Parhaamme antaminen Jehovalle
KUKAAN ei voi rikastuttaa Häntä, joka omistaa kaiken koko kaikkeudessa. Mitä tahansa uhrannetkin hänelle lahjana, se on jo hänen ja kuuluu hänelle. Tosiaankin, tunnustakootpa ihmiset tämän tosiasian tai eivät, niin he ovat pelkästään taloudenhoitajia, jotka ovat tilivelvollisia Jumalalle siitä, mitä pitävät hallussaan.
Daavid, joka hallitsi kuninkaana Jerusalemissa satoja vuosia sitten, ymmärsi tämän ja tunnusti: ”Sinun, Herra, on suuruus ja väkevyys ja loisto ja kunnia ja kirkkaus, sillä sinun on kaikki taivaassa ja maan päällä. . . . Rikkaus ja kunnia tulevat sinulta.”
Daavidilla oli tosiaan oikea näkemys lahjoituksista, jotka hän ja hänen kansansa antoivat Jerusalemin palvontapaikalle, sillä hän jatkaa ja myöntää: ”Kaikki tulee sinulta, ja omasta kädestäsi olemme sen sinulle antaneet.” – 1. Aikak. 29:11–14.
Pitäisikö tämän kuitenkaan estää Jumalan kansaa uhraamasta lahjoja puhtaan palvonnan tukemiseksi, antamasta parastaan Jehovalle? Ei, sillä psalmista kirjoitti henkeytettynä tämän innostuneen kehotuksen kaikille, jotka haluavat miellyttää Luojaa: ”Antakaa Herralle [Jehovalle, Um] hänen nimensä kunnia, tuokaa lahjoja, tulkaa hänen esikartanoihinsa.” – Ps. 96:8.
Nämä sanat saattavat tuoda mieleemme näyn entisajan israelilaisista tuomassa uhrilahjojaan – hienoa jauhoa, viiniä, öljyä, tahrattomia eläimiä – Jehovan temppelin esikartanoihin eli esipihoihin erityisesti vuoden kolmessa erikoistilaisuudessa. – 5. Moos. 16:16.
Aaronin suvun papit, jotka toimivat Jehovan edustajina, ottivat vastaan kansan runsaat uhrilahjat. Heillä oli Jehovalta saadut ohjeensa sen suhteen, miten kaikki nuo lahjat tuli käyttää tosi palvonnan ylläpidoksi ja edistämiseksi. Vilpittömät palvojat olivat tyytyväisiä saadessaan laskea lahjansa tuohon pyhään paikkaan ja sitten aloittaa matkansa takaisin kotiinsa onnellisina tietäessään, että he olivat antaneet parhaintaan Jumalalleen.
NYKYISET PALVOJAT JA HEIDÄN LAHJANSA
Nykyään ei tietenkään ole tällaista kirjaimellista temppeliä esikartanoineen. Mutta koska kaiken tuon piti olla ”taivaallisten kuvia” eli hengellisten asioitten ”esikuvia” (Um), niin me etsimme nykyisiä ”esikartanoita” palvojajoukkoineen. (Hepr. 9:23) Noiden muinaisten palvojien yhteys Aaronin suvun voideltuun papistoon osoittautuu johtolangaksi. Nykyään on maan päällä pieni jäännös eli jäljellä oleva määrä Jeesuksen hengestä siinneitä veljiä, henkilöitä, joiden edessä on toive saada jonain päivänä palvella taivaallisina pappeina Ylimmäisen Papin Jeesuksen Kristuksen alaisuudessa. Suuri joukko ihmisiä kaikista kansoista pitää etuna päästä tämän jäännöksen yhteyteen, sillä siten he voivat nauttia sen järjestelyn siunauksia, jonka Jumala on tehnyt palvojiensa näkyvälle järjestölle nykyään. Tämä yhteys jäännökseen on kuin lähestyisi aivan Jehovan huoneen ”esikartanoita”. – 1. Kor. 3:16.
Nykyisten palvojien joukko on myös kiinnostunut niistä lahjoista, joita se tuo Jehovan ”esikartanoihin”. Ehkä ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen, on jonkinlaisen rahalahjan antaminen. Mutta miten paljon? Saadaksemme vastauksen voimme palata esikuvalliselle näyttämölle ja panna merkille nämä sanat 5. Moos. 16:17:stä: ”Kukin tuokoon lahjana sen, minkä voi, sen siunauksen mukaan, minkä Herra, sinun Jumalasi, on sinulle antanut.” Kuka tietää paremmin kuin palvoja itse saamansa Jumalan siunauksen määrän? Arvostamaton ihminen ei ehkä näe Jehovan siunanneen häntä lainkaan, mutta niillä, jotka ovat kiitollisia elämästä ja hengestään ja tilaisuuksista palvella Luojaansa, on erilainen näkemys. He antavat iloiten. – 2. Kor. 9:7.
Samoin kuin Jumala rakastaa iloista antajaa, hän rakastaa niitäkin, jotka antavat oikeista vaikuttimista ja oikeista sydämen asenteista. Me teemme hyvin, kun mietimme joitakin Jumalan tätä asiaa koskevia omia lausuntoja: ”Minä, Herra, teen laupeuden, oikeuden ja vanhurskauden maan päällä. Sillä senkaltaisiin minä mielistyn, sanoo Herra.” (Jer. 9:24) ”Minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä.” (Jes. 66:2) Ja mikä on apostoli Pietarin mukaan ”Jumalan silmissä kallis”? Sehän on ”salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa”. – 1. Piet. 3:4.
On siis ilmeistä, että Jehova on ensimmäiseksi kiinnostunut niiden sydämen asenteesta, jotka tuovat uhrilahjoja hänen ”esikartanoihinsa”. Rakastavatko hekin laupeutta, oikeutta ja vanhurskautta? Ovatko he nöyriä, murtuneita, katuvaisia lähestyessään Jumalaa? Pyrkivätkö he pukeutumaan ”hiljaiseen ja rauhaisaan henkeen”?
Näin ollen ei siis ole kysymys ainoastaan siitä, mitä uhrataan. Lahjan taustalla oleva henki ja vaikutin on avoin Korkeimman tutkivalle katseelle.
ESIKUVALLISET LAHJAT PUHUVAT SELVÄSTI NYKYÄÄN
Muinaisella esikuvallisella näyttämöllä on kauniita kuvallisia ilmauksia, jotka auttavat meitä näkemään, miten tärkeätä meidän on antaa parhaamme Jumalalle. Esimerkiksi jokaisen uhratun eläimen piti olla ”virheetön”, vapaa kaikista vajavaisuuksista. (3. Moos. 22:21) Nuo uhrieläimet viittasivat tosin kaikkien aikojen yhteen uhriin, hänen uhriinsa, jonka on niin osuvasti kuvattu olevan ”pyhä, viaton, tahraton, syntisistä erotettu”, ts. Jeesukseen Kristukseen. (Hepr. 7:26) Mutta eikö se näytä myös viittaavan siihen, että Jehovan nykyistenkin palvojien tulee uhrata parasta?
Edelleen ruokauhrien yhteydessä esiintyy toistuvasti ilmaisu ”lestyjä jauhoja”, kuten kahdentoista kakun valmistuksessa temppelin näkyleipäpöydälle. (3. Moos. 24:5, 6; 4. Moos. 7) Tämä hieno jauho johtaa myös mieleen parhaan, mitä meillä on uhrata, ei karkeaa korviketta, kuten voitaisiin kuvailla pintapuolisesti suoritettua palvontaa, jota harjoitetaan, jotta ihmiset näkisivät ja ilman että palvojan sydän olisi siinä mukana.
Muinaisiin esikuvallisiin ruokauhreihin sisältyi myös suitsutusta. Meille kerrotaan, että suitsuketta ripoteltiin Jehovalle tulella poltettavien ruokauhrien päälle. (3. Moos. 2:1, 15) Mitä se esikuvasi meidän ajallemme? Kuningas Daavid antoi henkeytettynä vastauksen kirjoittaessaan: ”Minun rukoukseni olkoon suitsutusuhri sinun kasvojesi edessä, minun kätteni kohottaminen olkoon ehtoouhri.” (Ps. 141:2; ks. myös Ilm. 8:4.) Otolliset uhrilahjat tosi Jumalalle liittyvät siis hartaaseen rukoukseen. Vilpitön rukous on tärkeä piirre tässä parhaamme antamisessa Jehovalle.
MITÄ MEILLÄ ON JA MITÄ ME OLEMME
Tämä tuo meidät asian ratkaisevaan kohtaan. Jokainen meistä on älyllisenä luomuksena, jota kiitollisuus kannustaa tultuamme tuntemaan Jehovaa ja hänen päätöksiään, todellisuudessa ’lahja’, joka on valmistettu vietäväksi Jehovan ”esikartanoihin” ja siellä käytettävä hänen nimensä kunniaksi. Jehovalle ei kuulu ainoastaan se, mitä meillä on, vaan myös se, mitä me olemme.
Suuresti lisääntynyt joukko nykyisiä palvojia esittää lahjojaan Jehovan ”esikartanoissa”. Monet pitävät etunaan osallistua Valtakunnan toimintojen tukemiseen paikallisalueellaan ja lahjoittavat säännöllisesti ja anteliaasti valtakunnansalin ylläpitämiseksi raamatullisen valistuksen keskuksena. Useat osallistuvat myös mielellään nykyään suunnattomasti laajenevan todistustyön edistämisen kustannuksiin kautta maailman ja lähettävät lahjoituksensa joko Vartiotorni-seuran päätoimistoon tai sen Suomen haaratoimistoon osoitteella: Jehovan todistajat, Postilokero 68, 01301 Tikkurila. Kun tällaiset lahjoitukset tehdään siinä hengessä, jota Jeesus teroitti mieleen, niin ne ovat tosiaan kiitettäviä. – Matt. 6:3.
Mutta entä antaja? Varoja antava merkitsee Jehovalle paljon enemmän kuin se, mitä hän antaa. Tähän sisältyvä totuus voidaan ymmärtää parhaiten panemalla merkille seuraavat merkitykselliset sanat: ”Anna sydämesi, poikani, minulle, ja olkoot minun tieni sinun silmissäsi mieluiset.” (Sananl. 23:26) Eikö palvojan säännöllinen läsnäolo valtakunnansalin kokouksissa olekin suurenmoinen tapa antaa kunnia Jehovalle ja tuoda paras lahjansa Hänen ”esikartanoihinsa”? Emmekö ole velkaa Hänelle kaikesta – elämästä, hengityksestä ja vahvasta toivosta saada olla tulevaisuudessa hänen siunatussa asiainjärjestyksessään?
Tällainen parhaansa antaminen Jehovalle merkitsee joillekuille lisäponnistusta omistaakseen aikaa Valtakunnan hyvän uutisen julistamistyöhön. Toisille se voi merkitä suunnittelua lisäajan käyttämiseksi määräaikoina vuodessa lomatienraivaajina. Taas toiset se saa jättämään maallisen työnsä ja ryhtymään Valtakunnan sanoman kokoajansaarnaajiksi.
Miten Jehova suhtautuu sitten kaikkiin näihin palvojiensa yrityksiin antaa parhaansa lahjoistaan hänelle? Profeettansa Haggain kautta hän viittasi eteenpäin tähän aikaan historiassa, missä olemme, selittäen, että ”kaikkien pakanakansojen kalleudet tulevat” hänen hengelliseen rukoushuoneeseensa antamaan siellä Hänelle hänen nimelleen kuuluvan kunnian. – Hagg. 2:7.
Mikä voisi olla Jehovasta toivottavampaa kuin nähdä lukematon määrä palvojia auliisti tarjoutumassa työhön julistamaan hänen nimeään ja valtakuntaansa maan ääriin asti? Jumala antoi profeetallisessa näyssä apostoli Johannekselle ennakkovälähdyksen juuri tästä – ’lukemattomasta joukosta, joka seisoi Jumalan valtaistuimen edessä puettuna valkoisiin vaatteisiin, heilutti palmunlehviä ja tunnusti iloiten: ”Pelastus tulee meidän Jumalaltamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalta.”’ (Ilm. 7:9, 10) He julistavat tällä tunnustuksella itse asiassa: ’Me kuulumme Jumalalle. Me haluamme palvella Jehovaa koko sydämestämme.’
Eikö ole tosiasia, että tämä parhaamme uhraaminen Jehovalle on hyvin laajasisältöinen? Miettikäämme todellakin kaikkia hänen ikuiseksi hyvinvoinniksemme tekemiään varauksia ja antakaamme hänelle kiitollisina kaikkein parhaamme!