Mikä on Raamatun kanta?

Elämän pyhyys

ELÄMÄÄ pidetään nykyisenä aikanamme erittäin halpana. Ydinpommit ja -taistelukärjet ja vielä hirvittävämmät tuhovälineet on suunniteltu surmaamaan tuhansia ihmisiä joukoittain. Murhaajat pääsevät usein vapaaksi tai saavat ainoastaan lievän tuomion. Sellaiset päästetään siten jälleen ihmisten pariin vain toistamaan rikoksiaan. Miten Jumala suhtautuu tähän elämän kunnioittamisen puutteeseen?

Jumalan oma Poika sanoi opetuslapsilleen: ”Eikö kaksi varpusta myydä vähäarvoisesta kolikosta? Silti yksikään niistä ei putoa maahan Isänne tietämättä. Mutta teidän päänne hiuksetkin ovat kaikki luetut. Älkää siis pelätkö: te olette arvokkaammat kuin monta varpusta.” (Matt. 10:29–31) Jumala pitää kaikkien ihmisten elämää niin arvokkaana, että hän antoi Poikansa uhriksi, jotta jokaisella olisi tilaisuus saada ikuinen elämä. – Joh. 3:16; 1. Tim. 2:5, 6.

Elämän pyhyyttä tähdennettiin Jumalan laissa

Muinaista Israelin kansaa hallinneessa laissaan Jumala osoitti, kuinka suuressa arvossa hän pitää elämää. Tämä laki käski tuomareita olemaan erittäin huolellisia siinä, että saisivat selville syyllisyyden tai syyttömyyden ja jakaisivat oikeutta. (5. Moos. 19:15; 16:19, 20) Mutta sille, jonka oli todettu syyllistyneen murhaan, oli vain yksi rangaistus: ”Älkää ottako lunastusmaksua sellaisen tappajan hengestä [murhaajan sielusta, UM], joka on tehnyt hengenrikoksen, vaan rangaistakoon hänet kuolemalla. . . . Ja maalle ei voi toimittaa sovitusta verestä, joka siihen on vuodatettu, muulla kuin sen verellä, joka sen on vuodattanut.” – 4. Moos. 35:31–33.

Henkilöitä, joilla oli todisteeksi käypää tietoa, vaadittiin astumaan esiin ja todistamaan heitä vastaan julkisesti lausutun kirouksen uhalla. (3. Moos. 5:1) Niiden, jotka todistivat miestä vastaan, jonka syytteeseen liittyi kuolemanrangaistus, täytyi olla ensimmäisinä heittämässä kiviä hänen teloittamisekseen. (5. Moos. 17:6, 7) Henkilön olisi täytynyt olla todella paatunut todistaakseen väärin ja sitten surmatakseen sen, joka oli väärin tuomittu. Erityisen ajatuksia herättävä oli laki, jonka mukaan se, jonka havaittiin todistaneen väärin, sai saman rangaistuksen, jonka hän yritti aiheuttaa syytetylle. Nämä vaatimukset olivat varmasti hillikkeinä väärän, hätäisen tai huolimattoman todistuksen esittämiselle. – 5. Moos. 19:16–20.

Tapaturmainen surmaaminen aiheutti verivelan

Elämän pyhyyttä tähdennettiin voimakkaasti myös tapaturmaisen surmaamisen tapauksessa. Joku saattoi esimerkiksi olla hakkaamassa puita, ja hänen kirveensä terä saattoi irrota ja osua toiseen kuolettavasti. Tapaturmaisen surmaajan oli silloin heti paettava lähimpään niistä turvakaupungeista, jotka Jumala oli armollisesti määrännyt. (5. Moos. 19:4–7; 4. Moos. 35:6, 11) Hän sai sieltä turvapaikan, kunnes hänet voitiin palauttaa siihen tuomiokuntaan, missä onnettomuus oli sattunut. Oikeudenkäynti pidettiin. Jos tapaus havaittiin todelliseksi onnettomuudeksi, mies vietiin turvakaupunkiin, jonne hänen oli jäätävä sen ylimmäisen papin kuolemaan saakka, joka palveli siihen aikaan. Tämä saattoi tietenkin merkitä vuosia tai jopa elinikää. – 4. Moos. 35:12, 22–25.

Tarvetta ottaa mitä suurimmassa määrin elämä huomioon tähdennettiin edelleen ”verenkostajaa” koskeneessa laissa. Hän oli surmatun lähin sukulainen. Hän on saattanut todeta tapahtuman pelkäksi onnettomuudeksi. Miehentappaja saattoi kuitenkin aikailla, lykätä pakenemistaan, tai hän saattoi turvakaupunkiin päästyään lähteä jonakin päivänä sen rajojen ulkopuolelle, kenties palata kotiinsa. Sellaiset teot olisivat paljastaneet, että hän ei ollut todellisuudessa huolissaan siitä, että hän oli aiheuttanut ihmisen kuoleman, tai huolissaan verivelasta, johon hän oli joutunut. Sellaisessa tapauksessa ”verenkostajan” velvollisuus oli surmata miehentappaja. Näin ollen sekä tahattoman miehentappajan että ”verenkostajan” kohdalla elämän pyhyyden kunnioittamisen tuli olla kaikkia henkilökohtaisia haluja tai tunteita ylempi. Turvakaupunkijärjestely esti myös verikostot eli henkilökohtaiset kostosurmat. Se sai aikaan rauhaisat suhteet Jumalan ja kansan välille. – 4. Moos. 35:26–29; Joos. 20:2–6.

Ratkaisemattomia murhia ei sivuutettu

Nykyään ratkaisematonta murhaa pidetään ainoastaan poliisin ja oikeusistuinten asiana. Niin ei ollut Mooseksen lain alaisuudessa. Vastuu oli koko kaupungilla. Laki sanoi:

”Jos . . . löydetään murhattu virumassa kedolla, eikä tiedetä, kuka hänet tappoi, niin lähtekööt sinun vanhimpasi ja tuomarisi mittaamaan välimatkan niihin kaupunkeihin, jotka ovat murhatun ympärillä. Sen kaupungin vanhimmat, joka on murhattua lähinnä, . . . viekööt hiehon alas ehtymättömän puron notkoon, . . . ja he taittakoot hieholta niskan siinä notkossa.

”. . . Ja kaikki sen kaupungin vanhimmat, he kun asuvat murhattua lähinnä, peskööt kätensä pitäen niitä hiehon päällä, jolta niska taitettiin . . . ja he lausukoot sanoen: ’Meidän kätemme eivät ole tätä verta vuodattaneet, eivätkä silmämme tapausta nähneet. Anna anteeksi, Herra, kansallesi Israelille.’ . . . Ja niin se verivelka annetaan heille anteeksi.” – 5. Moos. 21:1–9.

Näin ollen mitään murhaa ei jätetty huomiotta. Hiehoa ei teurastettu sovitusuhriksi, jonka verestä osa olisi pantu alttarille. Hieho tapettiin taittamalla siltä niska, niin että se todellisuudessa otti murhaajan paikan, ei verivelan poistamiseksi murhaajalta vaan siltä kaupungilta, jota verivelka muuten olisi painanut. Jos murhaaja myöhemmin olisi löydetty ja todistettu syylliseksi, hänet tietenkin olisi teloitettu.

Onko kuolemanrangaistus oikein?

Jotkut saattavat ajatella yhteiskunnan edistyneen, kun se on poistanut kuolemanrangaistuksen. Mutta kun tarkastellaan Jumalan Israelille antamaa lakia, käy ilmeiseksi, ettei murhasta langetettu kuolemanrangaistus ollut liian ankara, vaan todellisuudessa heijasti sitä, kuinka suuressa arvossa Jumala piti elämää, ei vain yleensä vaan myös yksilöitten kohdalla. Meidän on pidettävä mielessä, että Mooseksen laki oli kaikkeuden Suvereenin antama. Jumalalla oli varmasti ihmisen edut mielessään, kun hän liitti tuon piirteen Israelin lakiin.

Mutta todellisuudessa kuolemanrangaistus sai alkunsa yli 850 vuotta ennen lakiliittoa. Jumala sanoi Nooalle vedenpaisumuksen jälkeen: ”Teidän oman verenne minä kostan; jokaiselle eläimelle minä sen kostan, ja myöskin ihmisille minä kostan ihmisen sielun, toiselle toisen sielun. Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava.” (1. Moos. 9:5, 6) Tämä laki soveltuu niin ollen koko ihmiskuntaan, sillä kaikki maan päällä nykyään asuvat ihmiset polveutuvat Nooan perheestä.

Tämän lain voimassa ollessa laillinen esivalta saattoi täydellä oikeudella teloittaa tahallisen murhaajan. Onko tämä kristillinen kanta? Kyllä, sillä Paavali, joka oli Jeesuksen Kristuksen apostoli, kirjoitti kristityille maailman hallituksista: ”Tahdotko siis olla pelkäämättä tätä valtaa? . . . jos teet pahaa, niin pelkää, sillä se [esivalta] ei kanna tarkoituksetta [teloitus]miekkaa, sillä se on Jumalan palvelija, kostaja vihan ilmaisemiseksi sille, joka harjoittaa pahaa.” – Room. 13:3, 4; vrt. Apt. 25:10, 11.

Onko murhaajalla mitään toivoa?

Murhaan syyllistynyt ansaitsee kuoleman. Hänen täytyy vastata teostaan sekä Jumalalle että valtiolle. Voiko hän saada Jumalalta anteeksi? Voi, luottamalla uskon välityksellä Jeesuksen Kristuksen sovitusvereen ja tulemalla Jumalan kokosydämiseksi, antautuneeksi palvelijaksi. (Apt. 10:43) Jos hän toimii siten, hän saattaa silti kuolla (ja oikeudenmukaisesti) valtion teloittamana, mutta hänellä on ylösnousemuksen varma toivo. Hänellä tulee olemaan parempi lähtökohta tiellä elämään paratiisimaassa Kristuksen tuhatvuotisen hallituskauden aikana. – Apt. 17:31.

Niiden murhan kaltaisia vakavia syntejä tehneiden tuomio, jotka eivät ole ottaneet vastaan Kristuksen sovitusuhria ennen kuolemaansa, on Jeesuksen Kristuksen käsissä. Jumalan asettamana Tuomarina hän tietää, kuka voisi hyötyä ylösnousemuksesta, johon liittyy tilaisuus päästä ikuiseen elämään johtavalle tielle. (Joh. 2:24, 25; 5:30) Maan päällä ollessaan Jeesus sanoi: ”Kaikenlainen synti ja jumalanpilkka annetaan ihmisille anteeksi, mutta pilkkaa henkeä vastaan ei anneta anteeksi. Esimerkiksi sille, joka puhuu sanan Ihmisen Poikaa vastaan, se annetaan anteeksi, mutta sille, joka puhuu pyhää henkeä vastaan, sitä ei anneta anteeksi, ei tässä asiainjärjestelmässä eikä tulevassa.” (Matt. 12:31, 32) Nämä sanat osoittavat, ettei edes murhaajan tilanne ole toivoton, jos hän katuu ja käyttää hyväkseen Jumalan Kristuksen kautta tekemää varausta. – Luuk. 24:47.

Kristus antoi apostoli Johannekselle näyn ylösnousemuksesta, ja Johannes kuvailee sitä seuraavasti: ”Minä näin kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä, ja kirjakääröt avattiin. Mutta avattiin toinenkin kirjakäärö; se on elämän kirjakäärö. Ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjakääröihin oli kirjoitettu, tekojensa mukaan. Ja meri antoi ne kuolleet, jotka siinä olivat, ja Kuolema ja Haades [haudat kokonaisuutena] antoivat ne kuolleet, jotka niissä olivat, ja heidät tuomittiin kukin tekojensa mukaan.” – Ilm. 20:11–13.

Teot, joiden mukaan nämä kuolleista herätetyt tullaan tuomitsemaan, eivät ole heidän menneitä, ennen heidän kuolemaansa tehtyjä tekoja. Jos olisi niin, esimerkiksi murhaajat menisivät heti takaisin kuolemaan, mikä tekisi tyhjäksi heidän ylösnousemuksensa tarkoituksen. Sen sijaan heidän tuomionsa tulee perustumaan heidän tekoihinsa vanhurskauden maailmassa – siihen, ovatko he halukkaita tottelemaan ja noudattamaan lakia ja edistymään hyvän suhteen luomisessa Jumalaan. (Jes. 26:9) Jos he ovat parantumattomia, heidän toimintatapansa tulee todistamaan, että he eivät halua elää oikeitten mittapuitten mukaan, minkä vuoksi he tulevat kuolemaan ”toisen kuoleman”. – Ilm. 20:14, 15.

Jumala on siis esittänyt selvästi, että hän pitää elämää pyhänä ja erittäin arvokkaana. Hän haluaa, että kaikki ihmiset tulevat tuntemaan totuuden, joka johtaa ikuiseen elämään. (1. Tim. 2:3, 4) Vaikka ihmiset ovat tehneet kaikenlaisia syntejä, joista jotkin ovat vakavampia kuin toiset, he voivat kehittää uskoa Kristuksen sovitusuhriin. He voivat muuttaa persoonallisuutensa saadakseen ikuisen elämän lahjan hänen Valtakuntansa hallitusvallan alaisuudessa. – Joh. 5:28, 29; Apt. 24:15; Ef. 4:20–24.