Onko kuoleman jälkeistä elämää?
”MINNE sielu menee heti kuoleman jälkeen? Me olemme menettäneet pienen poikamme ja haluaisimme tietää.” Tuskaisat vanhemmat esittivät nämä sanat yhdelle Yhdysvaltain huomattavimmista pappismiehistä. Mitä hän vastasi? Hän kirjoitti: ”Jeesuksen katuvalle varkaalle esittämät sanat ovat minusta merkittävät: ’Tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.’ Uskon lapsenne . . . olevan hänen kanssaan.”
Tämä pappismies uskoo epäilemättä, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Samoin uskoivat vanhan ajan kreikkalaiset ja roomalaiset. Niinpä Sokrates esitti: ”Kaikkien ihmisten sielut ovat kuolemattomia.” Platon seurasi opettajansa esimerkkiä, ja niinpä tätä sielua koskevaa uskomusta sanotaan platonilaiseksi opiksi.
Miksi nämä miehet uskoivat, niin kuin he uskoivat? Yksi heidän perustelunsa oli, että ihmismieli oli liian ihmeellinen, että sillä voisi olla sama kohtalo kuin järjettömillä luontokappaleilla. He väittivät myös, että jos kuolema päättäisi kaiken, se merkitsisi pahojen suosimista. Ja antiikin roomalainen kirjailija ja puhuja Cicero selitti, että hän itse samoin kuin muut ylhäiset miehet kärsivät ja kestivät vain kuoleman jälkeisen elämän toivon tähden. Sen tähden hän viittasi kuolinpäiväänsä ”loistavana päivänä”, jolloin hän jättäisi tämän maan liittyäkseen ”kuolleiden henkien jumalalliseen seuraan”.
Varhaiset ”kirkkoisät” antoivat tämän pakanallisen kreikkalaisen uskomuksen vaikuttaa itseensä, ja sen seurauksena siitä on tullut monien kristikunnan kirkkojen uskonkappale. Kuitenkin kreikkalaisten uskomukselleen esittämät syyt osoittavat, että he eivät uskoneet tuohon oppiin havaittavien tosiasioiden tähden, vaan pelkästään siksi, että he halusivat uskoa niin.
Mitä Raamattu opettaa?
Opettaako Raamattu sitä käsitystä, että ihmisellä on erillinen ja ruumiista erotettavissa oleva sielu ja että tuo sielu elää ikuisesti? Ei, se ei opeta sellaista. Niinpä New Catholic Encyclopedia (Uusi katolinen tietosanakirja, 13. osa, s. 449) esittää otsikon ”Sielu (Raamatussa)” alla: ”VT:ssa [Vanhassa testamentissa] ei ole kahtiajakoa ruumiiseen ja sieluun. . . . Vaikka sana nephes on käännetty sanallamme sielu, se ei koskaan merkitse ruumiista erotettavissa olevaa sielua.” Samaten myös New American Bible (Uusi amerikkalainen Raamattu, roomalaiskatolinen raamatunkäännös) mainitsee Raamatun teologisten oppisanojen luettelossaan otsikon ”Sielu” alla: ”Uudessa testamentissa ’pelastaa sielunsa’ (Mark. 8:35) ei merkitse ihmisen jonkin ’hengellisen osan’ pelastamista hänen ’ruumiinsa’ vastakohtana (platonilaisessa merkityksessä), vaan koko persoonaa korostuksen ollessa sillä seikalla, että henkilö elää, toivoo, . . . sen lisäksi, että hän on konkreettinen ja ruumiillinen.”
Samaten Yhdysvaltain huomattavimpiin hepreankielen tuntijoihin kuuluva tri H. M. Orlinsky sanoi ”sielu”-sanan käytöstä: ”Ko. heprealainen sana on ’nefeš’. . . . Raamattu ei sano, että meillä on sielu. ’Nefeš’ on ihminen itse.” Jumalan sanan kanta on todellakin tämä, mikä voidaan nähdä 1. Moos. 2:7:stä: ”Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu [nefeš].” (Joissakin käännöksissä nefeš on tässä käännetty ’olennoksi’.) Koska näin on, siitä seuraa, että kun ihminen kuolee, sielu kuolee. Niinpä luemme: ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” – Hes. 18:4, 19.
On todella kiinnostavaa panna merkille, että viime vuosina teologi toisensa jälkeen on sanonut kannattavansa tätä käsitystä. Professori Milton Gatch sanoo kirjassaan Death: Meaning and Mortality in Christian Thought and Contemporary Culture (Kuoleman merkitys ja kuolevaisuus kristillisyyden ja aikalaisten kulttuurin mukaan): ”Raamatun kirjoittajilta kokonaisuudessaan ei puutu ainoastaan käsitys sielusta ihmisenä olemisen erillisenä osana, vaan he ovat myös yksimielisiä siitä, että kuolema . . . päättää olemassaolon ja ettei ole olemassa mitään yksilöllistä kuoleman jälkeistä elämää.” Pariisin ja Baselin yliopistojen teologi professori O. Cullmann kirjoittaa samaan tapaan. Kirjassaan Immortality of the Soul or Resurrection of the Dead? (Sielun kuolemattomuus vai kuolleitten ylösnousemus?) hän esittää: ”Mikään muu julkaisemani teos ei ole herättänyt sellaista innostusta tai sellaista rajua vihamielisyyttä.” Kirjassaan hän tähdentää sitä, että ihmisen tulevaisuuden toivo ei perustu siihen, että hänellä olisi kuolematon sielu, vaan ylösnousemukseen.
Vaihtoehdot: elämä tai kuolema
Kun Luoja pani ihmisen Eedenin puutarhaan, hän ei asettanut ihmisen eteen vaihtoehtoisesti elämää onnessa tai elämää vaivassa, vaan pelkästään elämän ja kuoleman vaihtoehdon: ”Sinä päivänä, jona sinä [kielletystä hedelmästä] syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman.” (1. Moos. 2:17) Jehova asetti toistuvasti saman myös Israelin kansan eteen: ”Minä olen pannut sinun eteesi elämän ja kuoleman.” – 5. Moos. 30:19.
Kreikkalaisen käsityksen mukaan pahoilla on kuolemattomuus. Raamattu osoittaa kuitenkin, että elämä on lahja: ”Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä.” (Room. 6:23) Lahja on jotakin, joka voidaan ottaa vastaan tai kieltäytyä ottamasta vastaan, hylätä. Muuten sen ei voitaisi sanoa olevan lahja. Jos niitä, jotka kieltäytyvät ottamasta vastaan iankaikkisen elämän lahjaa, kidutetaan ikuisesti, ei voida enää sanoa, että elämä on lahja, sillä ihmiselle ei silloin anneta valinnan mahdollisuutta. Jumala kuitenkin antaa valinnan mahdollisuuden. Se, joka kieltäytyy ottamasta vastaan Jumalan antamaa iankaikkisen elämän lahjaa, valitsee yksinkertaisesti olemattommuuden. Aadam valitsi olemattomuuden tulemalla Jumalan sanojen mukaan ’maasta maaksi’. – 1. Moos. 3:19.
Vastaväitteiden tarkastelua
Professori Cullmann mainitsi, että hänen kirjansa herätti joissakin ”rajua vihamielisyyttä”. Monet kristityiksi tunnustautuvat ovat todellakin hyvin lujasti sitä mieltä, että ihmisellä on kuolematon sielu. Sen pappismiehen tavoin, joka yritti lohduttaa surevia vanhempia, he ottavat toivonsa tueksi Jeesuksen katuvalle varkaalle esittämät sanat: ”Minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa.” (Luuk. 23:43) Mutta tukevatko nuo sanat heidän toivoaan?
Huomatkaamme ensiksi se, että koska Raamattu ei ole ristiriidassa itsensä kanssa, kyseessä täytyy olla jokin väärinkäsitys. Tosiasia on, että Jeesus ei itsekään mennyt paratiisiin sinä päivänä, sillä Raamattu sanoo, että hän meni Haadekseen, ihmiskunnan yhteiseen hautaan, ja että hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä. (Apt. 2:23–32, ”tuonela” = ”Haades”, Tarkistettu standardikäännös, engl.) Jeesus sanoi itse, että ”niinkuin Joonas oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin on myös Ihmisen Poika oleva maan povessa kolme päivää ja kolme yötä”. (Matt. 12:40) Sen tähden hän ylösnousemuksensa jälkeen sanoi Marialle, että hän ei ollut vielä noussut taivaaseen Jumalansa luo. – Joh. 20:17.
Miten meidän on sitten ymmärrettävä Jeesuksen sanat? Ei siten, että hän olisi sanonut: ”Tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa”, vaan pikemminkin: ”Totisesti minä sanon sinulle tänä päivänä: Sinä tulet olemaan minun kanssani paratiisissa.” (Luuk. 23:43, Rotherhamin käännös, engl.; ks. myös Uuden maailman käännös, engl.) Välimerkkien sijoittaminen oikein ratkaisee pulman. Jeesus sanoi sinä päivänä katuvalle pahantekijälle, että tämä olisi joskus tulevaisuudessa paratiisissa. Se on sopusoinnussa muiden raamatunkohtien kanssa. Mutta saako välimerkkien sijoittelua muuttaa? Varmasti saa. Miksi? Koska välimerkkejä ei tunnettu Raamatun kirjoittamisen aikoihin, sillä niiden järjestelmä laadittiin vasta ajanlaskumme 16. vuosisadalla. Näin ollen välimerkkien asettelu jää raamatunkääntäjän tehtäväksi, ja olisi järkevää, että ne raamatunkohdat, jotka voidaan välimerkittää useammalla kuin yhdellä tavalla, välimerkitetään siten, että kyseinen kohta on sopusoinnussa muiden raamatunkohtien kanssa.
Toinen sitä koskeva yleinen vastaväite, että kuolleet ovat todella kuolleita, tiedottomia, liittyy kertomukseen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Siinä sanotaan, että rikas mies kuoli ja meni tuonelaan eli Haadekseen ja että hän siellä kohotti katseensa vaivoissa ollessaan. (Luuk. 16:19–31) Näennäisesti se opettaa, että on kuoleman jälkeistä elämää, mutta onko tämä kertomus historiallinen? Tapahtuiko niin todella, vai onko se pelkästään vertauskuvallista esitystä? Jeesuksesta on kirjoitettu, että ”ilman vertausta hän ei puhunut heille mitään”. (Matt. 13:34) Asia on kuten A New Testament Commentary (Uuden testamentin selitysteos, 1969) oikein toteaa, että jos kertomusta pidetään historiallisena, niin ”jätetään huomioon ottamatta kertomuksen aivan ilmeinen vertauskuvallinen aines”, johon kuuluvat esimerkiksi ”Aabrahamin helma, vahvistettu suuri juopa ja liekki”. On myös merkille pantavaa, että Jeesus ei sanonut mitään siitä, että rikas mies olisi ollut paha tai että köyhä mies olisi ollut hyvä. Koska kertomusta pidetään vertauksena, sitä ei voida käyttää todistamaan kuoleman jälkeistä elämää.
Yksi herätetty vastaväite koskee sitä, että Ilmestyskirja mainitsee toistuvasti ”sieluja” nähdyn, kuten ”niiden sielut, jotka olivat surmatut Jumalan sanan tähden ja sen todistuksen tähden, joka heillä oli”. (Ilm. 6:9; 20:4) Mutta eikö tässäkin ole kysymys vertauskuvallisesta kielestä, mitä Ilmestyskirja on täynnään? Kyllä varmasti! (Ks. esim. Ilm. 9:7–10; 12:3.) Kun otamme huomioon, että 3. Moos. 17:11 sanoo sielun eli elämän olevan veressä, niin Johanneksen sanat merkitsevät tässä aivan ilmeisesti sitä, että hän näki niiden uskollisten kristittyjen veren, jotka oli tapettu Jumalaa ja hänen Sanaansa kohtaan osoittamansa uskollisuuden tähden. Todettakoon lisäksi, että on olemassa järkevä selitys kaikille muille otaksutusti Raamattuun perustuville vastaväitteille, kuten sille, että jotkut näyttävät kyenneen puhumaan kuolleitten kanssa.
Kuolleitten kanssa puhuminen
Kertomus siitä, miten uskoton kuningas Saul käski erästä noitavaimoa kutsumaan esiin kuolleen profeetta Samuelin, on näennäisesti tällainen tapaus. On totta, että Een-Doorin noita väitti päässeensä kosketuksiin kuolleen profeetan Samuelin kanssa, mutta pääsikö hän todellisuudessa? Ei, sillä kuolleet ovat tiedottomia ja nukkuvat haudassa. (Ps. 146:3, 4; Saarn. 9:5, 10) Kenet noitavaimo sitten näki? Hän näki demonin, joka esiintyi profeetta Samuelina. (1. Sam. 28:3–25) Demoninko?
Kyllä, sillä havaitsemme kaikkialla Raamatussa mainintoja demoneista, so. pahoista henkiluomuksista eli langenneista enkeleistä. Mistä ne ovat peräisin? Jumala ei ilmeisestikään luonut niitä sellaisiksi, sillä kaikki hänen työnsä ovat täydellisiä ja vanhurskaita. (5. Moos. 32:4) Mutta samoin kuin Raamattu kertoo siitä, miten eräs enkeli teki itsestään Saatanan vastustamalla Jumalaa herjaten, samoin se kertoo myös, että muut henkiluomukset liittyivät hänen kanssaan vastustamaan Jumalaa itsekkäistä syistä. Se tapahtui ennen Nooan päivien vedenpaisumusta, jolloin nämä enkelit ruumiillistuivat ja tulivat maan päälle nauttimaan sukupuolisuhteista siten, että he ottivat ihmisten tyttäristä itselleen vaimoja. (1. Moos. 6:1–6) Heidän sekasikiöjälkeläisensä, jotka olivat osaksi enkeleitä ja osaksi ihmisiä, osoittautuivat jättiläisiksi, jotka osaltaan lisäsivät noiden vedenpaisumusta edeltäneiden päivien pahuutta ja väkivaltaa. Vedenpaisumuksen alkaessa nämä sekasikiöjälkeläiset hukkuivat, kun taas heidän enkeli-isänsä, jotka olivat henkiä, saattoivat purkaa aineellisen ruumiinsa ja palata henkimaailmaan. Siellä heitä pidetään pimeydessä ja Saatanan vallassa. Kun Jeesus oli maan päällä, hän törmäsi usein vastakkain näiden paholaisten kanssa. – Luuk. 8:26–35; 1. Piet. 3:19, 20; 2. Piet. 2:4.
Onko muuta toivoa kuin tämä elämä?
Merkitseekö tämä sitä, että ihmisellä ei ole mitään tulevaisuuden toivoa, että kuolema lopettaa kaiken? Niin on Aadamin ja hänen kaltaistensa tahallisten synnintekijöiden laita, sillä Jumala ei antanut Aadamille mitään toivoa tuomitessaan hänet palaamaan tomuun. Koska Aadam oli tahallinen synnintekijä, hän oikeudenmukaisesti ansaitsi Jumalan hänelle julistaman rangaistuksen. – 1. Moos. 3:19.
Mutta kaikki Aadamin jälkeläiset eivät ole mieleltään samanlaisia kuin Aadam. Monilla heistä on vanhurskaudenrakkautta, ja kuitenkaan he eivät näennäisesti ole yhtään paremmassa asemassa kuin Aadam. Mutta niin ei ole. On olemassa ero, koska Jumala on järjestänyt ylösnousemuksen. Jumala huolehti hyvyydessään siitä, että hänen Poikansa lunasti ihmiskunnan, joka oli ikään kuin myyty synnin ja kuoleman alaisuuteen Aadamin tottelemattomuuden tähden. (Room. 5:12) Tämän Jeesus teki tulemalla maan päälle, syntymällä ihmiseksi ja antamalla sitten elämänsä ihmiskunnan puolesta. Ostamalla siten ihmiskunnan Jeesus avasi tien ihmiskunnan lainmukaisen epäkelpoisuuden poistamiseksi, ja nyt hänellä on oikeus herättää ihmiskunta kuolleista. – Matt. 20:28; 28:18.
Ihmiskunnalla on siis toivo. Ei platonilaisessa uskomuksessa ihmissielun kuolemattomuudesta, vaan kuolleitten ylösnousemuksen perusteella, johon sekä Jeesus että hänen apostolinsa uskoivat ja jota he opettivat. Vastatessaan saddukeuksille, jotka eivät uskoneet ylösnousemukseen, Jeesus sanoi, että Jumala ”ei . . . ole kuolleitten Jumala, vaan elävien”. Jeesus ennusti, että ”hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin”. (Matt. 22:31–33; Joh. 5:28, 29) Ja hänen apostolinsa, erityisesti apostoli Paavali, korostivat yhä uudelleen kuolleitten ylösnousemusta. Korostaen sitä, että hänen toivonsa ei perustunut ihmisellä olevaan kuolemattomaan sieluun vaan ylösnousemukseen, Paavali kirjoitti: ”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.” ”Jos kuolleet eivät heräjä, niin: ’syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme’.” – 1. Kor. 15:19, 32; Apt. 17:31, 32; 24:15.
Opetus, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen ihmisellä olevan kuolemattoman sielun tähden, on vastoin Raamatun selviä lausuntoja ja synnyttää monia vaikeita pulmia. Vain yhden mainitaksemme: ’Mitä pakanoille tapahtuu, kun he kuolevat?’ Jos kaikki menevät kuollessaan joko taivaaseen tai helvettiin, niin miten on heidän laitansa? Raamattu sanoo, että vain ne, jotka uskovat Jeesukseen, voivat pelastua. (Joh. 3:16; Apt. 4:12) Kidutetaanko näitä pakanoita ikuisesti? Raamattu kertoo, että Jumala on oikeudenmukainen ja rakkaudellinen. Jos pakanat saisivat sellaisen kohtalon, se ei olisi kumpaakaan. Jotkut sanovat siihen: ’Voi, Jumala kyllä pelastaa heidät heidän tietämättömyytensä tähden, kunhan he vain ovat toimineet parhaan ymmärryksensä mukaan!’ Mutta jos Jumala pelastaa pakanat heidän tietämättömyytensä tähden tai siitä huolimatta, miksei hän pitäisi koko ihmiskuntaa tietämättömänä ja niin ollen pelastaisi kaikkia? Sellainen johtopäätös ei ole järkevä eikä raamatullinen. Raamatun antama toivo pakanoille, jotka eivät ole koskaan kuulleet Jeesuksesta, on sen sijaan ylösnousemus, missä heille annetaan tilaisuus elämän valitsemiseen. – Jes. 26:9.
Me siis näemme, että ihminen ei ole ilman toivoa. Mutta tuo toivo ei johdu siitä, että ihmisellä on kuolematon sielu, vaan Jumalan rakkaudellisesti ja voimallisesti järjestämistä Kristuksen lunnaista. Niiden välityksellä tuleva elämä on mahdollista herättämällä kuolleet Jumalan valtakunnan alaisuudessa. – Matt. 6:9, 10.