Psalmit
Arvostatko sinä Jumalan palvelijoiden seurassa olemista?
JOS sinulta evättäisiin tilaisuus olla hengellisten veljiesi seurassa, niin miltä sinusta tuntuisi? Kaipaisitko kovasti palvontaan osallistumista heidän kanssaan?
Psalmi 42 kuvailee erään leeviläisen, erään Koorahin jälkeläisen, tilannetta, kun hän huomasi olevansa maanpakolaisena. Hänen henkeytetyt sanansa voivat suuresti auttaa meitä säilyttämään arvostuksen toisten uskovien seuraa kohtaan ja epäsuotuisissa olosuhteissa kestämistä kohtaan.
Psalmista sanoi: ”Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla Jumalan kasvojen eteen?” (Ps. 42:2, 3) Peura ei voi pysyä pitkään elossa ilman vettä. Tämä eläin etsii elämää ylläpitävää nestettä ja juotavaa, vaikka petoeläimet voivat hyökätä sen kimppuun. Samoin kuin peura halajaa vettä välttämättömyyden pakosta, niin psalminkirjoittajakin kaipasi Jehovaa.
Kuivassa maassa, missä kasvillisuus nopeasti kuihtuu sateettomana kautena, vesi on hyvin kallisarvoista eikä sitä ole helposti saatavissa. Sen tähden psalminkirjoittaja sanoo ’janoavansa Kaikkivaltiasta’. Koska häneltä on viety etu päästä pyhäkköön, hän kysyy, milloin hän jälleen saisi ”tulla Jumalan kasvojen eteen”.
Kun vainon aiheuttama vankeus estää jotakuta olemasta toisten uskovien seurassa, niin se voi olla hyvin masentavaa. Psalmin 42 neljäs jae osoittaa, että leeviläisen maanpakolaisuus vaikutti hänen tunteisiinsa. Siinä sanotaan: ”Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: ’Missä on sinun Jumalasi?’” Psalminkirjoittaja oli niin murheellinen, että hän menetti ruokahalunsa sen epäedullisen tilanteen vuoksi, johon hän oli joutunut. Siksi hänen kyyneleensä olivat hänelle ruokaa. Päivin ja öin kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiaan ja hänen suunsa ylitse. Pilkkaajat sanoivat: ”Missä on sinun Jumalasi?” Toisin sanoen he kysyivät: ’Miksei Jumala, johon sinä luotat, auta sinua?’ Tällainen pilkka pahensi psalmistan ahdinkoa.
Miten hän yritti rohkaistua, jottei hänen murheensa olisi saanut hänestä yliotetta? Hän jatkaa: ”Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni [sieluni, UM]: minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta. Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta. Minun Jumalani, minun sieluni on murheellinen minussa, sentähden minä muistan sinua Jordanin maalla, Hermonin kukkuloilla ja Misarin vuorella.” – Ps. 42:5–7.
Huomaa, että psalminkirjoittaja muisteli mennyttä aikaa, jolloin hän ei ollut maanpaossa. Hän vuodattaa sielunsa, olemuksensa, hyvin voimakkaan tunteen vallassa ja tuo julki sen, mistä hän kerran riemuitsi. Tämä leeviläinen muisteli, miten hänellä kotimaassaan oli tapana toisten israelilaisten kanssa kulkea Jehovan pyhäkköön viettämään juhlaa. Mitä iloa ja kiitollisuutta hän silloin tunsikaan!
Aluksi psalmistan menneisyyden muisteleminen ei lohduttanut häntä, vaan lisäsi hänen tuskaansa, kun hän tajusi, kuinka paljon hän oli menettänyt. Hän kysyi itseltään, miksi hän oli niin levoton, niin masentunut. Mutta menneisyyden ajatteleminen teki hänet tietoiseksi Jumalasta. Siinä oli hänen lohdutuksensa. Niinpä hän rohkaistui odottamaan kärsivällisesti Jehovan toimintaa. Psalminkirjoittaja ei sallinut epäedullisten olosuhteiden himmentää vakaumustaan siitä, että aikanaan Jehova tulisi hänen avukseen, tekisi hänelle mahdolliseksi ylistää Korkeinta suurenmoisen pelastuksen eli vapautuksen aikaansaamisesta. Vaikka psalmista oli kaukana pyhäköstä, ilmeisesti Hermonin vuoren alueella, niin hän muisti Jehovaa.
Jos sinä olet masentunut epäedullisten olosuhteitten vuoksi, niin menettele psalmistan tavoin. Palauta mieleesi, että Jehova ei hylkää palvelijoitaan. Hän tulee avuksesi. Voit silti aistia voimakkaasti koettelemustesi ei-toivotut vaikutukset. Se ei merkitse, että olisit menettänyt uskosi. Vaikka psalminkirjoittaja oli varma, että Jehova tulisi hänen avukseen, niin hän silti koki murheita. Jo hänen pakopaikkansa puitteet, vaikkakin sinänsä kauniit, muistuttivat häntä tästä surullisesta ahdingosta! Me luemme: ”Sinun koskiesi pauhussa syvyys syvyydelle huutaa, kaikki sinun kuohusi ja aaltosi käyvät minun ylitseni.” – Ps. 42:8.
Nämä sanat saattavat kuvailla sitä, mitä tapahtuu, kun Hermonin vuoren lumet sulavat. Muodostuu valtavia vesiputouksia, jotka syöksyvät Jordaniin ja saavat sen tulvimaan. Näyttää siltä kuin aalto puhuisi toiselle aallolle. Tämä mahtava voimannäyte toi psalmistan mieleen sen, kuinka hän oli ahdingon nujertama, ikään kuin tulva olisi nielaissut hänet mukaansa.
Seuraavaksi hän jälleen ilmaisee luottamuksensa Korkeimpaan ja sanoo: ”Päivällä Herra säätää armonsa [rakkaudellisen huomaavaisuutensa, UM], ja yöllä minä hänelle veisaan ja rukoilen elämäni Jumalaa.” (Ps. 42:9) Koorahilainen leeviläinen ei epäile sitä, että Jehova tulee ilmaisemaan rakkaudellista huomaavaisuuttaan eli aktiivista myötätuntoista huolenpitoaan häntä kohtaan ja tuottaa hänelle huojennuksen. Se tekee hänelle mahdolliseksi Jehovan ylistämisen laulaen ja kiitosrukouksen esittämisen hänelle.
Silti psalminkirjoittaja ei voi olla ajattelematta senhetkistä ahdistavaa tilannetta. Hän jatkaa: ”Minä sanon Jumalalle, kalliolleni: ’Miksi olet minut unhottanut? Miksi minun täytyy käydä murhepuvussa, vihollisen ahdistamana?’ Minun luitani jäytää, kun viholliseni minua häpäisevät, sanoen minulle kaiken päivää: ’Missä on sinun Jumalasi?’ Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton?” – Ps. 42:10–12a.
Vaikka psalmista pitikin Jehovaa mahtavana kalliona, mistä hän voi saada turvan ollessaan vihollisen takaa-ajamana, hän ihmettelee, miksi hän näytti olevan hylätty. Niin, Korkein oli sallinut hänen olla jatkuvasti murheellinen ja masentunut, samalla kun vihollinen iloitsi voitonriemuisena. Psalmista sanoo olevansa vihamielisellä tavalla häväistynä. Iva oli niin vahingollista, että sitä voitiin verrata ’murhaan psalmistan luita vastaan’ (UM) eli koko hänen ruumistaan vastaan. Niinpä hän jälleen herätti kysymyksen siitä, miksi hän oli niin suurissa vaikeuksissa. Mutta hänen uskonsa ei horjunut, sillä hän sanoi lopuksi: ”Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.” – Ps. 42:12b.
Riippumatta siitä, mitä kohtaamme, etsikäämme psalminkirjoittajan tavoin aina Jehova Jumalalta apua. Arvostakaamme suuresti myös kaikkea mahdollista hengellistä seuraa, mistä voimme nyt nauttia toisten kanssa.