Psalmit
Tosi palvontaan osallistumisen ilo
TOSI palvontaan osallistuminen toisten kanssa on sanomattoman ilon lähde Korkeimman uskollisille palvelijoille. Heidän tunteensa voimakkuus heijastuu Psalmista 122, jonka alkusanat kuuluvat: ”Minä iloitsin, kun minulle sanottiin: menkäämme Herran huoneeseen’.” (Jae 1) Pelkkä ajatuskin Jehovan pyhäkköön menemisestä aiheutti psalminkirjoittajassa ilon ja rauhan tunteen.
Psalmi 122:1 ilmaisee Daavidin sen sepittäjäksi. Septuaginta-käännös jättää kuitenkin Daavidin mainitsematta. Tämä seikka ja eräät tässä Psalmissa käytetyt sanat ovat saaneet lukuisat oppineet päättelemään, että sen on kirjoittanut joku muu kuin Daavid. Psalmi 122 on kuitenkin vaikeuksitta ymmärrettävissä, jos hyväksymme heprealaisessa tekstissä esiintyvän päällekirjoituksen.
Jumalaa pelkäävä Daavid sai suurta iloa Jehovan palvontahuoneeseen menemisestä. Hänen ilonsa suuruus ilmenee siitä, mitä hän teki, kun pyhää arkkia siirrettiin Siioninvuorelle. Raamattu kertoo siitä: ”Daavid hyppi [tanssi, UM] kaikin voimin Herran edessä.” Hän ja ”koko Israelin heimo toivat Herran arkin riemun raikuessa”. – 2. Sam. 6:14, 15.
Mutta sen perusteella, mitä seuraavaksi sanotaan, Psalmi 122 oli epäilemättä tarkoitettu ilmaisemaan kenen tahansa Jehovan pyhäkköön menevän palvojan tunteita. Me luemme: ”Meidän jalkamme saavat seisoa sinun porteissasi, Jerusalem; sinä Jerusalem, rakennettu kaupungiksi, johon kokoonnutaan yhteen, jonne sukukunnat vaeltavat, Herran sukukunnat, niin kuin Israelille on säädetty, kiittämään Herran nimeä.” (Ps. 122:2–4) Tämä psalmi esittää siis palvojia, jotka tulevat Jerusalemin ulkopuolelta ja pysähtyvät sitten katselemaan kaupunkia juuri ennen porteista sisään astumistaan. Mikä tervehtii heidän silmiään? Jerusalem on kaupunki, ”johon kokoonnutaan yhteen” tai ”joka on liitetty yhteen ykseydessä” (UM). Talot oli rakennettu lähelle toisiaan, ikään kuin ”liitetty yhteen ykseydessä”. Se oli tavanomaista entisaikaan kaupungeissa. Sellaista tiivistä ja vahvoin linnoituksin varustettua kaupunkia oli helpompi puolustaa kuin laajaa ja hajanaista kaupunkia. Kaupungin puolustajien ei tarvinnut levittäytyä laajalle alueelle ja jättää joitakin osia alttiiksi vaaralle vihollisen hyökkäyksen takia. Lisäksi Jerusalemia ympäröivät vuoret ja syvät laaksot idässä, etelässä ja lännessä, mikä suuresti rajoitti rakentamiseen käytettävää alaa. Koska kaupungin asukkaat asuivat lähellä toisiaan ja olivat toisistaan riippuvaisia avun ja suojeluksen saamisessa, niin tällainen fyysinen läheisyys saattoi hyvin edustaa koko kansan hengellistä ykseyttä, kun kaikki Israelin sukukunnat kokoontuivat palvontaa varten. Se, että he ’kiittivät Herran nimeä’, merkitsi sitä, että he kiittivät Korkeinta Jehovaa, jonka nimestä oli kysymys.
Jerusalem ei ollut ainoastaan tosi palvonnan keskus, vaan kaupunki oli myös hallituspaikka. Psalminkirjoittaja jatkaa: ”Sillä siellä ovat tuomioistuimet, Daavidin huoneen istuimet.” (Ps. 122:5) Pääkaupunkina Jerusalem oli lopullisten tuomioitten antamispaikka. Kuningas Daavidilla oli tuomarin asema samoin kuin muillakin hänen huoneensa jäsenillä. Raamattu kertoo: ”Daavidin pojat olivat myös pappeina.” (2. Sam. 8:18) Se, että heitä sanottiin ”papeiksi”, merkitsee, että he olivat valtion palveluksessa ja että heidän tässä ominaisuudessa täytyi antaa tuomioita.
Jerusalemin tärkeästä merkityksestä psalminkirjoittaja sanoo edelleen: ”Toivottakaa rauhaa Jerusalemille, menestykööt ne, jotka sinua rakastavat. Rauha olkoon sinun muuriesi sisällä, olkoon onni sinun linnoissasi.” (Ps. 122:6, 7) Israelilaisten oli mitä sopivinta rukoilla rauhaa eli hyvinvointia Jerusalemille kansan pääkaupunkina ja palvonnan keskuksena. Rakkaus kaupunkia kohtaan sen takia, mikä se oli, oli Jumalan tahdon mukaista. Sen tähden kaikki, jotka rakastavat tätä kaupunkia ja tosi palvontaa ja oikeutta, voivat olla varmoja Jumalan suosion saamisesta ja voivat nauttia turvallisuudesta, ”onnesta” eli siitä, että heillä oli ”vapaus huolesta” (UM). Psalminkirjoittaja esittää rukouksessa, että Jerusalemin muurien eli linnoitusten sisäpuolella vallitsisi rauha, että kaupungin hyvinvointi olisi taattu. Niihin sisältyisivät linnat eli linnoitetut kuninkaalliset asunnot.
Varsinkin siksi, että kaupunki oli Jehovan palvonnan keskus, sen nauttima rauha koitui koko kansan parhaaksi. Rukoilemalla siis Jerusalemille rauhaa israelilainen etsi toisten israelilaisten parasta. Tämä käy ilmi Psalmin 122 seuraavista sanoista: ”Veljieni ja ystävieni tähden minä sanon: olkoon sinulla rauha. Herran, meidän Jumalamme, huoneen tähden minä tahdon etsiä sinun parastasi.” – Jakeet 8 ja 9.
Nykyään tosi palvonta ei liity enää mihinkään erikoiseen kaupunkiin tai tiettyyn maantieteelliseen paikkaan. Jeesus Kristus sanoi samarialaiselle naiselle: ”Tulee hetki, jolloin ette palvo Isää tällä vuorella [Garissiminvuorella] ettekä Jerusalemissa. . . . Kuitenkin tulee hetki, ja se on nyt, jolloin tosi palvojat palvovat Isää hengessä ja totuudessa, sillä Isähän etsii senkaltaisia palvomaan häntä.” – Joh. 4:21–23.
Jumalan palvelijat eivät siis nykyään rukoile minkään tietyn paikan puolesta, vaan aivan oikein toistensa ja koko kristillisen seurakunnan rauhan puolesta, joka nykyään kohottaa tosi palvonnan toisten nähtäville. Ovatko tunteesi samanlaisia kuin psalminkirjoittajalla, kun on kysymys tämän seurakunnan kokouksista? Oletko mielelläsi toisten samanlaisen kallisarvoisen uskon omaavien seurassa? Oletko aivan yhtä kiinnostunut seurakunnan hyvinvoinnista kuin psalminkirjoittaja oli Jerusalemin rauhasta? Jos olet, niin elät sopusoinnussa Psalmin 122 hengen kanssa.