiin. Todistajia oli kuitenkin yhä vankiloissa ja työleireillä, ja lapsilta evättiin edelleen pääsy julkisiin kouluihin. Lisäksi Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura sekä Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura, jolla oli omistusoikeus Torontossa oleviin kiinteistöihimme, olivat edelleen kiellettyjä.
Loppuvuodesta 1943 matkustin Kanadan haaratoimistonpalvelijan Percy Chapmanin kanssa New Yorkiin neuvottelemaan Vartiotorni-seuran silloisen presidentin Nathan Knorrin sekä Seuran varapresidentin ja lainopillisen neuvonantajan Hayden Covingtonin kanssa. Veli Covingtonilla oli vankka kokemus lakiasioista. Hän voitti myöhemmin Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa 36 muutoksenhakua 45:stä, mikä on hämmästyttävä määrä.
Kanadan Jehovan todistajien tilanne helpottui verkalleen. Vuonna 1944 Toronton haaratoimiston omaisuus palautettiin, ja ne, jotka olivat palvelleet haaratoimistossa ennen kieltoa, saattoivat palata takaisin. Vuonna 1945 Ontarion provinssin ylin tuomioistuin julisti, että lapsia ei saa pakottaa osallistumaan johonkin sellaiseen, mikä on vastoin heidän omaatuntoaan. Se määräsi, että koulusta erotetut lapset piti ottaa takaisin. Viimein vuonna 1946 Kanadan hallitus vapautti kaikki todistajat työleireiltä. Veli Covingtonin ohjauksessa opin käymään näitä taisteluja rohkeasti ja päättäväisesti, mutta ennen kaikkea Jehovaan luottaen.
Québecin taistelu
Vaikka Jehovan todistajien uskonnonvapautta nyt kunnioitettiinkin useimmissa osissa Kanadaa, oli kuitenkin yksi poikkeus: ranskankielinen katolinen Québecin provinssi. Tämä provinssi oli ollut roomalaiskatolisen kirkon suorassa valvonnassa yli 300 vuotta. Monet koulut, sairaalat ja useimmat julkiset palvelut olivat joko papiston ylläpitämiä tai sen valvonnassa. Katolisella kardinaalilla oli jopa istuin Québecin lainsäädäntäelimessä puheenjohtajan paikan vieressä!
Québecin pääministeri ja oikeuskansleri Maurice Duplessis oli diktaattori, joka québeciläisen historioitsijan Gérard Pelletierin mukaan aiheutti sen, että provinssia rasitti ”kaksikymmenvuotinen valheiden, vääryyden ja turmeluksen aika, vallan järjestelmällinen väärinkäyttö, pikkusieluisten ihmisten herruus ja typeryyden riemuvoitto”. Duplessis lisäsi poliittista voimaansa työskentelemällä hyvin läheisesti roomalaiskatolisen kardinaali Villeneuven kanssa.
1940-luvun alussa Québecissä oli 300 todistajaa. Monet heistä, veljeni Joe mukaan lukien, olivat muualta Kanadasta tulleita tienraivaajia. Kun saarnaamistyö Québecissä lisääntyi, poliisi ryhtyi papiston painostuksesta vastaiskuun ahdistelemalla todistajia toistuvilla pidätyksillä ja soveltamalla väärin perustein kaupantekoa koskevia järjestyssääntöjä uskonnolliseen toimintaamme.
Matkustin Toronton ja Québecin väliä niin usein, että minut määrättiin viimein muuttamaan Québeciin niiden lakimiesten avuksi, jotka edustivat kristittyjä veljiämme ja sisariamme mutta eivät itse olleet Jehovan todistajia. Minun oli joka päivä ensi töikseni selvitettävä, kuinka monia oli edellispäivänä pidätetty, ja kiiruhdettava sitten oikeustalolle järjestämään takuurahat. Onneksi muuan varakas todistaja, Frank Roncarelli, toimitti takuurahat useissa tapauksissa.
Vuosina 1944–46 järjestyssääntöjen vastaiseksi väitetystä toiminnasta nostetut syytteet lisääntyivät 40:stä 800:aan! Viranomaisten vähän väliä suorittamien pidätysten ja heidän taholtaan tulleen jatkuvan ahdistelun lisäksi todistajien kimpussa olivat mellakoivat väkijoukot, joita katoliset papit kiihottivat.
Marraskuun 2. ja 3. päivänä 1946 pidettiin Montrealissa erikoiskonventti, jossa tätä kriisiä käsiteltiin. Veli Knorr piti loppupuheen teemasta ”Mitä aiomme tehdä?” Kaikki läsnäolijat iloitsivat kuullessaan hänen vastauksensa. Hän luki ääneen tätä nykyä historiallisen asiakirjan ”Québecin palava viha Jumalaa ja Kristusta ja vapautta kohtaan on koko Kanadan häpeä”. Se oli tulinen nelisivuinen traktaatti, ja siinä paljastettiin yksityiskohtaisesti nimet, päivämäärät ja paikat, jotka liittyivät pappien yllytyksestä toimeenpantuihin mellakoihin, poliisin raakuuksiin, pidätyksiin ja joukkoväkivaltaan, joiden kohteena olivat Québecin Jehovan todistajat. Maanlaajuinen levitys alkoi täsmälleen 12 päivää myöhemmin.
Muutaman päivän kuluttua Duplessis julisti ”armottoman sodan” Jehovan todistajia vastaan. Hän teki kuitenkin tahtomattaan meille palveluksen. Kuinka niin? Määräämällä, että jokainen tuota traktaattia levittävä joutuisi syytteeseen kapinan lietsonnasta, erittäin vakavasta rikoksesta, jonka vuoksi joutuisimme Québecin tuomioistuinten sijasta Kanadan korkeimpaan oikeuteen. Duplessis ei raivoissaan ottanut huomioon, mitä se merkitsisi. Sitten hän antoi henkilökohtaisesti käskyn viedä anniskeluoikeudet Frank Roncarellilta, tärkeimmältä takuurahojen lähteeltämme. Koska veli Roncarellin hienossa ravintolassa Montrealissa ei enää saanut viiniä, se suljettiin muutaman kuukauden kuluttua, ja veli joutui puille paljaille.
Pidätykset lisääntyivät. Syytteiden määrä nousi pian 800:sta 1600:aan. Monet lakimiehet ja tuomarit valittivat, että nämä Jehovan todistajia koskevat oikeusjutut tukkivat Québecin tuomioistuimet. Tapasimmekin siksi ehdottaa helppoa parannuskeinoa: jospa poliisi pidättäisi kristittyjen sijasta rikollisia. Näin olisi ongelma ratkaistu!
Kaksi rohkeaa juutalaista lakimiestä, A. L. Stein Montrealista ja Sam S. Bard Québecin kaupungista, hoitivat puolestamme monia oikeusjuttuja, varsinkin ennen kuin minut hyväksyttiin Québecin asianajajakuntaan vuonna 1949. Pierre Elliott Trudeau, josta tuli myöhemmin Kanadan pääministeri, kirjoitti: ”Koko yhteiskuntamme on pilkannut, vainonnut ja vihannut – – Jehovan todistajia Québecin provinssissa; mutta he ovat onnistuneet laillisin keinoin taistelemaan kirkkoa, hallitusta, kansakuntaa, poliisia ja yleistä mielipidettä vastaan.”
Québecin tuomioistuinten asenne ilmeni veljeni Joen saamasta kohtelusta. Häntä syytettiin rauhanhäirinnästä. Kaupungintuomari Jean Mercier langetti Joelle pisimmän mahdollisen tuomion: 60 päivää vankeutta. Menetettyään sitten itsehillintänsä kokonaan Mercier huusi, että hän toivoi voivansa määrätä Joelle elinkautisen!
Eräässä lehdessä kerrottiin, että Mercier antoi Québecin poliisille käskyn ”pidättää suoralta kädeltä jokainen, jonka tiedetään tai epäillään olevan Jehovan todistaja”. Tällainen toiminta vain osoitti todeksi ne syytökset, joita traktaatissamme ”Québecin palava viha” esitettiin. Seuraavassa on joitakin tyypillisiä Québecin ulkopuolella ilmestyneiden kanadalaislehtien otsikoita: ”Pimeä keskiaika palaa Québeciin” (The Toronto Star), ”Inkvisition paluu” (The Globe and Mail, Toronto), ”Fasismin löyhkä” (The Gazette, Glace Bay, Nova Scotia).
Puolustautuminen kapinanlietsontasyytöstä vastaan
Vuonna 1947 autoin A. L. Steiniä ensimmäisessä kapinan lietsontaa koskevassa jutussamme, joka oikeudessa käsiteltiin. Syytettynä oli Aimé Boucher. Veli Aimé oli jakanut muutamia traktaatteja kotinsa lähistöllä. Oikeudenkäynnissä osoitimme, että traktaatti ”Québecin palava viha” ei sisältänyt valheita, vaan siinä pelkästään ilmaistiin voimakkain sanoin tyytymättömyys niiden julmuuksien johdosta, joita Jehovan todistajiin kohdistui. Osoitimme, että niitä vastaan, jotka näihin julmuuksiin olivat syyllistyneet, ei ollut koskaan nostettu ainoatakaan syytettä. Aimé oli todettu syylliseksi yksinkertaisesti siksi, että hän oli jakanut niistä tietoa muille. Syyttäjän kanta merkitsi itse asiassa, että totuuden puhumisesta oli tullut rikos!
Québecin tuomioistuimet olivat turvautuneet 350 vuotta vanhaan epämääräiseen ”kapinan” määritelmään, jonka mukaan kuka tahansa hallitusta arvosteleva voitaisiin tuomita syylliseksi rikokseen. Myös Duplessis luotti tuohon määritelmään tukahduttaakseen kritiikin, joka hänen hallitukseensa kohdistui. Vuonna 1950 Kanadan korkein oikeus kuitenkin totesi paikkansapitäväksi huomautuksemme, jonka mukaan kapina edellyttää yllyttämistä väkivaltaan tai nousemista hallitusta vastaan. Traktaatti ”Québecin palava viha” ei sisältänyt tällaista kiihottamista ja oli näin ollen laillinen keino käyttää puhevapautta. Tämän yhden merkittävän päätöksen myötä kaikki 123 kapinasyytettä raukesivat! Näin omin silmin, kuinka Jehova antoi voiton.
Taistelu sensuuria vastaan
Québecin kaupungin järjestyssäännöissä kiellettiin levittämästä kirjallisuutta ilman poliisipäällikön lupaa. Tämä oli silkkaa sensuuria ja siten uskonnonvapauden loukkaamista. Laurier Saumur, joka palveli tuolloin matkavalvojana, oli ollut tämän järjestyssäännön perusteella kolme kuukautta vankilassa ja useita muita kertoja syytettynä.
Vuonna 1947 veli Saumurin nimissä nostettiin siviilikanne. Tavoitteena oli saada aikaan kielto, jolla Québecin kaupunkia estettäisiin soveltamasta järjestyssääntöään Jehovan todistajiin. Kärsimme Québecin tuomioistuimissa tappion ja vetosimme jälleen Kanadan korkeimpaan oikeuteen. Lokakuussa 1953, kun olimme olleet viikon ajan tuomioistuimen kaikkien yhdeksän tuomarin kuultavina, kieltotuomiopyyntöömme myönnyttiin. Tuomioistuin tunnusti, että painettujen raamatullisten saarnojen julkinen levittäminen on olennainen osa Jehovan todistajien kristillistä palvontaa ja sen vuoksi perustuslaki suojelee tällaista toimintaa sensuurilta.
Niinpä Boucherin tapauksessa tehtiin päätös siitä, että se mitä Jehovan todistajat sanoivat, oli lainmukaista, kun taas Saumurin tapauksessa annettu päätös vahvisti sen, miten ja missä he voivat puhua. Saumurin tapauksessa saatu voitto johti siihen, että Québecissä hylättiin yli 1100 järjestyssäännön rikkomista koskevaa syytettä. Myös Montrealissa luovuttiin yli 500 syytteestä todisteiden täydellisen puuttumisen vuoksi. Pian kaikki syytteet Québecissä raukesivat!
Duplessisin viimeinen isku
Koska enää ei ollut sellaisia lakeja, joita Duplessis olisi voinut käyttää Jehovan todistajia vastaan, hän esitteli vuoden 1954 tammikuun alussa lainsäädäntäelimelle uuden lain, lakiehdotus nro 38:n, jota tiedotusvälineissä kuvailtiin Jehovan todistajien vastaiseksi laiksi. Siinä todettiin, että kuka tahansa, joka epäilisi jonkun aikovan sanoa jotakin ”herjaavaa tai loukkaavaa”, voisi jättää valituksen tarvitsematta esittää mitään todisteita. Oikeuskanslerina Duplessis voisi järjestää sellaisen kieltotuomion, ettei syytetty pystyisi esittämään mitään ajatuksia julkisuudessa. Kun tuo kieltotuomio olisi annettu yhdelle kirkon jäsenelle, puhekielto koskisi yhtäläisesti kaikkia tuohon kirkkoon kuuluvia. Lisäksi kaikki kyseisen kirkon Raamatut ja uskonnollinen kirjallisuus takavarikoitaisiin ja tuhottaisiin ja kaikki sen palvontapaikat suljettaisiin, kunnes juttu olisi käsitelty oikeudessa, mikä voisi viedä vuosia.
Lakiehdotus 38:n mallina oli laki, joka oli laadittu 1400-luvulla Espanjan inkvisition aikaan Torquemadan alaisuudessa. Syytetty ja jokainen, joka oli läheisesti tekemisissä hänen kanssaan, menetti tuon lain mukaan kaikki kansalaisoikeutensa, vaikka mitään todisteita väärinteosta ei ollut. Lakiehdotus 38:n perusteella lehdistö ilmoitti, että provinssin poliisia oli käsketty sulkemaan kaikki Jehovan todistajien valtakunnansalit ja takavarikoimaan ja tuhoamaan heidän Raamattunsa ja muun kirjallisuutensa. Koska odotettavissa oli tällaista hirvittävää kohtelua, Jehovan todistajat siirsivät kaikki uskonnolliset julkaisunsa pois provinssista. He kuitenkin jatkoivat julkista saarnaamista, mutta niin, että jokainen piti mukanaan vain omaa Raamattuaan.
Lakiehdotuksesta tuli laki 28. tammikuuta 1954. Tammikuun 29. päivänä olin yhdeksältä aamulla oikeustalon ovella nostaakseni kanteen kaikkien Québecin provinssin Jehovan todistajien puolesta, jotta lain soveltamiselle saataisiin kieltotuomio jo ennen kuin Duplessis voisi käyttää sitä hyväkseen. Tuomari ei myöntänyt tilapäistä kieltotuomiota, koska lakia ei ollut vielä sovellettu käytäntöön. Mutta hän sanoi, että mikäli hallitus yrittäisi tehdä siten, voisin tulla takaisin hänen luokseen pyytämään suojelusta. Tuomarin toiminnalla oli näin ollen sama vaikutus kuin olisi ollut tilapäisellä kieltotuomiolla, sillä heti kun Duplessis edes yrittäisi käyttää tätä lakia, hänet pysäytettäisiin!
Seuraavalla viikolla odotimme, ryhtyisikö poliisi tämän uuden lain perusteella joihinkin toimiin. Mitään ei tapahtunut! Saadaksemme selville syyn siihen järjestin kokeen. Kaksi tienraivaajaa, Victoria Dougaluk (sittemmin Steele) ja Helen Dougaluk (sittemmin Simcox), lähtivät talosta-taloon-työhön Duplessisin kotikaupungissa Trois-Rivièresissä kirjallisuutta mukanaan. Taaskaan ei tapahtunut mitään. Sisarten ollessa palveluksessa pyysin Laurier Saumuria soittamaan provinssin poliisille. Paljastamatta henkilöllisyyttään hän valitti, että Jehovan todistajat olivat saarnaamassa, mutta poliisi ei noudattanut Duplessisin uutta lakia.
Työvuorossa ollut virkamies sanoi hämillään: ”Tiedämme kyllä, että lakiehdotus hyväksyttiin, mutta seuraavana päivänä Jehovan todistajat saivat aikaan kieltotuomion meitä vastaan, joten emme voi tehdä mitään.” Siirsimme kirjallisuutemme viipymättä takaisin provinssiin, ja niiden kymmenen vuoden aikana, jolloin tämä juttu oli tuomioistuinten käsiteltävänä, saarnaamistyömme meni menestyksekkäästi eteenpäin.
Kieltotuomion lisäksi pyrimme siihen, että uusi laki julistettaisiin perustuslain vastaiseksi. Osoittaaksemme, että tämä laki oli tähdätty nimenomaan Jehovan todistajia vastaan, päätimme tehdä rohkean siirron: lähettäisimme Duplessisille itselleen haasteen, jotta hänen olisi pakko olla mukana oikeudenkäynnissä ja antaa todistajanlausunto. Ristikuulustelin häntä kaksi ja puoli tuntia. Toin toistuvasti esiin hänen julistuksensa ”armottomasta sodasta Jehovan todistajia vastaan” samoin kuin sen, että hän oli sanonut lakiehdotus 38:n merkitsevän Québecin Jehovan todistajien loppua. Raivostuneena hän alkoi sättiä minua: ”Sinä olet erittäin nenäkäs nuorimies!”
”Herra Duplessis”, vastasin, ”jos keskustelisimme persoonallisuuksista, olisi minullakin jotakin huomautettavaa. Mutta koska meillä on asia käsiteltävänä, pyytäisin teitä selittämään tuomioistuimelle, miksi ette vastannut viimeiseen kysymykseeni.”
Vuonna 1964 puhuin tätä lakia vastaan Kanadan korkeimmassa oikeudessa, mutta koska sitä ei ollut koskaan sovellettu käytäntöön, korkein oikeus ei suostunut ratkaisemaan sen perustuslaillisuutta. Duplessis oli kuitenkin tuolloin jo kuollut eikä kukaan ollut enää kiinnostunut tuosta laista. Sitä ei koskaan sovellettu Jehovan todistajia tai keitään muitakaan vastaan.
Vähän ennen kuin Duplessis vuonna 1959 kuoli, Kanadan korkein oikeus määräsi hänet maksamaan vahingonkorvauksia veli Roncarellille, jolta hän oli laittomasti vienyt anniskeluoikeudet. Sittemmin monista Québecin asukkaista on tullut erittäin ystävällisiä. Hallituksen suorittaman väestönlaskennan mukaan Jehovan todistajien määrä on Québecissä kasvanut vuoden 1943 jälkeen 300:sta yli 33000:een. Jehovan todistajat ovat tuossa provinssissa nyt neljänneksi suurin uskonnollinen ryhmä. En pidä näitä oikeusvoittoja tai Jehovan todistajien menestyksekästä sananpalvelusta kenenkään ihmisen ansiona. Se on pikemminkin osoittanut minulle, että Jehova antaa voiton, sillä taistelu ei ole meidän vaan hänen (2. Aikakirja 20:15).
Olosuhteet muuttuvat
Vuonna 1954 avioiduin viehättävän englantilaisen tienraivaajan Margaret Biegelin kanssa, ja ryhdyimme yhdessä tienraivaustyöhön. Hoidin edelleen Jehovan todistajia koskevia oikeusjuttuja sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa ja toimin neuvonantajana joissakin oikeusjutuissa Euroopassa ja Australiassa. Margaret toimi sihteerinäni, ja hän oli minulle monia vuosia korvaamaton tuki. Vuonna 1984 palasimme Kanadan haaratoimistoon, ja autoin lakiosaston saattamisessa uudelleen toimintaan. Surukseni Margaret kuoli syöpään vuonna 1987.
Sen jälkeen kun äitini kuoli vuonna 1969, veljeni Joe ja hänen vaimonsa Elsie, jotka olivat saaneet lähetystyökoulutuksen Vartiotornin raamattukoulu Gileadin yhdeksännellä kurssilla, ottivat kotiinsa isäni ja huolehtivat hänestä 16 vuoden ajan hänen kuolemaansa asti. Heidän uhrautuvuutensa ansiosta saatoin jatkaa kokoaikaista palvelustani, ja tulen aina olemaan tästä heille kiitollinen.
Kamppailu jatkuu
Vuosien kuluessa Jehovan todistajien oikeustaistelut ovat muuttuneet. Monet oikeusjutut ovat koskeneet omaisuuden suojelua ja valtakunnansalien ja konventtisalien lupa-asioita. Toiset ovat olleet lasten huoltajuuskiistoja, joissa vanhempi, joka ei ole Jehovan todistaja, on pyrkinyt uskonnollisen kiihkoilun avulla joko saamaan yksinhuoltajuuden tai rajoittamaan Jehovan todistaja -vanhemman mahdollisuutta opettaa omalle lapselleen hyödyllisiä uskonnollisia käsityksiä ja tapoja.
Amerikkalainen juristi Linda Manning tuli Kanadan haaratoimistoon vuonna 1989 auttamaan tilapäisesti lakiasioissa. Menimme naimisiin saman vuoden marraskuussa ja olemme onnellisia, kun olemme siitä lähtien saaneet palvella täällä yhdessä.
Vuonna 1990 kävin täällä työskentelevän kollegani John Burnsin kanssa Japanissa. Autoimme sen maan kristittyjä veljiämme voittamaan perustuslakiin liittyvän jutun, joka koski oppilaan oikeutta olla osallistumatta niihin koulun vaatimiin oppitunteihin, joilla harjoiteltiin taistelulajeja. Saimme voiton myös jutussa, joka koski aikuisen oikeutta kieltäytyä verensiirrosta.
Sitten vuosina 1995 ja 1996 meillä oli Lindan kanssa tilaisuus olla viisi kuukautta Singaporessa, jossa Jehovan todistajia vastaan oli nostettu syytteitä heitä koskevan kiellon vuoksi. Puolustin 64:ää miestä, naista ja nuorta, jotka olivat saaneet rikossyytteen kristillisissä kokouksissa käymisen ja Raamattujen ja uskonnollisen kirjallisuuden omistamisen vuoksi. Näistä jutuista emme voittaneet ainoatakaan, mutta näimme, kuinka Jehova vahvisti uskollisia palvelijoitaan kestämään nuhteettomina ja iloiten.
Olen kiitollinen osastani
Olen nyt 80-vuotias ja onnellinen siitä, että terveyteni on hyvä ja voin edelleen olla mukana Jehovan kansan oikeustaisteluissa. Olen yhä valmis menemään oikeuteen puolustamaan päättäväisesti sitä, mikä on oikein. On ollut ilo nähdä, miten Kanadan Jehovan todistajien määrä on vuoden 1940 jälkeen kasvanut 4000:sta nykyiseen 111000 todistajaan. Ihmiset ja tapahtumat vaihtuvat, mutta Jehova vie kansaansa jatkuvasti eteenpäin ja huolehtii siitä, että se menestyy hengellisesti.
Ongelmiakin on toki ollut, mutta Jehovan sana vakuuttaa: ”Mikään ase, joka valmistetaan sinua vastaan, ei menesty.” (Jesaja 54:17.) Niiden yli 56 vuoden perusteella, jotka olen ollut kokoaikaisessa sananpalveluksessa osallisena ”hyvän uutisen puolustamiseen ja lailliseen vahvistamiseen”, voin todistaa, että Jesajan profetia tosiaan pitää paikkansa! (Filippiläisille 1:7.)
[Kuva s. 19]
Pikkuveljeni ja vanhempieni kanssa
[Kuva s. 19]
Hayden Covington, lainopillinen neuvonantaja
[Kuva s. 19]
Nathan Knorrin kanssa
[Kuva s. 20]
Duplessis polvistuu kardinaali Villeneuven edessä
[Lähdemerkintä]
Kuva: W. R. Edwards
[Kuvat s. 20, 21]
Frank Roncarelli
[Lähdemerkintä]
Canada Wide
[Kuvat s. 21]
Aimé Boucher
[Kuva s. 24]
Kollegoideni John Burnsin ja vaimoni Lindan kanssa