Tiedätkö, miten voi kestää surun?
KUN kuoleman kylmä käsi tavoittaa jonkun perheen ja sieppaa pois hänen puolisonsa tai jonkun muun rakkaan omaisen, niin menetyksen aiheuttama järkytys voi olla hänen elämänsä ankarin henkinen isku. Monille on suru ollut niin vaikeasti kestettävä, että he ovat kärsineet unettomista öistä, sisällyksettömistä päivistä ja tunteesta, etteivät tiedä, miten jatkaa elämistä, varsinkin jos menetetty on puoliso. Tällöin on aika, jolloin on tärkeätä tietää, miten voi kestää surun.
Ei surua tarvitse pitää suljettuna sisälle ja kätkeä täysin tyynen ulkokuoren alle. Se tunnepaine, minkä tämä muodostaa, voi suuresti lisätä sen kestämisvaikeutta. Ei ole mitään väärää siinä, että helpottaa tuota puristusta ilmaisemalla surunsa ja menetyksentunteensa. Salliessaan mielenliikutuksensa päästä luonnollisella tavalla ilmenemään, joskaan ei siinä määrin, että menettää itsehillinnän, ihminen tuntee usein voivansa paremmin.
Kun patriarkka Aabraham menetti raamatullisena aikana rakkaan vaimonsa Saaran, hän ei umpioinut suruaan itseensä. Hän päästi sen valloilleen itkemällä. (1. Moos. 23:2) Samoin teki Israelin kuningas Daavid, kun hänen poikansa Absalom surmattiin. Raamatun kertomus sanoo: ”Kuningas tuli kovin järkytetyksi, nousi portin päällä olevaan yläsaliin ja itki. Ja mennessänsä hän huusi näin: ’Poikani Absalom, minun poikani, oma poikani Absalom! Jospa minä olisin kuollut sinun sijastasi! Absalom, poikani, oma poikani!’” (2. Sam. 18:33) Tässä tunsi isä syvää surua rakkaan poikansa menetyksen johdosta.
Daavid ei murehtinut loputtomasti. Hän tiesi, että elävät eivät voi tuoda kuolleita takaisin elämään, joten heidän täytyy mukauttaa elämänsä jatkumaan ilman kuolleita omaisiaan. Vaikka Daavid helli poikansa muistoa, niin hänen surunsa olisi ollut raskaampi kantaa, jos hän olisi sulkenut ympärillään olevan maailman ulkopuolelle ja pyrkinyt elämään kuvittelumaailmassa poikansa kanssa.
Monet ovat tulleet huomaamaan, että he pitävät mielensä haavan auki, jos he yrittävät elää muistojen maailmassa. Jotkut tekevät näin pitäen talon vuosikausia juuri sellaisena kuin se oli, kun heidän omaisensa eli. Ne, jotka pitkittävät suruaan tällä tavalla, yrittävät turhaan elää menneisyydessä, sen sijaan että toteaisivat voivansa saada paljon onnea, jos eläisivät tulevaisuuden hyväksi. Se omainen, jonka joku on menettänyt, olisi varmasti halunnut jälkeen jääneen tekevän tarpeelliset järjestelyt onnellisen ja tuottoisan elämän viettämiseksi. On viisasta tehdä tällaiset järjestelyt.
Se, jolta on riistetty joku rakas omainen, tuntee varmasti kipeästi sen tyhjiön, minkä tämän menetys jätti jälkeensä, mutta menetyksen tuskallista tunnetta voidaan vähentää koettamalla täyttää tuota tyhjiötä rakentavalla toiminnalla. Hyödyllisten tekojen epäitsekäs suorittaminen toisille ahdistetuille ihmisille on osoittautunut menestykselliseksi monille, jotka ovat menettäneet puolisonsa. Se on auttanut heitä vieroittamaan ajatuksensa itsestään. Kenties suurin este surun kestämiselle on ihmisen taipumus viipyillä siinä, mitä hän on henkilökohtaisesti menettänyt rakkaansa kuollessa. Kun hän ajattelee, kuinka yksin hän nyt on, sekä mitä kaikkea hänen täytyy nyt tehdä, minkä hänen rakkaansa ennen teki hänen hyväkseen, niin se saa hänen murheensa vaikeaksi kantaa. Mutta kun hän saa ajatuksensa pois itsestään siihen, mitä hän voi tehdä toisille ihmisille, niin hän havaitsee, että hänen mielensä haava voi parantua ja tyhjiö hänen elämässään voi vähitellen täyttyä. Ihminen voi tehdä paljon tehdäkseen elämänsä elämisen arvoiseksi, jos hän ajattelee toisia rakastaen heitä samoin kuin hän haluaisi heidän rakastavan häntä.
Jumalan kirjoitetun sanan totuudet ovat suuri lohdun lähde suremaan jääneelle henkilölle ja antavat hänelle tarkoituksen elämässä. Ne voivat poistaa häneltä pelon, mitä hän saattaa tuntea, koska hän ei tiedä, miten hänen rakkaalleen on käynyt. Elämän Luoja kertoo läpi Raamatun hänelle, mitä tapahtuu ihmiselle, joka lakkaa elämästä, ja se kertoo hänelle, mitä toivoa on tuon saman henkilön paluusta elämään.
Tämän ihmeellisen toivon takia kristityllä ei tarvitse olla sitä katkeraa surua, mitä ne kokevat, jotka eivät tiedä, mitä suuri Elämänantaja on sanonut kuolleista, tai joilta epäuskon takia puuttuu usko häneen. Tämä luotettava tieto auttaa paljon surun aiheuttamien kipujen lievittämisessä. ”Mutta me emme tahdo pitää teitä, veljet, tietämättöminä siitä, kuinka poisnukkuneiden on, ettette murehtisi niin kuin muut, joilla ei toivoa ole.” (1. Tess. 4:13) Hän voi apostoli Paavalin tavalla panna luottamuksensa ”Jumalaan, joka kuolleet herättää”. – 2. Kor. 1:9.
Niille, jotka ovat saaneet tiedon siitä, mitä Jehova Jumala on pannut kirjoitettuun Sanaansa, Pyhään Raamattuun, ihmiskunnan hyödyksi ja lohduksi, voi toisten epäitsekäs opettaminen Jumalan sanan tuntemuksessa olla tärkeä tekijä heidän auttamisekseen kestämään surun. Tämä hyvä hengellinen toiminta voi auttaa sen tyhjiön täyttämisessä, minkä kuolema on jättänyt heidän elämäänsä. Se pitää heidän mielensä askartelemassa epäitsekkäässä ja rakentavassa toiminnassa. Se antaa heille pätevän syyn kestää edelleen.
Ne, jotka murehtivat, voivat saada voimaa Jumalalta kääntymällä hänen puoleensa rukouksessa. Sanokoonpa kuka tahansa mitä hyvänsä, Jumalaa ei pidä syyttää jonkun rakkaan menettämisestä. Kun sureva saa tietää Raamatusta kuoleman syyn ja sen toivon, että kuolleet voivat elää jälleen, hänellä on aihetta osoittaa kiitollisuuttaan Hänelle. Tämä tieto poistaa sen kauhistavan ja musertavan ajatuksen, ettei toivoa ole. (Ps. 46:2) Se auttaa äärettömästi kestämään surun.
Omaten Jumalan sanan antaman toivon sureva voi mukauttaa helpommin elämänsä niin, että hän saattaa elää ilman tuota rakastamaansa henkilöä. Hän on kiitollinen siitä, että hänen rakkaansa sai maistaa elämää ja että hän saattoi osallistua sen onnellistuttamiseen. Hän on kiitollinen siitä, että Jumala on rakkaudellisesti pitänyt huolta kuolleitten ylösnousemuksesta.