Mikä on Raamatun kanta?
Vaatiiko Jumala kymmenyksiä?
MUINAINEN tapa antaa kymmenykset eli kymmenesosa uskonnollisiin tarkoituksiin on jatkunut meidän päiviimme asti. Englannin kirkon seurakuntia ylläpidetään maksamalla tuloista kymmenykset. Kymmenyksillä rahoitetaan myös roomalaiskatolisen kirkon toimintaa Quebecissa Kanadassa. Useitten muiden uskontokuntien jäsenet uskovat, että heillä on raamatullinen velvollisuus antaa kymmenesosa tuloistaan kirkolleen. Vaatiiko Jumala todella tätä? Mitä Raamattu sanoo kymmenyksistä?
Ensimmäisissä Pyhän Raamatun mainitsemissa tilaisuuksissa, joissa puhutaan kymmenyksistä, niiden antaminen oli vapaaehtoinen, oma-aloitteinen teko. Israelilaisten kantaisä Aabraham antoi kuningaspappi Melkisedekille kymmenennen osan Kedorlaomerilta ja hänen liittolaisiltaan saamastaan voittosaaliista. (1. Moos. 14:18–20) Myöhemmin Aabrahamin pojanpoika Jaakob vannoi Jumalalle: ”Jos Jumala on minun kanssani ja varjelee minut sillä tiellä, jota nyt kuljen, ja antaa minulle leipää syödäkseni ja vaatteita pukeutuakseni, niin että saan palata rauhassa isäni kotiin, niin on Herra oleva minun Jumalani; ja tämä kivi, jonka olen patsaaksi pystyttänyt, on oleva Jumalan huone, ja kaikesta, mitä minulle suot, minä totisesti annan sinulle kymmenykset.” – 1. Moos. 28:20–22.
Aabraham ei ollut selvästikään määrännyt perhettään maksamaan kymmenyksiä säännönmukaisena velvollisuutena. Jaakobin olisi ollut tarpeetonta vannoa maksavansa kymmenykset, jos hänellä olisi jo ollut velvollisuus maksaa niitä. Lisäksi Jaakobin vala kymmenysten antamisesta kaikesta ei millään lailla osoittanut, että hänen jälkeläistensä olisi täytynyt tehdä samoin. Tuo vala oli juhlallinen lupaus, joka sitoi ainoastaan Jaakobia itseään.
Jaakobin jälkeläiset israelilaiset saivat kuitenkin Jumalalta lain, joka vaati maksamaan kymmenykset. Mikä oli tämän lain tarkoitus? Sitooko se kristittyjä nykyään?
Israelilta vaadittujen kymmenysten päätarkoitus oli ylläpitää papistoa ja pyhäkössä suoritettavia palveluksia, koska papeille ja muille Leevin sukukunnan jäsenille ei annettu omaa perintömaata. Heidän päätyönään oli huolehtia toisten israelilaisten hengellisistä eduista. Kymmenykset olivat sen tähden Jumalan järjestämä elatuskeino, maksu kansan hyväksi suoritetuista palveluksista. Jumalan laissa sanottiin: ”Ainoastaan leeviläiset toimittakoot palvelusta ilmestysmajassa ja kantakoot tehdyt rikkomukset; se olkoon teille ikuinen säädös sukupolvesta sukupolveen. Mutta heillä älköön olko perintöosaa israelilaisten keskellä. Sillä israelilaisten kymmenykset, jotka he antavat Herralle anniksi, minä annan leeviläisille perintöosaksi; sentähden minä kiellän heiltä perintöosan israelilaisten keskuudessa.” (4. Moos. 18:23, 24) Ne leeviläiset, jotka eivät olleet pappeja, vuorostaan antoivat kymmenennen osan saamastaan Aaronin sukua oleville papeille heidän elatuksekseen. – 4. Moos. 18:25–29.
Kristillinen seurakunta, joka muodostaa ”Jumalan Israelin” eli hengellisten israelilaisten kansan, eroaa luonnollisesta Israelista. (Gal. 6:16) Siihen ei kuulu erityistä pappisluokkaa eikä temppelityöntekijöitten joukkoa, joka ei voi omistaa maata tai on muulla tavalla estynyt käyttämästä riittävästi voimiaan aineellisista tarpeistaan huolehtimiseksi. Kaikki hengellisen Israelin jäsenet ovat ”pyhää papistoa”. (1. Piet. 2:5) Näin ollen ei tarvita sellaista aineellista ylläpitoa, jonka Jehova Jumala hahmotteli luonnolliselle Israelille.
Lisäksi Israelin pappien ja leeviläisten pyhäkössä toimittamat tehtävät viittasivat todellisuuksiin, jotka täyttyivät Jeesuksessa Kristuksessa. Jumalan Israelille antaman lain piirteistä Raamattu kertoo meille: ”[Ne] vain ovat tulevaisten varjo, mutta ruumis [todellisuus, Um] on Kristuksen.” (Kol. 2:17) ”Koska laissa on vain tulevan hyvän varjo, ei itse asiain olemusta, ei se koskaan voi samoilla jokavuotisilla uhreilla, joita he alinomaa kantavat esiin, tehdä niiden tuojia täydellisiksi.” (Hepr. 10:1) Kun todellisuus tuli olemassaoloon, siihen viittaavilla toiminnoilla ei ollut enää mitään arvoa. Kymmenyksiä, jotka tukivat näitä toimintoja, ei myöskään enää tarvittu.
Lakiliitto, johon kymmenysten antoa koskeva käsky kuului, poistettiin Jeesuksen kidutuspaalussa kärsimän kuoleman perusteella. Henkeytetty apostoli Paavali kirjoitti tästä: ”[Jumala] pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, . . . sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin [kidutuspaaluun, Um].” (Kol. 2:14) Näin ollen israelilaisille säädettyä kymmenysten maksamista koskevaa käskyä ei voida käyttää todistamaan, että Jumala vaatii sitä kristityiltä.
Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten tarkastelu ei osoita mitenkään, että ensimmäisen vuosisadan kirkon jäsenten olisi täytynyt maksaa kymmenyksiä. He tosin antoivat lahjoituksia avustustoimia varten, joihin ryhdyttiin puutteessa olevien uskontovereitten hyväksi. He avustivat myös vanhimpia, jotka työskentelivät ahkerasti puhumisessa ja opettamisessa. Emme kuitenkaan voi lukea, että milloinkaan olisi asetettu syrjään tiettyä osaa tuloista sellaisia lahjoituksia varten. – Apt. 11:29; Room. 15:26; 1. Kor. 16:1–3; Fil. 4:15, 16.
Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa painotetaan vapaaehtoista antamista, joka lähtee sydämestä. Luemme: ”Jos on alttiutta, niin se on otollinen sen mukaan, kuin on varoja, eikä sen mukaan, kuin niitä ei ole.” (2. Kor. 8:12) ”Antakoon kukin, niinkuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta; sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.” (2. Kor. 9:7) On ilmeistä, että jos kristityt olisi velvoitettu maksamaan kymmenykset, niin annin määrä olisi jo päätetty heidän puolestaan nimenomaisella käskyllä.
Vanhinten aineellisesta avustamisesta kristittyjä neuvottiin: ”Vanhimpia, jotka seurakuntaa hyvin hoitavat, pidettäköön kahdenkertaisen kunnian ansainneina, varsinkin niitä, jotka sanassa ja opetuksessa työtä tekevät. Sillä Raamattu sanoo: ’Älä sido puivan härän suuta’, ja: ’Työmies on palkkansa ansainnut’.” (1. Tim. 5:17, 18) Taaskaan ei mainita kymmenyksiä käytetyn vanhinten avustamisessa aineellisesti. Meidän ei myöskään tule päätellä tästä raamatunkohdasta, että kukaan vanhimmista olisi saanut määräsuuruista palkkaa. Sen sijaan he saivat vapaaehtoisia lahjoja niiltä, jotka ymmärsivät, että ajan, jonka nämä vanhimmat käyttivät seurakunnan hyväksi, he olisivat voineet käyttää ansiotyössä. Apostoli Paavali ja toiset uskolliset vanhimmat eivät kuitenkaan tavoitelleet sellaista aineellista apua. He tekivät työtä käsillään huolehtiakseen ruumiillisista tarpeistaan. – 1. Tess. 2:9.
Niinpä ei ole mitään raamatullista todistetta siitä, että varhaiskristityt olisivat pitäneet kymmenysten antamista Jumalalta tulleena vaatimuksena. Se oli sellainen vaatimus ainoastaan silloin, kun lakiliitto oli voimassa. Kun laki poistettiin, myös kymmenysten antamista koskeva käsky lakkasi olemasta voimassa. Mitään kymmenyksiä koskevaa käskyä ei myöskään annettu kristilliselle seurakunnalle. Tosi palvonnan etujen edistämiseksi annetut lahjoitukset olivat täysin vapaaehtoisia. Jehovan kristityt todistajat noudattavat nykyään ensimmäisen vuosisadan seurakunnan esimerkkiä tässä suhteessa.