Mitä kuolema on?
MONIEN ihmisten mielestä kuolema on vain ovi toiseen elämään. He uskovat, että sen olemassaolon laatu, josta ihminen nauttii tulevassa elämässä, riippuu siitä, miten hän elää nyt. Toisaalta on niitä, jotka ajattelevat, että kuolema lopettaa kaiken elämän mahdollisuuden.
Koska on olemassa näin ristiriitaisia näkemyksiä kuolemasta, voiko olla varmuutta siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen kuolee? Varmasti jos meillä olisi ihmisen Tekijältä tätä koskeva ilmoitus, voisimme olla varmat. Raamattu väittää olevansa juuri sellainen ilmoitus. Niinpä sen, mitä se kertoo kuolemasta, tulisi lopettaa kaikki epävarmuus tuon aiheen suhteen.
Raamatun ensimmäinen kirja, 1. Mooseksen kirja, kertoo, että ensimmäisten ihmisten Aadamin ja Eevan eteen oli asetettu loputtoman elämän odote. Heidän jatkuva elämänsä riippui siitä, olisivatko he täydellisen tottelevaisia Tekijäänsä ja Jumalaansa Jehovaa kohtaan. Koetellakseen heidän tottelevaisuuttaan Jehova Jumala vaati heitä olemaan syömättä hyvän- ja pahantiedon puusta. Oli erittäin tärkeätä, että Aadamia ja Eevaa koeteltiin tällä tavalla. Ainoastaan jos heillä oli oikea kunnioitus Jumalan oikeutta kohtaan asettaa oikean ja väärän, hyvän ja pahan, mittapuu, he saattoivat juurruttaa saman kunnioituksen jälkeläisiinsä.
Hyvän- ja pahantiedon puun hedelmän syömistä koskevan kiellon yhteydessä Jumala sanoi Aadamille: ”Sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman.” (1. Moos. 2:17) Kun Aadam sitten söi kielletystä puusta, hänelle julistettiin kuolemantuomio seuraavin sanoin: ”Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” (1. Moos. 3:19) Aadamin kuolema merkitsi näin ollen hänen elämänsä loppumista ja lopulta palaamista elottoman tomun aineosiksi, joista hänet oli luotu.
Entä sielu?
Mutta oliko Aadamissa jokin näkymätön osa – sielu – joka jatkoi elämistä hänen kuoltuaan? Jos Aadamilla oli sielu, saattaisi hyvinkin olla perustetta vastata myöntävästi. Mutta oliko hänellä? Kuvaillessaan Aadamin luomista Raamattu kertoo: ”Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu.” – 1. Moos. 2:7.
Huomaa, että Aadamilla ei sanota olleen sielua. Sen sijaan hänestä ”tuli elävä sielu”, kun hänen eloton ruumiinsa elävöitettiin ”elämän hengellä” eli ”elämän hengityksellä” (UM). Aadam oli siis itse elävä sielu, ja tuo sielu kuoli. Hesekielin 18:4 vahvistaa tämän käsityksen sanomalla sielusta: ”Kaikki sielut ovat minun [Jumalan]: niinkuin isän sielu, niin pojankin sielu – ne ovat minun. Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.”
Tutkittuaan huolellisesti uskomusta, että sielu olisi ihmisestä erillinen osa, joka jää eloon ruumiin kuollessa, monet ihmiset ovat saaneet tietää, että tämä ei ole Raamatun opetus. He ovat havainneet, että tämä käsitys on alkuisin kreikkalaisesta filosofiasta.
Le Monden marraskuun 8. päivän numerossa 1972 (s. 13) mainitaan ranskalaisen kirjailijan ja filosofin Roger Garaudyn sanoneen, että kreikkalainen filosofia ”on johtanut kristillisyyttä harhaan vuosisatoja”. Kirjoitus jatkoi: ”Sielun ja ruumiin dualismi ja siitä johtuva sielun kuolemattomuuden myytti . . . ovat platonisia teorioita, joilla ei ole mitään tekemistä kristillisyyden tai Raamatun kanssa.”
Professori Claude Tresmontant sanoo kirjassaan Le problème de l’âme: ”On järjetöntä sanoa, kuten koko platoninen ja kartesiolainen perinne sanoo, että ihminen . . . muodostuu sielusta ja ruumiista. . . . Ei pitäisi sanoa: ’”Minulla on” sielu’, koska se tekisi omistajan erilliseksi hänen omistamastaan sielusta. Tulisi sanoa: ’Minä olen elävä sielu.’” – S. 180, 181.
Eräässä evankelisessa opetusjulkaisussa Ernst Busch tunnustaa: ”Opetus, että kuolema on ruumiin ja sielun eroamista, tunkeutui kirkkoon kreikkalaisesta filosofiasta. . . . Ihmistä ei voi jakaa ruumiiseen ja sieluun, niin että kuolema vaikuttaisi vain ruumiiseen mutta ei sieluun. Koko ihminen on synnintekijä, koko ihminen, ruumis ja sielu, menee kuolemaan 1. Korinttolaisille 15. luvussa olevan Paavalin opetuksen mukaan.” Heikki Palva sanoo Raamatun tietosanastossa: ”’Kuolemattoman sielun’ käsite kuuluu kreikkalaiseen filosofiaan, ei Vanhaan eikä Uuteen testamenttiin. Raamatun ihmiskäsitys on kokonaisvaltainen: ruumista ja sielua . . . ei voi erottaa toisistaan.” – S. 246.
Tapa, jolla Raamattu kuvailee kuolleitten tilaa, antaa lisätodisteen siitä, että sielu ei jää eloon ruumiin kuollessa jatkaakseen tietoista olemassaoloa. Valittaessaan surkuteltavaa tilaansa uskollinen Job huudahti: ”Miksi en menehtynyt kohdusta tullessani? Sillä makaisinhan rauhassa silloin, nukkuisin ja saisin levätä.” (Job 3:11, 13) Saarnaajan 9:5, 6 sanoo: ”Elävät tietävät, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään, . . . Myös heidän rakkautensa, vihansa ja intohimonsa on . . . mennyt.”
Pane merkille, että Raamattu vertaa kuolleitten tiedotonta tilaa uneen. Samoin kuin se, joka on syvässä unessa, ei ole tietoinen ympärillään tapahtuvasta, niin kuolleetkaan eivät ole tietoisia mistään. Tätä tukevat niiden ihmisten huomiot, jotka on elvytetty henkiin sydänveritulpasta, joka olisi muutoin johtanut kuolemaan. Kun eräältä lääkäriltä, jolla oli sellainen kokemus muutamia vuosia sitten Clevelandissa Ohiossa, kysyttiin, miltä tuntui olla kuollut, hän vastasi: ”Ei tunne mitään. Ei ajattele mitään, ei muista mitään.”
Toiset, joiden sydän pysähtyi, väittävät kokeneensa onnen tunteen. Sellaisista ihmisistä tämä lääkäri päätteli: ”Olen varma, että heidän täytyy sekoittaa asiat. He puhuvat siitä, mitä he tunsivat ollessaan tietoisuuden ja tiedottomuuden välimailla, kooman rajamailla. Kun tärkeät elintoiminnot loppuvat, ei tunne mitään.”
Ei kirjaimellista piinaa
Koska kuolleet eivät ole tietoisia mistään, he eivät voi kokea ruumiillista piinaa. Mitään tietoista, jolle voitaisiin aiheuttaa kirjaimellista kipua, ei jää eloon ruumiin kuollessa.
Lisäksi Aadamille ei puhuttu mistään piinan paikasta. Rangaistuksena hänen tottelemattomuudestaan ei pitänyt olla piina vaan kuolema. Jos hänen rangaistuksensa olisi ollut ikuinen kidutus tulisessa helvetissä, eikö Jumala olisi ollut epäoikeudenmukainen, kun hän ei ilmoittanut tätä ensimmäiselle ihmiselle?
Jumalaa ei voida kuitenkaan syyttää mistään epäoikeudenmukaisuudesta tässä suhteessa. Kuolema oli tosiaankin rikkomuksen täysi rangaistus Aadamille ja myös kaikille hänen jälkeläisilleen, jotka ovat perineet kuoleman tuottavia heikkouksia ja epätäydellisyyksiä. Raamattu sanoo: ”Synnin maksama palkka on kuolema”, ei piina. (Room. 6:23) Lisäksi ”se, joka on kuollut, on vapautunut synnistään”. (Room. 6:7) Jos kuitenkin ihmistä jatkuvasti kidutettaisiin hänen kuolemansa jälkeen, ei voitaisi sanoa, että hän ”on vapautunut synnistään”. Hän maksaisi yhä rikkomuksistaan.
Lisäksi ajatus, että Jumala panee pahojen ihmisten sielun ikuiseen piinaan, on vastoin ihmisen perimää sisäistä rakkauden ja oikeuden tajua. Jos esimerkiksi kuulisit jonkun isän piinanneen poikaansa valuttamalla kiehuvaa vettä hänen päälleen, tuntuisiko se sinusta sopivalta rangaistukselta? Riippumatta siitä, miten paha poika oli ollut, olisiko sinun helppo kohdistaa lämpimiä tunteita tuohon isään? Eikö sinussa pikemminkin syttyisi inhon tunne isän tekoa kohtaan? Eikö ole myös totta, että vain pirulliset ihmiset haluaisivat nähdä toisia kidutettavan?
Sitä tosiseikkaa, että ihmiset yleensä kammoavat ihmisten ja eläintenkin kiduttamista, olivatpa nämä tehneet mitä tahansa, tulisi punnita huolellisesti. Raamatun mukaan ihminen tehtiin ”Jumalan kuvaksi”. (1. Moos. 1:27) Tämä merkitsee sitä, että hänelle annettiin jumalallisia ominaisuuksia. Niinpä se, että ihmiset yleensä kammoavat julmaa kidutusta, johtuu Jumalan antamista ominaisuuksista, jotka ovat periytyneet ensimmäiseltä ihmiseltä Aadamilta kaikkiin ihmiskunnan jäseniin. Kun otetaan tämä huomioon, miten käsittämätöntä onkaan, että Se, joka aiheutti yleisen vastenmielisyytemme kidutusta kohtaan, panisi ihmisiä pahimpaan kuviteltavissa olevaan piinaan ikuisiksi ajoiksi!
Raamattu paljastaa, että Jumala ei halua nähdä pahan kohtaavan ketään luomustaan. Hän ei saa iloa kenenkään rankaisemisesta. Me luemme: ”Hän ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan haluaa kaikkien pääsevän katumukseen.” (2. Piet. 3:9) ”Ei ole minulle mieleen kuolevan kuolema, sanoo Herra, Herra. Siis kääntykää, niin te saatte elää.” (Hes. 18:32) Jos Jumala ajattelee näin niistä, jotka ansaitsevat rangaistuksen väärinteosta, miten hän voisi samanaikaisesti hyväksyä niiden hirvittävää tuskaa, jotka on pantu ikuiseen, tietoiseen piinaan? Hän ei selvästikään voisi koskaan toimia siten, sillä ”Jumala on rakkaus.” – 1. Joh. 4:8.
Koska kaikki ihmiset kuolevat, miten sitten turmeltuneita, vihattavia ihmisiä rangaistaan? Raamatun Heprealaiskirjeen kirjoittaja vertaa heidän kohtaloaan siihen, mitä tapahtuu hedelmättömälle maalle, joka kasvaa orjantappuroita ja ohdakkeita: ”Lopulta se poltetaan.” (Hepr. 6:8) Kun tuo pelto poltetaan, se lakkaa olemasta tuottamatonta orjantappuroitten ja ohdakkeitten peittämää aluetta. Samoin niiden rangaistus, jotka tahallaan toimivat vastoin Jumalan tietä, on ikuinen tuho, ikuinen kuolema.
Mutta entä ne, jotka pyrkivät tekemään sitä, mikä on oikein? Heprealaisille lähetetyn kirjeen laatija jatkaa: ”Teidän tapauksessanne, rakkaat, olemme vakuuttuneita paremmasta ja siitä, mikä tuo mukanaan pelastuksen, . . . Jumala ei ole epävanhurskas, niin että hän unohtaisi teidän työnne ja sen rakkauden, jota olette osoittaneet hänen nimeään kohtaan.” – Hepr. 6:9, 10.
Täytyy näin ollen olla toivo niille, jotka eivät ole niin piintyneitä pahoihin teihin, ettei heitä voitaisi auttaa muuttumaan. Heidän kuolemansa ei voisi merkitä kaiken loppua heille. Muussa tapauksessa heidän tilanteensa ei eroaisi niiden tilanteesta, jotka jättävät tunteettomasti huomioon ottamatta lähimmäistensä oikeudet ja hyvinvoinnin. Tämä herättää johdonmukaisen kysymyksen: mitä toivoa on miljardeilla ihmisillä, jotka ovat nykyään kuolleita?