”Sinun sanasi on totuus”

Heprealainen runous

SAADAKSEMME oikean käsityksen Jumalan sanan eri kohdista meille on suureksi avuksi se, että ymmärrämme kunkin henkeytetyn kirjoittajan kirjoitustyyliä. Tämä pitää varmasti paikkansa Raamatun heprealaisesta runoudesta.

On sopivaa, että osa Raamatusta on kirjoitettu runomuotoon. Miksi? Runous ei vetoa vain järkeen vaan virittää myös tunteet. Lisäksi runot ovat muodoltaan tietyllä tavoin symmetrisiä, mikä tekee niiden tajuamisen ja muistamisen helpommaksi. Runous viehättää sekä silmää että korvaa. Mutta sen merkityksen ymmärtämisessä on usein pulmia.

Joitakin Raamatun ilmaisuja ei selvästikään pidä käsittää kirjaimellisiksi vaan kielikuviksi. On ilmeistä, että maa ei lepää kirjaimellisilla ”perustuksilla” eivätkä sen joet todellisuudessa ’paukuta käsiänsä’. (Job 38:4–6; Ps. 98:8) Kuitenkin näillä ilmaisuilla esitetään hyvin selviä totuuksia: muuttumattomat lait tukevat maata järkkymättä, ja joet synnyttävät käden kaltaisia aaltoja, jotka läiskähtelevät äänekkäästi rantapenkereisiin. Vaikka tällainen poikkeaminen tavanomaisesta suorasanaisesta esityksestä eli proosasta on yleensä ilmeisen selvää ja sen tähden ymmärrettävissä, toiset heprealaisen runouden piirteet eivät ehkä ole.

Miten esimerkiksi 1. Moos. 4:23:ssa olevat Lemekin runolliset sanat olisi tulkittava?

”Minä surmaan [olen surmannut, Um] miehen haavastani

ja nuorukaisen mustelmastani.”

Surmasiko Lemek kaksi ihmistä, ”miehen” ja ”nuorukaisen”? Raamatun selittäjät sanoivat niin vielä runsaat 200 vuotta sitten. Heprealaisen runouden ymmärtäminen on kuitenkin sen jälkeen täsmentynyt.

Heprealainen runous eroaa eräistä klassisen ja nykyaikaisen runouden muodoista, joissa loppusoinnulla on usein tärkeä asema. Heprealaiselle runoudelle on sen sijaan ominaista parallelismi eli kerto. Sen merkitys on parhaiten ymmärrettävissä esimerkkien avulla.

Parallelismin yleisin muoto on synonyyminen eli ajatusta toistava parallelismi, jossa kertosäe toistaa osan esisäkeen ajatuksesta, mutta eri sanoin. Ps. 24:1 on siitä esimerkki:

”Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on,

maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat.” Ilmaus

”Herran on” on tärkeä kummallekin säkeelle. Kuitenkin sanat ”maa” ja ”maanpiiri” samoin kuin ilmaukset ”kaikki, mitä siinä on” ja ”ne, jotka siinä asuvat” ovat runollisia synonyymejä.

Samaa lausemuotoa on käytetty jakeessa, joka lainaa Lemekin sanoja. Hän surmasi ilmeisesti vain yhden henkilön; hänen runoasuisen lausumansa toinen säe vain kertaa ensimmäistä ja samalla hieman laajentaa sen sisältöä käyttämällä samasta ajatuksesta eri sanoja.

Raamattu sisältää myös antiteettista eli kumoavaa parallelismia, jossa säkeiden ilmaisemat ajatukset ovat toisilleen vastakkaiset. Ps. 37:9 valaisee sitä:

”Sillä pahat hävitetään,

mutta jotka Herraa odottavat, ne perivät maan.”

On myös olemassa synteettinen eli täydentävä parallelismi. Siinä kertosäe ei toista esisäkeen ajatusta eikä esitä vastakohtaa. Sen sijaan se lisää uuden ajatuksen. Ps. 19:8 antaa esimerkin:

”Herran laki on täydellinen;

se virvoittaa sielun.

Herran todistus on vahva,

se tekee tyhmästä viisaan.”

Huomaa, että kummankin virkkeen toinen osa täydentää ajatusta; sen tähden koko jae on synteesi eli osasista yhdistetty kokonaisuus. Ainoastaan kummankin säkeen jälkiosa, siis ”se virvoittaa sielun” ja ”se tekee tyhmästä viisaan”, ilmaisee lukijalle, miten ”laki on täydellinen” ja miten ”Herran todistus on vahva”. Tällaisten synteettisten kertosäkeitten jakaantuminen kahteen osaan muodostaa rytmisen tauon. Samalla kun ajatus etenee, tietty säerakenne ja-muoto säilyy ja kertautuu. Sen tähden tätä parallelismin lajia kutsutaan toisinaan muodolliseksi eli rakenteelliseksi parallelismiksi.

Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että heprealaista runoutta ymmärretään nyt läheskään täysin. Sitä ei ymmärretä. On esimerkiksi yritetty useaan otteeseen saada selville sen täsmällinen runomitta, lait, jotka sääntelevät runon säkeistöjen ja kunkin säkeen tavujen määrää. Jotkut ovat menneet niin pitkälle, että ovat muuttaneet heprealaista tekstiä yrittäessään sovittaa sitä omiin heprealaisesta runotyylistä omaamiinsa ennakkokäsityksiin. Mutta kaikki yritykset runomitan löytämiseksi ovat yleensä epäonnistuneet. Miksi?

Mahdollisesti siksi, että mitään runomittaa ei olekaan. Vaikka edellä käsitelty parallelismi sallii suuren ajatuksen vapauden ja laajan ilmaisukyvyn, ei samaa voida sanoa rajoittamaan taipuvaisesta runomitasta. Glasgow’n yliopiston entinen hepreankielen professori huomauttikin: ”Ei ole sopivaa, että Jumalan henkeyttämät ajatukset olisivat liiaksi ihmistaiteen kahlitsemia. Niiden on oltava vapaita, tai muodon, jossa ne esitetään, täytyy ainakin olla sellainen, että se ei puserra tai vahingoita niiden jumalallisia mittasuhteita.”

Hepreankielisessä Raamatussa on lisäksi kohtia, joissa proosan ja runokielen välinen ero ei ole selvä. Joissakin kohdissa voi olla proosaa, jonka sananvalinta on lähes runollista. Vaikka kirjoittaja ei ehkä olekaan tarkoituksellisesti esittänyt aineistoaan runokielellä – kuten Psalmeissa – hän on kuitenkin saattanut vapaasti käyttää kielikuvia tai sanaleikkejä ja jopa parallelismia tehdäkseen tarkoituksensa selväksi. Näissä tapauksissa se, onko kyseiset jakeet painettu nykyaikaisiin käännöksiin runoiksi vai ei, saattaa jossakin määrin riippua kääntäjän omasta runokielen määritelmästä.

Koska heprealaisen runouden tuntemus on puutteellista, on paikallaan olla varovainen, kun lukee runollisia kohtia, joissa on näennäistä parallelismia. Meidän ei tule ajatella mielivaltaisesti, että koska kahdessa säkeessä näyttää esiintyvän parallelismia, se aina on sitä eikä mitään muuta. Tekstiyhteys tai toinen raamatunkohta saattaa selittää ilmauksen toisin. Niinpä Sak. 9:9:n Messiasta (joka osoittautui Jeesukseksi) koskevassa ennustuksessa sanotaan:

”Iloitse suuresti, tytär Siion,

riemuitse, tytär Jerusalem,

sillä sinun kuninkaasi tulee sinulle!

Vanhurskas ja auttaja hän on,

on nöyrä ja ratsastaa aasilla,

aasintamman varsalla.”

Sanat ”aasi” ja ”aasintamman varsa” saattavat ensi silmäyksellä vaikuttaa pelkiltä rinnakkaisilmauksilta, jotka todellisuudessa viittaavat vain yhteen eläimeen. On totta, että ”aasi” ja ”varsa” tarkoittavat yhtä eläintä. Kuitenkin Matteuksen kertomuksen (21:1–5) mukaan Jeesus täyttymyksessä lähetti opetuslapset kylään, josta he löysivät ”aasintamman sidottuna ja varsan sen kanssa”. ”Päästäkää ne ja tuokaa minulle”, hän sanoi. Näin Raamattu selittää Sakarjan ennustuksen tarkoittavan kahta eläintä: sekä ”aasia” eli ”varsaa” että sen emoa ”aasintammaa”. Jeesus ei ratsastanut ”aasintammalla”.

Kun nyt ymmärrämme paremmin Jumalan totuudensanan runollisen tyylin peruspiirteitä, voimme arvostaa enemmän Raamatun kirjallista kauneutta. Vielä tärkeämpää on, että voimme näin entistä paremmin ymmärtää Raamattua oikein.