Lukijain kysymyksiä

● Ilmestyskirjan 22:13 puhuu hänestä, joka on ”[Alfa ja Omega, Um], ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu”. Ilmestyskirjan 1:17:nnessä puhutaan Kristuksesta Jeesuksesta ”ensimmäisenä ja viimeisenä”. Eikö Ilmestyskirjan 22:13 viittaa näin ollen myöskin Kristukseen? Tekstiyhteys näyttäisi siltä, mutta Vartiotornin julkaisut sanovat, että Jehova on ”Alfa ja Omega”. Miksi? – J. J., New Jersey.

Alfa on kreikkalaisen kirjaimiston ensimmäinen kirjain ja omega viimeinen, toinen siis kreikan aakkosten alku ja toinen loppu. Lausumat ”Alfa ja Omega”, ”ensimmäinen ja viimeinen”, ”alku ja loppu” ovat siis rinnakkaisia ja merkitsevät aivan samaa. Ne sovelletaan Jehova Jumalaan. Jesajan 44:6 (As) sanoo: ”Näin sanoo Jehova, Israelin Kuningas, ja hänen Lunastajansa, sotajoukkojen Jehova: ’Minä olen ensimmäinen, ja minä olen viimeinen, ja minun ohellani ei ole yhtään Jumalaa.’” Ilmestyskirjan 1:8 (Um) ottaa tämän Jesajassa olevan ajatuksen ja lisää siihen sen kohdan, että hän tulee: ”’Minä olen Alfa ja Omega’, sanoo Jehova Jumala, ’Se, joka on ja joka oli ja joka on tuleva, Kaikkivaltias.”’

Vaikka Ilmestyskirjan 22:13 edeltävä jae puhuu tästä ”Alfasta ja Omegasta” tulevana, niin sen ei tarvitse siis ehdottomasti merkitä, että se viittaisi Kristukseen Jeesukseen, jonka toinen tuleminen mainitaan usein. Ilmestyskirjan 1:8 osoittaa Jehovan tulevan, ja Ilmestyskirjan 22:12 saattaa tehdä samoin. Hän tulee Kristuksen Jeesuksen edustamana. Ilmestyskirjan 4:8 puhuu Jehovasta tulevana, ja Ilmestyskirjan 21. luku osoittaa hänen olevan läsnä ihmiskunnan keskuudessa. ”Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva heidän keskellänsä, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, . . . Minä olen [Alfa ja Omega], alku ja loppu. Minä annan janoavalle elämän veden lähteestä lahjaksi. Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja hän on oleva minun poikani.” (Jakeet 3, 6, 7) Tämä viittaa varmasti Jehova Jumalaan, sillä hän on Kristuksen voideltujen ruumiinjäsenten Isä, ja he ovat hänen hengellisiä lapsiaan. He ovat Kristuksen veljiä eikä lapsia, joten tämä kohta puhuu Jehovasta ja sanoo häntä ”Alfaksi ja Omegaksi”. Kun Alfa ja Omega mainitaan jälleen seuraavassa luvussa, niin miksi niiden pitäisi äkkiä muuttua tarkoittamaan Kristusta Jeesusta Jehova Jumalan sijasta? Niin ei ole.

Jotkut väittävät, että ne tarkoittavat Kristusta Jeesusta Ilmestyskirjan 22:13:nnessa, koska 16. jae osoittaa Jeesuksen puhuvan. Mutta se ei merkitse sitä, että edellisten jakeitten puhujankin täytyisi olla Jeesus. Uuden maailman käännöksessä käytetäänkin puolilainauksia osoittamaan puhujan muuttuvan 15. ja 16. jakeen välillä. Meidän täytyy muistaa, että eräs Kristuksen enkeli antoi Jumalan Jeesukselle Kristukselle suoman ilmestyksen edelleen apostoli Johannekselle ja että tämä enkeli puhui toisinaan Jehova Jumalan ja toisinaan Kristuksen Jeesuksen puolesta; meidän täytyy näin ollen tarkata näitä muutoksia ja huomata ne sisällyksen ja tekstiyhteyden perusteella. On totta, että kun enkeli puhuu Kristuksen puolesta Ilmestyskirjan 1:17:nnessä, niin hän sanoo: ”Minä olen ensimmäinen ja viimeinen.” Mutta tarkastelemalla tekstiyhteyttä näemme, että tämä ”ensimmäinen ja viimeinen” sisälsi tarkan rajoituksen ja koski yksistään Kristuksen Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, kuten 18. jae osoittaa. Kristus herätettiin ensiksi ensimmäisessä ylösnousemuksessa, ja hän oli myös viimeinen, jonka Jehova Jumala herätti suoranaisesti. Jumala herättää Kristuksen kautta toiset, jotka seuraavat tässä ylösnousemuksessa. (Joh. 6:40; 1. Kor. 6:14) Tämä rajoitus näkyy myöskin Uuden maailman käännöksen alaviitteessä, mikä liittyy Ilmestyskirjan 1:17:nnessä olevaan sanaan ”ensimmäinen” ja missä osoitetaan ”ensimmäisen” tarkoittavan ”esikoista” erään vanhan käsikirjoituksen mukaan. Kristus oli esikoinen kuoloon nukkuneista. (1. Kor. 15:20) Kun ”ensimmäinen ja viimeinen” sovelletaan jälleen Kristukseen Jeesukseen Ilmestyskirjan 2:8:nnessa, niin huomaa taas sen koskevan hänen kuolemaansa ja ylösnousemustaan. Mutta kun Jehovasta puhutaan näin, ei merkitykseen ole pantu minkäänlaisia rajoituksia.

Meidän täytyy siis olla järkeviä. Kun näemme ilmaisun, mikä on sovellettu useita kertoja Jehovaan rajoittamattomassa merkityksessään ja mikä esiintyy jälleen, mutta minkä ei ilmaista erityisesti soveltuvan Jehovaan, niin me emme voi tulla häilyväisiksi ja muuttaa ilmaisua Kristusta Jeesusta tarkoittavaksi, varsinkaan kun huomaamme sitä sovelletun toisaalla vain täsmällisin rajoituksin eikä rajattomassa merkityksessään. Kolminaisuusopin puoltajat koettavat kääntää tämän ilmaisun hyväkseen osoittaakseen sitä käytetyn erottamatta joko Jumalasta tai Kristuksesta ja näyttääkseen täten, että Jumala ja Kristus ovat sama. Mutta johdonmukaisuus ja järki eivät salli tätä enempää kuin monet muut raamatunkohdatkaan.

● Onko rokotus sen Jumalan lain rikkomista, mikä kieltää ottamasta verta elimistöön? – G. C., Pohjois-Carolina.

Rokotusasia on yksityisasia, joka on ratkaistava omakohtaisesti. Jokaisen yksilön on otettava kantaakseen seuraukset siitä, minkä asenteen ja menettelytavan hän valitsee pakolliseen rokotukseen nähden, tehden siten omantuntonsa ja sen perusteella, minkä hän ymmärtää olevan terveydelleen ja Jumalan työn edistämiselle hyväksi. Seuramme ei voi antaa vetää itseään tähän asiaan laillisesti eikä ottaa vastuuta siitä, miten asia kääntyy.

Kun tarkastelemme asiaa, niin se ei näytä meistä olevan Nooan kanssa tehdyn, 1. Mooseksen kirjan 9:4:nnessä esitetyn iankaikkisen liiton rikkomista eikä vastoin 3. Mooseksen kirjan 17:10–14 olevaa tähän liittyvää Jumalan käskyä. On mitä varminta, että Raamatun perusteella ei voida järkevästi päätellä ja todistaa rokotetun henkilön syövän eikä juovan verta eikä käyttävän sitä ravinnokseen eikä saavan verensiirtoa. Rokotuksella ei ole mitään tekemistä eikä samanlaisuutta sen kanssa, että ”Jumalan pojat”, enkelit, menivät naimisiin ihmisten tyttärien kanssa, kuten kerrotaan 1. Mooseksen kirjan 6:1–4. Eikä sitä voida panna samaan luokkaan, mistä kerrotaan 3. Mooseksen kirjan 18:23, 24:nnessä, missä kielletään ihmisiä sekaantumasta eläimiin. Sillä ei ole mitään tekemistä sukupuolisuhteitten kanssa.

Näin ollen näyttää rokotuksen vastustamiselta puuttuvan kaikki raamatulliset perusteet. Ainoa sopiva vastaväite, minkä joku voi esittää, perustuu sen mahdollisesti terveydelle tuottamalle vaaralle tai veren puhtaana pitämiselle vieraasta lähteestä tuleville sairauksia tuoville aineille, olkoonpa se sitten lähtöisin eläimen tai ihmisen haavasta. Lääketiede väittää, että rokotus auttaa todellisuudessa vahvistamaan veren vastustusvoimaa sitä sairautta vastaan, minkä varalta potilas on rokotettu. Mutta tämä kysymys on kunkin yksilön ratkaistava henkilökohtaisesti ja sen mukaan, minkä hän näkee Jehovan tahdoksi itsensä suhteen.

Annamme vain tämän tiedon pyynnöstä, mutta emme voi ottaa mitään vastuuta lukijan mahdollisesti tekemästä ratkaisusta tai noudattamasta menettelystä.

● 1. Samuelin kirjan 16:21:sessä osoitetaan Daavidin joutuneen Saulin huomioon ja Saulin tehneen hänestä harpunsoittajansa ja aseenkantajansa. 1. Samuelin kirjan 17:15 ilmoittaa sitten Daavidin menneen takaisin paimentamaan isänsä lampaita. Hän palasi myöhemmin Saulin luo siihen aikaan, jolloin hän taisteli Goljatia vastaan, eikä Saul näyttänyt tänä myöhempänä ajankohtana tietäneen mitään Daavidista, kuten osoitetaan 1. Samuelin kirjan 17:55–58. Kun Daavid oli otettu Saulin hoviin ja kun Saul oli pyytänyt Daavidin isää Iisaita sallimaan Daavidin jäädä hänen luokseen, niin miksi Daavid palasi myöhemmin paimentamaan? Ja kun Daavid tuli jälleen Saulin eteen, niin miksi Saul ei tuntenut häntä? – D. B., Ontario, Kanada.

Meidän täytyy muistaa, että Kuningas Jaakon käännös (engl.) perustuu Masoreettiseen heprealaiseen tekstiin ja että ennen tätä tekstiä oli toisia tekstejä, jotka eroavat tästä. Septuaginta-käännöstä pidetään ennen Masoreettista tekstiä olleista tarkemmista heprealaisista teksteistä suoritettuna käännöksenä, koska se eroaa Masoreettisesta tekstistä.

Kun käännymme nyt Septuagintan puoleen, niin huomaamme, että 1. Samuelin kirjan 17. luvusta on jakeet 12–31 jätetty pois. Samoin jakeet 41, 50, 55–58. 1. Samuelin 18:nnesta on jakeet 1–5, 9–11, 17–19, 30 jätetty pois Septuagintasta. Näitä jakeita ei ole siis kuuluisissa neljännen vuosisadan kreikkalaisissa käsikirjoituksissa, Vatikaanilaisessa 1209 ja Siinailaisessa, sillä ne sisältävät Septuaginta-käännöksen Heprealaisista Kirjoituksista.

On huomattava, että nämä poisjätöt poistavat Kuningas Jaakon käännöksessä [ja suomalaisessa käännöksessämmekin] olevat vaikeudet. Septuagintan mukaan me huomaamme, ettei Daavid mennyt takaisin paimeneen sen jälkeen kun hänet oli kiinnitetty kuningas Saulin hoviin harpunsoittajaksi ja aseenkantajaksi, että hän oli läsnä, kun Goljat huusi ensiksi kerskuvan haasteensa, ja niin hän voi rohkaista kauhistunutta ja pakokauhun valtaamaa kuningas Saulia ja ilmoittautua vapaaehtoisena taistelemaan tuota jättiläistä vastaan. Saul tunsi nuoren Daavidin, mutta ei taistelijana, ja niin Daavid tutustutti kuninkaan urotöihinsä, kun hän oli paimenpoikana surmannut jalopeuran ja karhun Jehovan voimalla. Saul käski silloin nuorukaista menemään taistelemaan Goljatia vastaan toivoen Jehovan olevan hänen kanssaan. Ja kun Daavid lähti taistelemaan tuota jättiläistä vastaan, niin ei Saulin tarvinnut kysellä, kuka nuorukainen oli, eikä tällaisia kyselyjä esiinnykään Septuaginta-käännöksessä. Siitä syystä paneekin James Moffatt nämä Daavidia koskevia kyselyjä sisältävät jakeet hakasiin osoittaakseen, että ne ovat tekstin myöhemmän laatijan väliinpistämät. Moffattin käännös panee tosiaan kaksoishakasiin oikeastaan kaikki nämä 1. Samuelin kirjan 17. ja 18. luvun osat, mitkä Septuaginta jättää kokonaan pois.

Edelläoleva voi näin ollen selittää tämän vaikeuden, mikä ilmenee Kuningas Jaakon käännöksessä ja muissa käännöksissä, mitkä perustuvat Masoreettiseen tekstiin, ja me voimme muistaa sen mahdollisuuden, että Masoreettiselle tekstille on voitu tehdä jotakin, mikä aikaansaa meille nämä näennäiset vaikeudet.

● Kun Daavid otti näkyleipää eli pyhää leipää pyhästä paikasta tyydyttääkseen nälkäänsä, niin eikö se ollut vakava rikkomus? – G. W., Israel.

Tämän kysymyksen valaisemiseksi on välttämätöntä tarkastella useita kertomuksia. Ensiksi itse leipää koskevaa käskyä: ”Ota hienoja vehnäjauhoja ja paista niistä kaksitoista kakkua; kukin kakku olkoon kahdesta kymmenesosasta. Ja pane ne kahteen riviin, kuusi riviinsä, puhtaalle pöydälle Jehovan eteen. Ja pane puhdasta suitsutetta kummankin rivin päälle; ja se olkoon muistoleipä, tulella annettava uhri Jehovalle. Hän järjestäköön sen joka sapattipäivä Jehovan eteen jatkuvasti Israelin lasten puolesta; se on iankaikkinen liitto. Ja se olkoon Aaronin ja hänen poikiensa, ja he syökööt sitä pyhässä paikassa.” – 3. Moos. 24:5–9, Da.

Nyt kysymyksen perusteena oleva historiallinen kertomus: ”Daavid tuli Noobiin pappi Ahimelekin luo, ja Ahimelek vapisi kohdatessaan Daavidin ja sanoi hänelle: ’Miksi olet yksin, eikä kukaan ole kanssasi?’ Ja Daavid sanoi pappi Ahimelekille: ’Kuningas on käskenyt minut asialle ja sanonut minulle: ”Älköön kukaan tietäkö mitään siitä asiasta, mille minä sinut lähetän ja mitä olen sinulle käskenyt.” Ja minä olen ohjannut nuoret miehet siihen ja siihen paikkaan. Ja mitä on nyt sinun kätesi alla? Anna minulle viisi leipää käteeni, tai mitä löytyy.’ Ja pappi vastasi Daavidille ja sanoi: ’Minun käteni alla ei ole tavallista leipää, vaan pyhää leipää; jos ne nuoret miehet ovat pidättyneet ainakin naisista.’ Ja Daavid vastasi papille ja sanoi hänelle: ’Niin, tosiaan, naiset ovat olleet poissa luotamme suunnilleen nämä kolme päivää, siitä lähtien kun minä lähdin, ja niiden nuorten miesten astiat ovat pyhät, ja leipä on eräässä mielessä tavallista, ja sitäkin enemmän, koska tänään uusi pyhitetään astioissa.’ Ja pappi antoi hänelle pyhää leipää, sillä siellä ei ollut muuta leipää kuin ne näkyleivät, mitkä otettiin Jehovan edestä, jotta pantaisiin tuoretta leipää sinä päivänä, jona ne otettiin pois.” – 1. Sam. 21:1–6, Da.

Me näemme näistä kahdesta lainauksesta, että leipä piti muuttaa sapattipäivänä, että vastapaistettu tuore leipä piti panna vanhan leivän sijaan, ja koska Daavid Noobiin tultuaan ja puhuessaan ylimmäisen papin Ahimelekin kanssa kiinnitti huomion siihen seikkaan, että leipä piti vaihtaa sinä päivänä, niin sen on täytynyt olla sapattipäivä, jona Daavid koki tämän ja teki pyynnön Ahimelekille. Jeesus esitti kiinnostavan johtopäätöksen tästä Daavidin menettelystä, kuten on kerrottu Matteuksen 12:1–4: ”Siihen aikaan Jeesus kulki sapattina viljavainioiden halki; ja hänen opetuslastensa oli nälkä, ja he rupesivat katkomaan tähkäpäitä ja syömään. Mutta kun fariseukset sen näkivät, sanoivat he hänelle: ’Katso, sinun opetuslapsesi tekevät, mitä ei ole lupa tehdä sapattina’. Niin hän sanoi heille: ’Ettekö ole lukeneet, mitä Daavid teki, kun hänen ja hänen seuralaistensa oli nälkä, kuinka hän meni Jumalan huoneeseen, ja kuinka he söivät näkyleivät, joita ei hänen eikä hänen seuralaistensa ollut lupa syödä, vaan ainoastaan pappien?” Jeesus kiinnitti näissä ja seuraavissa jakeissa huomion sapattipäivänä suoritettuihin laupeudentöihin, että on täysin lainmukaista suorittaa armonosoitus tarvitsevalle, vaikka onkin sapatti, ja että sellainen menettely ei itse asiassa riko sapattia. Hänellä ei ollut mitään nuhdeltavaa Daavidin tapauksessa.

Vaikka toiset Raamatun käännökset esittävät asian eri tavalla, niin se käännös, mitä me olemme käyttäneet 1. Samuelin kirjan 21:5:nnestä ottamassamme lainauksessa, osoittaa Daavidin muistuttaneen Ahimelekille, että kysymyksessä oleva leipä oli ”eräässä mielessä tavallista”. Kuningas Jaakon ja Rotherhamin käännökset ovat tässä yhtä mieltä, ja jälkimmäinen kääntää tämän jakeen näin: ”Leipä itse on tavallaan tavallista, ja sitäkin enemmän, koska tänään on toiset leivät pyhitettävinä astiassa.” Millä tavalla tavallisia? Eikö sitä ollut pyhitetty Jehova Jumalalle ja pantu pöydälle tabernaakkelin pyhään. Oli. Mutta sinä huomaat, että juuri tämä leipä, millä ruokittiin Daavidia ja hänen miehiään, oli korvattu vastapaistetulla leivällä ja otettu pois pyhästä, ei vain Daavidin nälän tyydyttämiseksi, vaan koska oli oikea aika, sapattipäivä, poistaa se, viedä se ulos ja panna tilalle uusi leipäannos pyhälle pöydälle. Tämä poistettu leipä oli sentähden nyt saatavissa käytettäväksi tabernaakkelin pyhän ulkopuolella ja oli siltä kannalta katsoen eräässä mielessä tavallista.

Meillä on jotenkin samanlainen tapaus muistonviettoaikaan pöydällä olevan leivän ja viinin suhteen. Se on siinä nähtävänä ja varattu määrättyyn tarkoitukseen. Olisi väärin ja kunnioituksen puutetta ilmaisevaa Herraa kohtaan, jos kuka tahansa tulisi pöydän luo ennen toimituksia tai niiden aikana syömään sitä leipää tai juomaan sitä viiniä. Se olisi, niinkuin Paavali sanoo, ’synnin tekemistä Herran ruumista kohtaan’, koska sillä leivällä ja viinillä on siinä tilaisuudessa ja siihen saakka kuvaannollinen merkitys, ja sen merkityksen loukkaaminen on Jumalan asetuksen rikkomista. Mutta jos leipää ja viiniä jää muistonvieton jälkeen jäljelle, niin sitä voidaan nauttia ilman pyhän loukkaamista. Kun muistonvietto on ohitse, niin leipä ja viini on menettänyt merkityksensä ja tullut aivan tavalliseksi leiväksi ja viiniksi, mitä kuka hyvänsä voi käyttää.

Samoin on siinä asiassa, mitä Paavali käsittelee 1. Korinttolaiskirjeen 8:1–13 ja 10:25–30 ja mikä koskee joidenkuiden kristittyjen menemistä teurastamoihin tai lihakauppoihin tai ravintoloihin, mitkä olivat niiden aikojen pakanatemppelien yhteydessä, ja sen lihan syömistä, mikä oli pyhitetty paholaisille, epäjumalille. Osa siitä uhrista annettiin epäjumalalle uhraten alttarilla, ja sitten jäi jäljellekin lihaa mikä vietiin lihakauppoihin tai ravintoloihin, joissa sitä tarjottiin ihmisille tavallisena lihana, ja kristityillä oli oikeus mennä sinne ja syödä sitä lihaa. Se oli menettänyt pyhän merkityksensä nyt, kun se oli lihakaupassa tai ruokalassa. Se oli tavallista, vaikka joillakuilla kristityillä oli Paavalin sanojen mukaan heikko omatunto, ja he ajattelivat sillä olevan vieläkin pyhän merkityksen.

Samoin oli tämän leivänkin laita, mikä oli korvattu toisella, otettu pois pyhästä. Se oli, kuten Daavid sanoi, eräässä mielessä tavallista, joten sitä voitiin käyttää. Varsinaisesti se oli tosin vain pappien käyttöä varten, mutta sitä voitiin nähtävästi käyttää poikkeustilanteissa laupeudenosoituksessa, niin kuin Daavidin tapauksessa, sillä Jeesus osoitti juuri sitä Daavidin menettelyssä antamallaan selityksellä, kuten esitetään Matteuksen 12:1–4. Eikä tämä teko riistänyt mitenkään Jehovalta mitään. Jos Ahimelek olisi mennyt pyhään ja ottanut tuoretta leipää, minkä piti olla siellä koko viikko, ja olisi käyttänyt sitä Daavidin ja hänen miestensä ruokkimiseen, niin se olisi ollut synti leipää koskevaa asetusta vastaan, mutta nyt se otettiin pois tavallisen asiainjärjestyksen mukaan, joten sillä ei riistetty Jehovalta.