Mikä on Raamatun kanta?
Miten numeroit ’kymmenen käskyä’?
KYMMENTÄ käskyä on kiitetty suuresti ja varsin aiheellisesti. Niistä on hyvin sanottu: ”Nämä käskyt . . . itsessään vetoavat meihin sellaisina, jotka tulevat yli-inhimillisestä tai jumalallisesta lähteestä . . . Ne ovat helposti ylimpänä koko moraalisessa järjestelmässämme, eikä mikään kansa eivätkä ketkään ihmiset voi olla jatkuvasti onnellisia rikkomalla niitä vastaan avoimesti.” – H. B. Clark, Biblical Law.
Jotkut ovat pyrkineet vertaamaan näitä käskyjä Hammurabin lakikokoelmaan ja ovat jopa väittäneet, että ne ovat peräisin siitä, mutta mikään ei voisi olla kauempana tosiasioista. Ensiksikin paino kymmenessä käskyssä on velvollisuudessa Jehova Jumalaa kohtaan, Hammurabin lakikokoelman ja samankaltaisten muinaisten pakanallisten lakikokoelmien paino on velvollisuudessa ihmistä kohtaan. Todellisuudessa Hammurabin lakikokoelma ei ole ”lakikokoelma” siinä merkityksessä kuin lainoppineet sen nykyisin määrittelevät, sillä se pelkästään soveltaa yleisiä moraaliperiaatteita nimenomaisiin tapauksiin. Siksi sen jokainen sääntö alkaa sanoilla: ’Jos ihminen toimii näin, soveltuu häneen seuraava rangaistus.’
Tämä on jyrkkä vastakohta kymmenelle käskylle, joita on sanottu ”apodiktisiksi” siinä, että ne ovat kiistattomia, ehdottomia lyhyitä käskyjä tai kieltoja, itsessään täydellisiä eivätkä tarvitse mitään selitystä.
Yleisesti ollaan yhtä mieltä siitä, että näitä käskyjä, jotka Jehova antoi Mooseksen välityksellä Israelille ja jotka hän kirjoitti kivitauluihin, on täsmälleen kymmenen. Tämä on selvää henkeytetyn kertomuksen perusteella, joka puhuu kymmenestä käskystä, jotka myös tunnettiin dekalogina, mikä merkitsee ”kymmentä sanaa”. Niitä on kuitenkin numeroitu neljällä tavalla. – 2. Moos. 34:28; 5. Moos. 4:13; 10:4.
Näiden neljän numerointitavan eroavuudet koskevat ainoastaan ensimmäistä, toista ja viimeistä käskyä. Ensimmäisen vuosisadan tunnettujen juutalaisten kirjailijain Josephuksen ja Filonin numeroinnissa ensimmäinen käsky on muiden jumalien palvomiskielto, toinen käsky kielsi jumalankuvien tekemisen ja niiden palvomisen ja kymmenes käsky kielsi himoitsemisen itsessään, toisin sanoen minkä tahansa sellaisen himoitsemisen, jota jonkun lähimmäisellä saattaisi olla. Tämä numerointi antaa asianmukaisen merkityksen kaikille erilaisille kielletyille seikoille, ja sitä käyttävät useimmat protestanttiset kirkot sekä kristityt Jehovan todistajat.
Nykyiset juutalaiset noudattavat talmudin esittämää jakoa. Se esittää ensimmäiseksi käskyksi sen, mikä on todellisuudessa johdanto: ”Minä olen Herra [Jehova, UM], sinun Jumalasi, joka vein sinut pois Egyptin maasta, orjuuden pesästä.” On vaikea päätellä, millaisen logiikan tai järkeilyn perusteella tämän johdannon oletetaan olevan käsky. Koska talmudin laatijat laskivat tämän ensimmäiseksi käskyksi, heidän oli pakko sisällyttää toiseen käskyyn sekä muiden jumalien palvomista koskeva kielto että jumalankuvien tekemistä ja niiden palvomista koskeva kielto.
Roomalaiskatolilaiset laskevat ensimmäiseksi käskyksi käskyn, joka kieltää muiden jumalien palvomisen kuin Jehovan, sekä käskyn, joka kieltää jumalankuvien tekemisen ja niiden palvomisen. Sitten he laskevat lähimmäisen vaimon himoitsemisen kieltävän käskyn eri käskyksi kuin lähimmäisen muun omaisuuden himoitsemisen. Tämän sanotaan perustuvan 5. Mooseksen kirjan 5:21:een, joka kuuluu: ”Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa. Älä halaja . . . mitään, mikä on lähimmäisesi omaa.”
Martti Luther noudatti roomalaiskatolista tapaa ensimmäisen käskyn suhteen. Hän kuitenkin laski yhdeksänneksi käskyksi lähimmäisen huoneen himoitsemisen ja kymmenenneksi käskyksi lähimmäisen vaimon tai minkä tahansa muun lähimmäisen omaisuuden himoitsemisen. Hän perusti tämän numeroinnin 2. Mooseksen kirjan 20:17:een: ”Älä himoitse lähimmäisesi huonetta. Älä himoitse . . . mitään, mikä on lähimmäisesi omaa.
Täten on olemassa neljä tapaa numeroida kymmenen käskyä: talmudin mukainen, roomalaiskatolinen ja luterilainen laajimmin hyväksytyn tavan lisäksi.
Uuden maailman käännöksen (engl.) vuoden 1971 isotekstisen painoksen 5. Mooseksen kirjan 5:21:ssä oleva alaviite osoittaa, millä perusteella roomalaiskatolinen oppinut Augustinus jakoi kymmenennen käskyn kahdeksi käskyksi. Tämän tarkoitus oli sopia yhteen sen kanssa, että muiden jumalien palvomista koskeva kielto ja jumalankuvien tekemistä ja niiden palvomista koskeva kielto laskettiin yhdeksi käskyksi. Ilmeinen veruke tälle oli se seikka, että jakeessa käytetään kahta eri verbiä. Juutalaisia kiellettiin himoitsemasta lähimmäisen vaimoa, mutta heitä kiellettiin ’halajamasta hänen huonettaan’ ynnä muuta. Mutta tämä ero esiintyy ainoastaan 5. Mooseksen kirjan 5:21:ssä, se ei esiinny 2. Mooseksen kirjan 20:17:ssä, joka sisältää Jehova Jumalan itsensä kirjoittamat sanat. Juuri se seikka, että kymmenettä käskyä ei ole kirjoitettu täsmälleen samoin näihin kahteen kertomukseen (toisen mainitessa ensin ja erikseen lähimmäisen huoneen sekä toisen mainitessa ensin ja erikseen lähimmäisen vaimon), näyttäisi varmasti osoittavan, että ei tulisi tehdä mitään eroa sen välillä, mitä ei tulisi himoita.
On varmasti paljon suurempi ero minkä tahansa muun jumalan palvomisen kieltävän käskyn ja minkä tahansa jumalankuvan tai hahmon tekemisen ja palvomisen kieltävän käskyn välillä kuin on niiden käskyjen välillä, jotka kieltävät himoitsemasta lähimmäisen huonetta eli taloa tai hänen vaimoaan ja mitään muuta, mitä lähimmäisellä saattaa olla. Tosiasia on, että on aiheutettu suurta vahinkoa, kun kaksi ensimmäistä käskyä on laskettu yhdeksi. Miksi niin? Siksi, että ne lyhennetyt toisinnot, jotka esiintyvät tavallisesti roomalaiskatolisissa ja luterilaisissa katekismuksissa, jättävät kokonaan pois jumalankuvien tekemistä ja palvomista koskevan kiellon.
Tämän tueksi on kiinnostavaa panna merkille, mitä New Catholic Encyclopedia (Uusi katolinen tietosanakirja, 1967) sanoo 4. osan sivulla 7: ”Kristityt, jotka noudattavat 2. Mooseksen kirjan perinnettä, pyrkivät säilyttämään ’kymmenen’ perinteen jakamalla kahdeksi käskyksi – 2. Moos. 20.3 ja 2. Moos. 20.4–6 – sen, mitä [roomalaiskatolisen kirkon] perinne pitää yhtenä käskynä, nimittäin 5. Moos. 5.7–10. Sellaisen jaon katsotaan edustavan dekalogin alkuperäisempää muotoa. . . . Tämä mielipide, että 2. Moos. 20.4a oli alkujaan erillinen käsky, näyttää olevan tyydyttävä ratkaisu, varsinkin jos väitetään, että se edustaa Jahven kuvien tekemistä koskevaa kieltoa, koska se sopisi silloin apodiktisen lain luonteeseen valvomalla asiaa, joka eroaa ensimmäisen käskyn valvomasta asiasta.” – Vrt. 2. Moos. 32:4, 5; 1. Kun. 12:28.
Selvästikin muiden jumalien palvomista kieltävää käskyä ja jumalankuvien palvomista kieltävää käskyä täytyy pitää kahtena eri käskynä siitä huolimatta, mitä talmudiin uskovat sekä roomalaiskatoliset ja luterilaiset teologit saattavat sanoa.