uskossa riemuita Hänen voidellun Kuninkaansa kanssa, sillä tämän Kuninkaan voitto Har-Magedonissa on varma ja hänen tuhatvuotinen hallituskautensa varmasti tulee puhdistettuun maahan. Siksi nyt – tänä päivänä – on suotuisa aika meidän asettua niiden ”kansojen” joukkoon, jotka ylistävät voittoisaa Kuningasta ”aina ja iankaikkisesti”. Tämä koituu Jehova Jumalan, hänen taivaallisen Isänsä, kunniaksi, hänen joka itse on korkein ”ikuisuuden Kuningas” sekä ”kansojen kuningas”. Tämän tekeminen merkitsee meille elämää, jolloin saamme ylistää Hänen voideltua Kuningastaan ”iankaikkisesti”. Tämä antaa todellisen merkityksen elämälle. Se asettaa eteemme ylevän tarkoituksen elääksemme ikuisesti.

Miksi olla nurisematta?

”JOTKUT eivät tunnu koskaan olevan tyytyväisiä.” Kuinka usein olet kuullut sanottavan näin? On totta, että näinä kriittisinä aikoina monet ovat asenteeltaan nurisijoita. He epäilevät melkein kaikkea. Mutta olisiko kristityn viisasta antaa sellaisen asenteen kehittyä? Apostoli Paavali ei ilmeisesti pitänyt sitä viisaana, sillä kirjoittaessaan Filippin seurakunnalle hän sanoi: ”Tehkää jatkuvasti kaikki nurisematta ja väittelyittä, jotta teistä tulisi moitteettomia ja viattomia, virheettömiä Jumalan lapsia.” – Fil. 2:14, 15.

Nämä Paavalin sanat herättävät kysymyksiä. Kuinka vakavaksi nuriseminen voi oikein tulla? Voiko se vaikuttaa suhteeseeni toisiin? Seurakuntaan? Mitä Jehova ajattelee minusta, jos olen asenteeltani nurisija? Mitä voin tehdä välttääkseni tällaista henkeä?

MUINAISIA ESIMERKKEJÄ

Siitä, mitä Paavali sanoi Korintossa oleville uskonveljilleen kirjoittamassaan ensimmäisessä kirjeessä, voidaan ymmärtää, että nurisemiseen tulisi suhtautua vakavasti. Apostoli sanoi: ”Älkääkä olko nurisijoita, niin kuin jotkut heistä [israelilaisista] nurisivat ja saivat surmansa tuhoojalta.” (1. Kor. 10:10) Ajattele esimerkiksi sitä aikaa, kun Mooses lähetti kaksitoista miestä, yhden kustakin Israelin sukukunnasta, vakoilemaan maata, jonka Jehova oli luvannut israelilaisille perinnöksi. Tämä tapahtui melko pian sen jälkeen, kun israelilaiset olivat lähteneet Egyptistä ja olivat erämaassa. Kun nämä kaksitoista vakoilijaa palasivat israelilaisten leiriin, vain kaksi heistä, Joosua ja Kaaleb, esittivät myönteisen raportin ja kehottivat väkeä toimimaan rohkeasti ja astumaan maahan. Muut kymmenen maalasivat lannistavan kuvan. He sanoivat alueen olevan ”maa, joka syö omat asukkaansa”, ja sanoivat: ”Kaikki kansa, jota me siellä näimme, oli kookasta väkeä.” – 4. Moos. 13:33.

Tämän kuullessaan uskottomat israelilaiset ”napisivat Moosesta ja Aaronia vastaan, ja koko kansa sanoi heille: ’Jospa olisimme kuolleet Egyptin maahan tai tähän erämaahan! Jospa olisimme kuolleet! Ja miksi viekään Herra meitä tuohon maahan, jossa me kaadumme miekkaan!’” Niin, he nurisivat Jehovaa vastaan! Tämän vuoksi kaikki 20-vuotiaat ja vanhemmat miehet, lukuun ottamatta Joosuaa ja Kaalebia ja leeviläisiä, kuolivat erämaassa. Heidän ei sallittu päästä Luvattuun maahan. (4. Moos. 14:2, 3, 26–30) Mikä hinta maksettavaksi nurisemisesta!

Tämä valaisee sitä, mitä voi tapahtua kokonaiselle kansalle, joka ryhtyy valittamaan. Toiset esimerkit osoittavat, että yksilöitten nuriseminen Jehovaa vastaan on aivan yhtä vakavaa. Ajattele Mirjamia, Mooseksen sisarta. Kerran hän ja hänen veljensä Aaron nurisivat ja kysyivät: ”Ainoastaan Mooseksen kauttako Herra puhuu? Eikö hän puhu myös meidän kauttamme?” Kertomus sanoo merkitsevästi: ”Ja Herra kuuli sen.” (4. Moos. 12:1, 2)