Lukijain kysymyksiä
● Mitä merkitsee Markuksen 9:49, 50: ”Jokainen ihminen on tulella suolattava, . . . Suola on hyvä; mutta jos suola käy suolattomaksi, millä te sen maustatte? Olkoon teillä suola itsessänne, ja pitäkää keskenänne rauha”? – A. C., Yhdysvallat.
Mooseksen laki vaati, että uhrit piti maustaa suolalla: ”Jokainen ruokauhrilahjasi suolaa suolalla, äläkä anna Jumalasi liitonsuolan puuttua ruokauhristasi; jokaiseen uhrilahjaasi sinun on tuotava suolaa.” Miksi? Suola on säilyttävää ja ehkäisee mätänemisen. Kaksi jaetta aikaisemmin kiellettiin kaiken happamen uhraaminen. Suola uhrissa esti happanemisen. Koska suola estää turmeltumismuutoksen, niin se takasi kestävyyden, ja sitä käytettiin liiton yhteydessä ilmaisemaan sitoumuksen muuttumattomuutta ja pysyvyyttä, että liiton osapuolten piti olla lujia ja uskollisia sen ehdoille eikä turmella niitä: ”Kaikki pyhät annit, joita israelilaiset antavat Herralle [Jehovalle], minä annan sinulle, sinun pojillesi ja tyttärillesi ikuiseksi oikeudeksi. Se olkoon ikuinen suolaliitto Herran [Jehovan] edessä sinulle ja sinun jälkeläisillesi.” Ja: ”Täytyyhän teidän tietää, että Herra [Jehova], Israelin Jumala, on antanut Daavidille ja hänen pojillensa ikuisiksi ajoiksi Israelin kuninkuuden, lujan kuin suolaliitto.” Suola kuvaa siis kestävyyttä ja turmeltumattomuutta, ja sitä uhrattiin vilja- ja lihauhrien yhteydessä. – 3. Moos. 2:13, 11; 4. Moos. 18:19; 2. Aikak. 13:5; Hes. 43:24.
Muinaisten kansojen keskuudessa oli suolan syöminen yhdessä ystävyyden merkki, mikä ilmaisi pysyvää uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Tämä muinainen katsantokanta ilmenee Esran 4:14:nnestä: ”Koska me kerran syömme palatsin suolaa eikä meidän sovi nähdä kuninkaan häpäisemistä, sentähden me lähetämme ja ilmoitamme tämän kuninkaalle.” Sen, joka uhrasi Jehovan alttarilla, katsottiin olevan Jehovan osatoveri, joten suolan käyttö uhreissa ilmaisi osakkuutta suolaan hänen kanssaan, mikä merkitsi pysyvää uskollisuutta.
Jos ystävyys turmeltiin uskottomuudella tai epäpuhtaalla käytöksellä, niin kuvaannollisen suolan sanottiin menettäneen voimansa: ”Suola on hyvä; mutta jos suolakin käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa maahan eikä lantaan; se heitetään pois.” The Westminster Dictionary of the Bible sanoo sivulla 525: ”Syyrian epäpuhdas suola menettää makunsa sateelle ja auringolle paljastettuna tai varastoituna kosteisiin huoneisiin ja tulee hyödyttömäksi. Sitä ei voida käyttää monien muiden jätteitten tavalla lannoittimena, sillä se ei kelpaa mihinkään.” Koska Jeesuksen tosi seuraajat vaikuttavat esimerkin ja saarnaamisen tähden mädäntymiseltä ja moraaliselta turmeltumiselta suojelevasti, niin Jeesus sanoi heitä ”maan suolaksi”. Hän sanoi heitä myöskin ”maailman valoksi”. Samoin kuin he olivat maailman peittävää pimeyttä hajoittava valo, he olivat myöskin suola, mikä pystyi säilyttämään maan turmeltumasta. Mutta jos he menettivät hengellisen voimansa, niin he eivät kelvanneet mihinkään, ja heidät heitettiin pois: ”Jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi.” – Luuk. 14:34, 35; Matt. 5:13, 14.
Kun olemme saaneet selville, että suola kuvaa puhtautta ja turmeltumattomuutta, pysyvyyttä ja lujuutta sekä uskollisuutta, niin tarkastelemme nyt kysymyksessä mainittua raamatunkohtaa. ”Jokainen ihminen on tulella suolattava.” Monet raamatunselittäjät sanovat tämän merkitsevän sitä, että jumalattomat säilytetään pysyvästi helvetin tulessa – vaikka tunnustavatkin samalla tällaisen näkemyksen vaikeudet – kidutuksen tulihelvetistä omaamansa väärän uskon ja edellisten jakeitten tähden. Ottakaamme selvä tilanteesta. Jeesus ei puhu jumalattomille, ei julkisesti yleisölle, vaan yksityisesti opetuslapsilleen: ”Ja jos sinun kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki. Parempi on sinulle, että käsipuolena menet elämään sisälle, kuin että, molemmat kädet tallella, joudut helvettiin [Gehennaan], sammumattomaan tuleen. Ja jos sinun jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki. Parempi on sinulle, että jalkapuolena menet elämään sisälle, kuin että sinut, molemmat jalat tallella, heitetään helvettiin [Gehennaan]. Ja jos sinun silmäsi viettelee sinua, heitä se pois. Parempi on sinulle, että silmäpuolena menet sisälle Jumalan valtakuntaan, kuin että sinut, molemmat silmät tallella, heitetään helvettiin [Gehennaan], jossa heidän matonsa ei kuole eikä tuli sammu. Sillä jokainen ihminen on tulella suolattava, ja jokainen uhri on suolalla suolattava. Suola on hyvä; mutta jos suola käy suolattomaksi, millä te sen maustatte? Olkoon teillä suola itsessänne, ja pitäkää keskenänne rauha.” – Mark. 9:43–50.
Tämä on ilmeisesti kuvaannollista puhetta, mitä ei tule soveltaa kirjaimellisesti. Kuka tahtoisi olla niin järjetön, että sanoisi Jeesuksen tarkoittaneen, että hänen seuraajiensa pitäisi hakata poikki kädet tai jalat tai kaivaa silmät kuopistaan? Yksikään helvetintuleen uskova ei sovella nykyään tätä kirjaimellisesti, niin että hakkaisi poikki kätensä, kun se tekee jotain väärää, tai jalan, kun se menee harhaan, tai kaivaisi silmän kuopastaan, jos se katselee himoissaan. Me tiedämme suolan olevan kuvaannollista. Ollaksemme johdonmukaisia täytyy tulenkin olla kuvaannollinen. Jeesus sanoi tällä kuvakielellä, että jos jokin yhtä rakas kuin käsi tai jalka tai silmä häiritsee uskollista palvelusta, niin erottaudu siitä! On parempi olla ilman tätä rakasta seikkaa ja olla puhdas ja uskollinen ja luja Jehovaa kohtaan sekä mennä taivaan valtakuntaan, kuin pitää kiinni rakastetusta henkilöstä tai omaisuudesta tai tavasta ja tuhoutua, mitä kuvataan Gehennalla, Jerusalemin ulkopuolella olevalla laaksolla, mihin roskat ja ylösnousemukseen arvottomiksi katsottujen rikollisten ruumiitkin heitettiin siellä päivät ja yöt palamassa pidetyn tulen kulutettaviksi tai toukkien syötäviksi, jos liekit eivät niihin ulottuneet. Tuli kuvasi iankaikkista hävitystä.
Se tuli, millä Jeesuksen seuraajat on suolattava, on tuhoava tuli, puhdistava tuli. Sen sovellutuksesta puhutaan suolaamisena sen osoittamiseksi, että se koituu säilymiseksi, puhdistumiseksi, pysyvyydeksi ja uskolliseksi tottelevaisuudeksi. Totuus on toisinaan vaikea omaksua. Se kuluttaa kuin tuli sellaiset ajatukset, joita me kerran hellimme, mutta jotka ovat vääriä. Me puhdistumme vapauttamalla mielemme niistä, ja me säilymme lopettamalla ne väärät menetelmät, joita olemme saattaneet noudattaa väärinymmärryksestä. Kun lujitumme totuudessa ilman mitään valheitten sekoituksia, niin voimme säilyttää pysyvyyden, uskollisuuden ja puhtauden. Totuuden suolaava tuli varjelee meidät valheitten ja väärinteon turmelukselta ja vapauttaa meidät Jehovan tuhoavalta vihalta. Lukuisat raamatunpaikat osoittavat, että Jehovan Sana on kuin tuli, että se puhdistaa polttamalla valheen ja jättämällä puhtaan totuudensanoman saarnattavaksi ja että me voimme pelastua, varjeltua ja tulla pysyvästi lujitetuiksi sen tulen kautta, jos me annamme sen polttaa elämästämme harhatyöt, mitkä turmelisivat meidät ja johtaisivat meidän tuhoomme. – Jes. 6:5–7; Jer. 23:29; Mal. 3:1–3; 1. Kor. 3:10–15.
Jeesuksen seuraajat suolataan myöskin vainon tulella. Se koettelee ja puhdistaa heidän uskollisuutensa. Se saa selville, ovatko he halukkaita luopumaan niin rakkaista asioista kuin käsi tai jalka tai silmä vai eivät. Ahdistus saattaa vaatia meitä asettumaan joko rakastamamme puolelle tai Jehovan puolelle, valitsemaan maallisen omaisuuden tai Jehovan tai pitämään kiinni väärästä menettelystä tai luopumaan siitä. Jos me kestämme tämän tulen uskollisesti tehden oikean valinnan, niin se on meille kuin suola siinä, että se lujittaa meidät uskollisuudessa ja koituu meidän varjeltumiseksemme ja osoittaa meidän turmeltumattomuutemme. Apostoli Pietari viittaa ahdistukseen ”palona keskuudessanne, mikä tapahtuu teidän koettelemiseksenne”, ja että se osoittaa ”teidän uskonne koetellun ominaisuuden”, mikä ”havaitaan ylistyksen ja kirkkauden ja kunnian syyksi Jeesuksen Kristuksen ilmestymisessä”. Apostoli Paavali osoittaa, että ahdistus aikaansaa suolan tavoin lujuutta ja pysyvyyttä: ”Riemuitkaamme ahdistuksissakin ollessamme, koska tiedämme, että ahdistus aikaansaa kestävyyttä.” Tulinen koetus vahvistaa sen uskolliset kestäjät iankaikkiseen kirkkauteen: ”Vaikka ahdistus onkin hetkellinen ja kevyt, niin se aikaansaa meille kirkkauden, mikä on tärkeydeltään yhä verrattomampi ja on iankaikkinen.” Kuinka sopivaa onkaan näin ollen, että totuuden ja vainon tulta verrataan suolaan, mikä puhdistaa ja säilyttää pysyvästi ja kuvaa uskollisuutta ja lujuutta! – 1. Piet. 4:12; 1:6, 7; Room. 5:3; 2. Kor. 4:17, Um.
Seuraavat tekstin sanat koskevat sitä, että suola menettää voimansa, mikä on jo selitetty. Sitten se sanoo: ”Olkoon teillä suola itsessänne, ja pitäkää keskenänne rauha.” Toisin sanoen, säilyttäkää varmasti itsessänne se, mitä suola kuvaa, nimittäin puhtaus, nuhteettomuus, lujuus, uskollisuus, luotettavuus ja turmeltumattomuus. Tässä yhteydessä sopii mainita ’rauhan pitäminen keskenänne’, koska suolan syöminen toisten kanssa merkitsee pysyvää ystävyyttä ja uskollisuutta.
Viimeinen teksti, joka käyttää suolaa merkitsemässä jotain, on Kolossalaiskirjeen 4:6: ”Olkoon puheenne aina suloista, suolalla höystettyä, ja tietäkää, kuinka teidän tulee itsekullekin vastata.” Kristityt eivät uhraa vilja- eikä lihauhreja Jehovalle niinkuin Israelin kansa teki, vaan he tarjoavat ylistysuhria huultensa sanoilla, ja näitä verrataan mulleihin ja hedelmiin. (Hoos. 14:3; Hepr. 13:15) Ja samoin kuin Israelin aineellisiin uhreihin piti liittää suolaa, niin on kristityn sanat, hänen huultensa kuvaannolliset mullit, höystettävä suolalla. Tämä merkitsee, että ilmaisujen tulee olla puhdasta totuutta, jotta niillä olisi säilyttävä vaikutus sekä puhujaan että kuulijaan ja jotta ne olisivat uskollisia ja luotettavia Jehovan edessä. Nämä sanat ovat myös maukkaita vanhurskautta rakastaville. Suola on ruokahalua antava mauste sekä ihmisen että eläinten ruoassa: ”Syödäänkö mautonta ilman suolaa?” ”Härät ja aasinvarsat, jotka peltotyötä tekevät, syövät suolaista rehuviljaa.” (Job 6:6, Ak; Jes. 30:24) Kristittyjen sanauhrit tulee siis maustaa hengellisellä suolalla, jotta se ei olisi mautonta, äitelää eikä pilaantunutta, vaan maukasta ja säilyttävää voimaltaan.
● Paavali sanoi, että kristityn veljen ei pitäisi käydä oikeutta toista kristittyä veljeä vastaan, vaan esittää asia seurakunnan kypsien veljien ratkaistavaksi. Mutta entä jos joku pettää toista aiheuttaen äärimmäistä vaikeutta uhrille, mutta syyllinen ei kuitenkaan pidä kiinni seurakunnan edustajien päätöksestä? – G. S., Yhdysvallat.
Paavali kirjoitti korinttolaisille: ”Kuinka rohkenee kukaan teistä, jolla on riita-asia toisen kanssa, käydä oikeutta vääräin edessä? Miksei pyhien edessä? Vai ettekö tiedä, että pyhät tulevat maailman tuomitsemaan? Ja jos te tuomitsette maailman, niin ettekö kelpaa ratkaisemaan aivan vähäpätöisiä asioita? Ettekö tiedä, että me tulemme tuomitsemaan enkeleitä, emmekö sitten maallisia asioita? Jos teillä siis on maallisia asioita ratkaistavina, nekö te asetatte tuomareiksi, jotka ovat halveksittuja seurakunnassa? Teidän häpeäksenne minä tämän sanon. Eikö teidän joukossanne sitten ole yhtäkään viisasta, joka voisi ratkaista veljien välin? Vaan veli käy oikeutta veljen kanssa, vieläpä uskottomain edessä! Teille on jo yleensä vaurioksi, että käräjöitte keskenänne. Miksi ette ennemmin salli tehdä vääryyttä itsellenne? Miksi ette ennemmin anna riistää omaanne? Sen sijaan te itse teette vääryyttä ja riistätte toisen omaa, vieläpä veljen.” – 1. Kor. 6:1–8.
Jos kristityt veljet ovat kiistassa raha-asioista, mitkä ovat niin vakavaa laatua, että voitaisiin harkita haastamista oikeuteen, niin heidän pitäisi ottaa tuo vaikea asia kypsien seurakunnan veljien kanssa ratkaistavaksi mieluummin kuin mennä maalliseen oikeusistuimeen ja antaa maailman nähdä heidän riitelevän raha-asioista. Tällainen vahingoittaisi kristillisen järjestön mainetta, jos tällaisia asioita saatetaan julkisuuteen ja jos osoitetaan maailmalle, että kristillistä henkeä ei ole. Paavali todistelee, että olisi parempi tulla petetyksi kuin aiheuttaa tällaista häpeää järjestölle. Jos veljet tulevat tuomitsemaan maailmaa ja enkeleitä ollessaan Kristuksen Jeesuksen yhteydessä taivaassa, niin eivätkö he voi tuomita vähäpätöisiä asioita omassa keskuudessaan, ilman että heidän tarvitsee kutsua epäuskoisia, ihmisiä, joita seurakunta halveksii, ratkaisemaan heidän vaikeuksiaan? Jos on mentävä maailmaan ja hankittava tuollaisia miehiä ratkaisemaan asioita, sen sijaan että ne ratkaistaisiin seurakunnassa, niin se merkitsisi totisesti häpeällistä häviötä seurakunnalle. On parempi tulla petetyksi kuin sallia tällaisen tapahtua!
Mutta otaksukaamme, että asia on otettu esiin seurakunnan edustajien edessä ja toisen kiistelijöistä on todistettu ehdottomasti olevan väärässä, hänet on osoitettu syypääksi, vahingollisen petoksen aiheuttajaksi veljeä kohtaan, mutta tämä syyllinen ei hyväksy kuitenkaan seurakunnan ratkaisua eikä maksa takaisin ottamaansa summaa. Kun todisteet ovat selvät ja vakuuttavat, niin seurakunta ei voi jättää niitä huomioonottamatta, vaan sen täytyy erottaa se, joka on varas. Paavali sanoi tässä yhteydessä, ettei varas eivätkä toiset rikkojat peri Jumalan valtakuntaa; eikä hänellä ole oikeutta olla kristillisessä seurakunnassakaan maan päällä. (1. Kor. 6:9, 10) Kun todistus on siis sitova eikä rikkoja osoita lainkaan katumusta eikä halua maksaa takaisin, niin hänet tulee erottaa.
Erotettu varas on nyt seurakunnan ulkopuolella. Hän ei ole enää veli. Hän ei kuulu enää niihin, joille Paavali antaa neuvoja 1. Korinttolaiskirjeen 6:1–6. Jos vääryyttä kärsinyt, joka on yhä seurakunnassa, vetää nyt rikkojan oikeuteen, niin hän ei riko Paavalin neuvoa vastaan, sillä tällöin ei ole kysymyksessä veljen oikeudenkäynti veljeä vastaan, minkä Paavali kieltää. Haluaako vääryyttä kärsinyt ryhtyä oikeudenkäyntiin tai maksaako se ajan ja vaivan ja kulut, on toinen asia, ja hänen on itsensä ratkaistava se omakohtaisesti. Seurakunnan osa asiassa päättyy erottamiseen.
Kun pyydetään kypsiä veljiä antamaan päätös vaikeuksien erottaessa veljiä toisistaan, niinkuin Paavali tässä neuvoo, niin se on yhtäpitävä Jeesuksen antaman ohjeen kanssa: ”Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahdenkesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi. Mutta jos hän ei sinua kuule, niin ota vielä yksi tai kaksi kanssasi, ’että jokainen asia vahvistettaisiin kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Mutta jos hän ei kuule heitä, niin ilmoita seurakunnalle. Mutta jos hän ei seurakuntaakaan kuule, niin olkoon hän sinulle, niinkuin olisi pakana ja publikaani.” (Matt. 18:15–17) Jos synti on vakava eikä sitä voida sivuuttaa, niin yrittäkää ratkaista se ensin syntiä tehneen veljen kanssa. Jollei tämä onnistu, ottakaa kaksi tai kolme muuta mukaan. Jos tämä epäonnistuu, niin kutsukaa seurakunnan edustajat. Jos syntiä tehnyt, joka on asetettu todistetun rikoksensa eteen, ei osoita katumusta hyvin vakavasta rikkomuksesta, vaan kapinoi seurakunnan ratkaisua vastaan, niin hänet erotetaan olemaan kuin ”pakana ja publikaani”. Hänet pannaan pois seurakunnasta. Tämä on sen teokraattisen menettelyn johdonmukainen loppu, mihin on ryhdytty, kun seurakunta kutsutaan harkitsemaan asiaa, sekä Jeesuksen että Paavalin antamissa ohjeissa.