Mikä on Raamatun kanta?
Onko kuolemanrangaistus Jumalan lain mukaista?
”KUOLEMANRANGAISTUS EI ole Jumalan laki”, kuulutti Toronto Star -lehdessä 29. tammikuuta 1971 ollut vaikuttava otsikko. Se oli kirjoittajan, Kanadan yhdistyneen kirkon entisen puheenjohtajan, kiistaton näkökanta. Erilaisista syistä monet uskonnolliset ryhmät suosivat kuolemanrangaistuksen poistamista. Yleensä kuolemanrangaistuksen vastustajat pitävät tuota rangaistusmuotoa julmana. Sen kannattajat kuitenkin uskovat, että se ehkäisee rikollisuutta.
Tämä on epäilemättä tunneperäisesti latautunut kiistakysymys, sillä siihen liittyy elämä, ihmisen kallein omaisuus. Kuka on pätevin ratkaisemaan asian? Tietenkin Ylin Elämänantaja, Jehova Jumala. (Ps. 36:10; Jes. 42:5) Varmasti Jehovalla on myös oikeus tehdä lakeja, jotka koskevat hänen antamaansa elämänlahjaa. Luonnollisesti hänen ajatuksensa ja tiensä ovat korkeammat kuin ihmisen. (Jes. 33:22 [johdattaja = Asetustenantaja, Um]; 55:8) Ihminen ei sen tähden aluksi ehkä täysin käsitä tai arvosta Jumalan säädöksiä. Kuitenkaan hänen määräyksensä eivät ole rakkaudettomia, epäoikeudenmukaisia tai vääriä. – Jer. 9:24.
Ei voida sanoa, että Jehova vastustaa kuolemanrangaistusta itsessään, vaikkakaan hän ei varmasti hyväksy kaikkia teloituksia. Tottelemattomuudesta Jumalan lakia kohtaan Aadam ja Eeva saivat kuolemanrangaistuksen, kuten Jumala oli säätänyt. (1. Moos. 2:16, 17; 3:17–19; 5:5) Jehova teloitti väärintekijät Nooan päivien koko maapallon käsittäneen vedenpaisumuksen aikana sekä pahassa Sodomassa ja Gomorrassa. (2. Piet. 2:5, 6) Jehova toteutti toisinaan kuolemanrangaistuksen muinaisessa Israelissa ihmisviranomaisten välityksellä. (2. Moos. 32:27, 28; 4. Moos. 25:1–11) Lisäksi tulevassa ”suuressa ahdistuksessa” Jeesus Kristus teloittaa Jumalan lain törkeät rikkojat. – 2. Tess. 1:6–9.
Ihmisviranomaiset ovat usein luokitelleet murhan kuolemanrangaistuksen ansaitsevaksi rikkomukseksi. Mitä Jumalan laki sanoo siitä? ”Älä tapa”, sanotaan yhdessä kymmenestä käskystä. (5. Moos. 5:17) Kristitty apostoli Johannes kirjoitti: ”Te tiedätte, ettei kenessäkään murhaajassa ole iankaikkista elämää, joka hänessä pysyisi.” (1. Joh. 3:15; Ilm. 21:8) Mahdollisesti tunteisiin vetoavien kirjoitusten herkistäminä jotkut pitävät tahallisten tappajien teloittamista julmana. Mutta eikö samaa voida sanoa väkivallanteoista, joilla nämä riistävät toisten elämän? Lisäksi usein ’murhaaja tappaa kurjan ja köyhän’. (Job 24:14) Vaikka pelkät tunteet eivät olekaan näiden tekojen tuomion perusteena, niin kuka voi olla välittämättä jälkeenjääneitten omaisten murheesta?
Varmasti kaikkiviisas Elämänantaja punnitsi kaikki tärkeät tekijät antaessaan alun perin murhaa ja kuolemanrangaistusta koskevan muuttumattoman lakinsa. Maailmanlaajuisessa vedenpaisumuksessa eloon jääneet ja koko ihmisperhe mielessään Jehova julisti: ”Teidän oman verenne minä kostan; . . . Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava, sillä Jumala on tehnyt ihmisen kuvaksensa.” – 1. Moos. 9:1, 5, 6.
Korkein Lainantaja valtuutti siten ihmishallitsijat teloittamaan murhaajat. Kun hallitusviranomaiset surmaavat sellaiset rikolliset, he toimivat ”Jumalan palvelijana, kostajana sen rankaisemiseksi, joka pahaa tekee”. (Room. 13:1, 3, 4) Tämä ei tietenkään anna valtuuttamattomille henkilöille oikeutta ’ottaa lakia omiin käsiinsä’ ja surmata väkivaltaisesti miehentappajaa.
Vaikka Jumalan Israelille antama laki piti tahallista murhaa kuoleman ansaitsevana rikkomuksena, se sisälsi järjestelyn tahattoman miehentappajan kohtelemiseksi armollisesti. Hänelle suotiin turvapaikka jossakin kansakunnan turvakaupungeista, mutta vasta sen jälkeen kun vastuussa olevat miehet olivat todenneet kuoleman tapaturmaiseksi. Tahatonta miehentappajaa ei vangittu, vaan häntä vaadittiin tekemään työtä, joka hyödytti häntä itseään ja toisia. – 4. Moos. 35:9–34.
Jumalan israelilaisille antamassa laissa vaadittiin kuolemanrangaistusta myös rikollisesta laiminlyönnistä ja tietyistä väärinteoista, jotka olivat äärimmäisen vahingollisia ruumiillisesti, henkisesti ja hengellisesti. Siten Jumala ilmaisi rakkaudellista huolenpitoaan kansaa kohtaan yleensä. Jos Israel olisi noudattanut hänen säädöksiään, ne olisivat kohottaneet tuon kansan pakanakansojen yläpuolelle, sillä nämä olivat vajonneet syvälle sellaisiin turmeltuneisiin tapoihin kuin sukurutsaukseen, homoseksuaalisuuteen ja eläimiin sekaantumiseen. (2. Moos. 21:29; 3. Moos. 18:6–30; 20:10–23) Kuolemanrangaistuksen välityksellä räikeän moraalittomat väärintekijät poistettiin ja heidän mukanaan katosi mahdollisuus, että he olisivat voineet saada toiset seuraamaan itseään turmelukseen. Lisäksi tahallisten tappajien teloittaminen esti heitä riistämästä vielä useampien henkeä.
Jotkut saattavat kysyä: ”Ehkäiseekö kuolemanrangaistus todella rikollisuutta?” Jumala, joka tietää hyvin, miten ihminen on tehty, sanoo sen ehkäisevän. Luopiosta sanotaan: ”Kivitä hänet kuoliaaksi, sillä hän koetti saada sinut luopumaan Herrasta, sinun Jumalastasi, . . . Ja koko Israel kuulkoon sen ja peljätköön, ettei kukaan enää tekisi senkaltaista pahaa.” – 5. Moos. 13:6–11.
Toisinaan vallassa olevat ihmiset ovat teloittaneet joitakuita epäoikeudenmukaisesti vähäisistä väärinteoista. Siitä maailmallisten hallitusten täytyy kantaa vastuu ”kaiken maan tuomarin” edessä. (1. Moos. 18:25) Lisäksi toisinaan on surmattu viattomia. Esimerkiksi Israelin kuningatar Iisebel järjesti niin, että Naabotia syytettiin väärin Jumalan ja kuninkaan kiroamisesta. Niinpä Naabot teloitettiin teosta, jota hän ei ollut tehnyt. (1. Kun. 21:1–16) Mutta Jumalan oikeudenmukainen laki vaati, että pahaa tarkoittavan todistajan oli annettava hyvitykseksi juuri se, minkä hän aikoi riistää syytetyltä. Kun Jehovan säädöstä ”henki hengestä” tarkastellaan oikeassa valossa, siitä ei ilmene elämän halveksunta, vaan se korostaa sitä, miten suuresti Jumala arvostaa elämää. – 5. Moos. 19:15–21.
Jehova ei ole vastuussa oikeuden vääristelyistä, joiden tähden monet ovat joutuneet kuolemaan teloittamalla, sillä hän on oikeudenmukainen. (5. Moos. 32:4; Jes. 40:14) Lisäksi hän voi antaa ylösnousemuksen onnettomalle uhrille, jolle vallassa olevat ihmiset ovat langettaneet ansaitsemattoman kuolemanrangaistuksen. (Apt. 24:15) Roomalaiset langettivat kuolemantuomion kahdelle varkaalle, jotka ripustettiin paaluun Jeesuksen Kristuksen viereen. Vaikka Mooseksen lain mukaan rosvous itsessään ei ansainnut kuolemantuomiota, toinen näistä pahantekijöistä tunnusti: ”Me saamme, mitä meidän tekomme ansaitsevat.” Tuo pahantekijä pyysi Jeesusta muistamaan häntä, kun Jeesus olisi Valtakunnan vallassa, ja Kristus lupasi: ”Sinun [pitää] oleman minun kanssani paratiisissa.” Hän vakuutti siten, että tuo rikollinen saisi ylösnousemuksen tulevaan maalliseen paratiisiin. (Luuk. 23:32–43; Matt. 27:38) Jehova tietysti päättää, ketkä vuosisatojen kuluessa kuolemanrangaistuksen saaneet yksilöt herätetään kuolleista.
Meidän täytyy näin ollen tehdä se johtopäätös, että tahallisesta murhasta langetettava kuolemanrangaistus kuului Jumalan lakiin, joka soveltuu koko ihmiskuntaan. Kun muinaisessa Israelissa Jumalan säädöksiä noudatettiin tarkoin ja kuolemanrangaistus langetettiin oikeudenmukaisesti joistakin vakavista rikoksista, ei ollut kysymys rakkaudettoman Jumalan kylmästä ja julmasta oikusta. Kuolemanrangaistus ehkäisi rikollisuutta ja suojeli ihmisiä. Me tiedämme, että Jehova ei ole epätietoinen eikä tunteeton niiden tapausten suhteen, joissa vallassa olevat ihmiset ovat väärin langettaneet kuolemanrangaistuksen. Onneksi kristityt voivat myös odottaa aikaa, jolloin tämä rakkauden ja armon Jumala toteuttaa maalliset olosuhteet, joissa kuolemaa – ja lopulta kuolemanrangaistuksen langettamisen tarvetta – ei enää ole. – Jes. 25:8, 9.